Hua Hin

Niin siinä sitten kävi, että etukäteen ajattelemani kuukausi Malesiassa venähti seitsemäksi viikoksi. Ja vielä jäi valtavasti mielenkiintoisia paikkoja näkemättä/kokematta. Luulenpa, että jonain päivänä vielä palaan jatkamaan maahan tutustumista.

Kahteen otteeseen pidensin oleskeluani Batu Ferringhissä, mutta lopulta oli pakko jatkaa matkaa. Tarkoituksena kun oli viipyä Thaimaassa jossakin ennen Bangkokia sen verran pitkään, että ehtisin saada uudet aurinkolasit voimakkuuksilla. Haaveilin ensin jostakin rauhallisesta, ei niin turistirysä, rantapaikasta, mutta kun tutkailin matkustusvaihtoehtoja, ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäi matkustaa Hua Hiniin yöjunalla. Hua Hinissa en ole ennen käynyt ja arvelin sieltä löytyvän varmasti tarvitsemani palvelut. Muuten Hua Hin ei kauheasti kiinnostanut. Katselin netistä etukäteen mukavalta vaikuttavan Guesthousen, mutta en varannut majoitusta, koska kokemuksen mukaan hinta on neuvoteltavissa paikan päälle saavuttaessa.

Batu Ferringhistä hyppäsin bussiin, jolla pääsin Georgetownin satamaan. Sieltä kulkee lautat mantereen puolelle noin vartin välein. Satamassa on myös rautatieyhtiön konttori, mistä ajattelin ostaa lipun yöjunaan. Satamaan päästyäni totesin konttorin olevan kiinni. Kysyin viereiseltä hedelmämyyjältä asiasta ja hän sanoi konttorin olevan tunnin kiinni. En siis ostanut lippua, vaan sen ostaminen jäi asemalle. Toivoin voivani ostaa lipun etukäteen, josko olisin vielä onnistunut saamaan alapetipaikan. Nyt ei auttanut muu kuin talsia lautalle (joka oli ilmainen, vain matka mantereelta saarelle maksaa, takaisin pääsee ilmaiseksi). Lauttaa odottaessa seurailin siivoojan työtä. Hän lakaisi luudalla lattiaa ja yhtäkkiä kaivoi taskustaan lastan, jolla raaputti näppärästi lattiaan liiskautuneen purkan irti.

Lauttamatka kesti ehkä parikymmentä minuuttia. Vastarannalla rautatieasema oli aivan sataman tuntumassa. Sinne pääsi kävelemään "putkia" pitkin. Tässä vaiheessa aloin olla tuskastunut uudenkin  (siis sen Australiasta hankitun) rinkan lannevyön solkeen, joka ei suostunut enää pysymään kiinni. 17-kiloista rinkkaa ei ole kiva kantaa ilman lannevyön antamaa tukea. Jouduin pitämään käsillä kiinni, että lannevyö pysyi edes jotenkin kiinni. Ei kivaa... Pääsin kuitenkin lippuluukulle, josta ostin lipun Hua Hiniin. Jouduin tyytymään yläpetipaikkaan. Vaan sain sentään lipun junaan. Junan lähtöön oli vielä pari tuntia aikaa ja halusin syödä lounasta ennen lähtöä. Asemalla ei ollut matkatavarasäilytystä, joten tuumailin hetken rinkan kanssa ja sitten hoksasin virittää lannevyöhön repussa roikkuvan koukkuklipsin pitämään vyön kiinni. Hyvin toimi! Nyt ei haitannut, vaikka solki aukeaisi, klipsi pitäisi vyön tiukasti kiinni ja rinkan kantaminen oli taas astetta miellyttävämpää.

Lähdin etsimään ruokapaikkaa. Astuin asemarakennuksesta ulos ja katselin ympärilleni. Missään ei näkynyt mitään ruokapaikkaan viittaavaa. Aseman edessä seisoskeli poliisi, joka kysyi, voiko olla avuksi. Kysyin, missä on lähin ravintola. Poliisi osoitti pienen matkan päässä olevan bussiaseman taakse. Sinne siis suuntasin ja löysin paikallisen ruokatorin pikku myyntikojuineen. Kojuja oli monta ja sormi suussa ihmettelin jälleen kerran niiden tarjontaa. Menut kun olivat paikallisella kielellä... Yksi rouva huomasi minun hämmennykseni ja tuli kyselemään, haluaisinko syödä jotain. Kysyin jotain kasvisruokaa ja sain hyvän annoksen paistettua riisiä ja kananmunia. Tämän annoksen voimin kelpasi lähteä pitkälle junamatkalle. Ostin vielä naapurikojusta juomavettä ja pientä evästä matkan varalle.

Junaa odotettiin odotusaulassa. Laiturille ei päästetty ketään odottamaan. Kun juna sitten tuli, junasta poistuvat matkustajat päästettiin ensin pois junasta ja vasta kun he olivat tulleet odotusaulaan, uudet matkustajat pääsivät laiturille ja junaan. Malesian puolella junassa oli vain kaksi vaunua. Tässä vaiheessa sängyt olivat vielä istuimina siten, että ala- ja yläpetin istuimet olivat aina vastakkain omana loosina. Istuimista viritettiin myöhemmin alapeti ja yläpeti laskettiin seinältä alas.

Ei sitä ihan mihin tahansa junaan noustakaan. Pitää olla oman värinen. :)

Oman alapetini asukkia ei vielä näkynyt. Viereisessä loosissa oli kuuro Thai-nainen. Junassa oli kaikin puolin hyvin rauhallista. Heti junan lähdettyä vaunuun ilmestyi mies keräämään ennakkotilauksia päivällistä varten. Koska edessä oli yö junassa, tilasin vegesetin, joka näytti mukavan monipuoliselta: tofua, herkkusieniä, cashewpähkinöitä, vihanneksia ja riisiä. Lisäksi teetä ja jälkiruuaksi hedelmää. Nautin junavaunussa vallitsevasta hiljaisuudesta ja maisemista. Junat kulkevat täällä melko rauhallista vauhtia, joten maisemia ehtii ihailla kaikessa rauhassa. Juna pysähteli muutamilla asemilla ja lisää väkeä nousi kyytiin. Yhdellä asemalla vaunuumme pölähti iso lauma kiinalaisia melkoisen kälätyksen saattelemana. Se siitä hiljaisuudesta... Tämä ryhmä hajaantui puoleen vaunuun täyttäen kaikki tähän asti tyhjillään olleet alapetit. Myös minä sain kiinalaisrouvan loosiini. Tosin kauaa nuo eivät omissa looseissaan viihtyneet, vaan ahtautuivat kahteen vierekkäiseen loosiin ja voi sitä äänen määrää! Päätin suosiolla kaivaa kuulokkeet esiin ja kuunnella kiinan kielen sijasta Michael W Smithiä.

Parin tunnin matkan jälkeen konnari ilmestyi vaunuun sanomaan, että olemme saapumassa rajalle ja kehoitti kaikkia etsimään passit valmiiksi ja valmistautumaan siirtymään rajamuodollisuuksia varten asemarakennukseen. Samassa rakennuksessa oli ensin Malesian puolen passintarkastus ja heti seuraavalla luukulla oli Thaimaan tarkastus. Muodollisuudet sujuivat hyvin joutuisasti ja olin jo poistumassa Thaimaan tarkastuspisteestä, kun virkailija huusikin minut takaisin. Hän kysyi, kuinka kauan aion olla Thaimaassa ja kun sanoin olevani 10 päivää, hän pyysi passini takaisin, veti sieltä jotain yli ja kirjoitti uudet tiedot. Myöhemmin katsoin, mitä virkailija oli muuttanut. Hän oli ensin myöntänyt minulle 30 päivän viisumin, mutta korjasi sen sitten 14 päivän viisumiksi. Ja minä kun olin etukäteen lukenut, että maarajalta ei voi saada kuin 14 päivän viisumeita... Näköjään sitten voikin saada tuon pidemmänkin.

Junan sanottiin seisovan rajalla tunnin verran. Pian rajamuodollisuuksien jälkeen, kun ihmiset alkoivat palailla junaan, alkoi myös päivällinen ilmestyä eteen. Noin kaksi tuntia aikaisemmin, mitä oli kerrottu. Nälkä ei vielä ollut, mutta kun kerran ruoka oli edessä, pitihän se syödä. Ruoka ei ollut mitenkään erikoista, mutta junaruuaksi ihan ok. Melko mautonta, mikä on aina parempi kuin pahan makuinen. :D Syödessäni näin, kuinka kiinalaisilla oli edessään valtavat vesimelonilohkot. Hymyilin mielessäni, että he ovat ainakin varautuneet hyvin omilla eväillä matkaa varten. Mutta vähitellen tajusin, että tuo hillittömän iso lohko onkin se jälkiruokahedelmä! Pian minullakin oli sellainen edessäni. Jos oli pääruoka vähän mitäänsanomaton, jälkiruoka oli aivan huippu!

Jo lähes syöty pääruoka ja se ihana vesimeloni...

Juna seisoi rajalla niin kauan, että päivälllinen oli syöty ja roskat siivottu. Kun henkilökunta oli tehnyt työnsä näiltä osin, he ilmestyivät vielä myymään kolmioleipiä myöhempää tarvetta varten. Heidän osaltaan kun työt oli tehty, he eivät jatkaneet matkaa enää Thaimaan puolelle. Tosin Thaimaan puolella junaan liitettiin lisään vaunuja ja myös ravintolavaunu, mutta sitähän nämä eivät tietenkään mainostaneet. Minä läksyni lukeneena kyllä tiesin näin käyvän ja jältin kolmioleivät ostamatta.

Melko pian sen jälkeen, kun vihdoin jatkoimme matkaa rajalta eteenpäin, vaunuun ilmestyi henkilökunta laittamaan petit kuntoon. Aurinko oli juuri laskenut ja pimeys laskeutunut ulos. Enää ei ikkunasta nähnyt maisemia, joten voi hyvin vetäytyä yläpetille. Kiinalaisten kälätys jatkui taukoamatta. Kellohan ei ollut vasta kuin seitsemän tienoilla, joten varauduin henkisesti kuuntelemaan elämöintiä vielä pitkään. Onneksi W:n musiikilla sai peitettyä enimmän metelin. Siellä yläpetillä verhon takana makoillessani ja musiikkia kuunnellessa kotiinpaluun läheisyyden todellisuus iski taas rajusti tajuntaan. Olin jo matkalla kohti Bangkokia, mistä lentäisin Suomeen. Luopumisen tuska kuristi sietämättömällä tavalla ja itku vaan tuli. Eikä siitä meinannut tulla loppua ollenkaan. Enpä olisi etukäteen arvannut, että paluu ottaisi näin koville...

Suureksi helpotuksekseni äänekäs joukkio vetäytyi yöpuulle jo yhdeksän aikaan ja rauha laskeutui vaunuun. Aikaisemmat kokemukset Thaimaan yöjunista ovat olleet melkoisen vilpoisia, mutta tällä kertaa ilmastointi ei jäädyttänyt vaunuja. Nukuin pätkissä kapealla vuoteellani reppua potkien. Joka kerta kylkeä kääntäessä sai olla varovainen, ettei kierähtänyt tyhjän päälle. Minkäänlaisia laitoja yläpetissä ei ole, vain kaksi "turvavyötä" alhaalta ylös, ehkä metrin päässä toisistaan. Niiden välistä olisi hyvin helppo päätyä junan lattialle.

Aamuyöllä kolmen aikaan heräsin, kun piti käydä vessassa. Huomasin kiinalaisten olevan myös hereillä. Vessasta tullessani osa heistä oli pesemässä hampaita ja kälätys alkoi taas. Onneksi aikansa kälätettyään he hiljenivät vielä uudelleen, mutta parin tunnin päästä äänekäs keskustelu taas alkoi. Siinä vaiheessa tajusin, että he kuvittelivat meidän saapuvan pian Hua Hiniin (minne hekin olivat matkalla). Kas kun he eivät olleet hoksanneet, että Thaimaassa ollaan eri ajassa ja he olivat tuntia liian aikaisessa. Onneksi konnari kertoi heille oikean ajan ja milloin olisimme perillä. Juna oli jonkin verran (tuttuun Thaimaalaiseen tyyliin) myöhässä.

