Finland - my country

I have written my blog about two years now. It has been my diary about travelling around the word and my year in Pohnpei. Now I have two months in Finland before I'll travel back to Pohnpei and I want to introduce my beautiful country to my friends oversees. So,  it's time to chance language and tell something about my own country, Finland. There will be lots of photos because in Finland we used to say: One photo tells you more than thousand words.

As many of you know, I love sunsets! The first night I came back Finland there was very nice sunset waiting for me. Even though I was really tired for travelling 38 hours I'm never too tired to take a photo of nice sunset. :D This photo is from Lahti.

It has been so great to see my friends. Here are my beloved friends and ex-colleagues Johanna and Pia. We used to have one night together every summer in Lahti harbour. We eat good food, talk, laugh and of course we take selfie!

One thing I've missed from Finland is sauna. And especially one specific sauna - the sauna of my friends Leena and Kari, next to the small lake called Vähätiilijärvi. I was very lucky when I came back Finland. It was warm here! Like a real summer. Even the water in the lakes was warm already. Two days after arriving Finland my friends and I spent a night together swimming and having sauna at Leena's and Kari's place. Some of my friends were even surfing.

Leena and Asa watching Kari surfing.

Leena's and Kari's sauna.

Motorbiking is one of my dear hobby during the summer. I don't drive myself but my friend Asa has a motorbike and he enjoys giving ride for me. So the first weekend in Finland we decided to have our first ride to Hanko, the southest city of Finland. On our way we had a chance to take part of the graduation party of the daughter of our friends.

Beautiful Fia, graduated from high school.

Lutheran church of Hanko.

Water tower of Hanko.

Short break at the beach of Tulliniemi, Hanko.

Daisies growing on the stairs to the one church.

This is a huge bull! Can you find me leaning on the leg? The bull is made of wood and you can find it from Hyrsylänmutka, Saukkola.

Old vicarage of Vihti.

I have spent most of my time in Finland at my parent's summer house. This is my own private "house". 

Purple daisies in my parent's flowerbed.

Way to the summer house.

Wood cranesbill

Midsummer roses

Our rowboat ready for use. The birch is very special for me. When I was a kid I used to sit on the trunk.

This is very typical Finnish lakeside sauna. This is next to my parent's summer house. When I was rowing past two naked men came out from sauna and run to the lake. :D

It was about 10.45 pm when I took this picture. Lake was like a mirror and I just enjoyed!

Another sunset at Kotkajärvi (=lake of eagle)

It's almost midnight. Photo is from the shore of my parent's summer house.

First strawberries from my parent's field. These are so delicious!!!

My parents and the windmill of Heikkilä. Heikkilä is our last name. :D

Lutheran church of Säkylä.

I've been so happy to geocaching again! Near one cache we found this nest of small bird.

My wonderful friend Leila and me. We met in the attic church. As you can see, we had a lot of clothes on us. It has been quite cold here in Finland but now it's getting warmer.

Kotiinpaluu

Kohta kolme viikkoa on jo siitä, kun sanoin hyvästit Pohnpeille kesän ajaksi. Tässä kuitenkin vielä kuulumiset kasien päättäjäisistä ja kotimatkasta.

Päättäjäisseremoniat ovat Pohnpeilla todella iso juttu. Ei puhettakaan, että koululla vietettäisiin vain yhdet koulun päättäjäiset, vaan jokainen päättävä luokka (eskarit, kasit ja seniorit) saa omat juhlat. Enkä enää ihmettele, kun kahdet päättäjäiset ehdin nähdä ennen kotiin paluuta. Juhlat kun kestää ja kestää... Puheita, kiitoksia, seppelöintiä, tunnustuksia, esityksiä, todistustenjakoa... Eskareiden juhlat kestivät vain reilun tunnin, mutta kasien juhlat venyivät yli kahteen tuntiin. Kuinkahan pitkät senioreiden juhlat lie olleet...

Juhlat alussa. Ensimmäinen kiitospuhe menossa.
Eight grader's graduation. First speech of many...

Jokainen kasi oli tehnyt kiitosvideon vanhemmilleen. Kun video lähti pyörimään, kyseinen oppilas lähti hakemaan sivupöydältä leinsä ja etsi yleisöstä vanhempansa ja muut läheisensä, jotka hän kävi seppelöimässä. Vastaavasti läheiset seppelöivät oppilaan, jonka kaulassa saattoi roikkua lopulta melkoinen määrä leitä.

Yksi oppilas seppelöimässä isoäitiään.
One student giving lei to his grandma.

