Toisen viikon aatoksia

Alkava uusi viikko tarkoitti, että pääsin vihdoin kunnolla työn touhuun. Nyt edessä oli koko viikko jo oppilaiden kanssa. Paitsi, että perjantai oli vapaapäivä. Oppilaat olivat (vielä?) innoissaan uudesta opettajasta ja siitä, että pääsivät hetkeksi omasta luokastaan muualle. Oma työjärjestykseni elää täysin luokkien työjärjestyksien ehdoilla. Niinpä minun työpäiväni eivät ole aivan yhtä tiukkoja, kuin muiden opettajien. Minulle tulee pitkin päivää muutamia pakollisia taukoja, kun mistään luokasta ei ole mahdollista (järkevää) ottaa oppilaita niinä aikoina. Aamupäivällä voin pitää yhden puolen tunnin tauon, lounastaukoni on 45 minuuttia. Iltapäivällekin osuu yksi 15 minuutin tauko ja päiväni päättyy jo 13.50. Tosin olen kolmeen saakka käytettävissä, jos jossakin luokassa minua tarvitaan avuksi.

Olin edellisellä viikolla alkuun ihan pallo hukassa, kun lukiolaisilla oli loppukokeet. Kysymällä selvisi, että kyseessä oli ensimmäisen neljänneksen loppukokeet. Lukion opet olivat tuon viikon täystyöllistettyjä kokeita korjatessaan ja nyt oli edessä arvosanojen antaminen. Myös peruskoulun opettajat antoivat väliarvostelut oppilailleen. Kaikkien piti syöttää arvosanat koneelle tiettyyn ohjelmaan. Tiistai oli deadline arvosanojen antamiselle ja illan edetessä toimiston ainoalle koneelle oli jatkuva jono. Väsyneimmät yrittivät hoputtaa toisia pian alta pois, että he pääsisivät nukkumaan. Tässä erkkaopen tehtävässä ei tuota arviointirumbaa onneksi tarvitse tehdä.

Tuntisuunnitelmaa Pohnpein tapaan
Lesson plans in Pohnpei

Kun arki alkoi asettua uomiinsa totesin, että kaipaan todellakin sitä tiettyä omaa vapautta mennä ja tulla olematta riippuvainen toisten kulkemisista. Niinpä maanantaina töiden jälkeen astelin Frankyn juttusille kysymään, onko luvallista lähteä yksin campukselta kylille ihan vaan kävelemään ja siinä sivussa shoppailemaan. Periaatteessa kun vapaaehtoisia on ohjeistettu, että campusalueen ulkopuolelle lähdetään aina jonkun kanssa. Franky mietti hetken ja totesi, että minä taidan olla erikoistapaus. Muut vapaaehtoiset kun ovat parikymppisiä nuoria. Sain luvan omille reissuilleni, kunhan olen pimeän tuloon mennessä takaisin. 

Käytin tilaisuuden hyväkseni saman tien. Kännykkään oli ladattuna saaren kartta offlinetilaan, joten kylille oli siinä mielessä turvallista lähteä, kun ei tarvinnut pelätä eksyvänsä sokkeloisilla (tai siltä ne ainakin aluksi tuntui) kaduilla. Aikaa pimeän tuloon ei ollut kuin vajaa pari tuntia, joten kovin pitkälle ei voinut lähteä. Lähimmät kaupat ovat reilun kilometrin päässä, joten sinne kipaisee helposti lyhyessäkin ajassa. Nyt halusin päästä tutkimaan rauhassa kylän tarjontaa. Astuin heti ensimmäisen kaupan ovesta sisään. Kauppa oli Blue Nile, yksi kylän ”paremmista” kaupoista. Kiersin jokaisen hyllyvälin tutkimassa, mitä sieltä löytyy. Hankintalistallani oli mm. reppu läppäritaskulla. Kotoa mukaan ottamani reppu kun on astetta turhan iso työkäyttöön, eikä siinä ole läppäritaskua. Se soveltuu paremmin viikonloppureissuille. 

Heti ensimmäisestä kaupasta löysin yhdenlaisen läppärirepun, eikä hintakaan ollut liian paha, reilut 20 dollaria. En kuitenkaan vielä ostanut reppua, koska halusin nähdä minkälaista tarjontaa muualla on. Seuraavat kaksi kauppaa oli paikallisia sekatavarakauppoja. Niistä voi löytää lähes mitä vaan! Tavarat ovat ahtaasti hyllytettyjä ja kaikkialla on valtavasti pölyä. Koskipa mihin tahansa, kädet olivat saman tien mustat. Tällä reissulla en enempää ehtinyt tutkimustyötä tehdä, sillä aurinko alkoi painua mailleen. Oli aika palata takaisin campukselle. Onneksi sinne pääsee kahta tietä, joten ei tarvitse katsella samoja maisemia mennen tullen. Takaisin menin tietä, jonka varrella on julkinen lukio asuntoloineen. Lukion vieressä on ihan hyvätasoinen urheilukenttä, jossa näkyy olevan aina väkeä liikkumassa. Yhtenä iltapäivänä olin toimistolla töiden jälkeen etsimässä opetusmateriaalia netistä. Maureen oli myös töissä ja sanoi lähtevänsä kävelylle ja kysyi, lähdenkö mukaan. Tietysti lähdin. Mutta hämmästyin kyllä hieman, kun tajusin meidän menevän urheilukentälle kävelemään. Siellä sitä sitten kierrettiin rataa kerta toisensa jälkeen niin kauan, että sekosin laskuissa. 

Lukion pihaa. Huomaa komeat koulubussit!
Local high school. Notice school busses!

Tuota opetusmateriaalia joudun haalimaan jatkuvasti joka puolelta. Yhtenä päivänä Danny kysäisi toimistolla, miten menee ja pyysi toimistoonsa päivittämään kuulumisia. Kerroin taas päällimmäisistä tarpeistani. Kaipasin luokkaan mm. helppolukuisia kirjoja. Danny katsoi toimistonsa lattialla olevia postipaketteja ja ihmetteli, että mitäköhän niissä on. Päätimme yhdessä avata ne ja tutkia, mitä ne pitävät sisällään. Laatikoista löytyi vaikka mitä opetusmateriaalia, mitä joku USA:sta oli lähettänyt koululle lahjoituksena. Sieltä löytyi juuri sellaista materiaalia, mitä kaipasinkin! Näin Jumala vastaa rukouksiin…

Kun kerran lupa nyt oli lähteä omin päin kylille, sitä lupaa piti hyödyntää. Keskiviikkona lähdin taas shoppailututkimusmatkalle. Nyt en kyllä päässyt urheilukentän reunaa pidemmälle, kun koulun pikkukuorma-auto pysähtyi viereeni ja pastori Tim huikkasi ikkunasta hyppäämään kyytiin. Hyppäsin lavalle edes kysymättä, minne he ovat menossa. Sieltä lavalta sitten mielenkiinnolla seurasin, minne mennään. Päädyimme Ace-kauppaan. Siellä on viereikkäin rautakauppa ja päivittäistavarakauppa. En ollut itse sinne ajatellut meneväni, mutta nyt kun siellä kerran oltiin, haalin sieltä mukaan tarvitsemani, mitä sieltä sai. Sainkin nyt ostettua itselleni pyykkikorin, joka olisi ollut hankala kantaa jalkapelillä campukselle. Kun kaikki olivat saaneet ostoksensa tehtyä, Franky, joka oli kuskina, kysyi, onko tarpeita käydä vielä muualla. Kun kerran kysyttiin, pyysin päästä siihen kauppaa, missä olimme Frankyn kanssa käyneet jo aiemmin ja mistä sai omenoita edullisemmin. Tässä vaiheessa Tim tarjosi minulle paikkaa ohjaamosta, mutta en suostunut hänen paikkaansa ottamaan, vaan kiipesin lavalle. Ja hah, sinne kiipesi perässä myös pastori. Ei sopinut miehiselle egolle, että nainen laitetaan lavalle. :D :D :D

Torstai oli taas vähän erilainen päivä. Oppilaat saivat välitodistuksensa ja siksi koulu loppui kaikilla puolilta päivin ja koko iltapäivä aina seitsemään asti oli varattu siihen, että vanhemmat saivat käydä hakemassa välitodistukset ja juttelemassa opettajien kanssa lapsensa todistuksesta. Danny toivoi myös minun olevan tavattavissa luokassani koko ajan, jotta minun oppilaideni vanhemmat voisivat käydä tapaamassa myös minua. Yhdestä seitsemään vietin siis luokassani odottelemassa vanhempia, joita kävi lopulta huikeat kaksi äitiä… Mutta olipahan siinä aikaa käydä läpi materiaalia, mitä olin löytänyt Dannyn toimistosta ja myöhemmin vielä Frankyn toimistosta lisää. Opettelin mm. käyttämään aakkoslottoa ja sanabingoa. Tuli siinä myös maanantain tuntisuunnitelmat tehtyä ja loppuajasta viihdytin itseäni pelaamalla 2048:a.

Perjantai oli siis vapaapäivä. Täällä on mielenkiintoinen tapa, että jos joku vapaapäiväksi luokiteltava juhlapäivä osuu viikonlopulle, siitä saa vapaapäivän arkena. Nyt juhlittiin lauantaille osuvaa YK:n päivää. Vaikka olikin vapaapäivä, kaupat olivat auki. Aamulla nautin mahdollisuudesta nukkua rauhassa. Joskus kuuden aikaan heräsin vessareissulle ja totesin, että jos haluaa unia jatkaa, se vaatii korvatulpat. Onneksi niitä on mukana, joten kukkojen kiekumisesta, sikojen röhkimisestä, koirien haukkumisesta ja ihmisten aiheuttamista äänistä huolimatta jatkoin uniani kaikessa rauhassa.