Aamu oli joka tapauksessa aikainen, kun saavuimme Hua Hiniin. Kello ei ollut vielä seitsemää, mutta junasta ulos astuessa lämmin ja kostea ilma otti saman tien syleilyynsä. Edessä oli reilun kilometrin matka majapaikkaan, mistä ensimmäisenä halusin huonetta kysyä. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta liikennettä oli jo niin paljon, että tien ylitystä joutui odottelemaan jonkun tovin. Kätköilykartan avulla suuntasin kohti määränpäätäni. Matkalla poikkesin automaatilla nostamassa paikallista valuuttaa. Jännitykselllä odotin, kuinka monta automaattia nyt täytyy testata, ennen kuin rahaa irtoaa. Olinkin lähes hämmästynyt, kun heti ensimmäinen masiina tarjosi haluamani summan rahaa.

Toivoin hartaasti, että valitsemassani majapaikassa olisi niin aikaisin respa auki ja sieltä löytyisi mukava huone minulle ja saisin sen käyttöön heti, enkä vasta iltapäivällä, jolloin on virallinen check in aika. Löysin majatalon helposti ja respakin oli auki. Kysyin huonetta ja respan nainen lähti näyttämään minulle sekä tuulettimella että ilmastoinnilla varustetun huoneen. Tuuletinhuone sijaitsi perinteisen Thai-tyylisen rakennuksen yläkerrassa ja siinä oli oma parveke tielle päin. Huone oli hieman hämärä, mutta oikein viihtyisä. Vessa ja kylppäri löytyivät aulasta. Hintaa 300 thb/yö (reilu 8€). Ilmastoitu huone oli valoisa, mutta alakerrassa ja ilman omaa kivaa parveketta. Hinta oli 500 thb (noin 13,50 €). Oma parveke viehätti, joten päädyin valitsemaan sen huoneen. Kannoin tavarani sisään ja päätin jatkaa kesken jääneitä uniani. Patja sängyssä oli kamala... Jousipatjan jouset olivat harvassa ja tuntuivat selvästi iholla. Onnistuin löytämään kuitenkin sellaisen kohdan, missä pystyi nukkumaan.

Oma parveke!

Torkut otettuani purin tavarani ja pakkasin kaikki pyykit yhteen muovikassiin. Niitä olikin kertynyt melkoinen määrä. Kävin respasta kysymässä, mistä löytyy lähin pyykkipaikka ja se olikin lähempänä kuin arvasin. Sain jättää pyykit oman majatalon huoleksi ja vieläpä halvemmalla (50 thb/kg) kuin lähistön paikoissa olisin joutunut maksamaan. Sitten olikin aika etsiä syötävää. Majatalon ympärillä oli paljon ravintoloita ja hyvin nopeasti löysin itseni saksalaisesta ravintolasta, jossa oli listalla kasvislasagnea. Näitä länsimaisia herkkuja kun ei vähään aikaan ollut saanut, niin nyt käytin tilaisuuden hyväkseni. Syödessäni tunsin jo jonkin aikaa vihotelleen hampaan olevan entistä ikävämmän tuntuinen. Kuuma ja kylmä vihloi ja pureminenkin sattui. Niinpä syötyäni palasin majatalooni ja kysyin respasta, mistä löytyisi hammaslääkäri. Sain ohjeet lähimmälle klinikalle, jonne suuntasinkin saman tien hampaat ensin pestyäni. Löysin saamieni ohjeiden mukaiselta paikalta pienen hammasklinikan, jonka tunnistin hammasklinikaksi vain hampaiden kuvista ikkunassa. Kaikki tekstit olivat thaiksi. Menin sisään ja kerroin ongelmani. Vastaanotossa nainen pyysi minua istumaan hetkeksi odottamaan. Lyhyen odottelun jälkeen hammaslääkäri kutsui minut huoneeseen. Hän tutki kipualueen ja totesi, että siellä on niin monta reikää, että niiden paikkaamiseen tarvitaan useampi käyntikerta. Hän ei alkaisi paikkaamaan, vaan kehotti varaamaan ajan Suomesta sinne palattuani. Melkoisen tyrmistyneenä astelin ulos klinikalta. Pitäisikö minun todellakin kärsiä koko loppureissu hammassärkyä...

Ulkona satoi. Oikein kunnolla. Istuin klinikan edessä katoksen alla olevalle penkille miettimään, mitä nyt. Rankkasadetta kesti hetken ja sitten se loppui kuin seinään. Lähdin kävelemään katua poispäin katsellakseni vähän kaupunkia. Muutaman kymmenen metrin päässä oli toinen hammasklinikka. Tämä oli iso ja ikkunassa oli hinnastot ja kaikki muutkin tiedot myös englanniksi. Pysähdyin ja jäin tuijottamaan klinikkaa. Mitäpä jos kävisin kysymässä vielä toisen hammaslääkärin mielipiteen. Astuin ovesta sisään ja kerroin asiani vastaanottotiskillä. Minut pyydettiin istumaan ja odottamaan. Odottaa en kyllä ehtinyt käytännössä lainkaan, kun hoitaja tuli jo hakemaan minut. Kävelin hoitajan perässä lasikäytävää pitkin peremmällle. Käytävän molemmin puolin oli hoitohuoneita - lasikoppeja. Käytävä jatkui ja teki 90 asteen mutkan. Edessä oli pieni puutarha vesilähteineen ja puutarhan joka puolella oli lasiseinäisiä hoitohuoneita. Näin viihtyisää hammasklinikkaa en ole ikinä ennen nähnyt!

Hoitohuoneessa minut otti vastaan nuori mieshammaslääkäri. Hän kuunteli murheeni ja tutki hampaani. Hän ei maininnut sanallakaan yhdestäkään reiästä, mutta sanoi vanhan paikan olevan aika huonossa kunnossa ja epäili kivun johtuvan siitä. Hän antoi seikkaperäisen selityksen toimenpiteestä, minkä hän voisi tehdä. Hän poistaisi vanhan paikan ja tekisi uuden sen tilalle. Kipu antoi viitteitä siitä, että hampaalle ehkä mahdollisesti jouduttaisiin antamaan juurihoitoa, mutta kipu voisi helpottaa myös vain uuden paikan myötä. Tämä lääkäri ei kysellyt puudutetaanko, vaan ilmoitti puuduttavansa. Ikinä ennen en ole antanut hammaslääkärissä puuduttaa (muuta kuin viisaudenhampaita poistetttaessa). Neulakammoni on sen verran paha, että pistäminen tuntuu paljon pahemmalta kuin poraaminen. Onneksi lääkäri oli taitava ja pistäminen ei sattunut pahasti.

Koko toimenpiteen ajan lääkäri kertoi mitä hän on tekemässä ja mitä aikoo seuraavaksi tehdä. Käskyt tulivat äärimmäisen kohteliaasti ja kaikessa lääkäri pyrki huomioimaan potilaan hyvinvoinnin. Siinä suu auki maatessani filminä pyöri silmissäni ne lukemattomat kivuliaan hammaslääkärikäynnit, kun lääkäri on puolihuolimattomasti laitteitaan käyttänyt ja suu veressä olen kärvistellyt, kun ei hammastakaan ole voinut purra... 

Uuden paikan saatuani pureminen tuntui jotekin aivan erilaiselta kuin ennen. Mainitsin tästä lääkärille ja hän selitti, mistä se johtuu. Paikka on hampaan purentapinnalla ja vanha paikka oli jokseenkin tasainen. Uuden paikan lääkäri teki hampaan oman muodon mukaiseksi. Siksi tunne on nyt erilainen. Kun homma oli valmis. lääkäri sanoi, että jos kipu tuntuu edelleen puudutuksen lakattua, minun ei pitäisi epäröidä tulla takaisin. Äärettömän kiitollisena ja onnellisena saamastani hyvästä hoidosta astelin ulos. Olin niin tyytyväinen, että en ollut tyytynyt ensimmäisen lääkärin tuomioon.

Kun puudutus myöhemmin lakkasi, totesin kivun olevan jäljellä - ja entistä pahempana. Juurihoito alkoi kummitella mielessä... Ei siis auttanut muu kuin seuraavana aamuna marssia takaisin klinikalle. Edellisenä päivänä minua hoitaneella lääkärillä oli vapapäivä, joten minut ohjattiin toiselle lääkärille. Hän otti röntgenkuvat kipualueelta ja totesi, että juuret ovat kunnossa. Sen sijaan samalla alueella oli vielä kaksi muuta vanhaa paikkaa, jotka lääkäri sanoi korjaavansa. Tällä kertaa operaatio tehtiin ilman puudutusta, sillä lääkäri halusi tietää operaation jälkeen, vieläkö kipu on jäljellä. Ja olihan se... Nyt oli lääkäri ihmeissään. Mitään syytä kun kipuun ei periaatteessa pitänyt olla. Reikiä ei ollut ja kuvien perusteella syy ei ollut juurissakaan. Lääkäri totesi, että hän ei pysty auttamaan enempää, mutta haluaa minun tulevan vielä seuraavana päivänä takaisin saadakseni vielä toisen lääkärin mielipiteen.

Tämä klinikka tuli hyvin tutuksi...

Niinpä suuntasin takaisin klinikalla vielä seuraavanakin päivänä. Kipu oli ja pysyi. Joka kerta purressa vihlaisi tosi ikävästi. Nyt olin jo kolmannen lääkärin tutkittavana. Silmämääräisesti hänkään ei syytä kipuun löytänyt, joten nyt otettiin lisää röntgenkuvia - tällä kertaa kuvattiin koko hammaskalusto. Kuvistakaan ei löytynyt kivulle syytä. Ei siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan, josko kipu hellittäisi itsestään. Ainakaan tähän mennessä se ei ole kadonnut mihinkään. Varovasti joutuu syödessä pureskelemaan.

Kun ensimmäisenä iltana vetäydyin huoneeseeni makoilemaan ja nauttimaan illan rauhasta totesin, että huoneeni ei ollutkaan ihan niin mukava kuin olin kuvitellut. Kadulta kuului mopojen pärräys ja naapurirakennuksessa olevasta ruokaravintolasta kuului melkoiset kolinat. Kaiken huipuksi jostakin seinän raosta alkoi kuulua hiiren rapinaa. Ajattelin, että josko kuitenkin saisin nukuttua tässä yhden yön ja aamulla voisin vaihtaa hiljaisempaan huoneeseen. Rapina seinän raossa jatkui ja kuulosti aivan siltä, kuin siellä olisi hiiri jotenkin jumissa. Varmuuden vuoksi tutkin taskulampulla huoneen sisältä, ettei hiiri vain olekin siellä. Kun rapina ei loppunut, päätin lopulta, että en odota seuraavaan aamuun, vaan lähdin respaan kysymään, voisiko hiirelle tehdä jotain. Respan tyttö sanoi, että puutalossa on paljon hiiriä ja valitettavasti niiden kanssa pitää vaan elää. Totesin, että en aio jakaa huonettani hiiren kanssa ja kysyin voisinko saada toisen huoneen. Muut tuulettimella varustetut huoneet olivat samassa rakennuksessa ja hiiriä voisi olla yhtä lailla niissä. Niinpä sanoin haluavani muuttaa ilmastoituun huoneeseen, jotka sijaitsivat eri rakennuksessa, joka ei ollut puuseinäinen.

Pakkasin tavarani, maksoin huoneiden hinnan erotuksen ja sain uuden huoneen. Tämä huone oli jokseenkin tuliterä. Kaikkki pinnat olivat uusia ja siistejä. Huone oli valoisa, siinä oli oma kylppäri ja vessa ja jääkaappikin löytyi. Lisäksi se sijaitsi kauempana kadusta, eikä sinne kuulunut mitään ulkopuolisia ääniä. Olin erittäin tyytyväinen uuteen huoneeseeni! Tyytyväisyyteni vain kasvoi, kun purin tavarani ja totesin avaamattoman banaanilastupussin nurkassa olevan jyrsitty reikä. Joku hiiri oli siis jo ehtinyt vierailla ihan edellisessä huoneessa asti...