Itse lähdin jossain vaiheessa juhlia pakkailemaan, kun tuntui, että juhlat eivät lopu ikinä... Vielä kun varsinainen juhla päättyi, väki jatkoi epävirallista juhlimista ruuan merkeissä. Minä skippasin nämä nyyttärit ja keskityin saamaan asuntoni ja itseni lähtökuntoon. Vaikka palaan kesän jälkeen takaisin, pakkasin kaikki omat tavarani asunnosta pois Kenin luo turvaan. Rehtori lupasi, että asuntoa remontoidaan kesän aikana. Kastunut välikatto uusitaan, ikkunoihin vaihdetaan ehjät hyttysverkot ja vessan vuotava pytty korjataan. Valitettavasti tavaroiden jättäminen asuntoon voisi tarkoittaa sitä, että kesän jälkeen niitä ei siellä enää olisi. Paikalliset työntekijät kun ovat tottuneet siihen, että vapaaehtoisten lähdettyä kaikki, mitä asunnoista löytyy, on "vapaata riistaa". Toisaalta rottaongelman tietäen, en välittäisi läytää rottien tuhoamia vaatteita palattuani. Osan vaatteistani (ne, joita en ole käyttänyt) pistin isoon pussiin ja annoin yhdelle paikalliselle työntekijälle, jolla on iso perhe. Mies otti vaatteet kiitollisena vastaan.

Vielä ennen lähtöä piti hoitaa muutama tärkeä asia kuntoon. Piti tehdä jatkohakemus maahantulolupaan, jotta se asia olisi varmasti kunnossa, kun paluun aika koittaa. Piti myös pyytää kaikki mahdolliset todistukset, joita saattaisi tarvita viranomaisia varten, kun on kesän työttömänä. Buukkasin myös paluuliput, jotka koulu nyt maksaa, kun jatkosopimus on kaksivuotinen. Jääkaapista ja pakastimesta tyhjensin kaiken käyttökelpoisen ja kiikutin Janethille. Yritin myös epätoivoisesti saada jotain yhteyttä Guamille ja selvittää, onko siellä joku tulossa minua vastaan lentokentälle ja viemään syömään. Kaksi sähköpostia lähetin ja molemmista sain virheilmoituksen, jonka mukaan viestit eivät menneet perille. Ilmeisesti ne kuitenkin menivät, sillä lopulta hetki ennen lähtöä sain viestin, jossa kerrottiin, että kentällä on Adan Rodarte minua vastassa. Hienoa!

Kun vihdoin tuli aika lähteä lentokentälle, sain mukaan saattajia. Muutama vapaaehtoisista, Tim-pastori ja rehtori lähtivät viemään minua kentälle. Saattajat ihmettelivät kovasti matkatavaroideni vähyyttä... Minulla oli vain reppu, käsilaukku, matkatyyny ja kamera. Siinä kaikki. Kun pääsimme kentälle, rehtori katosi saman tien jonnekin. Hetken päästä hän ilmestyi takaisin ja saaren tapaan sain seppeleen päähäni. Sitten oli jäljellä enää viimeiset valokuvat, lähtöhalit ja check in.

Valmiina kotimatkalle.
Ready to travel home.

Kotimatka olikin sitten melkoinen maraton. Kello oli vähän yli yksi iltapäivällä, kun matka alkoi Pohnpeilta. Helsinki-Vantaalla olin keskiviikkoiltana hieman kahdeksan jälkeen. Vielä kun tuohon lisätään kahdeksan tunnin aikaero, niin matka kesti noin 39 tuntia...  Ensin lennettiin Guamille. Lento kesti kolme ja puoli tuntia. Siihen sisältyi noin puolen tunnin stoppi Chuukille - saarihyppelykone kun on kyseessä. Guamilla oli vastassa pieni jännitysmomentti. Tiesin siis, että minua ollaan vastassa, mutta siitä ei ollut mitään hajuakaan, kuka siellä on vastassa. Nimen perusteella kun en osannut edes päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Koska olin liikkeellä pelkillä käsimatkatavaroilla, olin jokseenkin ensimmäisenä läpi kaikkien lentokenttämuodollisuuksien. Kun pääsin saapuvien halliin, katselin vastaanottajien nimikylttejä, enkä löytänyt omaa nimeäni. Hetken aikaa tiirailin ympärille, mutta en nähnyt ketään, jonka olisin voinut kuvitella olevan minua vastassa. Päätin käyttää ajan hyväkseni ja lähdin käymään vessassa. Palattuani halliin, menin takaisin tuloportille, missä kaikki vastaanottajat olivat. Lähestyessäni aluetta, minua kohti tuli nuori mies, jolla oli kädessään kyltti, jossa luki Meryl. Hän kysyi, olenkohan minä hänen etsimänsä. Hän ei tosin tiennyt, miten nimi pitäisi kirjoittaa... Olimme löytäneet toisemme!

Ant atolli lentokoneesta katsottuna.
Ant atoll from the plane.

