Kylläpäs teki hyvää! Tästä ilosta olen saanut nauttia ihan itsekseni koko viikon. Altaassa ei ole tungosta, ei voimakkaita virtauksia tai isoja aaltoja ja mikä parasta, se on vain muutaman askeleen päässä ovestani. 30 asteiseen veteen tällainen vilukissakin pulahtaa mieluusti.
Torstaina iltapäivällä Veijo vei meidät läheiseen Daisy Hill -puistoon, missä on myös koalatalo. Ainakin osa koaloista on pelastettu esim. maantieltä auton kolhaisun jälkeen ja tuolla talossa ne hoidetaan kuntoon. Talo toimii myös koalatietoisuuden lisääjänä ja siellä opastetaan mm. kuinka omasta puutarhastaan voi tehdä koalaystävällisen. Luonnossa kun en ole onnistunut koaloja näkemään, oli tosi mukava nähdä niitä edes tarhattuna. Uskomattoman suloisia otuksia!
Koalat nähtyämme lähdimme tekemään kävelyretken puistossa. Pian koalatalon jälkeen aukesi piknik-alue - iso ruohokenttä. Jo kaukaa voi nähdä, että kentällä oli menossa kenguruiden ruokailu. Osa kenguruista oli uskomattoman kesyjä ja saimme mennä hyvin lähelle kuvaamaan. Annikki oli ottanut mukaan muutaman pullan evääksi, jos jollekulle tulisi nälkä. Kengurut nähtyään Annikki kaivoi pullat esiin ja alkoi heitellä niille pullanmurusia.Kenguruiden lisäksi linnut olivat saman tien paikalla. Yksi kenguru osoittautui muita kesymmäksi ja vähitellen se uskaltautui niin lähelle, että söi Annikin kädestä.
Kun jatkoimme eteenpäin, siellä oli lisää kenguruita. Tuli siinä mieleen, että kenguruthan kantavat poikasiaan etupussissa ja kysyin Annikilta ja Veijolta, ovatko he nähneet koskaan poikasta pussissa. Eivät muistaneet nähneensä, mutta saman tien, kun olin kysymykseni esittänyt, kiinnitin huomioni yhteen kenguruun, jonka vatsanalunen näytti ihan pallolta. Sanoin asiasta toisille ja Annikki kaivoi jäljelle jääneet pullat esiin ja alkoi houkutella tuota kengurua lähemmäksi. Kun se tuli lähelle, näkyi sen pussista pilkistävän pikkukengurun pää ja etujalat. Saimme emon tulemaan ihan meidän luo ja sekin tuli syömään kädestä. Pikkukenguru pussissa oli niin suloinen! Emo oikein poseerasi kameralle. :)
Kenguruista aikamme nautittuamme lähdimme kiertämään parin kilometrin lenkin metsässä. Matkalla oli tarjolla kolme geokätköä, jotka kävimme porukalla etsimässä. Annikki on oikein innokas kätköjen etsijä. Aina kun olemme jossain ulkona, hän kysyy, onko siellä niitä "aarteita". Loppumatkasta Veijo jo vähän väsyi ja jatkoi takaisin autolle, kun me Annikin kanssa etsimme kolmannen kätkön. Kun mekin palasimme autolle huomasin, että parkkipaikan lähellä on vielä yksi kätkö. Tottahan sekin piti käydä etsimässä.
