Matka jatkuu...

Tässäpä hitusen alkua uuden reissuni tiimoilta. Pahoittelen, että kuvia ei vielä ole (onneton nettiyhteys), mutta kaikki aikanaan...

Vihdoin se odotettu päivä koitti! Maanantaiaamuna kuuden jälkeen sähköpostiin tipahti viesti, että maahantulolupa Pohnpeille on vihdoin kunnossa. Vaikka kello oli vasta vähän, uni karisi silmistä saman tien. Eipä siinä voinut muuta kuin alkaa googlata lentolippuja. Pienen hakemisen jälkeen sen hetken edullisin järkevä vaihtoehto löytyi. Buukkasin tiistaiaamulle liput ensin Wienin ja Taipein kautta Manilaan ja sieltä torstai-iltana eteenpäin Pohnpeille. Pohnpeille lennetään vain joka toinen päivä ja koska matka Manilaan kesti jo yli 20 tuntia, tuntui mukavalta ajatukselta nukkua yksi yö kunnolla vuoteessa, eikä jossain lentokentällä tai -koneessa. Kirjoittelin viestin Filippiiniläiselle ystävälleni, johon olin tutustunut edellisellä reissullani Australiassa. En tiennyt, missä päin Filippiinejä Wennie asuu, mutta kysyin olisiko hänellä suositella jotain sopivaa yöpymispaikkaa lentokentän läheisyydessä. Pian sain vastauksen ja kutsun yöpyä hänen luonaan noin 13 kilometrin päässä kentältä. Ihanaa, kun on ystäviä ympäri maailman! 

Matkalaukku oli pakattuna lähes valmiiksi asti, joten maanantaipäivän aikana oli enää varmistettava, että kaikki tarpeellinen on varmasti mukana ja hoidettava tarpeelliset loput valmistelut lähtöä varten. Kesän aikana käytössä olleet tavarat piti roudata takaisin varastoon, luovuttaa kesäauto pois ja käydä halimassa vielä muutamat ystävät. Illalla oli vuorossa viimeiset saunomiset ja lämmin suihku. Aamun aikaista herätystä silmällä pitäen tein jääkaappiin valmiiksi muutamat voileivät matkaevääksi.

Yöllä kello herätti neljän jälkeen. Silmät sikkuralla nautin aikaisen aamiaisen ennen lentokenttäbussille lähtöä. Siitä se matka alkoi! Mittari näytti -4 astetta. Auton lasit oli jäässä. Oli jo aikakin päästä lämpöiseen… Puoli seitsemän aikaan lentokentällä oli melkoinen väenpaljous. Wienin koneeseen ei onneksi ollut kovin pitkää lähtöselvitysjonoa. Kesän Serbian reissulta tutuksi tullut matkatavaroiden perille asti selvittämisen vaikeus tuli taas vastaan. Virkailija teki vaikka mitä, mutta ei onnistunut selvittämään laukkuani perille Manilaan asti, vaikka järjestelmän mukaan sen piti onnistua. Lopulta ystävällinen virkailija kaivoi laatikosta esiin tyhjän tarrahässäkän, johon kirjoitti käsin kaikki tarvittavat tiedot ja näin laukku oli selvitetty Manilaan asti. Boarding passia en saanut kuin Wieniin, missä piti käydä tekemässä lähtöselvitys eteenpäin.

Kentältä nostin vielä euroja mukaan määränpäässä dollareiksi vaihdettavaksi. (Jälkeenpäin nettipankissa tiliotetta katsottuani totesin tulleeni laillisesti ryöstetyksi… Lentokentän automaatista omalta tililtä rahan nostamisesta velotettiin seitsemän euron nostopalkkio!!! Missään ei ollut pienintäkään mainintaa moisesta lisäkulusta.) Aikataulun mukaan päästiin koneeseen, mutta kun kaikki oli koneessa, kapteeni kuulutti, että Wienissä on niin sankka sumu, ettei sinne lentäville koneille anneta lähtölupia toistaiseksi. Arvioitu odotusaika olisi ainakin puoli tuntia.Siinä vaiheessa aivot alkoivat raksuttaa kiivaasti ja laskea jäljelle jäävää vaihtoaikaa. Sitä kun ei alunperinkään ollut kuin alle kaksi tuntia. Totesinpa siinä istuessani itselleni, että siitä se seikkailu siis alkaa…