Pikaisen neuvonpidon jälkeen illan ohjelma oli sovittu. Ensin syömään, sitten Festpaciin yhdessä Adanin kahden ystävän kanssa ja loppuillasta Adan heittää minut takaisin lentokentälle. Alkuillan aikataulu vaan osoittautui hieman tiukaksi. Lennosta vaihdoimme ruokapaikan, kun piti ehtiä treffaamaan Adanin ystävät. Tietenkään Adanilla ei ollut kännykkää, että olisi voinut ilmoittaa meidän olevan myöhässä. Onneksi Guamillakin on käytössä "Island time", joten puolen tunnin myöhästyminen ei lopulta ollut mikään ongelma. Toisetkin olivat vasta saapuneet paikalle. Ruokailu Intialaisessa ravintolassa sujui vikkelästi. Ruoka oli tajuttoman hyvää (sanoo Intialaisen ruuan ystävä, joka ei ollut yli kahdeksaan kuukauteen saanut sitä)! Juustopyörykät naanleivän kanssa upposivat nälkäseen suuhun alta aikayksikön ja niin matka jatkui.

Festpac on kerran neljässä vuodessa järjestettävä tapahtuma, jossa Tyynenmeren valtiot esittelevät omaa kultturiaan monin tavoin. Tapahtuma kiertää eri maissa ja tällä kertaa Guam oli isännöintivuorossa. Olin siis onnekas, kun satuin juuri nyt Guamille! Stadionilla oli tanssiesityksiä ja stadionin ulkopuolella oli isot alueet täynnä eri maiden myyntikojuja. Tietysti sieltä löytyi myös Pohnpei, jonka kojussa oli ihan pakko käydä vilkaisemassa, jos siellä olisi vaikka sattunut näkemään jonkun tutun. Ei ollut tuttuja.

Yapin tanssiesitys.
Dance group from Yap.

Festivaalialue sijaitsi merelle työntyvällä nimellä. Ravintolassa hyödynsin wifiä ja latasin niemen geokätköt offline tilassa käytettäväksi. Kun kerran uudessa maassa oltiin, tietysti piti se yksi pakollinen kätkö käydä etsimässä, että saa taas yhden valtion kartalla vihreäksi. Adan on myös joskus kätköillyt, joten sain hänestä heti seuraa kätkön etsintään. Varsinaisen festarialueen ulkopuolella, mutta hyvin lähellä, kävimme rannassa etsimässä purkin kiven kolosta. Kätköilijän mieltä lämmitti uuden valtion valtaaminen ja hieno öinen maisema mereltä kaupungille.

Seuraava lentoni lähti vasta kolmen jälkeen yöllä. Adan heitti minut takaisin kentälle yhdentoista jälkeen, joten sain odotella hyvän tovin vielä lähtöselvityksen aukeamista. Jeju airin lähtöselvityspiste oli aivan ulko-oven vieressä. Siellä oli jo yksi perhe odottamassa. He olivat laittaneet matkatavaransa jonoon ja istuskelivat/makoilivat itse penkeillä. Hymyilin itsekseni jonottavia matkatavaroita, mutta jonkin ajan kuluttua, kun paikalle alkoi saapua lisää ihmisiä ja kaikki veivät tavaransa jonoon totesin, että lienee minunkin syytä viedä reppuni sinne, jos en halua olla jonon viimeinen. Siellä ne tavarat sitten jonottivat kiltisti ja ihmiset istuskelivat penkeillä odottamassa lähtöselvityksen aukeamista. Kun virkailija saapuivat, he kävivät ensin tiskin takana laittamassa kaiken valmiiksi, sitten he tulivat riviin tiskin etupuolelle, kumarsivat jonottajille ja vetivät jonkun pienen seremonian korean kielellä, ennen kuin palasivat tiskin taakse ja aloittivat lähtöselvityksen.

Koska minulla ei ollut niitä ruumaan meneviä matkatavaroita, pääsin taas helpolla. Muut joutuivat lähtöselvityksen jälkeen viemään matkatavaransa erilliselle drop off -linjalle, kun minä sain kävellä suoraan turva- ja passintarkastukseen. Keskellä yötä ensisijainen tavoite oli löytää mahdollisimman nopeasti paikka, missä voisi hetken nukkua ennen koneeseen nousua. Suuntasin suoraan lähtöportille. Guamin kentän penkit ovat ikäviä nukkumisen kannalta, sillä joka välissä on aina käsinoja. Löysin kuitenkin paikan, missä kaksi penkkiä oli käännetty vastakkain, joten sain nostettua jalat toiselle penkille. Siinä onnistuin torkkumaan tovin, kunnes virkailija tuli anteeksipyydellen häätämään kaikki odottajat portilta sermin taakse eristettyyn tilaan, sillä meidän koneemme oli saapumassa ja odotustila tyhjennettiin koneesta poistuvien ihmisten alta.

Koska olin ollut lähtöselvityksessä ensimmäisten joukossa, paikkani koneessa oli toisessa penkkirivissä. Olin taas saanut ikkunapaikan, mistä olin kovasti tyytyväinen. Siinä saa nukkua rauhassa, eikä tarvitse välittää, jos vieruskaverit haluavat jaloittelemaan. Olin unessa jo ennen kuin kone edes lähti. Olen kyllä niin kiitollinen näistä unenlahjoistani, kun pystyn nukkumaan lähes missä vaan ja milloin vaan. Tällaiset maratonmatkatkaan eivät ole millään tavalla erityisen rankkoja, kun aina pystyy nukkumaan.