Päivät Hua Hinissä olivat leppoisia. Kaupunki sinänsä ei tehnyt minuun minkäänmoista vaikutusta. Tuskin toista kertaa enää tänne tarvitsee tulla. Kaupungilla kävellessä tuli nähtyä monenlaista kummallista. Yhden jalokiviliikkeen näyteikkunaan jouduin pysähtymään ja hieraisemaan silmiäni. Oli aamu ja yöksi näyteikkuna tyhjennetään, ettei varkaille kävisi kiusaus ylivoimaiseksi. Jalokivien sijasta ikkunalla oli jotain aivan muuta...

Tämä suloinen kissa nukkui tyytyväisenä ikkunalla auringon helliessä lämmöllään!

Toisella kertaa pysähdyin katsomaan, mitä kaikki ihmiset tuijottivat ylöspäin. Sähkötolpassa istui apina! Alhaalla kadulla oli nuori mies, jolla oli kädessään baanaaniterttu. Hän heitti yksi kerrallaan banaaneja ylös apinalle, joka taitavasti nappasi ne kiinni, kuori ja söi. Kun edellinen banaani oli syöty, alhaalta lensi uusi tilalle.

Hua Hinin ranta oli minulle pieni pettymys. Se pää rannasta, jonne minulla oli lyhyempi matka, oli kivikkoinen. Ihan pieni pätkä oli hiekkarantaa, mutta sitten alkoi karu kivikko, jota riitti melko pitkään. Kun käveli tarpeeksi pitkälle, kivikko loppui ja muuttui taas hiekkarannaksi. Yhtenä päivänä kävelin pidemmälle ja levitin pyyhkeeni hiekalle puun varjoon. Kovin kauaa en siinä ehtinyt makoilla lukemassa, kun ensimmäiset vesipisarat putoilivat. Taivas oli ollut melko pilvinen koko aamun. Totesin, että en jää odottamaan kunnon sadetta, vaan pakkasin kamppeet ja lähdin kävelemään takaisin päin. Montaa pisaraa vettä ei lopulta tullut, mutta koska olin liikkeelle lähtenyt, päätin mennä saman tien lounaalle. Nousin rannalta kaupungille johtavalle kujalle. Sen varressa olin jo kerran syönyt intialaista ruokaa, joka ei ollut ihan niin maukasta kuin olin toivonut. Nyt huomasin toisen intialaisen ravintolan ja menin tutkimaan sen menua. Sitä tutkiessa sade alkoi uudelleen. Menusta löytyi hyvän näköisiä vaihtoehtoja, joten päätin jäädä siihen syömään. Heti pöytään istuttuani taivas repesi kunnolla. Vettä alkoi sataa kaatamalla. Olin niin tyytyväinen, että olin lähtenyt rannalta ensimmäisten pisaroiden jälkeen. Muuten olisin kastunut kunnolla - vaikka minulla olikin sateenvarjo mukana.

Hua Hinin rantaa.

Sain annokseni ja söin sateen jatkuessa. Vettä tuli niin rajusti, että sitä lainehti kadulla. Kun sain syötyä, sade hellitti. Päätin, että en jää odottamaan sen uudelleen alkamista, vaan lähden saman tien takaisin Guest Houseeni. Kun astuin ravintolasta kadulle, totesin saman tien, että jos haluan kenkieni (niiden Kuala Lumpurista ostettujen nahkasandaaleiden) pysyvän kuivana, ainoa tapa pitää ne kuivana on ottaa ne käteen ja kävellä paljain jaloin. En halunnut kastella sandaaleita, joten tallustelin paljain jaloin pitkin katuja. Välillä kahlasin nilkkaa myöten vedessä... Onneksi rankkasade oli huuhtonut kadulta kaikki pienet epätasaisuudet pois.

Iltaisin koko kaupungin väki tuntui kerääntyvän iltamarkkinakadulle. Sinne nousi myyntikojujen viidakko ja tarjolla kaikkea mahdollista turistikrääsää, vaatteita ja syötävää. Syömiset keskittyivät hyvin pitkälti mereneläviin, joita sai ihailla jäiden sekaan lastattuina.

Merenelävät (tai tässä vaiheessa jo kuolleet) odottamassa syöjiään.

Omaksi suosikikseni tuli kookos-riisikakkarat. Ne olivat kuin minikokoisia lättyjä, joita paistettiin pannulla pienissä koverissa kupeissa. Lisäksi tuoreita hedelmiä tarttui aina mukaan.

Shoppailuun Hua Hin ei ollut mikään erityinen paikka. Iltamarkkinoilta saattoi löytää jotain, mutta muuten kaupungissa ei ollut paljoa tarjontaa. Kaupungin keskustasta löytyi yksi pieni ostoskeskus, lähinnä paikallisia tuotteita ja jonkun matkan päästä keskustan ulkopuolelta löytyi Market Village, joka osoittautui isoksi ostoskeskukseksi. Hassua, että mistään oppaista en löytänyt mitään mainintaa tuosta isosta ostoskeskuksesta... Kaikkialla vaan sanottiin, että Hua Hinissa ei ole varsinaista ostoskeskusta. Taisi olla jokseenkin vanhoja oppaita. Ostoskeskus itse ei varmasti kovin montaa vuotta vanha vielä ollut.

Thaimaalainen kaupantekokulttuuri on selkeästi muuttunut viimeisten vuosien aikana. Aiemmin kauppiaat olivat innokkaasti jututtamassa asiakkaita ja tarjoamaa tuotteitaan. Nyt kauppiaat ovat enimmäkseen kiinnostuneita älypuhelimistaan tai tableteistaan ja asiakkaat saavat aivan rauhassa katsella tuotteita ilman, että kukaan on niskaan hengittämässä. Vanha tinkimismeiniki on edelleen tallella. Olin kiinnostunut yhdestä paidasta, jonka olisin voinut ostaakin, mutta myyjä oli alusta alkaen jotenkin nihkeä. Hän oli tosi tympeä, yhtään hymyä ei irronnut. Hän pyysi paidasta 350 bahtia (9,50

€), jonka totesin olevan liikaa. Hän pudotti hinnan 320 bahtiin. Tarjosin 200 bahtia, joka oli aivan normaali tarjous myyjän lähtöhintaan nähden. Myyjä tuhahti ja nappasi paidan kädestäni. Se kaupanteko loppui siihen. 

Varsinainen päätarkoitukseni Hua Hinissä pysähtymiseen oli hankkia ne uudet aurinkolasit voimakkuuksilla. Heti ensimmäisenä päivänä lähdinkin niitä metsästämään. Thaimaassa on aivan tavallista, että optikkoliikkeissä on 50 prosentin alet. Nytkin sellaisia liikkeitä löytyi useita ja muutamassa kävin katselemassa. Aurinkolasien osto ja erityisesti pokien valinta on sellainen juttu, johon kaipaan asiantuntevaa apua myyjältä. Parissa ensimmäisessä liikkeessä myyjät eivät osoittaneet minkäänlaista mielenkiintoa minua kohtaan, joten siirryin seuraavaan liikkeeseen. Lopulta löytyi se liike, jossa ystävällinen myyjä tarjosi apuaan ja hänen kanssaan yhdessä löysimme mieluisat pokat, joihin pystyttiin asentamaan linssit minun voimakkuuksilla. Kun pokat oli valittu, tehtiin näöntarkastus, jossa katsottiin, onko tarvetta muuttaa voimakkuuksia edellisen tarkistuksen jäljiltä. Samana oli pysynyt. Eikä ikänäkökään vielä vaivaa. :)

Koska minun linssini eivät ole varastovoimakkuuksilla, ne menivät tilaukseen ja sain ne vasta viiden päivän kuluttua. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa... Tosin kyllä vanhastaan tiesinkin, että muutaman päivän linssejä joutuu aina odottamaan. Kolmet viimeiset silmälasit kun olen Thaimaasta ostanut. Niin paljon edullisemmin ne täältä saa kuin Suomesta. Aurinkolaseista vahvuuksilla maksoin nyt 175€. Suomessa en saa edes yhtä linssiä tuolla hinnalla.

KK -KL - Penang

Paratiisiviikon jälkeen vuorossa oli taas muutama päivä kaupunkielämää ja reissaamista. Tosi haikein mielin jätin paratiisin taakseni ja palasin maanantaina Kota Kinabaluun. Lento Kuala Lumpuriin olisi keskiviikkona. Tiistaille olin suunnitellut vierailua Tamparuliin, missä on kuuluisa upside-down talo sekä adventtikirkon Sabahin päämaja ja koulut (ala- ja yläkoulu). Pikkubussilla matkasin Tamparuliin, missä kuski jätti minut upside-down talon eteen, päätien varteen. Hassu talo on rakennettu ihan vaan turisteja varten. Talo esittelee perinteistä Sabahilaista asumista, mutta ylösalaisin. Talon sisällä kuvaaminen oli kiellettyä, mutta ulkopuolella sai kuvata vapaasti. Sisään pääsi oppaan kanssa. Minä sain yksityisoppaan, nuoren, mukavan miehen. Hän kertoili talon sisustuksesta seikkaperäisesti ja tulipa siinä jutusteltua kaikkea muutakin. Kävi ilmi, että miehen äiti on adventisti ja sain hyvät ohjeet, mistä löydän kirkon kampuksen. 

Upside-down talo.

Talokierroksen tehtyäni istahdin ravintolaan nauttimaan lasillisen juuri puristettua omenamehua ja valmistauduin kävelymatkaan keskustaan, mistä löytäisin kirkon kampuksen. Aurinko paahtoi taas täydeltä taivaalta, joten käveleminen asfalttitien reunaa pitkin oli lämmin urakka. Matkaa oli ehkä pari kilometriä. Jalassa minulla oli varvastossut, jotka olivat palvelleet uskollisesti Fidziltä saakka, mutta nyt alkoi tuntua, että pohjat olivat jo niin kuluneet, että niillä ei ollut enää kovin kiva kävellä. Totesin olevan aika hankkia ehkäpä jo ihan kunnolliset sandaalit, joilla on hyvä kävellä.

Kuuma kävely palkittiin. Lopulta edessä oli Adventtikirkon päämaja ja yläkoulu. Astelin sisään kampuksen portista ja jatkoin matkaani tietä pitkin peremmälle. Ensin vastaan tuli kirkko ja ihan tien perillä oli alakoulu. Koululaiset olivat juuri lopettaneet koulupäivän ja olivat lähdössä kotiin. Astuin koulun portista sisään vehreään puutarhaan, jossa koulurakennukset sijaitsivat. Oppilaat tervehtivät iloisesti. Onnistuin löytämään myös yhden opettajan, jonka kanssa aloimme jutustella. Kerroin olevani opettaja ja haaveilevani työstä ulkomailla, ehkäpä juuri Malesiassa. Opettaja totesi heti, että heidän koulussa on kova tarve apuvoimille. Harmittavasti rehtori ei sattunut vaan olemaan paikalla. Hetken päästä paikalle tuli toinenkin opettaja, ensimmäisen sisko. Juttelimme pitkät tovit ja yhtäkkiä tuo sisko totesi, että nyt toimistosta kuuluu rehtorin ääni. Hän kävi katsomassa ja siellähän rehtori oli. Hän oli kovasti kiinnostunut saamaan minut töihin koululle, mutta ensin piti selvittää viranomaisilta mahdollisuudet ulkomaalaisen palkkaamiseen. Valitettavasti tämä tiedustelu ei tuottanut toivottua tulosta. Yksityiskouluille ei ole luvallista palkasta ulkomaista työvoimaa. Mutta ehkäpä palaan koululle vielä jonakin päivänä vapaaehtoisena...

Alakoulun yksi siipi puutarhan keskellä.

Illalla kävin tutustumassa KK:n yhteen ostoskeskukseen kengät ja vyö mielessä. On jo pitkään tahtonut olla hankaluuksia housujen jalassa pysymisessä. :) Kengät jäi löytymättä, mutta vyö löytyi ja kylläpä tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut koko aikaa nostella enää housuja.

Siinä shoppailun lomassa kävin myös syömässä ostoskeskuksen food courtissa. Siellä muutama nuori muslimityttö bongasi minut, mutta he eivät halunneet häiritä syömistäni. Myöhemmin, kun olin syönyt ja takaisin shoppailemassa, tytöt tulivat luokseni ja kysyivät, saisivatko he haastatella minua opintoihinsa liittyen. Mikäs siinä. Etsimme rauhallisen paikan, missä tytöt saivat videoitua haastattelun. He kyselivät ajatuksiani Malesiasta ja erityisesti Sabahista matkailijan näkökulmasta. Miten palvelut pelaavat, mitä pidän säästä, ruuasta, ihmisistä jne. Puhuttiin siinä myös ajankohtaisista asioista, kuten Malesian lentoyhtiötä kohdanneista lento-onnettomuuksista.