Aamiaisen jälkeen totesin, että nyt on oikein hyvä päivä lähteä vähän pidemmälle tutkimusmatkalle, johon voisi sisällyttää myös yhden geokätkön etsimisen. Kätköjä tällä saarella on vain viisi, joten valitettavan vähiin jää kätköily täällä. Kolme kätköä on kävelyetäisyydellä campukselta, kaksi muuta on saaren toisella puolella noin tunnin automatkan päässä. Rasvasin itseni huolella aurinkorasvalla, pakkasin sateenvarjon ja vesipullon kassiin ja lähdin kävelemään kylille. Suuntasin ensin kätkölle. Matkalla toki piipahdin yhteen jos toiseenkin pikkukauppaan, mitä matkan varrelle sattui, katsomaan, onko niissä tarjolla jotain sellaista, mitä hankintalistallani on. Muutenkin oli kiva tutkailla mitä mistäkin löytyy ja toisaalta myös päästä välillä vähän varjoon.

Kätköpaikka
Hiding place

Kätköpaikka on ihan Acen lähellä. Kätkölle päästäkseen piti mennä isosta portista sisään. Kätkökuvauksessa kerrottiin, että portista voi mennä rohkeasti sisään, sillä sen tarkoitus ei ole pitää ihmisiä ulkopuolella vaan vuohet portin sisäpuolella. Portti näytti lukitulta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että lukko oli vain hämäystä. Portin sai auki vain salvan nostamalla. Heti portin takana oli rivistö toisen maailmansodan aikaisia japanilaisia tankkeja. Kätkö olikin piilotettu viimeiseen tankkiin. Se löytyi hyvin helposti ja hyvillä mielin loggasin ensimmäisen Micronesian liittovaltion kätköni. Kätköltä näkyi ranta ehkä sadan metrin päässä. Päätin jatkaa matkaa vielä vähän eteenpäin ja käydä katsomassa, miltä rannassa näyttää. Matkalla rantaan kohtasin ne vuohet. Pieni kili juoksi piiloon työkoneen alle ja tiellä makoillut komea valkoinen pukki nousi laiskasti ylös väistääkseen minua.

Uupunut pukki.
Tired goat.

Rannassa oli mielenkiintoinen kivinen/betoninen laiturin ja sillantekeleen välimuoto, joka johti lähes puoleenväliä salmea. Siellä täällä betonin välissä kasvoi pieniä kasveja. Yhdessä kohdassa betonin läpi kasvoi tuuhea mangrovepuska. Aurinko paistoi kuumasti ja olisi tehnyt mieli pulahtaa uimaan, mutta vesi ei näyttänyt kovin houkuttelevalta tässä kohtaa ja uimareissun jälkeen olisi pitänyt jatkaa matkaa märkänä. Jouduin siis jättämään uimisen haaveilun tasolle.

Rannan laituri/silta
The jetty/bridge at the waterfront.

Paluumatkalla kävelin taas toista reittiä ja poikkesin tekemässä viikonlopun ruokaostokset. Katselin samalla reppuvaihtoehtoja ja päädyin lopulta ostamaan maanantaina löytämäni repun. Siihen pakkasin ostokseni ja suuntasin takaisin campukselle. Matkalla koulun pikkukuormuri tuli vastaan. Franky pysäytti kohdalleni, sanoi muiden olevan matkalla kiipeämään jollekin kukkulalle ja kysyi haluanko lähteä mukaan. En halunnut. Olin kävellyt jo lähes neljä tuntia. Nälkä alkoi olla ja vesikin oli lopussa. Palasin siis campukselle kokkailemaan.

Myöhemmin, kun toiset tulivat takaisin, kuulin heillä olleen aika rankka kiipeilyreissu. Olin oikein tyytyväinen, että en ollut lähtenyt mukaan. Etenkin, kun illalla suihkussa huomasin, että huolellisesta rasvauksesta huolimatta hartia oli palanut paidankauluksen reunan kohdalta ja niskakin punotti. Onneksi oli hyvät Thaimaasta hankitut rohdot mukana. Aamulla niskassa ei näkynyt enää mitään palamisjälkiä ja hartiakin punotti paljon vähemmän.

Näissä oloissa tuon juomaveden tärkeyden huomaa ihan eritavoin kuin Suomessa. Ostamme juomaveden viiden gallonan uudelleen täytettävissä pulloissa. Pullollinen vettä maksaa 1,25 dollaria, eli vettä juomalla ei köyhtymään pääse. Yksi vapaaehtoisista huolehtii kaikkien pullojen täyttämisestä. Meillä on keittiön pöydällä hanalla varustettu kanisteri, jonka täytämme tuosta pullosta. Kun pullo on tyhjä, viemme sen ja 1,25 dollaria toimistolle, mistä Jayn on määrä pullot viedä täytettäväksi. Olin vienyt pullomme jo torstaina päivällä toimistolle ja perjantai-iltana totesin, että pullo on edelleen täyttämättä. Kanisterimme oli jo tyhjä. Muut olivat vielä tässä vaiheessa kiipeilyreissullaan. Pastori Tim oli juuri lähdössä autollaan jonnekin ja hän lupasi ystävällisesti ottaa pullomme mukaan täytettäväksi. Ei siis tarvinnut olla viikonloppua ilman vettä…

Lauantaiaamuna oli edessä mielenkiintoinen tilanne. Olimme kerääntyneet toimiston eteen valmiina lähtemään kirkkoon. Olimme taas jalkautumassa kaikkiin saaren kolmeen eri kirkkoon. Mutta siinä vaiheessa todettiin, että autotilanne on hieman huono. Pastorin autossa ei ole polttoainetta, toisesta pikkupakusta on rengas puhki ja toisen akku on finaalissa. Käytössä oli siis vain bussi ja pikku kuormuri ja piti päästä kolmeen eri paikkaan. Bussi päätettiin lähettää kauimpana olevaan kirkkoon, jonne myös minä lähdin tällä kertaa. Palikiriin lähti kuormuri, jonka lavalle kiipesi kirkkokansa hameissaan… Lähimpään, eli Kolonian kirkkoon, saatiin lopulta toinen paku käyttöön, kun joku keksi vaihtaa toimivan akun siihen.

Kirkkokyyti.
Ride to the church.

Matkalla kirkkoon jouduimme ruuhkaan… Danny ajoi bussia ja kun hän joutui pysähtymään, katsoimme ihan ihmeissämme, mitä oikein oli tapahtumassa. Vastakkaisesta suunnasta tuli ihmisjoukko kantaen isoja puita. Danny huikkasi takapenkillä istuvalle Timille, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Tim arveli, että kyseellä voisi olla häät. Kulkueen lopussa tuli miehiä, jotka kantoivat paksuihin puihin jaloistaan sidottuja, vielä eläviä, pää alaspäin roikkuvia sikoja. Sikoja oli kaksi, joista toinen oli kovin laiha ja se rimpuili kovasti vankilassaan. Toinen oli oikein tukevassa kunnossa, eikä se jaksanut edes rimpuilla vastaan, vaan roikkui koko painollaan riuissa. 

Bussin ikkunasta otettu kuva possuista matkalla pataan.
Photo taken through the bus window. Bigs are on they way to the pot.

Kittin (lausutaan Kitzi) kirkko olikin ihan toista luokkaa kuin Palikirin kirkko. Kirkossa on jopa ilmastointi! Kirkko on iso ja valoisa. Kun saavuimme pihaan, Raamattutunti oli juuri alkamassa. Nuoret siirtyivät erilliseen piharakennukseen. Kirkkosalissa kokoontuva ryhmä puhui paikallista kieltä, joten liityin nuorten joukkoon. Huone, johon menimme, oli likainen. Siellä oli muutamia muovisia puutarhatuoleja, joten toiset istuivat lattialla (sillä TOSI likaisella!). Minä sain tuolin alleni ja pian tuoleja tuotiin jostain lisään. Tässä ryhmässä puhuttiin välillä paikallista kieltä, välillä englantia. 

Raamattutunti alkamassa.
Bible study about to start.

Kun kokoonnuimme kaikki varsinaiseen jumalanpalvelukseen kirkkosaliin, tapasin siellä meidän ekaluokan open, rouva Janon. Hän on mitä ihanin ihminen! Tuntui heti niin kotoisalta, kun hän oli paikalla. Laulut laulettiin englanniksi ja osittain kaikki muukin tuli englanniksi. Saarna oli paikallisella kielellä, mutta saarnaaja referoi saarnansa lopuksi englanniksi. Seuraavalla kerralla kaikki tuleekin tapahtumaan sitten englanniksi, sillä koulun vapaaehtoiset vastaavat koko jumalanpalveluksen ohjelmasta.

Kittin kirkko
The church of Kitti

Campukselle palattuamme haaveilin ruuasta. Mutta kun pääsin asuntoomme, Stephanie oli jo kokkaamassa. Meillä on kyllä iso hella, missä on neljä levyä, mutta niistä vain yksi toimii kunnolla. Varauduin siis odottaan omaa kokkausvuoroani. Stephanie oli kuitenkin jo lähes valmis ja hän sanoi, että siinä on kyllä ruokaa meille kaikille. Kylläpä oli mukavaa päästä valmiille aterialle, kun oli oikein nälkäinen!  Pääsimme nauttimaan lounasta Costa Rican tapaan: riisiä, papuja ja paistettuja kananmunia tomaattikastikkeessa.

Edellisen viikonlopun ihanan saariretken jälkeen viikonloppu campuksella tuntui jotenkin niin tylsältä. Olisi tehnyt mieli lähteä jonnekin illan hieman viilettyä, mutta kun pimeällä ei campukselta ole lupa poistua… Niinpä piti tyytyä etsimään campukselta hieman rauhallisempi paikka, missä voisi rauhoittua ja nauttia illasta. Mutta sellaisen paikan löytäminen täällä on enemmän kuin mahdotonta… 

Auringon laskun värejä campuksella.
Colors of the sun set at the campus.