Lopulta noin kolmen vartin odottelun jälkeen saimme lähtöluvan. Lentoajaksi ilmoitettiin lähes puoli tuntia lyhyempi aika kuin matkasuunnitelmaan oli merkitty. Ei siis ollut huolta. Saavuttuamme lopulta Wieniin vaihtoaikaa oli reilu tunti. Mutta enpä ole ennen millään lentokentällä törmännyt niin heikkoon opastukseen vaihtolennoille! Kysyin siis lähimmältä virkailijalta (AirBerlinin tiskiltä) minneköhän minun pitäisi mennä, että saisin boarding passin seuraavalle lennolle. Virkailija pohti hetken aikaa ja totesi, että China Airlinesilla - millä jatkolentoni oli -  ei ole palvelutiskiä transitalueella. Hän siis neuvoi poistumaan ulos ja sieltä takaisin varsinaiseen lähtöselvitykseen. Kuulosti kovasti omituiselta. Lähdin kuitenkin ohjeiden mukaiseen suuntaan ja toivoin löytäväni jonkun virallisen infopisteen. Lopulta löysin sellaisen matkatavarakarusellihallista. Siellä virkailija kertoi, että saan boarding passin lähtöportilta… Siispä takaisin. Olipa hassua vaan mennä passintarkastukseen ilman boarding passia, kun siellä aina sitä kysytään. Nyt piti vaan sanoa minne oli menossa. Vielä ennen lähtöporttia oli turvatarkastus odotusaulaan. Sielläkin oli iso kyltti, että läpi pääsee vain asianmukaisen boarding passin kanssa. Läpyskän sai kuitenkin vasta tarkastuksen jälkeen. Aikaa koneenvaihtoon oli juuri tarpeeksi. Siinä vaiheessa kyllä hitusen jänskätti, ehtiköhän matkalaukku mukaan.

Koneeseen päästyäni totesin saaneeni vieruskavereiksi pari nuorta serbimiestä, jotka kuuluivat isompaan seurueeseen. Koko muu seurue istui meidän takana. Minulla oli käytäväpaikka ja mietin, että noinkohan siinä saa olla koko matkan nousemassa ja antamassa tilaa herroille, jotka tuntuivat olevan kovasti eläväisiä. Kun koneen lastaaminen alkoi olla lopuillaan, kävi ilmi, että koneessa on vielä hyvin tilaa. Nuori mies vierestäni vaihtoi oitis paikkaa taaemmas muiden kavereidensa viereen. En ollut lainkaaa pahoillani, että sain vähän lisää tilaa. Seurue osoittautui jokseenkin äänekkääksi. Puhetta riitti loputtomiin ja volumitaso oli melkoinen. Lentoemäntä kävi jossain vaiheessa kysymässä minulta, haluaisinko korvatulpat. :) Muutaman kerran matkan aikana lentoemot kävivät rauhoittelemassa seuruetta. Ikkunapaikalla omalla rivillä istuva nuori mieskin häipyi lennon aikana jonnekin ja kun totesin, ettei hän tullut takaisin, hyödynsin kaikki kolme paikkaa ja jatkoin uniani vaakatasossa. Vähän väliä kyllä sain kokea lähes pieniä maanjäristyksiä, kun takanani istuva herra potki surutta penkkiäni ja joka kerta ylös noustessaan (ja niitä kertoja oli sitten paljon!) tarttui reippaasti penkkiin kiinni. Kahdentoista tunnin lento ei tuntunut loppuvan ikinä… Herraseuruekin kyseli moneen kertaan ohikulkevilta lentoemoilta, kauanko vielä on matka-aikaa jäljellä.

Perhospuutarha

Vihdoin viimein tuo piina oli ohi! Laskeuduimme Taipeihin, missä oli pari tuntia aikaa koneenvaihtoon. Taipein kenttä oli siisti ja mukava. Siellä oli mm. viihtyisä ”perhospuutarha”, jonka yhdellä seinustalla oli kolmen eri uskonnon rukoushuoneet. Manilan lennon odotusaulassa huomasin miehen, joka oli lähtenyt matkaan myös Helsingistä. Päättelin miehen olevan myös suomalainen. Koneeseen päästyäni tuo mies istahti viereeni. Siinäpä saimme sitten tarinoida pitkät pätkät lennon aikana. Mies kysellyt henkilökunnalta, oliko Helsingin koneen laukkujen kohtalosta tietoa. Lentoemo oli kertonut, että suuri osa laukuista ei ehtinyt mukaan. Niinpä perillä Manilassa marssin suoraan tiskille kysymään, näkevätkö he sieltä, onko minun laukkuni ehtinyt mukaan. Koneelta ei löytynyt mitään mainintaa laukustani, joten sain ohjeen odottaa laukkuja ja tulla sitten takaisin, jos omaani ei ilmesty. Ei siinä kauaa mennyt, kun oma laukkuni näkyikin hihnalla. 