Perjantaina Veijo vei minut aamiaisen jälkeen Pirjon luo, että pääsin taas nettiin. Pankin kanssa kun on pitänyt käydä hieman kirjeenvaihtoa kopioidun luottokorttini tiimoilta. Viikolla olin jo saanut helpottavan viestin, että lähes 2000 euron ostot, mitkä kopiodulla kortilla oli tehty, menee pankin piikkiin. Nyt sain tiedon, että uusi korttini on laitettu tilaukseen ja pian saan sen ainakin etäkäyttöön, eli pystyn tekemään nettivarauksia ja -ostoja sitä käyttäen, vaikka kortti ei fyysisesti minulla olekaan. Näyttää siltä, että tarpeeksi turvallista tapaa kortin tänne toimittamiseen ei ole, joten olen etsinyt vaihtoehtoisia keinoja selviytyä loppumatkan. Western Union tarjoaa palvelua, että voin siirtää rahaa omalta tililtäni heidän tililleen ja nostaa rahat käteisenä heidän toimipisteestään. Tuo ainakin on yksi ihan toimivan oloinen tapa saada käteistä. Toinen harkinnassa oleva juttu on ottaa Travelexin prepaid-kortti, jolle voi ladata rahaa ja käyttää sitä kuin luotto-/pankkikorttia. Kunhan pääsen Sydneyyn, selvittelen vielä tarkemmin, kumpi on minulle edullisempi/toimivampi tapa selvityä loppumatkasta.
Kun olin saanut nettiasiani hoidettua, Annikkia ja Veijoa ei vielä kuulunut. He olivat luvanneet tulla hakemaan minut, kun Annikki on ensin saanut kotipuuhat tehtyä. Paluumatkalla Veijo halusi viedä minut yhteen matkanvarrella olevaan puistoon katsomaan lintuja. Söimme Pirjon kanssa lounasta ja jutustelimme kaikessa rauhassa. Lopulta puhelin soi ja Annikki kyseli, olenko jo valmis. He olivat luulleet, että me soitamme, kun minä olen valmis ja tulevat sitten. Annikki oli ollut valmis jo pitkään. No, eihän tuossa mitään vahinkoa päässyt syntymään. Oli mukava saada vähän enemmän aikaa Pirjonkin kanssa.
Puiston halki virtasi joki. Veijo tiesi paikan, missä yleensä oli paljon lintuja. Kävelimme sinne, mutta linnut olivat kadonneet. Joitakin sentään sieltä löytyi ja saimmehan ainakin mukavan kävelylenkin. Lintuja hienompi nähtävä oli hieman isompi lisko, joka poseerasi kivellä pitkän häntänsä kanssa. Paluumatkalla näimme samanlaisen liskon, mutta se oli pudottanut häntänsä.
Kun kerran ulkona taas oltiin ja tässäkin puistossa geokätkö oli tarjolla, pitihän se hakea. Veijo meni taas autolle odottamaan, kun Annikin kanssa jatkoimme kätkölle. Kätkökuvauksessa oli vinkki, että kätkö on puun sisällä. Kun pääsimme nollapisteeseen, kurkistin ensimmäiseen näkemääni koloon puussa ja hyppäsin saman tien taakse päin. Kolossa liikahti joku ja tuijotti minua. Annikki tuli katsomaan, mikä se on ja sammakkohan se siellä oli. Annikki oli jo ehtinyt kurkistaa toisee koloon, mutta ei nähnyt siellä mitään. Kävin itsekin kurkistamassa tuohon koloon ja pyysin Annikkia tulemaan takaisin ja katsomaan tarkemmin. Siellähän se kätkö oli, kun osasi katsoa oikeaan suuntaan kolossa. Puistossa olisi ollut toinenkin kätkö, mutta sen loggaaminen oli mission impossible. Siihen käsiksi päästäkseen olisi pitänyt olla kiipeilyvarusteet ja erikoistyökalu. Kätkö oli korkealla sillan alapuolella. Kävimme kuitenkin toteamassa kätköpaikalla, että siellä se jossain on.
Lauantaiaamuna Ruth toi Rubyn mummille hoitoon ja me saimme Ruthin kanssa koko päivän aikaa lähteä Gold Costille. Ruth halusi viedä minut rannikolle ja näyttää paikkoja siellä. Ajoimme suoraan Byron Bayhin, missä pistimme auton parkkiin, vedimme uikkarit päälle ja lähdimme rannalle. Kävelimme ensin rannan toiseen päähän näköalapaikalle. Rannalla oli valtava määrä lainelautailijoita, eikä mikään ihme, sillä hienot aallothan siellä oli.