Sunnuntaiaamuisin on vuorossa campuksen siivoaminen. Henkilökunta on jaettu kolmeen ryhmään, jotka siivoavat vuorollaan, mutta joka kuun viimeisenä sunnuntaina koko poppoo siivoaa yhdessä. Talkoot alkavat seitsemältä!!! Sunnuntaiaamuna… Mutta siihen on kyllä ihan hyvä syy. Tuohon aikaan ei vielä ole liian kuuma. Ja täällä kun on tottunut heräämään joka aamu puoli seitsemältä, niin se sunnuntai menee siinä samalla. Tänään oli vuorossa se päivä, kun kaikkien piti olla siivoamassa, mutta meitä oli paikalla vähemmän kuin yhdessä ryhmässä on väkeä. Ihan ei minun matikkapää tuota yhtälöä ymmärrä. Mutta tulihan siinä haravoitua mangopuun alunen lehdistä. Jos Suomessa tuskaillaan joka syksyistä lehtien haravointia, niin täällä, missä syksyä ei ole, lehtiä saa haravoida joka ikinen viikko ja niitä riittää aina vaan! 

Siivoustalkoiden jälkeen törmäsin vararehtorin vaimoon, joka oli eilen illalla joutunut kokemaan hurjia. Hän oli ollut nukkumassa ja herännyt siihen, kun hänen huoneeseen oli rynnännyt joku aivan vieras mies. Candice alkoi huutaa ja mies oli pelästynyt  ja paennut. Onneksi mies ei ehtinyt tekemään mitään pahaa ja asunnosta oli lopulta hävinnyt vain toisen pojan lempilippis. Aika hurjaa meininkiä siis täällä… Me yritämme muistaa pitää ulko-oven aina lukossa, kun emme ole paikalla, tai kun menemme illalla nukkumaan, vaikka kaikki eivät vielä olisikaan tulleet ”kotiin”.

Viikonloppu Black Coral -saarella

Perjantaina kaikki halukkaat henkilökuntaan kuuluvat pääsivät viikonlopun viettoon pienelle saarelle. Olin pitkin viikkoa yrittänyt kysellä kaikilta mahdollisilta, millaiseen paikkaan oikein olemme menossa ja miten sinne pitää varustautua. Frankylta kysyin, mitä mukaan tarvitaan. Sain kuulla, että saarella on pieniä majoja, joissa voi yöpyä. Omat petivaatteet piti kuulemma ottaa mukaan. Torstai-iltana, kun kyselin muilta, mitä he ottavat mukaan, sain kuulla, että kaikki ovat ottamassa omat riippumatot mukaan. Saarella ei kuulemma ole mitään ”oikeita” majoja, missä olisi sänkyjä, vaan majat olisivat seinättömiä katoksia. Hmm… Sittenpä piti keksiä, mistä tähän hätään keksisi riippumaton. Lähdin toimistolle katsomaan, löytyisikö sieltä joku, joka voisi auttaa. Löysin toimistolta sihteerimme Janetin, joka lupasi lainata omaansa. Olin niin helpottunut ja kiitollinen! Nyt minulla olisi paikka, missä voisin nukkua. Emilyn ja Kaylan kanssa ruokaostoksilla olin osannut haalia helposti valmistettavaa ruokaa mukaan. Ruuanlaitto kun tapahtuisi nuotiolla. Tässä vaiheessa joku ymmärsi kertoa, että telttaleiriolosuhteet kuvaisivat parhaiten viikonloppuamme. Pakkasin siis sitä silmällä pitäen.

Kun olimme perjantaina tavaroinemme valmiina lähtöön, huomasin, että en edelleenkään näköjään tiennyt ihan kaikkea. Lähes kaikki muut olivat pakanneet kaikki tavaransa isoihin muovisäkkeihin tai muihin vedenpitäviin pakkauksiin. Vasta nyt minulle selvisi, että matka saarelle tapahtuu pienellä veneellä, jossa tavarat voivat hyvinkin kastua. Kävin siis kyselemässä, löytyisikö toimistolta mitään, millä voisin suojata reppuni. Löytyihän sieltä jätesäkkejä, vaikkakin kovin ohuita sellaisia. Mutta parempi nekin kuin ei mitään. Repun sisällä olin kyllä pakannut kaiken vedenpitäviin muovipusseihin, mutta itse repunkaan kastuminen ei kuulostanut houkuttelevalta ajatukselta.

Pakkasimme tavaramme koulun bussiin, joka vei meidät rantaan, mistä veneen piti viedä meidän saareen. Rannassa ei ollut ketään, kun saavuimme sinne. Hetken päästä paikalle ajoi auto, jossa oli kaksi miestä. He kävivät juttelemassa kuskimme kanssa ja samantien tajusimme, että jotain on pielessä. Meillä olisi pitänyt olla itsellä polttoaine veneeseen. Näin kuulemma oli sovittu. Meille ei kukaan ollut asiaa kertonut. Vakihenkilökunnasta oli mukana vain pastori Tim, joka yritti soittaa rehtorille ja selvittää, miten nyt toimitaan, mutta ei saanut rehtoria kiinni. Eipä siinä voinut kuin odottaa. Kukaan ei oikein tuntunut tietävän, mitä pitäisi tehdä. Siispä odotettiin. Tim ja pojat käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja hyppäsivät mereen…

Jaci otti rennosti odottelun.
Jaci used the waiting time for relaxing.

Aikamme odoteltuamme rehtori soitti takaisin. Tämän puhelun jälkeen venemiehet häipyivät jonnekin autollaan ja jonkin ajan kuluttua palasivat takaisin veneellä. Oli aika lastata tavarat ja itsemme veneeseen. Joku tytöistä ihmetteli, miten niin pienellä veneellä voidaan lähteä merelle… Minulle tuo oli tuttua. Nyt ei edessä ollut kuin vajaan puolen tunnin venematka, kun Fidzillä oli tehty vastaavan kokoisella veneellä yli tunnin merimatka isomman ulapan yli. Nyt määränpäänä oleva saari näkyi selvästi jo lähtörantaan.

Tällä veneellä lähdettiin merelle...
This was the boat to the island.

Meri oli onneksi melko rauhallinen, joten me ja tavarat pääsimme kuivina perille saareen. Saari oli tosi pieni. Se olisi helposti mahtunut koulualueellemme. Saarella oli vastassa vanhempi pariskunta, joka asui siellä sekä kaksi koiraa, Boy ja Pepsi Cola. Näistä tosin Pepsi Cola katosi jonnekin, eikä sitä näkynyt koko viikonloppuna. Saarelle päästyämme kannoimme tavaramme lähimpänä rantaa olevaan katokseen, joka toimi myös ruokailupaikkanamme. Siinä vieressä oli nuotiopaikka. Lähdimme samantien etsimään sopivia paikkoja viritellä riippumatot. Jälleen huomasin, että ihan kaikkea en todellakaan tiennyt. Lähes kaikilla muilla oli riippumatoilleen sateensuojat. Pienen pohdinnan jälkeen päätin virittää oman mattoni yhteen majaan. Nyt minulla oli sateensuoja niin itselleni kuin tavaroilleni. Sain jopa ripustettua peilin roikkumaan yhteen naulaan roikkumaan. Minulla oli suorastaan luksusolot!

Minun viikonloppumökki.
My weekend hut.

Toiset ripustivat mattonsa lähelle toisiaan ja tekivät jopa ”kerrossänkyjä”. Osa ripusti mattonsa hurjan korkealle. Mattoon kiipeäminen oli ihan oma taitolajinsa. Kuinka päästä riippumattoon, joka on parin metrin korkeudessa… Sehän onnistui siten, että ensin pienen hypyn seurauksena sai tukevan otteen käsillä riippumaton etureunasta ja sen jälkeen ponnisti hyvin treenattujen lihasten avulla jalat ylös. Sitten alkoi pieni heijausliike, joka laajeni niin kauan, että maton sai kiepautettua niin päin, että itse oli maton päällä. Olis tainnut jäädä multa tekemättä…

"Kerrossänky" -selfie
"Bunkbed" -selfie

Pastori Tim auttoi toisia mattojen ripustamisessa ja käytti kaikki omat narunsa toisten sadesuojien ripustamiseen. Niinpä hänen oma mattonsa jäi ripustamatta. Hän ajatteli nukkuvansa yhden majan lattialla. Kun matot oli ripustettu, oli vielä hetki valoisaa aikaa. Mereen piti päästä! Niinpä nappasin snorkkelin mukaan ja lähdin tutkimaan lähivesiä. Ranta oli matala pitkälle, eikä siellä kyllä ollut mitään ihmeellistä nähtävää. Yhden rauskun onnistuin näkemään ja muutamia hassuja muita kaloja. Koralleja ei käytännössä ollut - muuta kuin niitä mustia. Pojista pari oli myös snorklaamassa. He lähtivät tutkimaan aluetta meidän saaren ja viereisen saaren välistä. Sillä puolella saarta, missä me olimme snorkaalmassa, meri oli tyyni, mutta toisella puolen oli isot aallot. Ajattelin itsekin uida sinne, minne pojat menivät, mutta toteisin, että virtaus oli niin kova, että katsoin turvallisemmaksi olla menemättä. En ehkä kykenisi uimaan takaisin virtausta vastaan, etenkin, kun minulla ei ollut räpylöitä. Myöhemmin, kun pojat palasivat reissultaan, kuulin, että toinen heistä oli lähtenyt kokeilemaan noita isoja aaltoja. Ennen kuin hän oli ehtinyt tajuamaankaan, aalto oli temmannut hänet mukaansa ja vienyt kunnon matkan ulapalle päin. Onneksi poika oli onnistunut uimaan rantaan, mutta kyllä hän oli pelästynyt ja sai kerralla kunnon opetuksen merivirtojen voimasta!

Tim -pastori rentoutumassa.
Pastor Tim relaxing.