Haastattelijat ja haastateltava

Keskiviikkona jätin sitten Borneon taakseni ja siirryin mantereen puolelle Kuala Lumpuriin. Ajatus suurkaupungista ei tuntunut ollenkaan houkuttelevalta ihanan rannalla vietetyn viikon jälkeen. Mutta pitihän tuo metropoli nähdä. En halunnut siellä kuitenkaan viipyä kahta yötä pidempään. KL:n lentokenttä sijaitsee reippaasti kaupungin ulkopuolella, mutta onneksi kentältä pääsee kaupunkiin pikajunalla, jolla matka kestää vain puolisen tuntia. Rautatieasemalta vaihdoin metroon, jolla pääsin lähelle hostelliani, Central Marketin kupeeseen. Ensimmäisenä iltana kävin hieman katselemassa lähiympäristöä, lähinnä China Townia. Pääsin heti kokemaan myös KL:n trooppisen sateen. Aivan hetkessä auringonpaiste vaihtui kaatosateeksi, jota kesti ehkä kymmenisen minuuttia ja sitten paistoi taas aurinko. Onneksi China Townin pääkatu on katettu, joten sade ei haitannut.

Torstain olin varannut shoppailuun ja pakollisten nähtävyyksien bongaamiseen. Hyppäsin ensin metroon ja hurautin Petronas-tornien juurelle. Tornien välissä on yksi kaupungin suosituimmista ostoskeskuksista. Ulkopuolelta puolestaan löytyy upea puistoalue, jossa yllättäen(?) oli pari geokätköäkin. Nautiskelin täällä lähinnä puistosta ja kätköilyistä. Kätköt löydettyäni ja torneja tarpeeksi kuvattuani lähdin etsimään bussia kultaiseen kolmioon, joka on KL:n iso ostoskeskusten keskittymä. Sieltä ajattelin etsiä ne sandaalit. Onnistuin löytämään ilmaisen citybussin, jolla pääsin suoraan haluamaani paikkaan. Shoppailu ei napannut yhtään, mutta pakotin itseni etsimään kenkäkauppoja. Onnistuin löytämään paikallisten suosimasta ostoskeskuksesta pienen kenkäkaupan, joka myi laadukkaan oloisia kenkiä. Heiltä löytyi jopa isojakin kokoja ja niinpä sain vihdoin jalkaani kunnon sandaalit varvastossujen tilalle.

Kuuluisat Petronas-tornit

Perjantaina jatkoin matkaa Penangin saarelle. Matkaa oli sen verran, että olin varannut lentolipun, ettei tarvinnut matkustaa bussilla koko päivää. Nyt kun kotiinpaluu häämöttää pelottavan lähellä, ei halua enää käyttää yhtään ylimääräistä aikaa siirtymisiin. KL:n lentokentällä sain viestin Dr Selvalta. Hän kyseli, missä olen ja olenko kuullut uutisia Sandakanista (missä olimme siis reilu viikko aikaisemmin olleet). Siellä oli taas ollut kidnappaus. Tällä kertaa uhreina olivat paikalliset ihmiset, eikä turistit, mutta täytyy sanoa, että valtavaa kiitollisuutta tunsin (taas kerran), että omassa matkassa on ollut suojelusenkelit mukana koko ajan, eikä mitään pahaa ole tapahtunut.

Penangin saarella olin valinnut päämääräkseni Batu Ferringhin, saaren pohjoisrannalla sijaitsevan rantapaikan. Lentokentältä pääsi perille paikallisbussilla, mutta matka kesti lähes kaksi tuntia. Liikennettä oli tosi paljon ja bussi mateli ruuhkassa. 17 km matka kesti tunnin! Juomaveteni oli lopussa, nälkä kurni ja väsytti. Majapaikkaa ei ollut varattuna, joten edessä oli sen metsästäminen. Kun hyppäsin bussista BAtu Ferringhissä, nappasin ensimmäisestä kojusta pullon vettä ja lähdin talsimaan kohti rantaa, missä oli pieni rauhallinen kadunpätkä, jonka varrella oli muutama edullinen Guest House. Rannalle päästyäni yhdestä kojusta ilmestyi mies, joka kysyi, etsinkö majoitusta. Hän vei minut katsomaan yhtä Guest Housea. Huoneet ja paikka muutenkin olivat siistit ja hinnan sain tingattua 60 RM/yö (15€). En vaivautunut katsomaan muita paikkoja, vaan jäin tähän.

Yksi Guest Houseni iso plussa on merelle avautuva terassi. Tässä sitä nytkin istuskellaan mukavasti nojatuolissa kirjoittamassa.

Batu Ferringhi on aikanaan ollut yksi Malesian suosituimpia turistikohteita, mutta Langawi on syönyt paikan suosiota. Sehän sopi minulle. Iltaisin täällä on kyllä melkoinen vilinä pääkadulla, minkä varteen kauppiaat levittävät kojunsa. Rannalla on hyvin tilaa ja ihan rauhallisiakin paikkoja löytyy. Ensimmäisenä iltana söin päivällliseni rannalla ja sen jälkeen lähdin etsimään pääkadun varresta tuoreita hedelmiä. Yhden kojun edessä myyjä yritti kovasti tarjota ilmaiseksi banaania. En tarttunut tarjoukseen, sillä banaanin jälkeen tarjolla olisi ollut taatusti vaikka mitä maksullista. Samaan aikaan paikalla oli myös nuori mies, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan ja naureskelimme "ilmaisille" banaaneille. Jostain kumman syystä jatkoimme juttua tuon nuorukaisen kanssa jatkaessamme matkaa samaan suuntaan. Mies oli Moskovassa asuva kazakstanilainen, Ayat. Hän oli myös yksin reissussa. Hän kertoi suunnittelevansa mennä seuraavana päivänä lähellä sijaitsevaan kansallispuistoon ja kysyi, haluaisinko lähteä mukaan. Kiinnostuin asiasta ja sovimme olevamme yhteydessä seuraavana päivänä asian tiimoilta. Vaihdoimme puhelinnumeroita, että pystymme viestittelemään WhatsAppissa. Lopulta huomasimme koko illan vierähtäneen jutellessa ja kävellessä. 

Seuraavana päivänä lähdimme sitten kansallispuistoon. Ayat ei ollut ehtinyt syödä vielä lounasta, joten hänellä oli take away lounas mukana. Bussilla pääsimme puiston portille, missä rekisteröidyimme puiston vieraiksi. Sisäänpääsy oli ilmainen. Lähdimme suuntaamaan kulkumme rantaa pitkin vievää polkua pitkin kohti Monkey Beachiä. Matkaan kului kummasti aikaa, kun vähän väliä pysähdyimme ottamaan valokuvia. Ayat on valokuvauksen puoliammattilainen ja täytyy sanoa, että näky oli aika hassu, kun hän kuvasi minun pienellä taskukameralla ammattilaisen ottein. :) 

Monkey Beachiä lähestyessämme alkoi puista kuulua ääniä ja siellähän ne apinat olivat! Ensin meitä tuli "tervehtimään" isohko urosapina. Se tuli hyvin lähelle ja oli kovasti kiinnostunut meistä. Siinä vaiheessa tajusin, että meillähän on mukana pussillinen eväsbanaaneja. Apina oli varmaankin haistanut ne! Pussi oli Ayatin kädessä. Kehotin häntä pitämään pussista hyvää huolta, muuten se olisi hetken päästä apinanruokaa. Pian puista alkoi kuulua lisää ääniä ja vähitellen meitä ympäröi jo pieni lauma apinoita. Sillä kohdalla oli sopivasti hyvän näköinen kiipeilypuu, johon Ayat kiipesi kuvattavaksi. Banaanit ja Ayatin eväspussi jäivät minulle. Kuvasin Ayatia oksalla, kun yhtäkkiä iso urosapina hyökkäsi kädessäni olevien pussien kimppuun. Sain huitaistua apinan kauemmas, mutta apina oli onnistunut repäisemään auki Ayatin eväspussin ja sai napattua sieltä leipäpussin ja ketsuppia. Tyytyväisenä se siirtyi hieman kauemmas saaliinsa kanssa ja alkoi repimään pusseja auki. Hetkessä kaikki muutkin apinat olivat aivan lähelläni. Tilanne alkoi vaikuttaa jo hitusen uhkaavalta. Apinat olivat melko aggressiivisen oloisia. Ne olivat haistaneet ruuan ja halusivat osansa. Koin oloni turvattomaksi ja ojensin pussit Ayatille puuhun. Ja saman tien yksi apina oli Ayatin seurana puussa! Ayat pakkasi ruuat reppuunsa, jonka ojensi takaisin minulle, jotta hänen olisi helpompi tulla alas puusta. Samaan aikaan rappusten alapäähän ilmestyi perhe kolmen pienen lapsen kanssa. Heidän piti nousta rappuset ylös jatkaakseen matkaa. Kun isä nousi rappusille pienen pojan kanssa, yksi apina alkoi sähistä uhkaavasti pojalle ja irvisti pahasti. Poika pelästyi pahan kerran ja säntäsi takaisin alas itkien. Apinat vaikuttivat nyt hyvin hyökkääviltä. Isä haki rannalta ison kepakon, jonka kanssa hän tuli takaisin rappusille voidakseen pelotella apinat tiehensä. Tässä vaiheessa Ayatkin pääsi puusta alas. Isä onnistui pääsemään pojan kanssa rappuset ylös, mutta äiti oli vielä alhaalla vauvan ja pienen tytön kanssa. Pikkutyttö ei millään uskaltanut rappusille, vaikka apinat olivat nyt hieman kauempana. Ayat nappasi tytön syliinsä, jutteli rauhoittavasti ja kantoi hänet äidin kantaessa vauvan ylös. Täytyy sanoa, että kun tilanne oli ohi ja olimme turvallisesti rannalla, sydän pamppaili melkoisesti. En ole ennen törmännyt niin uhkaavasti käyttäytyviin apinoihin!

Ayat ja apina puussa.

Rannalla istuimme alas rauhoittumaan. Ayat söi eväänsä - ne mitä apinan hyökkäyksessä oli vielä säästynyt. Sitten alkoi kuvaussessio! Ja wau, mitä kuvia Ayat ottikaan...

Näin sitä lennetään, kun kuvaaja osaa hommansa. :)

Kun palasimme puistosta takaisin ihmisten ilmoille, otimme bussin takaisin Batu Ferringhiin. Bussiin nousi porukka, jotka kaikki olivat samasta Guest Housesta mihin Ayat on majoittunut. Myös Guest Housen manageri oli porukassa mukana. Koko poppoo istui taaksemme ja manageri totesi siinä hyvin ilmastoidussa bussissa, että tämähän on kuin suomalainen sää, johon minä totesin, että todellakin! Siihen taas takapenkin väki katsoi hieman ihmeissään ja kysyi, että oletkos sinäkin Suomesta. Meitä olikin yllättäen neljä suomalaista samassa bussissa! Ja kas kummaa, Ayatillekin löytyi maannainen, toinen kazakstanilainen.

Tunnelma korkealla linja-autossa!

Liekö syynä kamerasta puuttuva apinasuodatin, mutta kamerani alkoi temppuilla (niistä apinoista tuli otettua melko monta kuvaa). Välillä oli lähes mahdotonta saada siihen virta päälle, kun se herjasi objektiivivirheestä. Kun virran lopulta sai päälle, sitä ei saanut sammutettua. Hieman aikaisemmin oli ollut jo vaikeuksia saada kuvaa tarkennettua. Edellinen kamerani käyttäytyi juuri samalla tavalla tarkentamisen kanssa ennen kuin se lopulta hajosi. Niinpä totesin, että taitaa tämäkin olla nyt tiensä päässä. Oudolta vaan tuntui, että kamera on vasta kaksi vuotta vanha. Vaan eipä nämä nykylaitteet tunnu kestävän kovin kauaa. Huoneessani yritin saada kameraa sammutetuksi, mutta se ei tahtonut sammua. Objektiivi pysyi sitkeästi ulkona, vaikka mitä yritti. Lopulta päätin avittaa objektiivin sisään vetäytymistä käyttämällä hieman raakaa voimaa ja lopputulos näkyy kuvasta... 