Vieruskaverini oli briiffanut minua Manilan kentän takseista. Tiesin siis, mitä etsiä ja mitä oli odotettavissa. Päästyäni tullin läpi odotin ”villien” taksikuskien hyökkäävän kimppuuni tarjoten ylihintaisia kyytejä. Mutta yhtäkään kuskia ei näkynyt missään. Sain siis rauhassa katsella, mistä viralliset mittaritaksit löytyvät. Löysin infopisteen, mistä kysyin neuvoa. Sain kuulla, että virallisia takseja on kahdenlaisia. Toisissa on kiinteä hinta, 610 pesoa ja toiset laittavat mittarin päälle. Liikennetilanteesta sitten riippuu, mikä matkan hinta lopulta on. Päätin ottaa mittaritaksin. Varauduin jonottamaan taksia hyvän tovin, mutta hämmästyksekseni takseille ei ollut lainkaan jonoa. Kävin tiskiltä hakemassa taksilapun, jonka kanssa menin taksiin. Kuski ihmetteli, miksi olin menossa niin kauas lentokentästä, kun olin vain yhden yön Manilassa. Hieman kummastelin, että miten niin kauas. Matkaahan on vain reilut 10 kilometriä. Hyvin pian tajusin, mistä kuski puhui. Liikenne oli täysin tukossa! Ensimmäiset pari kilometriä matelimme puolessa tunnissa. Kuski uumoili matkan kestävän kaksi tuntia… Katselin kelloa ja mietin, että Wennie odottaa minua lounaalle. Hänellä on lounastunti töistä ja olimme sopineet treffit hänen asuntonsa ala-aulaan. Jättäisimme tavarani asuntoon ja menisimme yhdessä lounaalle, minkä jälkeen Wennie palaisi töihin.

Tunnin matkan jälkeen Wennie soitti ja kyseli, missä olen. Jäljellä olevasta matkasta arvelin, että puolisen tuntia vielä menee ja osuin aika oikeaan arvauksessa. 13 kilometriä ja puolitoista tuntia… Että sellaiset liikenneruuhkat. Kuski kysyi, mihin aikaan seuraavana päivänä lentoni on. Hän neuvoi varaamaan vähintään kaksi tuntia aikaa matkaan, koska siihen aikaan olisi iltaruuhka. 

Löysimme vaivatta oikean rakennuksen. Kuski jätti minut ovelle. Maksoin matkan, 440 pesoa. Ovella oli vartija, joka kyseli, minne olen menossa. Kerroin olevani menossa Wennien luo. Vartija soitti jonnekin ja ohjasi minut sitten eteenpäin. Sisällä oli heti toinen vartija ja sama proseduuri. Hän ohjasi minut lobbyyn, missä minun piti tavata Wennie. Lobbyssa oli vielä yksi vartija, joka kysyi asunnon numeroa. Sitä en tiennyt, mutta kerroin Wennien nimen. Vartija pyysi minua odottamaan penkillä. Naputtelin Wennielle viestin, että olen perillä. Hetken päästä vartija tuli kertomaan minulle asunnon numeron ja sanoi, että voin mennä ylös. Sanoin, että olemme sopineet tapaavamme tässä, joten minä odotan.

Heitimme matkatavarani Wennien pikkuruiseen asuntoon, joka oli kuin kapea putki. Ensin oli pieni eteinen, josta johti ovi kylpyhuoneeseen. Putki jatkui pienenä olohuoneena, jonka yhdessä nurkassa oli keittonurkkaus. Lasiseinän takana oli pikkuruinen makuusoppi, jossa Wenniellä oli 120 cm sänky. Siinä kuulemma molemmat nukkuisimme… Makuusopesta avautui ikkuna kadulle. Kymmenennestä kerroksesta oli ihan kivat näköalat kaupungin ruuhkaan (Saatikka sitten katolta, 40. kerroksesta).. Täysin tukossa olevan tien toisella puolella oli rauhallisen näköinen pientaloalue. Sen kaduilla ei ollut liikennettä juuri lainkaan. Alue oli rikkaiden suljettu asuinalue. Sinne pääsi sisään vain asianmukaisella luvalla.