Aurinko laski aaltojen puolelle. Oli ihan huikea tajuta, miten niin pienellä saarella voi olla kahdet täysin erilaiset kasvot. Tällä puolen saarta aallot löivät voimalla rantaan ja pauhu oli sen mukainen. Löysin mukavan puun oksan, jolle istahdin katselemaan ja kuvaamaan auringonlaskua. Kun taannoin Borneolla haaveilin kunnon kamerasta, nyt nautin sen omistamisesta. Oli se vaan hyvä, että edellinen hajosi! :) Siinä hiljaa istuessani aloin huomioimaan liikettä siellä täällä ympärilläni. Rapuja, pikkuisia kotiloita, liskoja ja kaikenlaisia pikkuötököitä vilisi joka puolella. Niitä oli kiva kuvata siinä sivussa. Mielessä alkoi pyöriä lauluja: ”My God is an awesome God…” ”You are Holy, Holy, Holy. Lord there is none like You. You are Holy, Holy, Holy. Glory to you alone. I sing Your praises foreverer, deeper in love with you. Here in your court where I’m close to Your throne. I found where I belong.” Oli taas niin hyvä olla. Tunsin olevani Suuren Luojan syleilyssä keskellä loputonta upeaa luomakuntaa!

Tyynenmeren auringonlasku.
The sunset of Pacific Ocean.

Pimeyden laskeuduttua virittelimme nuotion. Paikassa, missä sataa paljon, nuotion sytyttäminen on ihan oma taiteenlajinsa. Ensin kerättiin maahan pudonneita kookoksia, joista viidakkoveitsillä hakattiin uloin pinta irti. Se oli hyvää sytykettä, sillä se oli sisäpuolelta täysin kuivaa. Toiset jatkoivat kookosten työstämistä ja avasivat ne saadakseen kookosveden juotavaksi. Kun vedet oli juotu, aloimme nakertaa ”kookoslihaa” hampaillamme. Se oli sitkeästi kuoressa kiinni ja alkuun tein kuin muutkin ja hampaiden rikkoutumisen uhallakin yritin jyrsiä kookoslihaa irti. Lopulta sain tarpeekseni ja tartuin puukkoon. Oli aika paljon helpompaa syödä, kun irrotti kookoksen ensin kuorestaan puukolla ja paloitteli sopiviksi suupaloiksi.

Kookospähkinän avaamisharjoitus.
Practicing to open coconut.

Nuotiolla kokkailtiin iltapalaa ja kun oli saatu syötyä, väki liukeni vähitellen omille teilleen. Minä jäin istuskelemaan nuotiolle ja nauttimaan liekeistä. Pastori Tim jäi siihen myös ja meille kehkeytyi pitkä tarinatuokio Fidzistä. Tim oli aivan innoissaan, kun sai pitkästä aikaa puhua kotimaastaan jonkun kanssa, joka on siellä käynyt. Ja mikäs siinä oli tarinoidessa, kun sai puhua jostakin, mistä kumpikin todella pitää. Tuli siinä mainittua sekin, että oli minua Fidzillä kosittukin. Tim olisi välttämättä halunnut tietää, kuka oli tämä nuori pastorin alku, joka oli yrittänyt viedä häneltä vaimon. :D :D :D 

Kun lopulta vetäydyin yöpuulle, en saanut millään unta. Läpi yön torkahtelin vain pieniä pätkiä. Jossain vaiheessa kömmin ylös ja lähdin käymään vessassa. Saarella oli muuten ihan oikeat vesivessat - paitsi että vesi niihin tuli käsipelillä kantamalla. Taskulampun valossa huomasin, että joku nukkui saaren omissa riippumatoissa majani vieressä. Tuo joku oli niin hyvin piiloutunut peittonsa alle, että oli mahdotonta sanoa, kuka siinä oli. Aamulla Tim kertoi nukkuneensa siinä. Minulla oli siis oma henkivartija. :D Kyllä tuollainen fidziläinen järkäle kunnon body guardista käykin! 

Koska kaikki ”pakollinen” oli tehty jo perjantaina, loppu viikonloppu olikin sitten rentoa akkujen lataamista. Oli ihanaa saada vain olla, makoilla riippumatossa ja lukea kaikessa rauhassa. Siinä sivussa tuli välillä torkuttuakin ja nukuttua edellisen yön univelkoja pois. Kun nälkä yllätti, kävin kaivelemassa evästä. Vaikka saaressa oltiin, jostain syystä uimaan ei tehnyt hirveästi mieli. Sen sijaan ulkoilutin kameraa ahkerasti. Saaren siat olivat suosikkini! Satuin olemaan rannalla, kun edellisen päivän venekuskimme oli menossa ruokkimaan sikoja. Sikojen varsinainen asuinpaikka oli saaren toisessa päässä, jonne ei päässyt kuin laskuveden aikaan kuivin jaloin. Mangrovemetsä oli niin tiheä kuivan maan kohdalla. Nyt oli jo nousuveden aika, joten siihen osaan saarta piti kahlata. Kysyin, voisinko tulla mukaan sikojen ruokintaa seuraamaan. Sain luvan ja pian olin todistamassa, kuinka siat tuhosivat hetkessä ämpärillisen kookoksia. Sikojen lisäksi tuolta puolen saarta löytyi myös lauma kanoja sekä pieni asuinhökkkeli, jossa venekuskimme asui.

Matkalla ruokkimaan sikoja.
On our way to feed pigs.

Lepäilypäivän päätteeksi Tim-pastori sai päähänsä kasata bambulautan. Yhdessä Alexin kanssa miehet kantoivat pitkiä bambuja rantaan ja Tim sitoi osaavan näköisesti riu’ut tiukaksi lautaksi. Kun työ oli tehty, piti lauttaa tietysti testata. Meitä innokkaita testaajia oli rannalla muutama toisten nukkuessa riippmatoissaan. Pikaisesti kävimme vaihtamassa uimakamppeet (t-paita ja pitkät shortsit) päälle olimme valmiita lautan neitsytmatkalle. Alex oli siinä sivussa tehnyt oman pikkulautan lyhyistä bambuista ja hän lähti seilaamaan omallaan. Tosin hyvin pikaisesti Alex totesi oman lauttansa kovin epäluotettavaksi ja liittyi meidän seuraan. Pienen matkan päässä rannasta oli poiju, jolle Tim veti lauttamme ja kiinnitti siihen. Merivirta oli niin voimakas, että ei voinut kuvitellakaan, että lautalla olisi voinut seilata minnekään, vaikka kovasti haaveilimme pääsevämme saaren toiselle puolen auringonlaskua taas seuraamaan. Nyt auringonlasku jäi näkemättä, kun lautalla kelluminen vei voiton. Tosin edellisen illan veroista värinäytelmää ei kyllä ollutkaan tarjolla.

Lautta valmiina matkustajille.
Our raft ready for us.

Toisena yönä nukuinkin jo oikein hyvin. Lainariippumattoni oli mielenkiintoinen, sillä sen sai vedettyä vetoketjulla kiinni. Näin ollen ötökät eivät päässeet kiusaamaan ja vaikka hyvällä tahdollakaan ei voi sanoa, että yö olisi ollut vähääkään kylmä, jossain vaiheessa yötä oli hitusen viileä olo (lämpötila taisi laskea alle 25 asteen…) ja niinpä oli mukava, kun sai vetskarin kiinni ja kaiken lämmön pidettyä pussin sisällä.

Sunnuntaiaamuna nukuin pitkään. Kaikki muut olivat jo syöneet aamiaisensa, kun kömmin ruokapaikalle. Aamu oli sateinen, mutta pian aamiaisen syötyäni pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa. Nappasin taas kameran kaulaan ja lähdin tutkailemaan saarta. Nyt oli laskuveden aika. Kävelin ensin toisten leiripaikalle ja totesin sieltä löytyvän vierailijoita… Siat olivat tutkimassa leiriä. Minut huomattuaan ne lähtivät löntystelemään omalle saarelleen päin. Nyt sinne pääsi jokseenkin kuivin jaloin. Vain pieni ”puro” piti ylittää. Puron toiselle puolen päästyään siat pysähtyivät ja kääntyivät minuun päin. Sain kuvata niitä ihan rauhassa. Sitten toinen sika asteli veteen, työnsi päänsä veteen ja vähitellen laskeutui kokonaan makuulle. Siihen se jäi köllimään matalaan veteen. Hetken päästä toinen sika liittyi seuraan. Se ei tyytynyt vain makaamaan vedessä, vaan alkoi oikein kieriskellä siinä.

Siatkin osasivat ottaa rennosti.
Pigs knew also how to relax.

Näissä maisemissa sielu lepää.
My soul rests in places like this.

Aikani sikoja seurattuani ja kuvattuani lähdin kävelemään laskuveden paljastamalle rannalle ja nauttimaan auringon lämmöstä. Kävelin hitaasti poispäin saarelta tutkaillen samalla rantahietikon elämää. Huomasin sikojenkin lähteneen liikkeelle ja syövän nyt mangroven lehtiä kaikessa rauhassa. Suuntasin vesirajaan ja lähdin kahlaamaan matalassa rantavedessä. Vedessä oli valtavat määrät pieniä merimakkaroita. Niitä kuvatessani huomasin vieressäni liikettä. Käännyin katsomaan ja wau, mitä näinkään! Pieni black tip hai ui siinä aivan vieressäni. En ollut ikinä osannut unelmoidakaan, että pääsisin kuvaamaan haita näin lähietäisyydeltä! Olin aivan onnessani!  

Black tip hai lähietäisyydeltä.
Black tip shark next to me.

Juuri näin kivaa oli. :)
It was just that fun. :)

Kotimatkalle päästäksemme piti odottaa nousuvettä. Kun vesi oli riittävän korkealla, lastasimme tavaramme taas tuohon samaan pieneen veneeseen ja kotimatka alkoi. Vielä lastatessamme satoi vähän, mutta itse merimatkan aikana oli kuivaa. Merikin oli taas mukavan tyyni, joten pääsimme kuivina takaisin pääsaarelle. Rannassa ei näkynyt ketään meitä vastassa. Samalla hetkellä, kun veneemme rantautui, rantaan ajoi koulun lavapakettiauto. Matka takaisin koululle tapahtuisi siis rattoisasti auton lavalla istuen! Lastasimme tavarat ja itsemme lavalle ja lähdimme paluumatkalle. Ei aikaakaan, kun ensimmäiset sadepisarat putoilivat. Pian taivas repesi ja saimme kunnon sadekuuron niskaamme. Nyt olin tyytyväinen, että reppu oli tiukasti jätesäkin sisällä suojassa. Minulla olisi kyllä ollut sadetakkikin mukana, mutta se oli istuinalustanani, enkä halunnut alustastani luopua. Niinpä olimme pian kaikki märkiä. Sadetta jatkui jonkin aikaa, mutta sitten se loppui yhtäkkiä. Ja ennen kuin ehdimme koululle saakka, vaatteetkin olivat taas jo kuivat.