Kun lähdimme kävelemään takaisin päin, Ruth ihmetteli, kuinka kello oli jo niin paljon. Aika oli kulunut hurjan nopeasti. Niinpä päätimme lähteä kylälle vähän katselemaan, millaista siellä on ja syömään lounasta. Matkalla oli kuitenkin pakko pulahtaa hetkeksi mereen huuhtomaan enimmät hiet pois. Uimaan meressä ei pystynyt, sillä aallot olivat niin isoja. Hetken siinä kuitenkin taistelimme aaltoja vastaan ja nautimme meren vilvoittavasta vedestä ennen kuin lähdimme autolle vaihtamaan kuivaa päälle ja jättämään ylimääräiset kannettavat pois. Kun olimme valmiit lähtemään kylille, meillä oli kummallakin kiljuva nälkä. Niinpä etsimme ensin ruokapaikan. Rannalla oli mukava ravintola, josta onnistuimme pienen kyttäämisen jälkeen saamaan pöydän. Ruthin ystävä oli tullut moottoripyörällä myös Byron Bayhin ja liittyi seuraamme lounaalla. Aussiravintoloissa tarjonta minulle tuntuu rajoittuvan jokseenkin fish and chipseihin, joten niitä taas tilasin. Onneksi täällä annoksessa on aina myös hyvä salaatti. Siinä syödessämme Ruth mainitsi ajan nopeasta kulumisesta ystävälleen, joka kysyi, olimmeko huomioineet aikaeron. Olimme nimittäin siirtyneet Qeenslandista New South Walesiin, joka on tunnin edellä ajassa. Eihän me tietenkään oltu sitä muistettu ja olimme oikein hyvillämme juuri saamastamme lisätunnista.
Syötyämme teimme pienen kierroksen kylillä, mutta ranta veti puoleensa. Lähdimme kaikki kolme beachille ja takaisin veteen. Aallot olivat edelleen aika isoja, mutta ei yhtä isoja kuin aikaisemmin. Nyt uimisesta teki mahdotonta hurjan voimakas virtaus, joka vei saman tien mukanaan, jos jalat pohjasta irrotti. Välillä tuntui, että vaikka jalat oli tukevasti pohjassa, virtaus meinasi silti viedä mukanaan. Ei ihme, että rannoilla varotetaan virtauksista ja lipuilla osoitetaan turvallisin uintipaikka.
Paluumatkalla ajoimme rannikkoa pitkin takaisin pohjoiseen. Ruth esitteli rannikon suosittuja kohteita ja alueen, minne hän on aikeissa muuttaa. Viimeiset parikymmentä kilometriä meni aivan mateluksi tietöiden takia. Ruthilla alkoi olla jo kiire kotiin, sillä hänelle oli tulossa maton ostaja. Ruth on myymässä paljon tavaroitaan pois muuton alta. "Kotiin" päästyämme Annikilla oli päivällinen odottamassa ja voi miten kotiruoka maistuikaan taas niin hyvältä lounaan roskaruuan jälkeen!
Koska lauantai meni rannalla, kirkkoreissu omaan kirkkoon jäi väliin. Pirjo ja David kysyivät, haluaisinko sunnuntaina lähteä johonkin kirkkoon. Yhdessä mietimme, mikä voisi olla sellainen kirkko, missä olisi musiikkia, joka ei olisi ihan yhtä rock kuin Hillsongissa. Päädyimme paikalliseen baptistikirkkoon, jossa Pirjon poika Jonathan käy. Sunnuntaiaamuna David kävi hakemassa minut. Pirjo oli mennyt ystävänsä kanssa sinne suoraan. Oli mielenkiintoista vierailla taas erilaisessa kirkossa. Koskaan ennen en baptistikirkossa ole käynytkään. Jumalanpalvelus olisi hyvin voinut olla oman kirkkoni jumalanpalvelus.