Seuraava stoppi oli Soulissa, mihin saavuimme aamulla seitsemän aikoihin. Aikaa seuraavan lennon lähtöön oli kuusi tuntia, joka riitti mainiosti kentältä poistumiseen ja yhden kätkön etsimiseen! Ongelma vaan oli, että olisin halunnut tehdä lähtöselvityksen seuraavalle lennolle ennen kentältä poistumista, mutta sepä ei sitten onnistunutkaan. Sen sijaan päädyin buukkaamaan itseni yhdelle ilmaiselle tunnin kestävälle sightseeing-retkelle läheiselle temppelialueelle. Soulin kentällä on panostettu matkailijoihin, joilla on pitkät välilaskuajat. Tarjolla on monenlaisia ja monen pituisia ilmaisia retkiä, joille voi osallistua vain ne, joilla on koneenvaihto. Retken järjestäjien avulla meidät luotsattiin turvatarkastuksen läpi vastavirtaan jonottamaan passintarkastukseen. Siinä saikin tovin jonottaa, ennen kuin pitkä jono mateli tiskille. Onneksi minun retken alkuun oli yli tunti aikaa, joten minulla ei ollut mitään kiirettä. Tosin se kätkö piti käydä etsimässä ennen retken alkua...

Kun vihdoin rajamuodollisuudet oli ohi, kävin ensin ilmoittautumassa retkenjärjestäjien tiskillä ja saamassa ohjeet lähtöä varten. Sitten kätkölle, joka oli parinsadan metrin päässä. Sinne päästäkseni minun piti ensin mennä lentokentän edessä olevan juna-aseman läpi. Hetken aikaa jouduin hienolla asemalla miettimään, mistä ovesta kannattaa mennä ulos, että pääsee mahdollisimman lähelle kätköä. Ensin valitsin väärän oven, mutta pian tajusin, että on syytä palata takaisin ja yrittää toista ovea. Oikean oven löydettyäni kätkö olikin heti tien toisella puolella. Nopsasti kivasti camottu kätkö oli käsissäni ja seuraava uusi valtio muutettu vihreäksi kätkökartalla. :D

Geokätkö Soulin lentokentällä.
Geocache at the airport of Seoul.

Kätkön logattuani palasin lentokentälle odottelemaan retkelle lähtöä. Soulin kenttä on hieno! Jos en olisi kätköä halunnut etsiä enkä retkelle lähteä, olisin voinut viettää odotustuntini käymällä konserteissa tai vaikkapa saunomalla. Nyt istuskelin puistomaisessa tilassa odottamassa retkeä.

"Puisto" Soulin kentällä.
Inside "park" in the airport of Seoul.

Tunnin retki oli tehokas paketti. Nyt ei "Island timesta" ollut tietoakaan. Opas piti huolen siitä, että kaikki tapahtui minuutilleen aikataulun mukaan. Matka temppelialueelle kesti parikymmentä minuuttia, joten perillä meille jäi aikaa vain noin kymmenen minuuttia, kun bussille siirtymiseen lentokentällä meni jo muutama minuutti. Opas halusi pitää huolen siitä, että yksikään meistä ei myöhästy jatkolennolta. Minulle se sopi erittäin hyvin, sillä minä taisin olla se, jonka lento lähti ensin.

Temppelialue oli pieni, mutta kaunis. Koreassa ei ole montaakaan buddhalaista temppeliä, mutta tämä oli yksi niistä harvoista. Meidän seurueessa oli mukana oikein mukava thaimaalainen pariskunta, jotka olivat pukeutuneet buddhalaisen munkin ja nunnan asuihin. Tosin mietin, että jos he olivat pariskunta, niin miten he voivat olla munkki ja nunna...???

Munkki ja nunna temppelissä.
Monk and nun at the temple.

Onneksi temppelialue oli tosiaankin hyvin pieni. Siellä oli vain muutama rakennus. Vaikka meillä oli vain lyhyt hetki siellä, siinä ajassa ehti nähdä kaiken. Takaisin kentälle saavuimme aikataulun mukaan yhdeltätoista. Nyt minun piti vain suunnistaa seuraavalle lennolle, joka lähti yhdeltä. En ollut pystynyt tekemään lähtöselvitystä tällekään lennolle ennen kentältä poistumista, mutta retkenjärjestäjien mukaan se ei olisi ongelma. Nyt minun pitäisi vaan mennä lähtöportille, missä transit-pisteessä tekisin lähtöselvityksen. Sinne siis lähdin suuntaamaan. Ensin vastassa oli tietysti turvatarkastus. Ja siihenhän se matka tyssäsi. Virkailija totesi, että minulla pitää olla boarding pass voidakseni mennä turvatarkastukseen. Yritin selittää, että saan sen vasta transitista, mutta ei auttanut. Lähtöselvitys piti tehdä lähtöaulassa. Eikun takaisin sinne ja tietysti Aeroflotin tiskit olivat lähes toisessa päässä kenttää - siellä, mistä olin juuri tullut.