Kamera hieman useammassa osassa kuin pitäisi... Oli siis aika marssia kameraostoksille. Malesiahan on tunnetusti edullinen paikka ostaa moisia laitteita, joten seuraavana päivänä suuntasin Georgetowniin ostoksille. Pyysin Ayatin kaveriksi mukaan asiantuntijaksi. Reissu oli pettymys. Löysimme joitakin kamerakojuja, mutta hinnat olivat kovat ja valikoima tosi surkea. Täytynee siis odottaa Bangkokiin saakka ja tyytyä kuvaamaan siihen saakka kännykällä. Vähän kutkuttelee ajatus ostaa hieman parempi kamera seuraavaksi. Reissun aikana on useampaan otteeseen kaivannut jonkinlaista järjestelmäkameraa. Josko nyt olisi aika hankkia se alottelijalle sopiva, edullinen järkkäri. Jos jollakulla on hyviä vinkkejä edullisesta aloittelevan harrastajan järkkäristä, otetaan vinkit mieluusti vastaan!

Vaikka "oikea" kamera nyt olikin poissa pelistä, piti ne auringonlaskukuvat silti saada, kun kerran oli kuvaaja käytettävissä. Niinpä iPhonen kanssa parkkeerattiin illalla rannalle ihailemaan auringonlaskua ja ottamaan kuvia. Ihan ei iPhone vedä vertoja Canonille, mutta saatiin sitä silti joitain ihan kivoja kuvia.

Auringonlaskua ihailemassa.

Ayat oli majapaikassaan saanut joltakin esitteen Penanginvuoresta. Se on kuulemma paikka, jossa on käytävä, että voi ylipäänsä sanoa käyneensä Penangilla. Niinpä päätimme seuraavana päivänä suunnata vuorelle. Ensin piti ottaa bussi Georgetowniin ja vaihtaa siellä toiseen bussiin, millä pääsi vuoren juurelle, mistä juna ylös lähti. Juna maksoi 30 RM (7,50€) hengeltä (meno-paluu). Junamatka oli aika huikea, kun kiivettiin ylös jyrkkää vuoren rinnettä. Matkalla tuli vastaan alaspäin tuleva juna. Tosi tarkkaa sekuntipeliä junien kulku on, sillä kohtauspaikalla oli hyvin lyhyellä matkalla kahdet raiteet. Muuten koko matkan oli vain yhdet raiteet käytössä. 

Näkymä ylhäältä vuorelta alas kaupunkiin ja saarelle muutenkin oli huikea! Keli oli hitusen utuinen, joten kuviin ei saanut (kunnolla) näkymään saarelta mantereelle johtavaa, Aasian pisintä, siltaa. Tosi mukava oli vuorella hieman kävellä ja nauttia raikkaasta vuoristoilmasta. Tosin ei siellä ollut ollenkaan niin paljon viileämpää kuin olin odottanut.

Näkymä Penanginvuorelta alas Georgetowniin.

Paluumatkalla nuori seuralaiseni oli aivan uupunut. Hän oli nukkunut huonosti edelliset yöt kärsiessään vielä aikaerosta. Bussissa Nukku-Matti kuitenkin yllätti ja Ayat nuokkui vieressäni pää retkahdellen. Tarjosin olkapäätäni ja huiviani hänelle "tyynyksi", jotta nukkuminen olisi edes hitusen mukavampaa. Uninen nuorukainen otti tyytyväisenä tarjouksen vastaan ja jatkoi uniaan olkapäähääni nojaten.

Enpä olisi tänne tullessani osannut odottaa, että tapaisin 23-vuotiaan musliminuorukaisen, jonka kanssa ystävystyisin ja saisin nauttia saaren elämästä. Koskaan ei voi tietää, kenet matkallaa tapaa ja kenen kanssa tiet hetken kulkevat yhtä matkaa. Äärettömän kiitollinen olen tästä tapaamisesta. Se avarsi suunnattomasti ajatusmaailmaani ja antoi valtavasti iloa tähän hetkeen!

Toinen mielenkiintoinen tapaaminen sattui rannalla, kun olin viettämässä rentoa rantapäivää Guest Houseni edessä. Makoilin rantamatolla, kun viereisen päivänvarjon alle tuli mies. Hän alkoi jutella minulle ja istahti viereeni hiekalle. Aika pian kävi ilmi, että mies on kuukausi sitten menettänyt moottoripyöräonnettomuudessa 18-vuotiaan poikansa. Keskustelussa selvisi, että mies on hindu ja minä kristitty. Tunsin itseni niin avuttomaksi miehen surun edessä. Mitä sanoa lohdutukseksi poikaansa surevalle hindumiehelle? 

Muutenkin tässä on itsekin suurten tunteiden myllerryksessä. Tajuntaani on karulla tavalla tunkeutunut fakta, että matkani on pian ohi. Enää puolitoista viikkoa paluulentoon. Olin ajatellut viettäväni viimeisen kuukauden Thaimaassa, mutta jotenkin en ole halunnutkaan mennä Thaimaahan. Sinne meno tuntuu lopulta, kun paluulento on Bangkokista. Tänä aamuna, kun kävelin takaisin Guest Houseeni aamiaiselta, paluun läheisyys iski tajuntaani rajusti. Itku tuli. Olen saanut kokea jotain niin järisyttävää, että paluu Suomeen tuntuu todella vaikealta. Voiko kaiken tämän koetun jälkeen sopeutua takaisin suomalaiseen oravanpyörään? Tällä hetkellä ajatus tuntuu mahdottomalta. Toivottavasti syksy tuo tullessaan uudet kuviot, jossakin vielä tuntemattomassa paikassa...

Borneon pohjoisimmassa kolkassa

Huikean hienoja auringonlaskuja, riippumatossa makoilua, kolme kilometriä valkoista hiekkarantaa, uimista, rantakävelyjä, erinäisiä eläimiä, kitisevä sänky, haiseva vessa, hymyjä ja hyvää mieltä - niistä (ja vähän muustakin) koostui viikko paratiisissani nimeltään Tip of Borneo.

Näin upea auringonlasku oli vastassa heti ensimmäisenä iltana.

Road tripin jälkeen tiistaiaamuna Dr Selva ja Mimie heittivät minut aamulla Kudatin bussille. Oli aivan ihanaa päästä takaisin paratiisiin, mutta ihanaa oli ollut viettää aikaa rakkaiden uusien ystävienkin kanssa. Itku pääsi, kun bussiin nousin ystäväni hyvästelyäni. Onneksi nykytekniikalla yhteydenpito on helppoa ja nopeaa. 

Tällä kertaa matka Kudatiin oli huomattavasti miellyttävämpi kuin edellisellä kerralla. Olin niin onnellinen, että olin löytänyt tämän kunnon bussin. Enää ei tarvinnut istua ahtaasti ja kuumasti reppu sylissä jaetussa taksissa vaan sai valloittaa puolityhjästä bussista kaksi paikkaa - yhden itselleen ja toisen repulle. :) Tulipa siinä jopa hieman torkahdettuakin matkan aikana ja niin olin virkeänä Kudatissa juuri oikeaan aikaan. Bussiasemalta kävelin parisataa metriä Ria-hotellille, mistä kyyti eteenpäin lähti. Ehdin käydä vessassa, ostaa kylmän juoman ja istua pöytään, kun minua lähestyi paikallinen nuori mies kysyen, olenko Merza. :) Mies nappasi rinkkani, minä repun ja juoman ja seurasin miestä autoon.

Matkalla pysähdyimme supermarkettiin ja käytin tilaisuuden hyväkseni. Varasin useamman pullon juomavettä mukaan, kun se taatusti oli halvempaa marketissa kuin perillä. Tommy's Placessa vastassa oli tuttu nuori nainen, Susan, vastaanottamassa. Olin varannut sänkypaikan makuusalista, jossa oli kahdeksan sänkyä. Vessa ja suihku olivat huoneen yhteydessä omissa erillisissä kopeissaan. Koko viikon sain nauttia omasta privaattihuoneesta, sillä muita matkalaisia ei makuusaliin ilmaantunut. Minuahan se ei haitannut ollenkaan. :) Sen sijaan muita olisi saattanut haitata nukkuminen samassa huoneessa, sillä sänky, missä nukuin, osoittautui kovaksi kitisijäksi. Joka kerta, kun vähääkään liikahdin, sänky kitisi hyvän tovin. Itse on siihen onneksi herännyt, mutta aina sänkyyn mennessä tuon noteerasi.

Oma pikku terassini.

Päivät paratiisissa muotoutuivat hyvinkin samaa kaavaa noudattavaksi. Aamulla, kun olin ensin rauhassa heräillyt ja antanut nälänkin herätä, kävelin rantaa pitkin Tip Top -ravintolaan aamiaiselle. Siellä sai healthy combon (hedelmälautanen, iso mukillinen tuorepuristettua mehua ja pari paahtoleipää, jotka vaihdoin aina paistettuun kananmunaan) 12 ringgitillä (3€), kun oman ravintolan vegeaamiainen (lautasellinen kaurapuuroa (päällä muutama rusina), pari siivua vesimelonia ja kuppi teetä tai kahvia) maksoi 10 RM (2,50€). Tip Topin aamiainen oli niin huikean hyvä, että mielelläni tuon pienen aamukävelyn (olisiko ollut 1,5 km suuntaansa) reippailin päästäkseni herkuttelemaan. Paluumatkat kestivät aina hieman pidempään, kun matkan varrella tuli pulahdettua useampaan otteeseen mereen.

Päivät kuluivat leppoisasti riippumatossa lukien ja välillä torkahdellen. Kun nälkä alkoi kurnia, sitä sai siirrettyä sopivasti, kun tallusteli Tommy's Placen ravintolaan. Jos tuli liian kuuma, kävin meressä välillä vilvoittelemassa. Enää ei vesi täällä ollut kylmää. Ihan ihmetytti, miten se olikin ollut niin kylmää silloin ensimmäisellä kerralla. Nyt vesi oli juuri niin lämmintä kuin näissä oloissa voi odottaa. Eli linnunmaitoa. :) Riippumatot oli sijoitettu Tommy's Placen ja rannan välissä olevaan pieneen mäntymetsään! Täällä tosiaankin rannalla oli mäntyjä, eikä palmuja. 

Riippumattorivistö mäntyjen varjossa.

Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua kävin suihkussa, vedin pitkät housut jalkaan ja käpöttelin mäelle, sinne Borneon oikeasti pohjoisimpaan kolkkaan ihailemaan auringonlaskua. Parina iltana seurasin tuon luonnon värinäytelmän rantahiekalla istuen, mutta muina iltoina kiipesin mäelle. Mäki olikin suosittu paikka iltaisin. Paikallisia tuli joka ilta useita autollisia ja turistejakin näkyi aina. Enkä yhtään ihmettele paikan suosiota! Ylhäältä mäeltä avautui upea näkymä merelle ja sieltä oli oikein hyvä seurata, kuinka aurinko hiljalleen painui meren syleilyyn. Hätäisimmät lähtivät jo tässä vaiheessa, mutta hienoin väriloisto oli vielä edessä. Auringon laskettua taivas alkoi vähitellen punertua ja joka ikinen ilta taivas hehkui erinäköisenä. Vasta viimeisten valonsäteiden kadottua maltoin nousta ja siirtyä mäellä sijaitsevaan ravintolaan päivälliselle.

Sinne se on painumassa mereen...

Näitä luonnon muovaamia rappusia pitkin laskeuduin yhtenä iltana alas mäeltä ja kävin ihan pohjoisimmassa kolkassa, mihin maata myöten Borneolla pääsee.

Kivellä oli mukava istuskella auringonlaskua katselemassa. Ei tarvinnut istuinalustaa, ettei tulisi kylmä. Sen sijaan kivi oli niin lämmin, että melkein peppua poltti. :D

Auringon laskettua yhtenä iltana seurasi tällainen väriloisto.