Wennien asunnon olkkari/keittiö.

Lounastimme viereisessä Robinsson’s Galleria -ostoskeskuksessa Thai-buffetissa. Lounaan jälkeen Wennie palasi töihin ja minä päätin ottaa pienet unet. Valitsin nukkumapaikakseni olohuoneen lyhyen sohvan mieluummin kuin makkarin sängyn. Makkarissa oli ilmastointi hieman turhan viileällä ja toisaalta sohvalla ei tulisi nukuttua liikaa. Parin tunnin torkkujen jälkeen oli aika lähteä tekemään pieni kierros ihan lähiseudulle. Olihan lähistöllä pari geokätköä tarjolla. :) Ensimmäinen kätköpaikka oli toisen ostoskeskuksen edustalla. Paikka löytyi helposti, mutta koska kätkö oli jalkakäytävän reunassa olevassa aidassa ja ihmisiä oli liikkeellä valtavasti, oli aivan mahdotonta etsiä kunnolla. Kätkö jäi siis löytymättä. Siirryin toiselle kätkölle. Se oli läheisessä puistossa ja paikallistui yhteen penkkiin. Ihan tuli Zagrebin puistonpenkit mieleen! Miten opinkaan inhoamaan niitä kätköpaikkoina viime syksynä! Nytkin kyseinen penkki oli varattu. Odottelin hyvät tovit, mutta väki penkiltä ei hievahtanutkaan. Päätin luovuttaa ja palata takaisin seuraavana päivänä.

Paluumatkalla kävin vielä syömässä Robinssonissa, koska Wennie tulisi kotiin vasta niin myöhään, että yhdessä emme enää ehtisi syömään. Löysin food courtin ja aloin tutkailla ruokalistoja. Tarjoilijoilta kyselin kasvisruokaa ja auliisti he niitä esittelivät. Tosin järjestäin ne oli tehty katkarapupastaan… Jäi siis tilaamatta. Lopulta löysin meksikolaista ruokaa tarjoavan luukun, josta sain ihan aitoa kasvisruokaa. Tortillani oli täytetty grillatuilla kasviksilla ja riisillä. Koska matkalaukkuni oli jo valmiiksi täynnä ja painotkin käytetty, ei ollut tarvetta shoppailla.

Nukkumaanmenon aikaan Wennie veti sänkynsä alta levitettävän osan esiin. Ei siis tarvinnutkaan ahtautua kaksin 120 senttiseen sänkyyn. Eihän siinä maltettu heti nukkumaan käydä, vaan pari tuntia vielä tarinoitiin. Aamulla Wennie oli noussut kun heräsin. Kävin vessassa ja huomasin nurkassa ämpärillisen vettä. Ämpäriin meni kummallinen piuhan päässä oleva läpyskä, jonka toinen pää oli pistorasiassa.Wennie lämmitti itselleen hiustenpesuvettä! Suihkusta kun tuli vain kylmää vettä. Wennie oli ottanut töistä vapaapäivän voidakseen viettää päivän kanssani. Päätimme lähteä tutustumaan Art of Island -taidemuseoon, jossa Wenniekään ei ollut ennen käynyt. Museot eivät todellakaan ole minua varten, mutta tämä vaikutti sen verran mielenkiintoiselta, että lähdin ihan mielelläni.

Ennen museoon lähtöä kävimme aamiaisella Wennien työpaikalla, Aasian kehityspankissa. Sekin oli aivan oma nähtävyytensä! Portilla mentiin turvatarkastuksen läpi ja respassa minun piti todistaa henkilöllisyyteni ja sain vierailijapassin rintaani. Seuraavalla ovella oli vielä uusi turvatarkastus. Rakennuskompleksi oli valtava! Niin kai sen täytyykin olla, sillä siellä työskentelee 5000 ihmistä. Alue oli kuin oma pieni kaupunkinsa kaupungin keskellä. Sieltä löytyi monta ravintolaa, kuntosalit, urheilukentät, pankit, posti, matkatoimistot, valtion virastojen toimipisteitä, puistot, kaupat ja jopa verovapaa myymälä ulkomaisille työntekijöille.

Aamiaisravintolassa pystyi eri pisteiltä tilaamaan haluamansa ruuat, jotka lopuksi maksettiin kassalla. Tarjolla oli kaikkea mahdollista aasialaisista ruuista kansainväliseen tarjontaan. Otin kaurapuuron, munakkaan ja tuoreita hedelmiä. Aamiaisen jälkeen Wennie esitteli rakennuskompleksia tarkemmin. Käytävillä tuli vastaan jos jonkin maalaisia ihmisiä. Yhdessä käytävässä oli parhaillaan menossa Sri Lankaa esittelevä näyttely. Samaisella käytävällä kuulemma vaihtuu säännöllisin väliajoin näyttely, joka esittelee eri maita, joiden edustajia pankissa työskentelee.

Koska olimme aivan kätköpaikkojen läheisyydessä, päätimme käydä yhdessä katsomassa, josko nyt olisi parempi onni löytämisen suhteen. Jalkakäytävän reuna-aidassa olevaa kätköä pääsimme nyt etsimään hyvinkin tarkasti, mutta edelleenkään sitä ei löytynyt. Koska edellinen löytö oli jo parin kuukauden takaa päättelin, että todennäköisesti koko kätkö on kadonnot. Emme siis käyttäneet sen enempää aikaa sen etsimiseen vaan siirryimme puistoon. Kätköpenkillä istui nyt yksinäinen mies kännykkäänsä keskittyneenä. Odottelimme tovin kauempana, josko mies lähtisi, mutta mitä vielä! Hän laittoi kännykkänsä pois ja alkoi nukkua! Vaivihkaa istahdin miehen viereen. Hän ei reagoinut mitenkään. Koska kätkö oli penkin alla magneetilla kiinni, yritin penkin raoista tutkia, missä se on. Raot olivat kuitenkin liian pienet ja en pystynyt paikallistamaan kätköä. Pienen odottelun jälkeen totesimme, että josko lähdettäisiin museoon ja yritettäisiin vielä illemmalla uudestaan.

Jeepney

Lennosta Wennie nappasi taksin museoon. Nyt ruuhka ei ollut ihan niin järkyttävä, vaikka liikennettä oli kyllä hurjasti. Manila kun on 30 miljoonan ihmisen kaupunki, niin sinne mahtuu liikkujia enemmän kuin tarpeeksi. Bussikaistakin oli ihan tukossa ja Wennie kertoi, että bussilla 30 kilometrin matkustaminen Manilan ulkopuolelle voi kestää jopa seitsemän tuntia. Paikallisliikennettä bussien lisäksi hoitavat Jeepniet, jotka ovat  lava-autoja. Siellä katetulla lavalla ihmiset istuvat kuin sillit suolassa lavaa reunustavilla penkeillä. Kuumuus ja pakokaasut tekevät matkasta melkoisen elämyksen…

Museon pihassa oli monta bussia ja koululaisia parveili pihalla pilvin pimein. Ostimme liput (500 pesoa eli noin 10 euroa/lippu), jonka jälkeen kengät piti jättää säilytykseen. Siitä alkoi elämäni mukavin museokierros! Kuvat puhukoot puolestaan...

Museokierroksen jälkeen otimme taksin takaisin Wennien kotinurkille. Menimme lounaalle nyt kolmanteen kauppakeskukseen. Sen alakerran food courtista löytyi yksi pelkästään kasvisruokaa tarjoava koju. Sieltä löytyi valinnanvaraa ja hyvin siinä saikin syödä. Nyt oli jäljellä vielä se yksi pakollinen tehtävä - yksi geokätkö piti Manilasta löytää! Siispä palasimme taas puistoon. Nyt penkillä istui yksi kuherteleva pari. Wennie parkeerasi penkin taakse ja siihen minäkin seisahduin tarinoimaan Wennien kanssa. Hyvä tovi piti nytkin odottaa, mutta lopulta pari nousi ylös ja lähti. Vihdoinkin penkki oli meidän! Wennie istui penkille ja minä kyyristyin penkin eteen ”sitomaan kengännauhoja”. Välittömästi bongasin kätkön ja pikaisen ympärille vilkaisun jälkeen nappasin sen käteeni. Kyllä helpotti! Nyt oli Filippiinit saatu kätkökartalle!  Kirjoitin nimeni logiin ja kyyristyin uudelleen ”sitomaan kengännauhoja”. Pian oli kätkö takaisin paikallaan ja tyytyväisenä jatkoimme matkaa.