Lähtöselvityksessä ei ollut juuri ketään. Pääsin suoraan tiskille, jossa virkailija pahoitteli, että jäljellä oli enää keskipaikkoja. Ei kuulostanut hyvältä, sillä edessä oli reissun pisin lento, yli kymmenen tuntia. Mutta minkäs teet. Hetken kuluttua virkailija kuitenkin totesi, että yksi ikkunapaikka vapautui juuri ja kysyi, haluanko sen. Yes! Niin ne asiat järjestyy.

Uusi yritys turvatarkastukseen onnistui ja pian olinkin matkalla lähtöportille, jonne piti mennä junalla. Soulissa on kaksi terminaalia, joiden väliä kulkee non-stop juna. Pikaseikkailu Soulissa oli ohi ja kotimaa häämötti jo silmissä, vaikka edessä olikin vielä yksi välilasku Moskovassa. Tällä kertaa Aeroflotin kone oli täysin kelvollinen pitkälle lennolle. Tarjolla oli oma näyttö, kuulokkeet ja rutkasti erinäistä viihdettä matkan varrelle. Ruokakin oli syötävää, vaikka varaukseni kasvisruuasta ei ollutkaan mennyt perille. Tarjolla oli onneksi kalavaihtoehto. Uni maistui taas mukavasti, mutta jopa omaksi yllätyksekseni sain katsottua yhden elokuvankin matkan aikana!

Moskovan välilasku oli onneksi lyhyt, alle kaksi tuntia. Meidän kone oli vähän myöhässä, joten vaihtoaika jäi vielä lyhyemmäksi. Paljon muuta siinä ei ehtinyt muodollisuuksien lisäksi kuin ostaa pullon vettä, käydä vessassa ja istua hetkeksi toteamaan, että tälläkään kertaa kentän wifi ei toimi...

Viimeinen lento oli nopea ja ennen kuin edes kunnolla tajusinkaan, laskeuduimme Helsinki-Vantaalle. Maratonmatka oli lähes lopussa. Enää piti hypätä bussiin ja hurauttaa Lahteen. Bussin lähtöön oli kolmisen varttia aikaa. Siinä ajassa ehdin hyvin käydä hankkimassa prepaid-liittymän kännykkään, että pystyin järkkäämään Lahdessa kyydin bussilta varastolle vaatteideni luo ja sieltä edelleen majapaikkaani. Ehdin myös hyvin poiketa tuloaulan Alepassa ihailemassa loputonta valikoimaa mitä ihanimpia ruokia ja ostamassa hieman matkaevästä. Siis oikeasti, tuo kauppa tuntui taivaalta Pohnpein kauppojen rinnalla... Oli hyvä olla taas Suomessa! 

Lähtö lähenee

Pari viimeistä viikkoa ovat enteilleet monella tapaa kouluvuoden päättymistä. Itse en osaa vielä ollenkaan ymmärtää, että ylihuomenna olen jo matkalla kesälomalle Suomeen. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, tässä vielä pieniä makupaloja viimepäiviltä.

Koko täällä oloaikani olen kaivannut avokadoja. Niitä on löytynyt aina joskus. Joka kerta, kun olen kysynyt niitä, vastaus on ollut sama. Ei ole vielä satokausi. Milloinkohan se on? Pitkästä aikaa onnistuin taas bongaamaan muutaman avokadon torilta. Vaikka ne olivat täysin vihreitä (eli raakoja) ostin muutaman kypsymään.

Juuri ostetut avokadot.
Unripe avocados.

Muutos, joka avokadoissa tapahtuu vain parissa päivässä, on melkoinen! Syvä vihreä vaihtuu kauniin tumman punaiseksi. Ja sitten pääseekin herkuttelemaan!

Kahden päivän päästä avokadot näyttivät tältä!
After two days avocados were ripe!

Koska loma lähestyy ja kovin paljoa ei viitsi jättää ruokatarvikkeita kesän yli tänne odottamaan paluuta, ovat viime viikot olleet kaapintyhjennystä. Jauhoja päätin jalostaa banaanileivän muotoon. Piti siis lähteä hakemaan banaaneita. Menin Ellenin torimyymälään, jossa nuori hymyilevä mies tuli heti kysymään, tarvitsenko apua. (Tuon nuorukaisen hymy on ilahduttanut päivääni niin monesti!) Kerroin etsiväni kypsiä banaaneja banaanileipään. Hän pyysi odottamaan pienen hetken, jotta veisi käsissään olevat tavarat ensin myymälään. Ennen kuin hän ehti takaisin, paikalle tuli toinen mies, joka vei minut alebanaanien luo. Banaanit näyttivät epäilyttäviltä. Ruskeilta ja osittain liiskaantuneilta. Nämä olivat kuulemma juurikin täydellisiä banaanileipään. Mies alkoi poistaa huonoimpia ja kun näki minun epäilevän ilmeen, avasi yhden pahalta näyttävän banaanin ja totta tosiaan, se oli sisältä aivan hyvässä kunnossa. Pian nämä kaksi nuorukaista mättivät minulle pussiin banaaneita ja ennen kuin tajusin, niitä oli siellä melkoinen määrä. Nyt olisi ainakin riittävästi banaania leipää varten!

Hymyilevä nuorukainen kantoi banaanit kassalle ja kassalta tien toisella puolella olevaan autoon. Kun hän oli laittanut pussin penkille, hän ojensi kätensä ja esitteli itsensä Jessiksi, kertoen olevansa Emilyn ja Joyn ystävä (Emily = Mrs V ja Joy hänen tyttärensä). Ellenillä on aina niin mukava asioida, kun saa hyvää palvelua hymyn kera!

Kun aloin muussata banaaneja kotona, niitä oli niin paljon, että jouduin leipomaan tupla-annoksen. Mutta sehän ei haitannut yhtään! Nyt on banaanileipää niin paljon, että siitä riitti Janethillekin lämpimäisiä ja kunhan kotimatka alkaa, riittää leipää vielä evääksikin. Ja taitaapa Janeth saada vielä vähän lisääkin syötävää...

Tähän saakka olen onnistunut torjumaan kaikki hyökkäävät flunssat, mutta niin siinä sitten vaan kävi, että ihan loppumetrillä piti vielä flunssan kouriin joutua. Ei auttanut inkivääri, sitruuna ja valkosipuli. Pari päivää huilin sängyssä ja nyt olo onkin jo huomattavasti parempi. Enää vain välillä tulee kunnon yskänpuuskia. Ensimmäinen työpäiväni huilipäivien ja viikonlopun jälkeen meni yllättävän hyvin. Vasta viimeinen oppilaani joutui todistamaan yskänpuuskaa. Hän katseli minua suurin silmin, kun en saanut yskimistä loppumaan millään ja kysyi: Miss, are you ok? Olinhan minä, kun vaan yskiminen hellittäisi.

Tätä tautia on ollut saarella paljon liikkeellä. Janethkin oli niin kipeä, että jopa hän oli pois töistä muutaman päivän. Tosin jo toisena päivänä hän yritti mennä töihin, mutta Franky lähetti hänet takaisin huilimaan.

Vaikka itse makoilin ne pari päivää sängyssä, sen verran oli pakko lähteä aina liikkeelle, että kävin ruokkimassa pienet kisut. Kolmesti päivässä pennut saavat kaurapuuroa, johon on sotkettu vähän kissanruokaa mauksi. Pennut ahmivat ruokaa innolla, kun taas niiden emo käy joskus maistamassa ja toteaa, että ei kiitos. Pienet eivät tiedä paremmasta ja toisaalta, kun nälkä on, silloin syödään sitä mitä on tarjolla. Ja tuolloin pennut olivat vielä luokassa, missä ne eivät pystyneet itse hankkimaan mitään syötävää, toisin kuin emonsa.

Pennut kaurapuurolla. Isot kissat tarkkailevat tilannetta. :D
Oatmeal with tuna and chicken for kittens. Bigger cats are not interested of that food. :D

Koska oma lähtöni lähenee, olen joutunut opettamaan pennut ulkoelämään. En voi jättää niitä luokaan, kun itse lähden. Kova on kyllä huoli, miten pennut pärjäävät kovassa maailmassa... Kuka niille antaa ruokaa, kun oppilaat ovat poissa (kissat ovat aina saaneet oppilaiden ruuanjämiä) ja kaikki vapaaehtoiset ovat poissa. Frankyn kanssa juttelin asiasta ja sanoi yrittävänsä löytää kodin mahdollisimman monelle campuksen kissalle. Nyt kun noita narttuja on täällä viisi, on syytäkin miettiä, miten campuksen kissamäärä saadaan pysymään kurissa. Viiden nartun lisäksi kun campuksella häärii yksi leikkaamaton kolli, pentuja on taatusti luvassa lisää! Ikävä noita suloisia otuksia kyllä tulee. Ne ovat niin kiintyneet minuun ja minä niihin.

Viiru ja Miiru opettelemassa ulkoelämää.
Viiru and Miiru practising living outdoors.

Kouluvuoden päättyminen on tuonut mukanaan monenlaisia juhlallisuuksia. Valmistujaisjuhlia on kolmet: eskarilaisten, kasien ja lukiolaisten. Lisäksi yhtenä iltana oli Award-night, jossa jaettiin valtava määrä erilaisia tunnustuksia oppilaille. Lukion päättäville oli myös kirkossa oma juhlajumalanpalvelus, jossa tutkinnon suorittaneet olivat läsnä kaapuihinsa pukeutuneina.

Ensimmäinen juhla oli eskareiden valmisujaiset. En todellakaan osannut odottaa moista spektaakkelia. Täällä tunnutaan juhlivan kaikkea mahdollista viimeisen päälle näyttävästi. Eskarilaiset olivat pukeutuneet kaapuihin ja hattuihin. Lapset marssivat juhlamarssin tahdissa keskikäytävää pitkin salin etuosaan, jossa heille oli korokkeilla tuolit. Ohjelmassa oli oppilaiden esityksiä ja tunnustusten sekä todistusten jako. Jokainen kävi vuorollaan pokkaamassa erikseen tunnustuksen ja todistuksen. Kummallakin kerralla vanhemmat/sukulaiset olivat kuvaamassa ja pujottamassa oppilaan kaulaan lein tai useampiakin. Osa oppilaista sai niin monta leitä, että ne alkoivat putoilemaan heidän kaulastaan ja oppilaat lähes peittyivät leiden taakse piiloon.

Yksi juhlavieras.
One guest.

Eskarilaiset valmistumisjuhlassaan.
Graduation of kindergarten (K5). 

Varsinaisen ohjelman jälkeen oppilaat marssivat salin perälle, missä heitä pääsi onnittelemaan. Siellä vanhemmat ja sukulaiset suorastaan hukuttivat oppilaat lahjoihin ja leihin. Yksikin pieni poika kruunattiin rahakruunulla, hänen kaulassaan roikkui dollareista karkeista tehtyjä leitä tavallisten leiden lisäksi. Mikä minusta tuntui niin nurinkuriselta, oli se, että tämä pieni poika ei edes oikeasti "valmistunut" eskarista, vaan hän käy sen uudelleen ensi vuonna. Tämä juhla on kuitenkin niin iso juttu, että rehtori antoi lapselle luvan juhlia luokkakavereidensa kanssa.

Dollareilla kruunattu ja seppelöity.
This little boy got a crown and leis made of dollars.

Vieläköhän siihen joku lei sopisi?
Is there more space for some more leis?

Seuraavana juhlana oli vuorossa tunnustusten jaot. Tämä oli ensimmäinen kerta meidän koululla, kun oppilaille jaetaan tunnustuksia kouluvuoden päätteeksi. Jokaiselta luokalta palkittiin kunniakirjoin hyvin menestyneitä, vähän poissaolleita, eniten petranneita, luokan paras keskiarvo sekä alakoulun puolella toisista oppilaista huolehtivia ja lukion puolelta vuoden urheilija, isosisko/-veli ja vuoden oppilas. Vaikka tunnustukset jaettiin oppilaille, tuntui kuin olisin itsekin saanut tunnustuksen, kun parhaiten petranneiden tunnustukset jaettiin. Eka-, toka- ja kolmasluokkainen, jotka kyseisen tunnustuksen saivat, olivat kaikki minun oppilaitani. Kun noita oppilaita katsoi kunniakirjojensa kanssa, tiesi tehneensä ainakin jotain oikein...

Ekaluokkalaisia hyvin menestyneitä oppilaita.
First graders with their High Honors certification.

Viimeisenä kouluvuoden sapattina Kolonian kirkko oli tupaten täynnä lukion päättävien juhlajumalanpalveluksessa. Valmistuvien vanhemmat ja sukulaiset täyttivät kirkon seurakuntalaisten lisäksi.

"Abit" juhlajumalanpalveluksessa.
Baccalaureate Service for seniors.

Tätä kirjoitellessani edessä on vielä kasien ja abien valmistujaisjuhlat. Abien juhlat minä itse asiassa tulen missaamaan, kun olen siinä vaiheessa jo kotimatkalla.

Viimeistä perjantai-iltaa me vapaaehtoiset vietimme rehtorin kotona jakaen muistoja kuluneelta vuodelta ja syöden linssisoppaa. Monella oli tunteet pinnassa, kun ikimuistoinen kokemus on pian ohi. Minä kun palaan takaisin, ei lähtö herätä mitään suuria tunteita. Tämä on nyt minun kotini ja lähden vain lomalle.

Tällainen rehtori meillä on. Aseella sitä vaan leikitään...
That's our principal. Playing with a gun...

Moni meistä kun jättää saaren lopullisesti, niin piti päästä "matkamuistoja" hankkimaan. Franky vei meidän pieneen kylään Kolonian kyljessä. Siellä suurin osa ihmisistä on hyvin köyhiä ja työttömiä, mutta osa kyläläisistä tekee erilaisia puuveistoksia matkamuistoiksi. Noita matkamuistoja voi ostaa paikallisista hotelleista ja pikkumyymälöistä, mutta Franky vei meidät itse verstaalle, missä miehet töitään tekee. Heiltä voi ostaa töitä suoraan ja neuvotella hinnan tai jopa tehdä vaihtokauppaa. Monet meidän porukasta teki ostoksia vaatteilla ja käyttötavaroilla.

Yksi seppä työssään.
A man carving a souvenir.

Työpajalla.
Visiting the workshop of souvenirs.