Kotimatkalla autonlavalla.
On our way back we travelled in the back of a dump truck

Ihana leiriviikonloppu oli takana, akut ladattu uutta työviikkoa varten ja kamerassa roppakaupalla muistoja. Tykkään!

Ensimmäinen työviikko

Maanantaiaamu oli mielenkiintoinen. 7.30 koko henkilökunta kokoontui aamuhartauteen. Panin heti merkille, että kaikki muut olivat pukeutuneet samanlaisiin pikeepaitoihin. No, ehkä minäkin joskus saisin paitani. Danny oli edellisenä iltana sanonut, että aamulla pidettäisiin heti palaveria, rehtori, hän ja minä ja pohdittaisiin minun työnkuvaani. Nyt kuitenkin aamuhartauden jälkeen Danny sanoi, että hän halusi minun seuraavan aamupäivällä tunteja. Hän esitteli minut paikallisille opettajille, joita alakoululla ja esiluokilla on yhteensä viisi. Kukaan ei ole pätevä. Vapaaehtoisia näillä asteilla on kolme. Hekään eivät ole päteviä. Minun lisäksi koko koulussa on yksi ainoa pätevä opettaja. Myös, kun yläkoulu ja lukio lasketaan mukaan.

Opettajat virkeänä uutta päivää aloittamassa.

Ehdin seurata jonkin aikaa K4:n (eskari, oppilaat ovat neljävuotiaita), tokaluokan ja vitosluokan tunteja, ennen kuin Danny tuli hakemaan minut palaveriin. Oli aika selvittää, mitä oikeastaan tulisin tekemään. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että vararehtori on se, joka on huomattavasti paremmin sisällä opetukseen liittyvistä asioista ja hän oli se, joka piti huolen minun työni alkuun pääsystä. Palaverissa päädyimme siihen, että tulisin työskentelmään ensisijaisesti sellaisten oppilaiden kanssa, joilla on ongelmia lukemisen kanssa. Olipa kyse sitten minkä peruskoulun (luokat 1-8) luokka-asteen oppilaasta hyvänsä. Pääpaino olisi kuitenkin alemmilla luokilla. Lisäksi tulisin joka aamu olemaan tunnin K4-luokassa, josta oli opettaja hieman aikaisemmin vain häipynyt. Tilalle oli siirretty K5-luokan avustaja, jolla ei ollut minkäänlaista opettajakokemusta. Danny toivoi minun toimivan apuna opetuksen suunnittelussa ja antamaan mallia opettajalle, miten noita pieniä pitäisi opettaa. Hah, minun, joka olen karttanut jopa alkuopetusluokkia koko urani ajan! 

K4:n oppilaita odottamassa aamulla opettajaa.

Danny oli jo aamupalaverissa pyytänyt kaikkia opettajia toimittamaan hänelle saman päivän aikana listan oman luokkansa oppilaista, joiden he katsovat tarvitsevan lisää tukea. Nyt oli minun vuoroni koota lista kaikkein kipeimmistä tarpeista, jotta voisin aloittaa työni. Siinä olikin haastetta alkuun. Oma luokkahuone kun oli käytännössä täysin tyhjä. Piti saada kaikki ihan perustarvikkeetkin. Lista alkoi pikkuhiljaa muotoutua: lyijykyniä, kumeja, terotin, seinäkello, kaksi pyöreää pöytää (matalampi pikkuoppilaille ja normaali isommille), tuoleja, aakkoset seinälle, roskis, harja ja rikkalapio (opettajat huolehtivat itse oman luokkansa siivoomisesta), liituja ja rätti taulun pyyhkimiseen. Sitten olikin tietysti kaikki opetusmateriaali, jota ei ollut olemassa… Mutta se olikin ihan oma juttunsa.

Päiväjärjestys

Jotta pääsette hieman viivalle siitä, millaista tämä työnteko täällä on, niin lienee syytä hieman avata normaalia päiväjärjestystä. Opettajien päivä alkaa 7.30 aamuhartaudella, josta jokainen opettaja vuorollaan on vastuussa viikon kerrallaan. Kokoontumishuoneen ovella on lista, johon jokainen kuittaa, mihin aikaan on saapunut paikalle. Koulu alkaa kaikilla oppilailla joka päivä klo 8.00, jolloin oppilailla on puolen tunnin pituinen aamuhartaus. Tuona aikana oppilailta kerätään myös lounastilaukset. Osalla oppilaista on omat eväät, osa tilaa lounaan (voileipää tai riisiä/kalaa/nuudelia/jotain muuta vastaavaa) ruokalasta. Tilaukset jätetään koriin luokan ulkopuolelle, mistä isommat oppilaat käyvät keräämässä tilaukset koreineen.

Varsinaiset oppitunnit alkavat 8.30 ja jatkuvat 15.00 asti kaikilla muilla, paitsi K4 ja K5 pääsevät kotiin puolilta päivin. Perjantaisin koulu loppuu kaikilla puoleen päivään. Pikaisella laskutoimituksella tästä tulee 32 tuntia viikossa. Aika hurja määrä ekaluokkalaisille… Lukujärjestys on joka päivä samanlainen. Joka päivä on siis kaikkia mahdollisia oppiaineita. Taito- ja taideaineita lukujärjestyksestä on turha etsiä. Välituntejakin on vain kaksi päivän aikana. Lounastunti on 45 minuuttia. Opettajat ovat koko päivän vastuussa omista oppilaistaan.

Myös K4:ssä lukujärjestys koostuu matikasta, lukemisesta, oikeinkirjoituksesta, ääntämisestä (englanniksi kun opiskellaan), biologiasta ja yhteiskunnallisista aineista. Leikkituokioita ei ole. Opiskelu on erittäin koulumaista. Tuntuu pahalta katsella noita pieniä nelivuotiaita, jotka pakotetaan pulpetteihinsa tekemään monistettuja tehtäviä.

Itse vietän joka aamu yhden tunnin K4:ssä. Silloin opetellaan matikkaa tai englantia. Oppilaat ovat hurjan eritasoisia. Etevin laskee sujuvasti 20:neen, kun osa laskee vasta viiteen. Pari oppilasta tunnistaa numerot 1-20, kun taas muutama ei tunnista edes 1-5. Yksi oppilaista on pääsääntöisesti täysin omissa maailmoissaan. Kun menin ensimmäistä kertaa luokkaan, hän makasi lattialla, kun muut tekivät töitä. Opettaja ei kiinnittänyt lapseen mitään huomiota. Hän sai olla ihan niin kuin halusi. Välillä lapsi vaelteli luokassa, saattoi vähän laulella itsekseen, istua jonnekin, mutta ei reagoinut mihinkään ympärillä tapahtuvaan. Kun menin lapsen luo jutellakseni hänen kanssaan, hän lähti pakoon.

Kysyin jälkeen päin opettajalta tästä lapsesta. Opettaja sanoi, ettei lapsi tee mitään koulussa. Jos hänelle antaa monisteen tehtäväksi, hän laittaa sen pois. Yleensä lapsi ei edes puhu kenellekään. Hänen huomiota on hyvin vaikea saada osakseen. Häntä joutuu kutsumaan moneen kertaan nimeltä, ennen kuin hän reagoi mitenkään. Sittenkään yleensä ei saa mitään vastausta. Opettaja oli todennut, että turha on edes yrittää. Minä totesin, että ei se niin voi mennä. Kun olen luokassa opettajan apuna ja meitä on kaksi, sitten yritetään yhdessä.

K4 työn touhussa

Vaikka oppitunnit loppuvat kolmelta, opettajien työaika kestää neljään asti. Rehtorin ohjeistus oli, että ennen neljää ei pidä suunnitella mitään omia menoja. Opettajien pitää olla tavattavissa campuksella, jos vanhemmilla tai rehtorilla on jotakin asiaa. Ja ”palkka” tästä uurastuksesta on siis us 240 dollaria kuukaudessa. Tämä, jos joku, on todellista kutsumustyötä! Mutta vapaaehtoisinahan täällä ollaankin.

Oma työni

Kun tiistaiaamuna sain listan oppilaista, jotka tarvitsevat eritysapua, oli listalla lähemmä 30 nimeä. Edessä oli näiden oppilaiden tapaaminen yksittäin, jotta voisin kartoittaa itse tilanteen, missä todella mennään. Pikkuoppilaiden kohdalla oli luonnollista, että joukossa on vielä niitä, jotka eivät osaa lukea, mutta kun eteen tuli neljäsluokkalainen, joka ei vielä lukenut, ei voinut kuin ihmetellä, miten kummassa tuo oppilas oli päässyt neljännelle luokalle asti! Isompien oppilaiden kohdalla eteen tuli toisenlaiset ongelmat. Kutos- ja seiskaluokalta löytyi oppilaita, joiden englanninkielen taito oli niin puutteellinen, että he eivät sen takia kyenneet sujuvasti lukemaan, saatikka sitten ymmärtämään lukemaansa. Surullisin tapaus oli yksi seiskaluokan tyttö, joka on aloittanut tässä koulussa vasta tänä vuonna. Hänen kielitaitonsa oli kovin heikko. Ihan perusasioista pystyimme juttelemaan, mutta kaikesta näki, miten englanti oli tytölle vaikeaa.