Iltaisin olemme Annikin kanssa käyneet kävelyllä, jos päivän aikaan ei muuten ole tullut ulkoiltua. Olemme suunnanneet aina jonnekin, missä voisi löytää jonkun geokätkön, mutta huonolla menestyksellä niitä on etsitty. Yhtään kätköä tästä lähinurkilta emme ole löytäneet, mutta toisaalta en sitä kyllä ihmettele, sillä yhtään noista kätköistä ei ole kukaan logannut lokakuun jälkeen. Vaikka kätköt on jäänyt löytymättä, olemme nauttineet reippailusta ja Annikkikin on päässyt kotinurkillaan paikkoihin, joissa ei ole ennen käynyt.
Maanantai oli viimeinen päivä Cornubiassa. Veijo vei minut Hyperdome-kauppakeskukseen, josta etsin äidin tilaamia viherjauheita ja öljyjä Suomeen lähetettäväksi yhdessä ylimääräisten tavaroideni kanssa. Kävimme ensin postissa katsomassa, löytyisikö sieltä sopivan kokoista pahvilaatikkoa lähetystä varten. Suurinkin tarjolla ollut näytti vähän pieneltä. Kun lopulta ostin jauheet luontaistuotekaupasta, kysyin myyjältä, olisiko heillä tyhjiä pahvilaatikoita. Olihan heillä, mutta nekin vaikuttivat vähän pieniltä. Otin kuitenkin niistä suurimman ja ajattelin kokeilla, josko saisin tavarat siihen pakattua. Menimme Veijon kanssa takaisin autolle, missä muut tavarat olivat odottamassa ja aloin pakata laatikkoa. Nopeasti totesin, että laatikko oli juuri oikean kokoinen. Kaikki tavarat mahtuivat siihen mukavasti, mutta yhtään ylimääräistä tilaa ei jäänyt. Pakatun laatikon kanssa palasimme postiin. Teippasimme laatikon hyvin kiinni ja menimme kassalle. Kun myyjä nosti laatikon vaa'alle, hitusen minua harmitti, kun oli tullut teipattua laatikko kiinni ennen punnitusta. Vaakka näytti 8,56 kg. Jos se olisi ollut alle 8,5 kg, postimaksu olisi ollut halvempi. Nyt en enää alkanut repimään teippejä auki. Paketin lähettäminen täältä
on melkoisen arvokasta touhua. Paketti lähti meripostina, joka on halvin ja maksoi silti 113 aud eli lähes 80 euroa. Siitä huolimatta äidin tilaamat jauheet ja öljyt postimaksuineen tulivat maksamaan lähes sata euroa vähemmän kuin Suomesta ostettuna.
Viimeisen päivän kunniaksi päätin nautiskella uima-altaasta vielä oikein kunnolla. Kun Ruth tuli hakemaan Rubyn hoidosta, hänellä oli myös 8-vuotias Joye-poikansa mukana. Joye oli edellisen viikon isänsä luona, joten en ollut vielä häntä tavannut. Joyekin halusi tavata minut. Istuskelin altaalla heidän tullessa ja kysyin, tulevatko he kanssani uimaan. Ruby oli aivan innoissaan, eikä Joyekaan kauaa epäröinyt, vaikka uikkarit ei mukana olleetkaan. Alushousut saivat toimittaa uikkareiden virkaa. Joye on oikea vesipeto. Ruby ei vielä osaa uida, eikä hänelle löytynyt kellukkeita, mutta Ruby hyppi riemuissaan altaan penkillä, joka oli juuri sopivan matala häntä varten. Muutaman kerran Ruby uskaltautui minun avustuksella "uimaan" vähän matkaa. Lasten riemua vedestä oli niin kiva katsella. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti