Vihdoin Pohnpeilla!

Lento Manilasta Pohnpeille lähti puoli yhdentoista aikaan illalla. Edessä oli siis yö lentokoneessa ja -kentällä. Ensimmäinen etappi oli Guam, minne lento kesti nelisen tuntia ja missä piti vaihtaa saarihyppelykoneeseen. Odotusaikaa oli toiset nelisen tuntia. Koneessa sain nukuttua ehkä parisen tuntia, joten Guamille päästyä väsytti. Olisi ollut niin mukava päästä pitkäkseen, mutta kaikki penkit olivat käsinojallisia. Ei auttanut muu kuin tappaa aikaa istuallaan. Onneksi iPadin kanssa on helppo kuluttaa aikaa.

Kuuden jälkeen lähdin etsimään, josko löytäisin jotain sopivaa aamiaista. Tarjolla oli pääasiassa amerikkalaista roskaruokaa. Onneksi valikoimasta löytyi myös japanilaista nuudelia tarjoava koju ja heiltä löytyi jopa kasvisannos. Hämmästykseni oli suuri, kun kassa kysyi, haluanko valkoista vai tummaa nuudelia ja kun pyysin tummaa, sain kuulla sen olevan tattarinuudelia! Ilmankos koju mainosti tarjoavansa terveellistä japanilaista nuudelia.

Edellisiltä reissuilta oli jäänyt muutama US dollari, joten pystyin tekemään pikkuostokseni  niillä. Lentokentällä kun ei huvittanut nostaa tai vaihtaa rahaa, kun kurssi olisi ollut kuitenkin niin huono. Pienten istuallaan otettujen torkkujen jälkeen pääsi vihdoin siihen viimeiseen koneeseen, joka vei perille määränpäähän! Mutta koska kyseessä oli saarihyppelykone, joka lentää joka toinen päivä Guamilta Honoluluun (ja joka toinen päivä toiseen suuntaan) pysähtyen välillä pikkusaarille, nytkin oli välilasku Chuukilla. Onneksi siellä ei tarvinnut nousta koneesta, vaan sai jatkaa uniaan ihan rauhassa. Koneessa piti myös täytellä pari paperia valmiiksi maahantulomuodollisuuksia varten. Toisessa paperissa kysyttiin mm. onko tuomassa ruokaa. Olihan minulla jotain eväitä vielä jäljellä, joten tunnollisesti laitoin rastin kohtaa ”kyllä”. Mielenkiinnolla jäin odottamaan, minkälainen proseduuri sen johdosta olisi edessä. Olisiko homma samanlainen kuin Australiassa, missä piti tullivirkailijalle esitellä mukana olevat ruuat ja hän päätti saako ne tuoda vai ei. 

Neljän tunnin lennon päätteeksi laskeuduimme vihdoin Pohnpeille. Ja kas kummaa, maa kiilteli märkänä, mutta juuri sillä hetkellä ei satanut. Olin saapunut maailman toiseksi sateisimpaan paikkaan (näin paikalliset minulle vähän myöhemmin kertoivat). Lentoasema oli hyvin pieni. Kävelimme koneesta ulkokautta passintarkastukseen. Vastassa oli ystävällinen virkailija, jolle kelpasi mainiosti pelkkä kopio maahantuloluvasta. Alkuperäisestä luvasta en nähnyt vilaustakaan. Edessä oli enää matkalaukun haku hihnalta ja tulli. Siellä virkailija keräsi tullipaperit ja katsoi ne läpi. Minun paperin katsottuaan hän vinkkasi jollekin edempänä olevalle ja ajattelin, että nyt sitten lähdetään tutkimaan minun ruokiani. Vaan niistä ei lopulta ollut kukaan kiinnostunut. Vinkkauksen sai odotusaulan puolella seisova koulun rehtori, Franky, joka saman tien kömpi nauhan ali suoraan luokseni, pujotti seppeleen kaulaani ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Olipa ihanaa olla perillä!!!