Kun olin tavannut kaikki listallani olevat oppilaat, oli aika pähkäillä, miten alan heidän kanssaan työskentelemään. Päädyin tekemään oppilaista taitotason mukaisia ryhmiä. Ryhmiä tuli kuusi ja lisäksi kaksi oppilasta saa yksityisopetusta. Ryhmässä yksi on täysin lukutaidottomat (kaksi ekaluokkalaista, yksi tokaluokkalainen). Ryhmä kaksi on oppilaista, jotka pystyvät tavaamalla lukemaan lyhyitä sanoja (Siis ihan totta, täälläkin oppilaat opetetaan lukemaan tavaamalla!!! Oppilaille opetetaan kirjainten äännevastaavuus ja niitä käyttämällä oppilaat alkavat tavaamaan.) Ryhmässä on myös kaksi ekaluokkalaista ja yksi tokaluokkalainen. Kolmosryhmään tuli niin paljon oppilaita, että se piti jakaa puoliksi. Tässä ryhmässä on oppilaat, jotka pystyvät lukemaan lyhyitä sanoja, mutta vähänkin pidemmät sanat eivät onnistu. Puolet tästä porukasta on tokaluokkalaisia ja puolet kolmasluokkalaisia. Nelosryhmässä on oppilaita 4., 5. ja 6. luokalta. Yhteensä neljä. Nämä oppilaat lukevat hyvin hitaasti. Vitosryhmässä on viisi vitosluokkalaista, jotka lukevat kyllä (ei välttämättä kovin sujuvasti), mutta eivät ymmärrä lukemaansa. Kutosryhmässä on kutosluokkalaisia neljä kappaletta. Näille englannin kieli on niin ongelmallista, että heidän kanssa aletaan vahvistaa kielitaitoa. Seiskaluokan tytölle annan joka päivä 20 minuuttia yksityisopetusta englannin kielestä ja nelosen poikaa tapaan kolme kertaa viikossa lukemisen opettelun merkeissä.

Ekaluokkalaiset omassa luokassaan.

Kun sain ryhmät koottua, esittelin ne Dannylle, joka oli aivan innoissaan. Tuntuu niin hyvältä tehdä töitä sellaisen johdon alaisuudessa, joka tukee ja kannustaa kaikin mahdollisin tavoin! Olen saanut hyvin vapaat kädet suunnitella työtäni ja luottamus toimii puolin ja toisin. Sekin tuntuu niin hyvältä, kun kaikki sovitut tapaamiset Dannyn kanssa aloitetaan rukoilemalla. Tässä kun on oikeasti tuntenut olevansa melkoisen haasteen edessä. Etenkin, kun tuntuu siltä, että Danny ja Franky molemmat odottavat, että saan ihmeitä aikaan. Ja niinhän minä voinkin saada, kun saan tehdä töitä tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä. ”I can do all things through Christ who gives me strenght.” Fil. 4:13 Tämä Raamatunjae opetettiin kylän lapsillekin edellisenä viikonloppuna ja siihen uskon itsekin täysin 100 prosenttisesti!

Pari päivää sain ensimmäisellä viikolla käyttää aikaa siihen, että etsin opetusmateriaalia. Netti osoittautui taas kerran melkoiseksi aarreaitaksi. Löysin melkoisen määrän erittäin käyttökelpoista materiaalia niin lukemaan opettamiseen kuin luetunymmärtämisen vahvistamiseen. Englannin opetukseen joudun vielä tekemään etsintätyötä, mutta eiköhän siihen materiaalia löydy, kun vaan keksii ensin ne oikeat hakusanat. Pääsin myös tonkimaan koulun kaikki mahdolliset varastot ja niistäkin onnistuin tekemään oivallisia löytöjä. Niistä löytyi sopivia kirjoja, opettajan oppaita ja muuta välineistöä. 

Danny piti huolen koko viikon ajan, että minulla on kaikki hyvin. Hän kävi aina välillä luokassani kyselemässä miten menee ja tarvitsenko jotain. Kerran kun siinä juttelimme tarpeistani, kysyin, onko koululla laminointikonetta. Hitusen ihmettelin, kun Danny sanoi, ettei hän ole kuullut sellaisesta koneesta ja alkoi kertoa, että koulun takana kasvaa yksi sitruunapuu (lemontree) ja että sieltä voi vapaasti poimia sitruunoita ja niistä voi puristaa mehua. Siinä vaiheessa tajusin, mikä meni pieleen. Laminate machine - Lemonade machine. Danny kuullut minun kysyvän limonadikonetta! Saatiinpa hyvät naurut, kun asia valkeni! :)

Perjantaina pääsin lopulta aloittamaan varsinaisen työni oppilaiden parissa. Ensimmäisenä oppilaanani oli tuo nelosen poika. Lapsi, joka oman opettajan mukaan on vähän väliä vaikeuksissa muiden kanssa ja täynnä katkeruutta. Itse tapasin lapsen, joka silmät kirkkaina kertoi asioistaan ja oli täynnä intoa oppia vihdoinkin lukemaan. Tuo poika vei saman tien palan sydäntäni. Voi kun osaisin auttaa häntä oikealla tavalla! 

Arki campuksella

Koska työpäivät ovat pitkiä, vapaa-aikaa valoisaan aikaan ei jää paljoa. Aurinko laskee jo kuuden aikaan, joten pian sen jälkeen on täysi pimeys. Maanantaina pääsin Frankyn kanssa ostoksille täydentämään ruokavarastoani ja hankkimaan lisää perustarpeistoa. Franky kierrätti minua vaikka kuinka monessa kaupassa niin, että lopulta meillä oli kaikki, mitä listalleni olin kirjannut. Kävimme jopa kookosöljytehtaalla, joka tosin oli jo kiinni, mutta onnistuimme löytämään öljyä torilta. Rahaakin sain vihdoin nostettua yhdestä kylän kolmesta automaatista. Vain leipä jäi puuttumaan, mutta ihan tarkoituksella. Kysyin nimittäin Frankylta, voisinkohan ostaa Maureenilta hänen ihanaa kanelileipäänsä aina kun hän sitä leipoo. Franky vakuutti, että kyllä varmasti onnistuu ja Maureen leipoo monesti jopa kaksi kertaa viikossa. Seuraavana aamuna ovelle koputettiinkin jo aikaisin ja siellä oli Maureenin leipälähetys…

Vapaaehtoiset käyvät normaalisti kahdesti viikossa ruokaostoksilla, maanantaina ja torstaina. Osalla on ajokortti ja he toimivat kuskeina. Olisihan tuo ajokortti mullakin, mutta jostain kumman syystä jätin sen kotiin. Jos se olisi mukana, voisin anoa täällä täkäläisen kortin ja saisin sen parissa viikossa. Mutta eipä toisaalta kyllä tee yhtään mieli näiden koulun autojen rattiin (etenkin, kun se ratti on väärällä puolella, vaikka liikenne onkin ihan oikeanpuoleista). Torstaina päädyin ostoksille Emilyn ja Kaylan kanssa. Heidän vakio-ostospaikoiksi on muodostunut muutama marketti, jotka itse olin jo todennut valikoimilta heikoiksi ja kalliimmiksi kuin paikat, missä Frankyn kanssa kävimme. Sain kuitenkin jokseenkin kaiken, mitä tarvitsin, mutta kyllä tuli ikävä omille kaikessa rauhassa tehtäville ostosreissuille.

Aamuinen koulukuljetusrumba käynnissä. Vanhemmat huolehtivat itse oppilaat kouluun ja auton lava on ihan normaali tapa kuljettaa väkeä.

Illat menee monilla pitkälti seuraavan päivän tunteja suunnitelessa, sillä opetusmateriaalia on aika heikosti käytössä. Ja kun kyseessä on ”opettajat”, joilla ei ole minkäänlaista koulutusta tai kokemusta opettamisesta, tuntien suunnitteluun kuluu aikaa. Lisäksi kun tuntisuunnitelmat pitää toimittaa joka viikko torstaihin mennessä rehtorille tai muuten ei heru palkkaa. Perjantaina yksi nuorimies oli anelemassa armoa rehtorilta, kun tuntisuunnitelmat oli toimittamatta ja tilipäivä olisi ollut. Omat rahat oli herralta jo loppu ja viikonlopuksi olisi pitänyt saada ruokaa. Tällä kertaa rehtori oli armollinen, mutta toista kertaa ei enää luvannut olla.

Campuksen toimistorakennus on tietynlainen campuksen sydän. Siellä kopioidaan ja tulostetaan kaikki materiaali oppitunneille ja siellä käydään netissä. Toimisto on auki illalla niin myöhään, kun viimeinen sieltä lähtee ja sulkee oven. Toimisto myös aukeaa aina, jos joku avaimenhaltija sattuu kulkemaan ohi ja näkee väkeä istuskelemassa läppäreiden, padien tai kännyköiden kanssa toimiston seinustalle. Monesti, etenkin sateen sattuessa, jos toimisto ei ole auki, väkeä istuu toimiston eteen parkkeeratuissa koulun autoissa sateensuojassa. Usein toimistossa on iltasella iloinen puheensorina, kun vapaaehtoiset Skypettävät kotiin. Tosin aikaero tekee yhteydenpidon hankalaksi, sillä USA:ssa kello on 18 tuntia vähemmän kuin täällä.

Keskiviikkoiltana olin kävelemässä toimistolta vähän ennen seitsemää huoneeseeni, kun näin Maureenin istuvan matkan varrella olevassa katoksessa. Maureen huikkasi, että seitsemältä siinä alkaa iltahartaus. Siitäpä en ollutkaan vielä aikaisemmin kuullut, joten kipasin nopsasti viemään tavarani kämpille ja palasin katokseen. Oli tosi kiva istuskella leppeässä illassa ulkosalla, laulaa ja rukoilla yhdessä. Täällä kaikesta puuhasta huolimatta elämä tuntuu soljuvan niin rauhallisesti ja kiirettömästi eteenpäin.

Vihdoin Pohnpeilla!