Päivällisen sain nauttia joka ilta ainoana asiakkaana mäen päällä olevassa ravintolassa. Sain erittäin hyvää palvelua ja hinta-laatusuhteeltaan hyvää ruokaa. Menusta en tosin ymmärtänyt juuri mitään, kun se oli vain paikallisella kielellä. Henkilökunnan kielitaito oli hieman vajavaista, mutta joka ilta sain eteeni erilaisen kasvisruuan. Yhtenä iltana kysyin munakoisoa ja sitähän löytyi. Pyysin, että annokseen tulisi valkosipulia, mutta tarjoilija pahoitteli, että valkosipulia ei ole. Sen sijaan olisi jotain muuta, mitä hän ei englanniksi osannut sanoa. Kun sitten sain annoksen eteeni, totesin heti, että olihan siinä valkosipulia... Juomaksi tilasin joka ilta jotain tuorepuristettua mehua. Mehut olivat tässä ravintolassa käsittämättömän halpoja, vain 3,50 RM eli alle euron. Muualla pyydettiin 8 RM eli 2 €.

Syötyäni oli aina jo pilkkopimeää. Tähtien tuikkiessa taivaalla kävelin takaisin majapaikkaani. Sirkat sirittivät ja tunnelma oli jotekin epätodellinen. Perillä terassillani ulkovalon ympärillä parveili valtava määrä pieniä liskoja saalistamassa valon ympärille kerääntyneitä hyönteisiä. Jokunen ötökkä eksyi välillä huoneenkin puolelle. Yhtenä päivänä, kun menin huoneeseeni, seinällä, sängyn yläpuolella, tuijotti vastaan suurin ikinä näkemäni hämähäkki. Kun en näiden täkäläisten hämppisten myrkyllisyydestä tiedä, katsoin parhaaksi käydä hakemassa jonkun henkilökunnasta paikalle. Yksi mies tulikin ja yritti yläsängylle nousten saada hämppiksen hengiltä varvastossullaan nuijien, mutta hämähäkki oli nopea ja väisti iskut livahtaen turvaan kattopuiden alle. Mies arveli, että kaveri tulee vielä takaisin ja haki minulle myrkkypullon, jolla voin suihkuttaa otuksen hengiltä, jos se palaa. Sen koommin en tuota onneksi enää nähnyt, mutta pari sen pikkuveljeä pääsi hengestään huoneeseeni eksyttyään.

Yksi "vieraistani". Kokoa ei kuvasta pysty hahmottamaan, mutta jos viereen olisi laittanut tulitikkurasian, olisi se ollut pienempi kuin hämppis.

Yhtenä iltana, kun menin kylppäriin, lattialla oli minua vastaanottamassa "ystäväni" torakka. Miten kummassa tuo otus onnistuukaan herättämään rauhaarakastavassa ihmisessä silmittömän murhanhimon... Torakan nähtyäni käännyin saman tien kannoillani, nappasin tossun käteeni ja nuijin torakan hengiltä. Viimeistelin surmatyöni rutistamalla otuksen vessapaperiin ja yrittämällä huuhtoa sen vessanpytystä alas. Vaan sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Useammankin huuhtelun jälkeen torakan raato kellui edelleen pytyssä. Mutta onneksi se oli sentään kuollut.

Tuo vessa olikin ihan oma tarinansa. Se oli kaikin puolin siisti, mutta siellä oli pistävä viemärin haju. Mainitsin siitä henkilökunnalle ja he lupasivat tehdä jotain. Ilmeisesti he olivat käyneet suihkuttamassa sinne jotain ilmanraikastinta, kun sen illan haju pysyi poissa. Mutta seuraavana päivänä se palasi. Sanoin asiasta uudelleen ja henkilökunta lupasi käydä siivoamassa vessan. Vaan nyt ei haju ollut lähtenyt. Niinpä loppuajan opettelin elämään tuon hajun kanssa. Onneksi se pysyi vessassa, eikä haitannut huoneen puolella.

Liskojen, hämähäkkien ja torakan lisäksi pääsin tutustumaan lähemmin vielä muihinkin elukoihin. Yhtenä aamuna palatessani aamiaiselta huomasin meressä meduusoita. Niitä oli paljon. Ne olivat suhteellisen pieniä, noin peukalon kokoisia (ja muotoisia) ja niissä oli toisessa päässä pieni ruskea piste. Koska en tiennyt (enkä halunnut testata) ovatko nämä polttavaa sorttia, päätin varmistaa asian henkilökunnalta. Otin yhden rannalle ajautuneen meduusan simpukan kuorelle ja vein majapaikkaani henkilökunnan ihmeteltäväksi. Tommy's Placen yhteydessä on sukellusfirma, joten sieltä löytyy aina joku, joka tuntee meren elävät. Näytin meduusan ja kysyin, pitääkö niitä varoa. Ei kuulemma tarvitse. Ei ollut polttavaa sorttia tämä.

Samana päivänä, vain hetkeä myöhemmin istuskelin huoneeni terassilla, kun tajusin silmäkulmassani terassin katossa jotain liikettä. Katsoin ylös ja en ollenkaan ollut mielissäni näkemästäni... Kattorakenteissa luikerteli käärme! Sellainen ohut, vaskitsamainen. Olin juuri ollut aikeissa siirtää kamerasta kuvia Padille, joten minulla oli kamera kädessä. Käärmeen kuvaaminen oli haastavaa, sillä en halunnut mennä kovin lähelle ja toisaalta se pysytteli kattorakenteiden päällä (onneksi).

Siellä se luikertelee...

Taas oli asiaa henkilökunnalle. Nyt halusin varmistaa, minkälaisen käärmeen kanssa olin tekemisissä. Tämä oli kuulemma ihmisille vaaraton versio. Liskoja se tykkää popsia, vaikka ei uskoisi, kun se oli itse ohuempi kuin liskot.

Kaikkine elukoineenkin viikko oli aivan mahtava! Nautin täysin siemauksin kiireettömyydestä ja rauhasta. Useammin kuin kerran kuulin jonkun mainitsevan minulle, kuinka näytän niin onnelliselta. Mikäs siinä on näyttää onnelliselta, kun on onnellinen!!!

Varpaat lämpimässä hiekassa auringonlaskua ihaillessa. Ja nuo pitkät housut ei sitten ole sen takia, että olisi ollut kylmä, vaan ei tarvinnut niin paljoa kaiken maailman pikkuötököitä huitoa pois.

Viikon kruunasi omaan kirkkoon pääsy. Lauantaiaamuna söin poikkeukselliseti aamiaisen omassa ravintolassa ja sen syötyäni kysyin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada kyytiä kirkkoon, joka sijaitsi vajaan viiden kilometrin päässä. Kyyti järjestyi saman tien ja vieläpä ilmaiseksi. Oli tosi kiva päästä taas omiensa joukkoon, vaikka juuri mitään ei ymmärtänytkään. Jumiksen jälkeen sain kutsun jäädä yhteiselle lounaalle. Tutustuin siinä paikkalliseen kollegaani, joka ajoi minut lopuksi takaisin rannalle.

Kylän pieni adventtikirkko. Jumiksen aikana sähköt olivat välilläl pois ja sisällä oli melkoisen lämmin, kun tuulettimet eivät toimineet.

Puhujapöydän vasemmalla puolella pienellä pöydällä on osa kirkon äänentoistosta... Siitä tuli musiikit laulujen säestykseksi. :)

Kulinaristinen roadtrip

Hitusen kaksinaisin ajatuksin hyvästelin Tip of Borneon, paratiisini. Olisi ollut niin mukavaa jatkaa rentoa rantaelämää, mutta toisaalta, kun tarjolla oli ainutlaatuinen mahdollisuus turvalliseen roadtripiin Sabahin ympäri, en halunnut missata sitä. Niinpä torstaiaamuna yksi Howardin työntekijöistä ajoi minut ja yhden kanadalaispariskunnan Kudatiin, missä vaihdoimme kyydin jaettuun taksiin Kota Kinabaluun. Tällä kertaa ei ollut yhtä hyvä onni kuin tänne tullessa, sillä jouduimme odottamaan taksin täyttymistä yli tunnin. Kun auto lopulta oli täynnä, teimme vielä kierroksen kaupungilla ja haimme viimeisen matkalaisen kyytiin. Hakulenkin jälkeen palasimme lähtöpaikkaan, missä meiltä kerättiin maksut ja kuski vaihtui. Vieläkään emme päässeet oikeasti matkaan, sillä seuraavaksi lähdimme jonottamaan huoltoasemalle polttoainetta.

Vasta puolentoista tunnin odottelun jälkeen pääsimme oikeasti liikkeelle kohti KK:a. Istuimme autossa kuin sillit suolassa. Minulla oli oma reppuni sylissä ja sehän hiosti melkoisesti. Kyydissä oli kaksi äitiä pienen lapsen kanssa ja lapset istuivat äitiensä sylissä. Ja  kyllähän oli omituisia lapsia... Koko matkan aikana en kuullut toisen lapsen päästävän minkäänlaista ääntä ja toisen kuulin puhuvan muutaman sanan äidilleen vasta juuri ennen kuin olimme perillä. Tällä kertaa matka sujui ilman ensimmäistäkään pysähdystä. Aika rankka reissu niin ahtaasti istuen. Etenkin noita kanadalaisia kävi sääliksi, sillä he istuivat peräpenkillä, missä oli aivan olemattomat jalkatilat. Rouvalla oli lähes polvet suussa siellä istuessaan.

Juuri kun saavuimme KK:uun, puhelimeni soi. En tunnistanut numeroa, joten en vastannut. Hetken päästä puhelin soi uudelleen ja nyt ruudulla näkyi Kirsteyn nimi. Vastasin ja Kirstey kyseli, missä olen. Kerroin juuri päässeeni bussiasemalla autosta ulos. Kirstey kysyi, miten olen ajatellut suoriutua hotellille, mistä hänen isänsä oli varannut huoneet meille kaikille. Sanoin ottavani taksin, johon Kirstey totesi, että älä ota, hän tulee hakemaan, on itse asiassa jo matkalla... Hiemanko olin kiitollinen! Olin loppumatkasta juuri miettinyt, että jokohan toiset ovat hotellilla ja millä nimellä minun pitäisi respasta huonetta kysyä.

Istahdin siis odottamaan ja pian Kirstey ja Mimie hurauttivatkin paikalle. He olivat hakemassa samalla reissulla myös Kirsteyn ystävää, Mariaa ja Kirsteyn tavaroita hostellilta, missä he olivat yöpyneet edellisenä yönä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja kävin helpottamassa oloani hostellin vessassa. Edellistä vessaan pääsystä kun oli aikaa ehtinyt vierähtää jo seitsemän tuntia... Melkoisen seurapiiri(vai matkustus....)rakon täällä on näköjään saanut kasvatettua. :)

Hotellilla meille tytöille oli varattu oma huone. Meitä piti siinä neljä nukkua se yö. Huone oli iso, mutta siellä oli vain yksi parisänky ja sen lisäksi puurunkoinen sohva, jossa oli ohut patja pehmusteena. Totesin heti, että kaikki neljä ei sänkyyn mahdu, joten varasin sohvapaikan. Sohva oli hieman lyhyt, mutta ajatuksena parempi kuin yrittää tunkea kaikki neljä samaan sänkyyn. Kirsteyn sisko, Sharon, oli tulossa Kuala Lumpurista vasta puolen yön aikaan ja tyttöjen lento Hong Kongiin lähti kukonlaulun aikaan. Heidän piti lähteä lentokentälle jo neljältä. Loppuyöksi voisin siis siirtyä sänkyyn ihan itsekseni.

Ennen nukkumaanmenoa kävimme naisporukalla päivällisellä. Mimie halusi viedä meidät syömään aitoa Sabahilaista ruokaa. Menimme siistiin food courtiin, jossa Mimie tilasi meille ruuat. Tarjolla oli mm. juustobanaania ja mielettömän maukasta pikkelsiä, jossa oli kyllä melkoisesti potkuakin, mutta kun sitä otti vain vähän, se antoi huikean hyvän säväyksen riisille ja kasviksille.