Franky kysyi ensimmäisenä, sainko maahantulolupani ja kun sanoin, että en, hän kävi hakemassa sen minulle. Sitten hän otti matkalaukkuni ja lähdimme autolle. Auto oli pieni pakettiauto, jonka penkit olivat märät oppilaiden retken jäljiltä. Frankyn takamus oli jo ennestään märkä ja pian oli minunkin. Hyvin nopeasti totesin Frankyn olevan oikein mukava mies. Matkalla koululle hän pysähtyi kylällä äitinsä myyntikojulle, nappasi sieltä minulle vaimonsa leipomaa (taivaallisen hyvää) kanelileipää, palan kookos-tapiokapiirakkaa ja vesipullon. Yritin ehtiä lyhyen matkan aikana kysyä kaikki mahdolliset mielessä pyörivät kysymykset, koska oli perjantai ja viikonloppu edessä. Halusin varmistua siitä, että minulla on tarvittavat perustarpeet viikonlopun yli selvitäkseni. Franky sanoi vievänsä minut ensin koululle, jossa pääsisin majoittumaan ja sen jälkeen hänen vaimonsa veisi minut ostoksille ja rahaa vaihtamaan.

Kartasta olin katsellut etukäteen, missä koulu sijaitsee. Kartan mukaan täällä on hyvin vähän teitä ja koulullekin on yksinkertainen reitti. Ei se vaan siltä tuntunut… Ehkäpä väsymyksellä oli osuutensa siihen. Kuten siihenkin, että heti autoon mennessämme noteerasin kyllä, että ratti oli ”väärällä” puolella, mutta vasta seuraavana päivänä tajuntaani asti pääsi, että siitä huolimatta täällä ajetaan samalla puolella tietä kuin Suomessa. Aasia kun on lähin manner täältä katsottuna, on edullisempaa tuoda autot sieltä kuin esim. Usasta. Monet autot tuodaan tänne käytettyinä, joten ratti on siis väärällä puolen.

Kampusta yhdestä suunnasta

Koulualue oli suljetun rautaportin takana. Portin takaa avautui avara piha, jota reunusti useat koulu- ja asuinrakennukset. Franky vei minut ensin toimistoon, missä oli muutama muu vapaaehtoinen ja pari henkilökunnan jäsentä. Kaikki toivottivat minut tervetulleeksi kuin kauan odotetun vieraan! Vastaanotto oli käsittämättömän ystävällinen. Franky esitteli jokaisen toimistolla olijan erikseen. Katsoin ensin, että siellä oli kaksi nuorta miestä (vapaaehtoisia), mutta kun Franky esitteli heistä jälkimmäisen, Ms Allisonin yhdeksi kämppiksistäni, jouduin ihan hieraisemaan silmiäni. Tuo valloittava kikkarapää olikin tyttö. :) 

Franky vei minut seuraavaksi asuntooni, jonka jaan kolmen muun (Ms Shelly, Ms Stephany ja Ms Allison) vapaaehtoisen kanssa. Täällä on hassu tapa käyttää tuota neiti, herra tai rouva titteliä nimen yhteydessä. Tosin näin aikuisten kesken on täysin sallittua puhutella vain nimellä, mutta oppilaat puhuttelevat aina tittelin kanssa. Toinen täysin hämmentävä seikka nimien kanssa on se, että kun omassa asunnossani tapasin Shellyn ja Stephanyn, he puhuivat kolmannesta asukkaasta Jackyna. Ja seuraavana päivänä joku puhui Ms Paynesta eikä minulla ollut hajuakaan, kenestä puhutaan. Vasta vähitellen pääsin kärryille, että toiset käyttävät etunimiä kun taas toiset sukunimiä puhutellessaan. Ihan kuin muutenkin näissä kaikissa nimissä ei olisi tarpeeksi opeteltavaa…

Yläkerran reunimmainen ikkuna vasemmalla on minun huoneeni ikkuna.