Lento Manilasta Pohnpeille lähti puoli yhdentoista aikaan illalla. Edessä oli siis yö lentokoneessa ja -kentällä. Ensimmäinen etappi oli Guam, minne lento kesti nelisen tuntia ja missä piti vaihtaa saarihyppelykoneeseen. Odotusaikaa oli toiset nelisen tuntia. Koneessa sain nukuttua ehkä parisen tuntia, joten Guamille päästyä väsytti. Olisi ollut niin mukava päästä pitkäkseen, mutta kaikki penkit olivat käsinojallisia. Ei auttanut muu kuin tappaa aikaa istuallaan. Onneksi iPadin kanssa on helppo kuluttaa aikaa.

Kuuden jälkeen lähdin etsimään, josko löytäisin jotain sopivaa aamiaista. Tarjolla oli pääasiassa amerikkalaista roskaruokaa. Onneksi valikoimasta löytyi myös japanilaista nuudelia tarjoava koju ja heiltä löytyi jopa kasvisannos. Hämmästykseni oli suuri, kun kassa kysyi, haluanko valkoista vai tummaa nuudelia ja kun pyysin tummaa, sain kuulla sen olevan tattarinuudelia! Ilmankos koju mainosti tarjoavansa terveellistä japanilaista nuudelia.

Edellisiltä reissuilta oli jäänyt muutama US dollari, joten pystyin tekemään pikkuostokseni  niillä. Lentokentällä kun ei huvittanut nostaa tai vaihtaa rahaa, kun kurssi olisi ollut kuitenkin niin huono. Pienten istuallaan otettujen torkkujen jälkeen pääsi vihdoin siihen viimeiseen koneeseen, joka vei perille määränpäähän! Mutta koska kyseessä oli saarihyppelykone, joka lentää joka toinen päivä Guamilta Honoluluun (ja joka toinen päivä toiseen suuntaan) pysähtyen välillä pikkusaarille, nytkin oli välilasku Chuukilla. Onneksi siellä ei tarvinnut nousta koneesta, vaan sai jatkaa uniaan ihan rauhassa. Koneessa piti myös täytellä pari paperia valmiiksi maahantulomuodollisuuksia varten. Toisessa paperissa kysyttiin mm. onko tuomassa ruokaa. Olihan minulla jotain eväitä vielä jäljellä, joten tunnollisesti laitoin rastin kohtaa ”kyllä”. Mielenkiinnolla jäin odottamaan, minkälainen proseduuri sen johdosta olisi edessä. Olisiko homma samanlainen kuin Australiassa, missä piti tullivirkailijalle esitellä mukana olevat ruuat ja hän päätti saako ne tuoda vai ei. 

Neljän tunnin lennon päätteeksi laskeuduimme vihdoin Pohnpeille. Ja kas kummaa, maa kiilteli märkänä, mutta juuri sillä hetkellä ei satanut. Olin saapunut maailman toiseksi sateisimpaan paikkaan (näin paikalliset minulle vähän myöhemmin kertoivat). Lentoasema oli hyvin pieni. Kävelimme koneesta ulkokautta passintarkastukseen. Vastassa oli ystävällinen virkailija, jolle kelpasi mainiosti pelkkä kopio maahantuloluvasta. Alkuperäisestä luvasta en nähnyt vilaustakaan. Edessä oli enää matkalaukun haku hihnalta ja tulli. Siellä virkailija keräsi tullipaperit ja katsoi ne läpi. Minun paperin katsottuaan hän vinkkasi jollekin edempänä olevalle ja ajattelin, että nyt sitten lähdetään tutkimaan minun ruokiani. Vaan niistä ei lopulta ollut kukaan kiinnostunut. Vinkkauksen sai odotusaulan puolella seisova koulun rehtori, Franky, joka saman tien kömpi nauhan ali suoraan luokseni, pujotti seppeleen kaulaani ja toivotti lämpimästi tervetulleeksi. Olipa ihanaa olla perillä!!!

Franky kysyi ensimmäisenä, sainko maahantulolupani ja kun sanoin, että en, hän kävi hakemassa sen minulle. Sitten hän otti matkalaukkuni ja lähdimme autolle. Auto oli pieni pakettiauto, jonka penkit olivat märät oppilaiden retken jäljiltä. Frankyn takamus oli jo ennestään märkä ja pian oli minunkin. Hyvin nopeasti totesin Frankyn olevan oikein mukava mies. Matkalla koululle hän pysähtyi kylällä äitinsä myyntikojulle, nappasi sieltä minulle vaimonsa leipomaa (taivaallisen hyvää) kanelileipää, palan kookos-tapiokapiirakkaa ja vesipullon. Yritin ehtiä lyhyen matkan aikana kysyä kaikki mahdolliset mielessä pyörivät kysymykset, koska oli perjantai ja viikonloppu edessä. Halusin varmistua siitä, että minulla on tarvittavat perustarpeet viikonlopun yli selvitäkseni. Franky sanoi vievänsä minut ensin koululle, jossa pääsisin majoittumaan ja sen jälkeen hänen vaimonsa veisi minut ostoksille ja rahaa vaihtamaan.

Kartasta olin katsellut etukäteen, missä koulu sijaitsee. Kartan mukaan täällä on hyvin vähän teitä ja koulullekin on yksinkertainen reitti. Ei se vaan siltä tuntunut… Ehkäpä väsymyksellä oli osuutensa siihen. Kuten siihenkin, että heti autoon mennessämme noteerasin kyllä, että ratti oli ”väärällä” puolella, mutta vasta seuraavana päivänä tajuntaani asti pääsi, että siitä huolimatta täällä ajetaan samalla puolella tietä kuin Suomessa. Aasia kun on lähin manner täältä katsottuna, on edullisempaa tuoda autot sieltä kuin esim. Usasta. Monet autot tuodaan tänne käytettyinä, joten ratti on siis väärällä puolen.

Kampusta yhdestä suunnasta

Koulualue oli suljetun rautaportin takana. Portin takaa avautui avara piha, jota reunusti useat koulu- ja asuinrakennukset. Franky vei minut ensin toimistoon, missä oli muutama muu vapaaehtoinen ja pari henkilökunnan jäsentä. Kaikki toivottivat minut tervetulleeksi kuin kauan odotetun vieraan! Vastaanotto oli käsittämättömän ystävällinen. Franky esitteli jokaisen toimistolla olijan erikseen. Katsoin ensin, että siellä oli kaksi nuorta miestä (vapaaehtoisia), mutta kun Franky esitteli heistä jälkimmäisen, Ms Allisonin yhdeksi kämppiksistäni, jouduin ihan hieraisemaan silmiäni. Tuo valloittava kikkarapää olikin tyttö. :) 

Franky vei minut seuraavaksi asuntooni, jonka jaan kolmen muun (Ms Shelly, Ms Stephany ja Ms Allison) vapaaehtoisen kanssa. Täällä on hassu tapa käyttää tuota neiti, herra tai rouva titteliä nimen yhteydessä. Tosin näin aikuisten kesken on täysin sallittua puhutella vain nimellä, mutta oppilaat puhuttelevat aina tittelin kanssa. Toinen täysin hämmentävä seikka nimien kanssa on se, että kun omassa asunnossani tapasin Shellyn ja Stephanyn, he puhuivat kolmannesta asukkaasta Jackyna. Ja seuraavana päivänä joku puhui Ms Paynesta eikä minulla ollut hajuakaan, kenestä puhutaan. Vasta vähitellen pääsin kärryille, että toiset käyttävät etunimiä kun taas toiset sukunimiä puhutellessaan. Ihan kuin muutenkin näissä kaikissa nimissä ei olisi tarpeeksi opeteltavaa…

Yläkerran reunimmainen ikkuna vasemmalla on minun huoneeni ikkuna.

Asunnossamme on kolme makuuhuonetta, iso oleskeluhuone/keittiö sekä erilliset suihku ja vessa. Suihkusta tulee tietenkin vain kylmää vettä. :) Minua odotti oma makuuhuone. Shelly ja Stephany jakavat yhden huoneen ja Jackyllä on oma huone. Huoneeni on melko iso. Siellä odotti sänky ja patja, peltinen vaatekaappi ja kaksi peltistä lipastoa. Seinällä on rikkinäinen peili ja ikkunat ovat kahteen suuntaan. Ikkunoissa on isot, läpinäkyvät muovikaihtimet, verhot ja metalliverkot. Kaihtimien avulla voi säädellä kuinka paljon ulkoilmaa haluaa huoneeseen. Huone näytti aika karulta, mutta eipä tänne luksusta tultukaan hakemaan. Lakanat olin tiennyt ottaa mukaan, mutta tyyny ja ehkä jonkinlainen peittokin olisi tietty ihan kiva. Frankyn vaimo, Maureen, tuli pian katsomaan, onko minulla kaikki hyvin ja onneksi olen oppinut avaamaan suuni ja kysymään, jos olen jotakin vailla. Maureen lupasi etsiä minulle tyynyn ja peiton sekä oman avaimen ulko-oveen.

Kämppikseni osoittautuivat oikein ihaniksi ihmisiksi. Etenkin Shelly otti oikein sydämelleen varmistaa, että pääsen kotiutumaan. Koska vapaaehtoiset huolehtivat itse omista ruuistaan, Shelly myös sanoi, että minun ei tarvitse huolehtia, jos en viikonlopuksi saa hankittua ruokaa. Heillä on ruokaa tarpeeksi minullekin.

Shelly siivoamassa. Tuota moskaa joutuu lakaisemaan joka päivä - joskus useamminkin, kun termiitit syö seiniä.

Jokainen kampuksella vastaantuleva ihminen tuntui tietävän valmiiksi, kuka minä olen, koska kaikki tulivat tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Sain myös saman tien ensimakua saaren säästä. Päivä oli pilvinen ja vähän väliä taivas repesi antaen rankan sadekuuron. Tuulikin yltyi sateen ajaksi melkoisen rankaksi. Sateenvarjo tuntui jotenkin väärältä varusteelta, mutta suojasihan se sentään pään. Paikalliset kyllä kertoivat heti, että vaikka tämä onkin sateinen paikka, nyt sateet olivat myrskysateita. Tavallisesti ei tuule niin paljoa.