Kuten yleensä, kun huoneessa on ilmastointi ja muita ihmisiä minun lisäkseni, se on minulle aina liian kylmällä. Niinpä pukeuduin suosiolla yötä varten pitkiin legginsseihin, villasukkiin ja fleeceen. Peitoksi minulla ei ollut kuin ohut huivi. Maria vaati minua ottamaan kunnon tyynyn sohvalle, kun muuten tuo lyhyt sohva ohuella patjalla ei ollut niin luksustason nukkumispaikka. Nukuin siinä hieman pätkittäistä unta ja joka kerta herätessäni totesin, että Kirstey katselee edelleen telkkaria. En tiedä, nukkuiko hän kunnolla koko yönä. Kun tytöt lähtivät, napsautin ilmastoinnin pois päältä, kömmin sänkyyn peiton alle ja jatkoin uniani.

Aamulla söimme hotelliaamisen ennen tien päälle lähtöä. Enpä ollut moista aamiaista nauttinutkaan Lontoossa (marraskuussa) syömäni aamiaisen jälkeen! Enimmäkseen tarjolla oli riisiä ja nuudeleita lisukkeineen, mutta minä keskityin lähinnä tuoreisiin hedelmiin, juustoon (!!!), munakokkeliin ja tuorepuuroon. Olin aivan hämmästynyt, kun löysin tuon tuorepuuron. Siinä oli kaurahiutaleita, raastettua omenaa, rusinoita, auringonkukan siemeniä ja jotain muitakin siemeniä. Oli muuten hyvää!

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavarat autoon ja suuntasimme jonnekin KK:n esikaupunkialueelle hakemaan Kennyn, Dr Selvan ystävän, kyytiin. Kennyllä oli hurjat määrät tavaraa mukana. Valtavan iso jääkiekkokassi, iso matkalaukku ja pienempiä kasseja. Ihmettelin hieman, että ompa miehellä tavaraa viikonloppureissua varten, mutta myöhemmin selvisi, että Kenny jää reissusta Sandakaniin, mistä hän on alunperin lähtöisin. Dr Selva oli juuri saanut tavarat pakattua autoon, kun Kenny kiikutti vielä sen ison matkalaukun... Mutta kyytiin sekin saatiin. Onneksi Land Roverin tavaratila on iso.

Pakkausoperaatio valmiina - tai niin me luulimme, ennen kuin Kennyn matkalaukku ilmestyi paikalle.

Kennyn jälkeen poimimme kyytiin vielä Chiangin (tai miten ikinä nimi kirjoitetaankin), joka oli tullut aamulautalla Labuanilta. Kun vihdoin olimme kaikki kyydissä, varsinainen matka voi alkaa. Edessä oli vajaa 600 km:n matka Tawauhun. Reitti oli uusi kaikille, sillä kyseinen tieyhteys oli rakennettu vasta hiljattain. Tosin tien kunnosta sitä ei voinut päätellä. Kummallista, miten maassa, missä ei ikinä ole pakkasta, monet tiet ovat kuin pahemman kerran routavaurioisia.

Hyvin nopeasti jo matkan alkuvaiheessa selvisi, että tällä reissulla ruoka näytteli suurta osaa. Nälissään ei tarvinnut olla ja käsitykseni kiinalaisesta ruuasta muuttui totaalisesti. Suomessa kun tottunut saamaan kiinalaisissa ravintoloissa rasvassa lilluvaa ruokaa. Nyt, kun matkassa oli mukana kaksi kiinalaisen ruuan asiantuntijaa (Kenny ja Chiang), sain eteeni kerta toisensa jälkeen mitä omituisemmilta näyttäviä, mutta äärettömän herkullisia annoksia, joita en ikimaailmassa olisi osannut itse tilanta. Yhtään kertaa reissun aikana en tainnut itse ruokaani tilata, vaan aina se minulle tilattiin ja jännityksellä odottelin, mitä milloinkin saan. 

Tässä yksi niistä annoksista, joita en taatusti olisi itse tilannut, mutta oli huikean hyvää. Annos on watan ho, eli paistettua riisinuudelia kastikkeessa kalapyöryköiden ja kasvisten kera. Olin nähnyt jonkun jossain ravintolassa aikaisemmin tällaista syövän, eikä se todellakaan näyttänyt houkuttelevalta.

Iloinen matkaseurueemme tauolla tankkaamassa ja tyhjentämässä nesteitä. Matkalaiset oikealta vasemmalle: Mimie, Dr Selva, Chiang, Kenny ja minä.

Ensimmäisen päivän ajourakka oli melkoinen. Olimme päässeet tien päälle sen verran myöhään, vasta puolen päivän aikoihin, että luvassa oli myöhäinen saapuminen Tawauhun. Matkalla kun pysähdyttiin useampaan kertaan syömään/juomaan/vessaan. Reittimme kulki KK:sta Keningaun kautta Tawauhun. Keningaussa oli ruoka- ja tankkauspaussi. Huoltoasemaa jouduimmekin hieman etsimään, sillä kaupungissa oli sähkökatko, jonka takia osa huoltoasemista ei pystynyt tarjoamaan poltoainetta, kun heillä ei ollut omaa generaattoria käytössä. Täällä tankkaaminen tapahtuu siten, että ensin mennään kassalle ja näytetään, mihin autoon ollaan tankkaamassa, maksetaan etukäteen arvioitu summa ja vasta sitten tankataan. 

Matka halki Sabahin kulki vuoriston yli. Välillä olimme aivan pilvessä, seuraavassa hetkessä aukeni upeat näköalat ja pääsimmepä muutaman ukkosmyrskynkin kokemaan. Sää/näkyvyys vaihteli aivan hetkessä. Olimme ylhäällä vuoristossa, varmaankin jokseenkin ylimmässä kohdassa, kun tien vieressä oli isot pysähdysalueet ja selvästikin kyseessä oli näköalapaikka. Olimme vaan niin pilvessä, että eteenpäin näki muutaman metrin. Emme ehtineet ajaa kuin muutaman sata metriä pysähdyspaikan jälkeen, kun nälkymä vuorelta laaksoon aukeni täysin kirkkaana. Ihan aavistuksen verran harmitti, että meillä ei ollut aikaa pysähdellä noille upeille paikoille kuvaamaan, mutta en antanut sen pilata nautintoani, että sain nähdä nuo hienot paikat ja tallentaa ne verkkokalvoilleni.

Loput pari tuntia saimmekin sitten ajaa pimeässä. Dr Selva vakuutti minulle, että en menettänyt mitään hienoja nähtäviä pimeyden takia. Koko loppumatka kun oli kuulemma öljypalmuplantaaseja, joita tulisin näkemään aivan riittävästi matkan jatkuessa Tawausta Sandakaniin. Tawaussa olimme vasta yhdeksän aikaan illalla. Siellä meitä oli hotellilla vastassa Mimien ja Dr Selvan ystäväpariskunta, joka otti meidät lämpimästi vastaan. Pikaisesti kirjauduimme hotelliin ja jätimme tavaramme huoneisiin, ennen kuin menimme porukalla läheiseen ravintolaan päivälliselle.

Nyt minulla oli oma huone, kun meitä matkalaisia oli viisi. Edellisen yön rikkonaisten unien ja pitkän automatkan jälkeen oli mukava päästä puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Olipahan tullut vietettyä totaalisen erilainen vappu! Olen kyllä kuullut paljon puhuttavan vappuajeluista, mutta nyt tuo käsite sai aivan uuden merkityksen minulle! Tämän vappuajelun tulen taatusti muistamaan pitkään!

Aamulla oli edessä kirkkoon lähtö. Sitä ennen kävin syömässä aamiaisen, joka oli melkoisen vaatimaton edellisen aamun aamiaiseen verrattuna. Löysin lautaselleni riisiä, paistettuja munakoisoja, pari keitetyn kananmunan puolikasta ja vesimelonipaloja. Muuta kasvissyöjälle ei sitten tarjolla ollutkaan. Tosin, jos aamiaista vertaa monen hostellin valkoiseen paahtoleipään ja marmeladiin, niin olihan tuo selkeästi parempi!

Aamiaisen jälkeen lähdimme Mimien ja Dr Selvan kanssa kirkkoon. Tawaun adventtikirkko oli kirkko, missä Dr Selva on aikanaan kastettu. Mimie ja Dr Selva ovat asuneet Tawaussa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Siellä Mimie on aloittanut työuransa. Menimme kirkkoon taksilla, sillä Dr Selva oli antanut autonsa ystäviensä hoitoon yöksi. Ystäväpariskunnan mies kävi meidät kirkosta sitten myöhemmin hakemassa.

Taksi jätti meidät ison tien varteen, mistä kirkkoon johti kiikkerä kävelysilta. Kaunis kirkko häämötti taustalla vehreän puutarhan laidalla. Meidän saapuessa menossa oli Raamatun tutkistelu ryhmissä. Osa ryhmistä kokoontui ulkona puiden alla varjossa. Me menimme sisälle kirkkosaliin, missä oli kaksi ryhmää. Toinen ryhmistä oli filippiiniläisten ryhmä. Tässä kirkossa kaikki tapahtui paikallisella kielellä, joten puheista en ymmärtänyt mitään, mutta kun lauloimme, joku takaani ojensi minulle englanninkielisen laulukirjan. Kylläpä oli ihanaa laulaa kielellä, jota ymmärsi. :)

Jumiksen jälkeen meidät kutsuttiin syömään seurakunnan kanssa nyyttäreille. Voi että minä nautin näistä nyyttäreistä, kun pääsee maistelemaan aitoa paikallista ruokaa, jota tavalliset ihmiset syövät! Niin monia hienoja makuelämyksiä on päässyt kokemaan näiden nyyttäripöytien ääressä.

Lauantai-iltapäivällä meillä ei ollut mitään "järjestettyä" ohjelmaa. Niinpä lepäilin kaikessa rauhassa hotellilla jonkin aikaa ennen kuin lähdin hieman tutustumaan kaupunkiin. Tämä tutustuminen meni täysin seikkailun piikkiin. Minkäänlaista karttaa ei ollut Googlemapsin lisäksi käytössä, eikä huvittanut tallustella katuja iPadiin tuijottaen. Niinpä yritin painaa hotellilla mieleen katuja ennen kuin lähdin seikkailemaan. Suunnistin rantaa kohti, sillä halusin nähdä meren. Rantaan oli onneksi helppo ja selkeä reitti. Itse ranta oli hieman pettymys, sillä vesi oli niin samean likaista. Mitään uimarantoja siinä osassa kaupunkia ei ollut, mutta rantaa pitkin kulki mukava rantabulevardi, jota oli kiva kävellä. Rannalla oli paljon ihmisiä ihan vaan istuskelemassa. Suurin osa oli nuoria muslimeita, jotka lähes järjestäin huikkasivat tervehdyksen ja kysyivät jonkun kysymyksen (esim. mistä olen, minne olen matkalla). 

Kävelin rantaa pitkin hyvän matkaa, ennen kuin lähdin etsimään tietä takaisin hotellille. Kadut olivat sen verran sokkeloisia, että vaikka tiesin hotellin sijaitsevan rantakadun kanssa samansuuntaisella kadulla, oikean kadun löytäminen ei ollut ihan itsestään selvää. Onneksi minulla oli aikaa ja jos jostain syystä en olisi katua löytänyt, aina olisi voinut kysyä tietä hotellille. Pienten mutkien jälkeen näin tutun korkean rakennuksen, joka oli hotellin lähellä ja suunnistin sitä kohti. Sieltähän se omakin hotelli sitten löytyi.

Päivälliselle lähdimme porukalla kaupungin keskustan ulkopuolelle. Siellä keskellä asuinaluetta oli kiinalainen ravinotola, jossa ruokia valmistettiin hiilillä hauduttaen (kuva alla). Ilmankos ruoka olikin niin maukasta!

Jottta matkan varrella ei nälkä varmasti pääsisi yllättämään, Mimie osti tien varren kojuista meille hedelmiä matkaevääksi. Tulihan taas syötyä sellaisia hedelmiä, mitä en ennen ole syönyt. Ja oikein mukavia uusia tuttavuuksia olikin!

Nämä ovat pieniä guava-hedelmiä. Pienet ovat huomattavasti mehukkaampia ja maukkaampia kuin isot ja pyöreät vastaavat. Näistä tuli yksi hedelmäsuosikkini!

Toinen uusi tuttavuus oli käärmehedelmä. Sen kuori on aivan kuin käärmeen nahka.