Asunnossamme on kolme makuuhuonetta, iso oleskeluhuone/keittiö sekä erilliset suihku ja vessa. Suihkusta tulee tietenkin vain kylmää vettä. :) Minua odotti oma makuuhuone. Shelly ja Stephany jakavat yhden huoneen ja Jackyllä on oma huone. Huoneeni on melko iso. Siellä odotti sänky ja patja, peltinen vaatekaappi ja kaksi peltistä lipastoa. Seinällä on rikkinäinen peili ja ikkunat ovat kahteen suuntaan. Ikkunoissa on isot, läpinäkyvät muovikaihtimet, verhot ja metalliverkot. Kaihtimien avulla voi säädellä kuinka paljon ulkoilmaa haluaa huoneeseen. Huone näytti aika karulta, mutta eipä tänne luksusta tultukaan hakemaan. Lakanat olin tiennyt ottaa mukaan, mutta tyyny ja ehkä jonkinlainen peittokin olisi tietty ihan kiva. Frankyn vaimo, Maureen, tuli pian katsomaan, onko minulla kaikki hyvin ja onneksi olen oppinut avaamaan suuni ja kysymään, jos olen jotakin vailla. Maureen lupasi etsiä minulle tyynyn ja peiton sekä oman avaimen ulko-oveen.

Kämppikseni osoittautuivat oikein ihaniksi ihmisiksi. Etenkin Shelly otti oikein sydämelleen varmistaa, että pääsen kotiutumaan. Koska vapaaehtoiset huolehtivat itse omista ruuistaan, Shelly myös sanoi, että minun ei tarvitse huolehtia, jos en viikonlopuksi saa hankittua ruokaa. Heillä on ruokaa tarpeeksi minullekin.

Shelly siivoamassa. Tuota moskaa joutuu lakaisemaan joka päivä - joskus useamminkin, kun termiitit syö seiniä.

Jokainen kampuksella vastaantuleva ihminen tuntui tietävän valmiiksi, kuka minä olen, koska kaikki tulivat tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Sain myös saman tien ensimakua saaren säästä. Päivä oli pilvinen ja vähän väliä taivas repesi antaen rankan sadekuuron. Tuulikin yltyi sateen ajaksi melkoisen rankaksi. Sateenvarjo tuntui jotenkin väärältä varusteelta, mutta suojasihan se sentään pään. Paikalliset kyllä kertoivat heti, että vaikka tämä onkin sateinen paikka, nyt sateet olivat myrskysateita. Tavallisesti ei tuule niin paljoa.

Sataa, sataa ropisee...

Yhdessä Maureenin ja Esterin (Frankyn ja Maureenin nuorin lapsi, 9-v) kanssa lähdimme kylille etsimään rahanvaihtopaikkaa ja ruokakauppaa. Maureen ajoi kylän toiseen pankkiin, jonne Franky oli jo etukäteen soittanut ja varmistanut, että siellä vaihdetaan valuuttaa. Jono pankissa oli pitkä. Maureen kävi vielä varmistamassa virkailijalta, millä luukulla rahaa vaidetaan ja virkailija neuvoi liittymään jonon hännille. Maureen ja Ester jäivät istumaan salin perälle. Jono eteni hitaasti. Jossain vaiheessa Maureen kävi huikkaamassa, että Ester haluaa ulos, joten he odottavat siellä. Hyvän odottelun jälkeen pääsin vihdoin tiskille. Kerroin haluavani vaihtaa euroja dollareiksi. Virkailija kysyi ensimmäisenä, onko minulla tili pankissa. Ei kuulemma voi vaihtaa rahaa, jos ei ole tiliä… Kun jäin suu auki ihmettelemään tilannetta, hän pyysi odottamaan hetken ja poistui takahuoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi jonkun paperin kanssa. Siinä oli listattu valuutat, joita he ylipäänsä vaihtavat. Euro ei ollut listalla… Ei siis auttanut muu kuin kysyä, että missäköhän rahaa voisi vaihtaa. Virkailija neuvoi käymään kylän toisessa pankissa kysymäss. 