Pienen huilin jälkeen Wennien asunolla olikin aika lähteä etsimään taksia lentokentälle. Aikaa varattiin nyt reilusti, jopa vähän yli kaksi tuntia. Taksin saaminen ei ollutkaan nyt kovin helppoa. Lopulta yksi tyhjä taksi osui paikalle ja pysähtyi. Kuski halusi 500 pesoa lentokentälle viemisestä. Wennie sanoi, että se kannattaa maksaa, koska sen halvemmalla ei välttämättä taksia saa, jos ylipäänsä vähään aikaan onnistuu vapaata taksia löytämään. Hyppäsin siis taksiin ja varauduin parin tunnin matkaan. Hämmästys oli melkoinen, kun tajusin, että matka sujuukin yllättävän sujuvasti. Olimme kentällä vain 40 minuutissa! Lähtöselvitysaulaan päästäkseen piti esittää jo siinä vaiheessa passi ja matkalippu ja mennä ensimmäisen turvatarkastuksen läpi. Koneen lähtöön oli aikaa vielä neljä tuntia, joten lähtöselvityksen aukeamista sai odotella hyvän tovin. Mutta enpä ollut ainoa, joka odotteli. Odotusaulassa oli melkoinen määrä penkkejä ja ihmisiä joka paikassa. Löysin vapaa penkin, jolle istuin odottelemaan. Tunnin odottelun jälkeen lähtöselvitys aukesi ja siitä alkoikin sitten elämäni tarkin lähtöselvitys!

Lähtöselvitystiskille päästäkseen piti ensin jonottaa päästäkseen varsinaiseen jonoon. Siihen jonoon päästäkseen piti virkailijalle esittää passi ja lentolippu. Kun virkailija näki, että olen menossa Pohnpeille, hän kysyi kuinka pitkäksi aikaa ja kun kuuli minun menevän sinne kahdeksaksi kuukaudeksi, hän kysyi maahantulolupaa. Esitin luvan iPadin näytöltä, koska alkuperäinen odotti minua vasta Pohnpein lentokentällä. Virkailija kysyi, saisiko käydä Padin kanssa toisella tiskillä ja pyysi odottamaan hetken. Kohta hän palasi takaisin ja totesi asian olevan kunnossa. Pääsin siis jonoon. Itse lähtöselvityksessä esitin taas passin ja sähköisen matkalipun. Ensimmäistä kertaa pyydettiin näyttämään myös ESTA ja tietenkin se maahantulolupa. Taas virkailija tutki sitä ja kysyi, miksei minulla ole alkuperäistä. Kerroin sen odottavan minua määränpäässä. Virkailija lähti Padini kanssa taas jonkun toisen virkailijan luo ja viipyi melko kauan. Lopulta hän tuli takaisin ja sanoi, että minun pitää käydä tulostamassa lupa heidän toimistossa, jos sitä myöhemmin joku vielä kysyy. Lähtöselvitys tehtiin kuitenkin loppuun ja koneelle naputellessaan virkailija kysyi ohimennen syntymäpäivääni. Tarkasti siis syynättiin, onko kyseessä varmasti oikea henkilö! Lopulta lähtöselvitys oli tehty ja virkailija pyysi toista virkailijaa viemään minut toimistoon, missä sain tulostaa maahantuloluvan. Sen saatuani palattiin vielä lähtöselvitykseen näyttämään virkailijalle, että nyt on lupa paperilla. Sitten vasta sain luvan jatkaa turvatarkastukseen. Vasta myöhemmin muistin, että minähän olen matkalla USA:n hallinnoimalle alueelle. Siksi siis äärimmäisen tarkat syynit! Tosin koskaan Jenkkeihin mennessä ei ole niin tarkasti kaikkea tutkittu.

Itse turvatarkastus oli ihan normaali proseduuri. Mutta koneeseen pääsy olikin taas oma juttunsa. Lähtöportille päästäkseen piti mennä vielä yhden tarkastuksen läpi. Siinä oli rivi virkailijoita pitkän pöydän takana ja jokaisen matkustajan käsimatkatavarat tutkittiin käsin. Virkailija kaivoi repusta tasku kerrallaan kaiken mahdollisen esiin ja tutki jopa Sisu-askin sisällön! Mutta läpäisin tarkastuksen ja pääsin kuin pääsinkin koneeseen!