Hedelmän kuorittua sisältä paljastui vaalea hedelmä, joka oli jakautunut kolmeen lohkoon. Jokaisen lohkon sisällä oli tumma siemen. Maultaan käärmehedelmät olivat hitusen kirpeitä, mutta oikein miellyttävän makuisia.

Kun reissussa oltiin ja paljon syötiin ja juotiin, oli luonnollista, että aina välillä piti pysähtyä tarpeille. Tulihan taas nähtyä monenlaista vessaa... Pääsääntöisesti lähes joka paikasta löytyi edes yksi vessakoppi, missä oli länsimainen pytty, mutta ei suinkaan kaikkialta. Nämä kyykkyvessat tulivat myös testattua useampaan kertaan. Malesiassa kyykkyvessat ovat lähes järjestäin siistejä ja hajuttomia, toisin kuin Thaimaassa olen tottunut. Toki useimmiten lattiat lainehtivat vedestä, kun paikalliset eivät käytä vessapaperia, vaan pesevät aina vedellä tarpeet tehtyään. Lattialla lainehtiva vesi on kuitenkin yleensä puhdasta, eikä tahmaista (kuten Thaimaassa...).

Sunnuntain ajourakkamme oli hitusen lyhyempi, kun ajoimme Tawausta Sandakaniin. Matkalla poikkesimme pikaisesti pienessä rantakaupungissa (jonka nimeä en enää muista) pyörähtämässä satamassa, jossa oli taas tyypillinen vesikylä. Tämän vesikylän asukkaat ovat kuulemma pääasiassa laittomia siirtolaisia Filippiineiltä ja alue on melko turvatonta. Tässä osassa Sabahia kun muslimit ovat yrittäneet ajaa läpi omia lakejaan ja ovat tuottaneet Filippiineiltä joukoittain lisää muslimeja vahvistamaan joukkojaan. Tämä on myös sitä seutua, jossa vuosia sitten suomalaiset miehet kidnapattiin ja vietiin Jolon saarelle. Kidnappauksia on aina silloin tällöin ollut sen jälkeenkin. Viimeisin tapaus on, kun kiinalainen pariskunta kidnapattiin. Mies tapettiin ja naisesta vaadittiin lunnaat. Suomen viranomaiset eivät suosittele matkustamista näille aluille ja siksi olinkin niin tyytyväinen, kun sain mahdollisuuden päästä tänne turvallisessa seurassa.

Alueen turvallisuus-(vai turvattomuus)tilanteesta kertoo paljon se, että aina siellä täällä tien päällä on poliisin tarkistuspisteitä. Autoja pysäytetään ja henkilötietoja tarkistetaan. Meitä ei pysäytetty kertaakaan, mutta useita aseistettuja poliiseja matkalla tuli nähtyä.

Nyt, kun ajoimme päivänvalossa, pääsin näkemään niitä ölypalmuplantaaseja aivan riittämiin... Kilometri toisensa jälkeen plantaaseja niin kauas kuin voi nähdä. Ja tätä jatkui koko matkan, lähes 300 kilometriä. Tämän nähtyäni vasta todella ymmärsin palmuöljyyn liittyvän prombelmatiikan. Kun noin käsittämättömän suuret alueet metsää hakataan öljypalmujen alta pois, ei luonnon oma systeemi voi olla kärsimättä. Sain kuulla siinä matkalla, kuinka yhdellä plantaasilla tylysti alueella elävät elefantit myrkytettiin, koska ne aiheuttivat tuhoja plantaasilla. En  oikeasti pysty ymmärtämään tällaista ihmisen ahneutta ja julmuutta! Vaikka en koskaan palmuöljyä ole tietoisesti käyttänytkään, jatkossa tutkin tuoteselosteet entistäkin tarkemmin!

Sunnuntai-iltana saavuimme Sandakaniin, Kennyn kotikaupunkiin. Majoituimme hotelliin vähän keskustan ulkopuolelle, rannalle. Kenny jätti meidät hoteliille ja lähti itse siskonsa luo. Myöhemmin hän tulisi hakemaan meidät päivälliselle vesikylän kalaravintolaan. Nyt meitä oli enää neljä majoittumassa hotelliin, joten jaoin huoneen Mimien kanssa. Kennyn piti tulla puoli kahdeksalta, mutta tulo siirtyi puoli yhdeksään saakka. Kun pääsimme ravintolaan, kello oli yhdeksän ja ravintola meni kiinni puoli kymmeneltä. Meille ilmoitettiin, että tilauksia ei enää oteta vastaan. Onneksi vieressä oli toinen ravintola. Sekin tosin meni kiinni puoli kymmeneltä, mutta siellä otettiin vielä tilaus vastaan. Ainoastaan kokonaisia kaloja ei enää pystynyt tilaamaan, sillä niiden valmistamiseen menee sen verran pidempi aika. Eipä se meitä haitannut. Saimme ruokaa ja söimme hyvin. Taas kerran. :)

Maanantai oli myös yleinen vapaapäivä, sillä sunnuntaina oli ollut Buddhan syntymäpäivä. Jostain omituisesta syystä vapaapäivä sen takia oli maanantaina. Täällä nuo vapaapäivät siirtyvät arkipäivälle, jos joku merkkipäivä sattuu osumaan viikonlopulle. Aika kiva systeemi. Meidän maanantaiaamu alkoi auton pakkaamisella ja Sepilokin orankikeskukseen ajolla. Me jäimme Mimien kanssa orankeja ihailemaan, kun Dr Selva ja Chiang lähtivät tutustumaan johonkin Sandakanin klinikkaan. Sipilokin orankikeskus on orankien kuntoutuskeskus. Sinne tuodaan orankeja, jotka ovat orpoja, vahingoittuneita tai harhautuneet vääränlaiseen ympäristöön. Kuntoutumisen jälkeen orankit palautetaan takaisin luontoon.

Kahdesti päivässä keskuksessa on orankien ruokinta, jota yleisö pääsee seuraamaan. Itse kuntoutuskeskukseen vieraat eivät pääse. Orankit tulevat ruokintapaikalle köysiä pitkin roikkuen. Näky oli niin suloista katseltavaa! Kuten itse ruokailukin. 

Tämä veijari oli jo syönyt tarpeekseen.

Mikäs siinä on istuessa herkkujen keskellä, kun voi vain valita, mitä suuhunsa pistää!

Keskuksessa on kaksi eri ruokintapaikkaa. Meille sattui siinä mielessä huono päivä, että vain kolme orankia kävi syömässä. Keskuksen henkilökunta kertoi, että heille se on hyvä merkki, sillä se tarkoittaa, että orankit alkavat löytää jo itse luonnosta syötävää, joka taas tarkoittaa sitä, että ne alkavat olla pian siinä kunnossa, että ne voidaan palauttaa luontoon.

Orankikeskuksen pihalla oli ehkä hienoin koskaan näkemäni roskis! Roskat laitettiin orankin vatsaan.

Kun olimme ruokinnan seuranneet, meillä oli vielä kolme varttia aikaa, ennen kuin Dr Selva ja Chiang tulisivat meidät hakemaan. Kävimme kurkistamassa viereiseen maailman pienimpien karhujen (sun bear) suojelukeskukseen. Sinne emme kuitenkaan ostaneet pääsylippuja, sillä aikaa oli niin vähän. Palasimme parkkipaikalle ja päätimme mennä ravintolaan odottamaan miehiä. Ravintola oli jokseenkin täynnä, mutta löysimme pöydän. Tilasimme juomat, tuorepuristettua mehua. Siinä vaiheessa Mimie sai viestin, että miehet tulisivatkin puoli tuntia myöhemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Päätimme tilata vielä ruuatkin, sillä alkoi olla jo lounasaika ja nälkä alkoi heräillä. Ravintolan henkilöstömäärä oli selkeästi alimitoitettu, sillä kun miehet vihdoin tulivat, emme olleet vielä saaneet edes juomiamme! Olimme odottaneet niitä sen puoli tuntia. Totesimme, että enää emme jää odottamaan ja Mimie kävi perumassa tilauksemme. Jatkoimme matkaa ja päätimme syödä jossain myöhemmin.

Maanantain määränpäämme oli KK. Reittimme kulki nyt majesteettisen Kinabalu-vuoren ohi. Ennen vuorta pysähdyimme Ranaun kylässä, missä on yhdenlainen Dr Fish-paikka. Tämä toisin poikkeaa taas niistä Thaimaan paikoista, sillä täällä kysessä ovat luonnonvaraiset kalat ja "kalakylpy" otetaan luonnon joessa. Nuo pienen kirjolohen kokoiset kalat tulevat joessa olevien ihmisten luo ja näykkivät ihosta epäpuhtaudet ja kuolleen ihon. Me emme päässeet kalakylpyyn, sillä vuorilla oli satanut viimeaikoina paljon ja joki, missä kalat olivat, tulvi. Koko kalapaikka oli siis suljettu. Mutta pääsin kuitenkin näkemään paikan - tosin sateessa nytkin.

Heti kalapaikan jälkeen poikkesimme Sabah teen tehtaalle/ravintolaan/myymälään. Paikka sijaitsi mäen päällä ja sieltä aukeni upea näkymä teeplantaasin yli takana häämöttävälle Kinabalu-vuorelle. Siinä oli oikein mukava nauttia kupponen paikalla tuotettua teetä sitruunan kera ja ihailla maisemia. Myöhemmin matkan varrella ajoimme hyvin läheltä vuorta, mutta ilta alkoi hämärtyä, joten hyviä kuvia ei enää saanut.

Pian vuoren ohitettuamme pysähdyimme vielä viimeiselle yhteiselle ateriallemme. Tällä kertaa pääsin nauttimaan yhdessä paikallisten asiantuntijoiden kanssa steamboat-aterian. Systeemi oli sama, mihin aikaisemmin Mirissä olin törmännyt ja silloin olin aivan sormi suussa mitä tehdä. Nyt koko seurueelle tuotiin yksi iso pata tom yam-lientä keskelle pöytää ja monta lautasellista erilaisia vihanneksia, kalapyöryköitä, nuudelia, kananmunia ja tofua. Nyt jo tottuneesti nautiskelin tästä ruuasta hyvässä seurassa. Ja tuo syömäpuikkojen käyttökin alkaa sujua jo aika vaivattomasti!

Ruuan jälkeen loppumatkan ajoimme taas pimeässä. Tai ei ihan. Sillä täysikuu loisti taivaalla ja valaisi upeasti taakse jäävän Kaakkois-Aasian korkeimman vuoren, Kinabalun. Olin kuvitellut viettäväni seuraavan yön hostellissa KK:ssa ja olin hieman huolissani myöhäisestä saapumisajankohdastamme KK:uun. En nimittäin ollut varannut majoitustani etukäteen. Ilta yhdeksän jälkeen olisi ikävä lähteä etsimään vapaata sänkyä. Mutta huoleni osoittautui taas täysin turhaksi, sillä Dr Selva oli varannut meille kaikille huoneet hotellista. Hän vielä lupasi heittää minut aamulla bussille, jolla suuntaisin takaisin paratiisiini, Tip of Borneoon. Viime töiksemme juuri ennen hotellille saapumista yritin taas kerran nostaa rahaa automaatista. Tällä kertaa homma jäikin yritykseksi! Yksikään automaatti ei suostunut rahaa minulle antamaan. Dr Selva oli sitä mieltä, että nyt syynä oli pitkä viikonloppu, jonka jäljiltä automaateissa ei ole enää rahaa. Kun olimme kaikki hotellin ympärillä olevat automaatit kiertäneet tuloksetta, Dr Selva kysyi, paljonko yritin nostaa ja lupasi lainata summan minulle. Hänellä oli ylimääräistä käteistä mukana. Olin aivan hämilläni tarjouksesta, mutta koska vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, otin rahat kiitollisuudella vastaan. 

Tämän roadtripin jälkitunnelmissa päällimmäisenä mielessä on valtava kiitollisuus!!! On uskomatonta, miten matkani varrella tielleni on johdettu suurenmoisia ihmisiä, jotka ovat tehneet matkastani moninverroin mielenkiintoisemman ja antoisemman, kuin mihin olisin vain itsekseni kyennyt. Tämä seikkailu ja matkanteko yhdessä Parhaan Ystävän kanssa on huikean hienoa!!!