Löysin Maureenin ja Esterin autosta. Ester makasi Maureenin sylissä ja Maureen sanoi, että Ester on tulossa kipeäksi. Tuntui tosi kurjalta ajeluttaa heitä vielä toiseen pankkiin jonottamaan ja sitten vielä ruokakauppaan. Toisessa pankissa ei onneksi ollut jonoa lainkaan. Sain virkailijalta saman vastauksen kuin edellisessä pankissa. Ei vaihdeta euroja. No, onneksi eteisestä löytyi pankkiautomaatti. Sinne siis nostamaan rahaa. Mutta eihän se tietenkään niin helppoa voinut olla. Siinä vaiheessa kun automaatin olisi pitänyt antaa rahaa, se ilmoittikin, että sorry vaan, toimintoa ei voida suorittaa loppuun tällä kertaa. Yritin uudelleen samalla lopputuloksella. Jouduin palaamaan autolle edelleen ilman käteistä. Koska Ester oli sairastunut, emme lähteneet enää metsästämään lisää automaatteja vaan ajoimme suoraan kauppaan, koska siellä pystyi maksamaan kortilla.

Kaupassa tuli jo ikävä kotoisia S- ja K-marketteja ja jopa pikku Siwoja… Valikoima oli melkoisen suppea. Onnistuin haalimaan jotain ihan perustarvikkeita selvitäkseni viikonlopun yli. Toivotaan, toivotaan -meinigillä palasin autolle toivoen todella, että maanantaina saisin jostain käteistä ja pääsisin tutustumaan kylän muihinkin kauppoihin.

Olin matkan jäljiltä niin väsynyt, että keiteltyäni ruokaa haalimistani aineksista, otin suihkun ja menin nukkumaan. Kello oli vasta seitsemän, mutta oli pakko päästä nukkumaan. Nukahdin välittömästi ja nukuin puolelle öin. Sitten valvoinkin seuraavat kolme tuntia, ennen kuin nukahdin uudelleen. Kello herätti kahdeksalta ja hetken aikaa joudin pohtimaan, missä olen ja miksi kello herättää. Oli aika valmistautua kirkkoon lähtöön. Koulun kampuskella ei ole kirkkoa. Saarella on kolme adventtikirkkoa, joista lähin on viereisessä Kolonian kylässä (tai kaupunkihan tuo virallisesti on…), seuraava koko Mikronesian pääkaupungissa Palikirissa ja kolmas saaren toisella puolella Kittissä. Koulun väki hajaantuu kaikkiin kolmeen kirkkoon, joissa seurakuntalaiset ovat ”adoptoineet” vapaaehtoiset. Koska minua ei ole ainakaan vielä adoptoitu minnekään, sain valita, mihin kirkkoon lähden. Päätin lähteä Palikiriin, joka on hyvin paikallinen kirkko. Kirkkorakennus on vielä keskeneräinen. Siitä puuttuu seinät. Käytetty kieli on pohnpein kieli. Tällä kertaa koulun pastori Tim (Fidziltä) oli siellä saarnaamassa, joten saarna oli englanniksi ja se tulkattiin paikalliselle kielelle. 

Avoin kirkko :)

Raamatuntutkistelu tapahtui ryhmiin jakautuen. Lapsilla, nuorilla ja aikuisilla oli omat ryhmänsä. Nuorten ryhmä oli englanniksi, joten jälleen kerran sain olla nuori. :) Nuoret kokoontuivat koulun bussissa, koska sää oli epävakaa ja ulkona olisi voinut kastua. Ja kyllä siellä olisikin kastunut! Vettä alkoi sataa taas kuin saavista kaatamalla kesken tutkistelua. Oli jotenkin niin kotoisan oloista, kun kirkon penkissä istuessa sai samalla seurata ympärillä tallustelevia kanoja ja kukkoa. Tuli mieleen taannoiset Afrikan ja väli-Amerikan reissut.