Sataa, sataa ropisee...

Yhdessä Maureenin ja Esterin (Frankyn ja Maureenin nuorin lapsi, 9-v) kanssa lähdimme kylille etsimään rahanvaihtopaikkaa ja ruokakauppaa. Maureen ajoi kylän toiseen pankkiin, jonne Franky oli jo etukäteen soittanut ja varmistanut, että siellä vaihdetaan valuuttaa. Jono pankissa oli pitkä. Maureen kävi vielä varmistamassa virkailijalta, millä luukulla rahaa vaidetaan ja virkailija neuvoi liittymään jonon hännille. Maureen ja Ester jäivät istumaan salin perälle. Jono eteni hitaasti. Jossain vaiheessa Maureen kävi huikkaamassa, että Ester haluaa ulos, joten he odottavat siellä. Hyvän odottelun jälkeen pääsin vihdoin tiskille. Kerroin haluavani vaihtaa euroja dollareiksi. Virkailija kysyi ensimmäisenä, onko minulla tili pankissa. Ei kuulemma voi vaihtaa rahaa, jos ei ole tiliä… Kun jäin suu auki ihmettelemään tilannetta, hän pyysi odottamaan hetken ja poistui takahuoneeseen. Hetken kuluttua hän palasi jonkun paperin kanssa. Siinä oli listattu valuutat, joita he ylipäänsä vaihtavat. Euro ei ollut listalla… Ei siis auttanut muu kuin kysyä, että missäköhän rahaa voisi vaihtaa. Virkailija neuvoi käymään kylän toisessa pankissa kysymäss. 

Löysin Maureenin ja Esterin autosta. Ester makasi Maureenin sylissä ja Maureen sanoi, että Ester on tulossa kipeäksi. Tuntui tosi kurjalta ajeluttaa heitä vielä toiseen pankkiin jonottamaan ja sitten vielä ruokakauppaan. Toisessa pankissa ei onneksi ollut jonoa lainkaan. Sain virkailijalta saman vastauksen kuin edellisessä pankissa. Ei vaihdeta euroja. No, onneksi eteisestä löytyi pankkiautomaatti. Sinne siis nostamaan rahaa. Mutta eihän se tietenkään niin helppoa voinut olla. Siinä vaiheessa kun automaatin olisi pitänyt antaa rahaa, se ilmoittikin, että sorry vaan, toimintoa ei voida suorittaa loppuun tällä kertaa. Yritin uudelleen samalla lopputuloksella. Jouduin palaamaan autolle edelleen ilman käteistä. Koska Ester oli sairastunut, emme lähteneet enää metsästämään lisää automaatteja vaan ajoimme suoraan kauppaan, koska siellä pystyi maksamaan kortilla.

Kaupassa tuli jo ikävä kotoisia S- ja K-marketteja ja jopa pikku Siwoja… Valikoima oli melkoisen suppea. Onnistuin haalimaan jotain ihan perustarvikkeita selvitäkseni viikonlopun yli. Toivotaan, toivotaan -meinigillä palasin autolle toivoen todella, että maanantaina saisin jostain käteistä ja pääsisin tutustumaan kylän muihinkin kauppoihin.

Olin matkan jäljiltä niin väsynyt, että keiteltyäni ruokaa haalimistani aineksista, otin suihkun ja menin nukkumaan. Kello oli vasta seitsemän, mutta oli pakko päästä nukkumaan. Nukahdin välittömästi ja nukuin puolelle öin. Sitten valvoinkin seuraavat kolme tuntia, ennen kuin nukahdin uudelleen. Kello herätti kahdeksalta ja hetken aikaa joudin pohtimaan, missä olen ja miksi kello herättää. Oli aika valmistautua kirkkoon lähtöön. Koulun kampuskella ei ole kirkkoa. Saarella on kolme adventtikirkkoa, joista lähin on viereisessä Kolonian kylässä (tai kaupunkihan tuo virallisesti on…), seuraava koko Mikronesian pääkaupungissa Palikirissa ja kolmas saaren toisella puolella Kittissä. Koulun väki hajaantuu kaikkiin kolmeen kirkkoon, joissa seurakuntalaiset ovat ”adoptoineet” vapaaehtoiset. Koska minua ei ole ainakaan vielä adoptoitu minnekään, sain valita, mihin kirkkoon lähden. Päätin lähteä Palikiriin, joka on hyvin paikallinen kirkko. Kirkkorakennus on vielä keskeneräinen. Siitä puuttuu seinät. Käytetty kieli on pohnpein kieli. Tällä kertaa koulun pastori Tim (Fidziltä) oli siellä saarnaamassa, joten saarna oli englanniksi ja se tulkattiin paikalliselle kielelle. 

Avoin kirkko :)

Raamatuntutkistelu tapahtui ryhmiin jakautuen. Lapsilla, nuorilla ja aikuisilla oli omat ryhmänsä. Nuorten ryhmä oli englanniksi, joten jälleen kerran sain olla nuori. :) Nuoret kokoontuivat koulun bussissa, koska sää oli epävakaa ja ulkona olisi voinut kastua. Ja kyllä siellä olisikin kastunut! Vettä alkoi sataa taas kuin saavista kaatamalla kesken tutkistelua. Oli jotenkin niin kotoisan oloista, kun kirkon penkissä istuessa sai samalla seurata ympärillä tallustelevia kanoja ja kukkoa. Tuli mieleen taannoiset Afrikan ja väli-Amerikan reissut.

Pastor Tim, tulkkinaan Maureen

Jumiksen jälkeen palasimme koululle, missä kokoonnuimme nyyttäreille, jotka oli järjestetty minun tuloni kunniaksi. Tunsin taas itseni niin tervetulleeksi! Täällä on kuulemma tapana, että aina kun kampukselle tulee joku uusi tai joku lähtee, hänen kunniakseen järjestetään nyyttärit. Nyt pääsin tapaamaan loputkin vapaaehtoiset ja lisää muuta henkilökuntaa. Vapaaehtoisia täällä on 12. Heistä 10 on USA:sta. Kämppikseni Stephany on Costa Ricasta ja minä Suomesta. Yksi vapaaehtoinen, Emily, tuli juttelemaan kanssani ja oli aivan innoissaan, kun sai tavata suomalaisen. Hänellä kun on suomalainen koira! 

Nyyttärit alkamassa

Nyyttäreiden jälkeen meillä oli iltapäivän lähetysmatka edessä. Menimme Koloniaan yhdelle köyhien asuinalueelle. Siellä on iso avonainen mutta katettu kokoontumispaikka. Sinne kutsuimme kylän lapsia ja aikuisia. Lauloimme heille (ja heidän kanssaan), esitimme pienen näytelmän Daavidista ja Goljatista ja opetimme yhden Raamatun jakeen. Tai minun roolini oli kyllä vielä tällä kertaa enemmän katsojan ja valokuvaajan rooli. Kylän lapset olivat niin suloisia, kun he oikein innostuivat laulamaan ja leikkimään lauluja!

Rehtorin tytär Ester on päässyt Mr Collarin "kyytiin" ja Kayla sai paikallisen ihailijan.

Sunnuntaina sain vielä rauhassa ladata akkuja matkan jäljiltä alkavaa työviikkoa varten. Oli aikaa istahtaa toimistoon, missä on kampuksen ainoa toimiva netti. Tosin senkin toimivuus vaihtelee rajusti. Pääsääntöisesti mitään suurempaa ei pysty lataamaan, joten siksi nämä blogit ovat valitettavasti toistaiseksi ilman kuvia. Meille on luvattu, että jossain vaiheessa saisimme netin myös asuntoihin ja jopa luokkiinkin, mutta kun saarella on yksi ainoa nettipalveluita tarjoava yritys, on palvelun saaminen niiiiin hidasta. Täällä kun on käytössä saaren aika. Sehän tuli tutuksi jo Fidzillä. Sekin tuli sunnuntain aikana todettua, että suomalainen kännykkäliittymä ei täällä toimi ollenkaan. Turha siis on lähettää minulle tekstareita. Ne eivät tule perille. Yhteyden saa sähköpostilla, mesessä, skypellä, whatsappissa ja viberillä. 

Illan suussa vararehtori, Danny, tuli kolkuttelemaan ovelle ja kertoi, että muut vapaaehtoiset lähtevät pian siivoomaan luokkahuonetta minulle ja jos haluan tulla mukaan, olen tervetullut, mutta pakko ei ole tulla. Tietysti lähdin mukaan. Luokkahuone oli totta totisesti siivouksen tarpeessa! Luokkien ikkunoissa on ainoastaan metalliverkot, joten tuuli pääsee puhaltamaan luokkien läpi. Luokan lattia oli kaikenlaisen roskan peitossa. Osa vapaaehtoisista oli jo harjaamassa lattiaa. Hyllyissä oli epämääräistä kirjallisuutta ja kalusteita luokassa ei juurikaan ollut. Danny opasti poikia hakemaan luokkaan pulpetteja ja tuoleja sekä opettajan pöydän. Jacky päällysti seinällä olevan ilmoitustaulun haluamani värisillä papereilla. Luokkahuone oli järkyttävän iso! Tuntui hassulta ajatella, että siitä on tulossa minun erityisopetuksen luokka, jossa tulee olemaan kerrallaan aina vain muutama oppilas.

Tyhjää ja kolkkoa vielä. Saas nähdä, miltä tämä alkaa näyttää, kun aikaa kuluu...

Ennen kuin tajusinkaan, luokka oli siivottu, hyllyt ja kaapit tyhjennetty ja kalusteet oli paikoillaan. Jatkossa luokan siivoaminen onkin sitten minun tehtäväni. Nyt oli aika lähteä valmistautumaan unten maille jotta aamulla olisi valmis aloittamaan työt. Tosin minulla ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, mitä tulisin aamulla tekemään…