Pastor Tim, tulkkinaan Maureen

Jumiksen jälkeen palasimme koululle, missä kokoonnuimme nyyttäreille, jotka oli järjestetty minun tuloni kunniaksi. Tunsin taas itseni niin tervetulleeksi! Täällä on kuulemma tapana, että aina kun kampukselle tulee joku uusi tai joku lähtee, hänen kunniakseen järjestetään nyyttärit. Nyt pääsin tapaamaan loputkin vapaaehtoiset ja lisää muuta henkilökuntaa. Vapaaehtoisia täällä on 12. Heistä 10 on USA:sta. Kämppikseni Stephany on Costa Ricasta ja minä Suomesta. Yksi vapaaehtoinen, Emily, tuli juttelemaan kanssani ja oli aivan innoissaan, kun sai tavata suomalaisen. Hänellä kun on suomalainen koira! 

Nyyttärit alkamassa

Nyyttäreiden jälkeen meillä oli iltapäivän lähetysmatka edessä. Menimme Koloniaan yhdelle köyhien asuinalueelle. Siellä on iso avonainen mutta katettu kokoontumispaikka. Sinne kutsuimme kylän lapsia ja aikuisia. Lauloimme heille (ja heidän kanssaan), esitimme pienen näytelmän Daavidista ja Goljatista ja opetimme yhden Raamatun jakeen. Tai minun roolini oli kyllä vielä tällä kertaa enemmän katsojan ja valokuvaajan rooli. Kylän lapset olivat niin suloisia, kun he oikein innostuivat laulamaan ja leikkimään lauluja!

Rehtorin tytär Ester on päässyt Mr Collarin "kyytiin" ja Kayla sai paikallisen ihailijan.

Sunnuntaina sain vielä rauhassa ladata akkuja matkan jäljiltä alkavaa työviikkoa varten. Oli aikaa istahtaa toimistoon, missä on kampuksen ainoa toimiva netti. Tosin senkin toimivuus vaihtelee rajusti. Pääsääntöisesti mitään suurempaa ei pysty lataamaan, joten siksi nämä blogit ovat valitettavasti toistaiseksi ilman kuvia. Meille on luvattu, että jossain vaiheessa saisimme netin myös asuntoihin ja jopa luokkiinkin, mutta kun saarella on yksi ainoa nettipalveluita tarjoava yritys, on palvelun saaminen niiiiin hidasta. Täällä kun on käytössä saaren aika. Sehän tuli tutuksi jo Fidzillä. Sekin tuli sunnuntain aikana todettua, että suomalainen kännykkäliittymä ei täällä toimi ollenkaan. Turha siis on lähettää minulle tekstareita. Ne eivät tule perille. Yhteyden saa sähköpostilla, mesessä, skypellä, whatsappissa ja viberillä. 

Illan suussa vararehtori, Danny, tuli kolkuttelemaan ovelle ja kertoi, että muut vapaaehtoiset lähtevät pian siivoomaan luokkahuonetta minulle ja jos haluan tulla mukaan, olen tervetullut, mutta pakko ei ole tulla. Tietysti lähdin mukaan. Luokkahuone oli totta totisesti siivouksen tarpeessa! Luokkien ikkunoissa on ainoastaan metalliverkot, joten tuuli pääsee puhaltamaan luokkien läpi. Luokan lattia oli kaikenlaisen roskan peitossa. Osa vapaaehtoisista oli jo harjaamassa lattiaa. Hyllyissä oli epämääräistä kirjallisuutta ja kalusteita luokassa ei juurikaan ollut. Danny opasti poikia hakemaan luokkaan pulpetteja ja tuoleja sekä opettajan pöydän. Jacky päällysti seinällä olevan ilmoitustaulun haluamani värisillä papereilla. Luokkahuone oli järkyttävän iso! Tuntui hassulta ajatella, että siitä on tulossa minun erityisopetuksen luokka, jossa tulee olemaan kerrallaan aina vain muutama oppilas.

Tyhjää ja kolkkoa vielä. Saas nähdä, miltä tämä alkaa näyttää, kun aikaa kuluu...

Ennen kuin tajusinkaan, luokka oli siivottu, hyllyt ja kaapit tyhjennetty ja kalusteet oli paikoillaan. Jatkossa luokan siivoaminen onkin sitten minun tehtäväni. Nyt oli aika lähteä valmistautumaan unten maille jotta aamulla olisi valmis aloittamaan työt. Tosin minulla ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, mitä tulisin aamulla tekemään…