Oli mukava päästä näkemään työpaja ja hienoja puuveistoksia, vaikka itsellä ei nyt ollutkaan tarvetta niitä ostaa. Kotimatka kun taittuu käsimatkatavaroin, ei tarvitse kuvitellakaan lähteä tuomaan mitään ylimääräistä Suomeen. Vaikka palaankin takaisin samaan asuntoon kesän jälkeen, olen todennut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi pakata kaiken henkilökohtaisen omaisuuteni pois asunnosta. Niin paljon olen kuullut siitä, kuinka vapaaehtoisten lähdettyä paikalliset hyökkäävät hyeenan lailla asuntoihin ja vievät sieltä kaiken vähänkin käyttökelpoisen. Toisaalta, en välittäisi löytää kesän jälkeen rottien tuhoamia vaatteita tai mitään muutakaan omaisuuttani. Niinpä aloittelin jo pakkaamista avaamalla matkalaukun, mutta ennen kuin ehdin mitään sinne pakkaamaan, se oli jo valloitettu...

Mä haluun mukaan!
I want to come with you!

Taro taisi todeta, että ei halua jäädä tänne yksin oman onnensa nojaan, kun ruokkija lähtee. Tosin kisu ei nyt ihan ymmärtänyt, että matkalaukku ei lähde mun mukaan, vaan menee Kenin luo säilytykseen.

Monenlaisia kohtaamisia ja katastrofinpoikasta

Asunnossa on ollut taas hyvän aikaa hiljaista rottien suhteen (jos ei välikatosta kuuluvaa juoksentelua lasketa mukaan). Mutta sattuipa yhtenä aamuna ”mukava” yllätys odottamaan luokassa. Menin tapani mukaan suoraan aamuhartaudesta avaamaan luokan ikkunat, jotta ilma ehtii hieman raikastua ennen tuntien alkua. Koby ja pennut olivat luokassa ja niin oli myös kuollut rotta! Mitäpä siinä voi muutakaan tehdä kuin kehua kissaa hyvästä saaliista ja toivottaa tervetulleeksi pyydystämään kaikki rotat minunkin asunnosta… Ja sitten viskata kuollut elukka pihalle. Kun palasin luokkaan aloittamaan ensimmäistä tuntia, rotta oli takaisin luokassa. Nyt ei enää herunut kehuja pyydystäjälle, vaan rotta lensi kaaressa hieman kauemmas pihalle - eikä palannut enää uudelleen luokkaan.

Pennut kasvavat suorastaan silmissä, mutta emo ei tuon rotan lisäksi ole osoittanut pienintäkään kiinnostusta hankkia niille ruokaa. Niinpä olen alkanut ruokkia niitä itse. Pennut ovat saaneet nauttia mm. tonnikalapastaa, josta ne ovat tykänneet kovasti. Ihan ensimmäisenä tarjoilin niille kissan kuivamuonaa vedessä liotettuna. Pennut latkivat veden innoissaan ja jättivät muonat lautaselle. Koby söi ne myöhemmin. Pentuja ruokkiessa on välillä ollut työn ja tuskan takana pitää Koby erossa ruuasta, sillä se ahmisi kaiken ja pennut jäisivät ilman. Tylysti olen torpannut Kobyn kaikki yritykset lähestyä ruokakippoa ja nykyisin Koby jo tietääkin, että turha on yrittää ennen kuin pennut ovat syöneet tarpeekseen.

Kun pennut alkoivat syödä kiinteää ruokaa, alkoi kakkaakin sitten ilmestyä entistä enemmän. Onneksi molemmat näyttivät jo keksineen hiekkalaatikon käyttötarkoituksen ja monena aamuna laatikossa oli siivottavaa. Mutta sitten uuden kissanmuonan takia pentujen vatsat menivät sekaisin ja yhtenä aamuna luokkaan mennessäni vastassa oli melkoinen haju… Lähemmän tarkastelun tuloksena luokan seinustoilta löytyi useampia löysiä kakkakasoja. Ei autttanut muu kuin siivota ja tuulettaa - ja yrittää opettaa pentuja taas laatikon käyttöön. Useamman kerran olen huomannut, kun jompikumpi kyykistyy jossakin päin luokaa ja syöksynyt hätiin nostamaan pennun laatikolle. Siihen se sitten kiltisti jää tarpeensa tekemään, mutta jostain kumman syystä se laatikko ei vielä automaattisesti löydy hädän yllättäessä.

Uusi muona vaihtui nopeasti perisuomalaiseen kaurapuuroon - höystettynä tonnikalalla. Sitä pennut ovat nyt innoissaan syöneet ja vatsatkin ovat reagoineet toivotulla tavalla, sillä taas on tuotoksena löysän kasan sijasta nättiä pötköä. :D

Ensimmäisiä tutustumisia "oikeaan" ruokaan.
First time to have "real" food.

Nyt pennut ovat oppineet jo kiipeämään ja ne tykkäävät nukkua pöydillä tietokoneiden alla/takana. Välillä ne löytävät uusia kivoja nukkumispaikkoja mm. tyhjistä rasioista. Ja mikä niin suloista - ne ovat oppineet kiipeämään hameenhelmaa pitkin syliin. Siinä ne sitten nukkuvat pieninä kääröinä lämmittäen mukavasti.

Jostain minun sääriin ilmestyi kutiavia punaisia läiskiä. Ensin en kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota, kunhan vaan öisin heräilin välillä siihen kun raavin sääriäni. Ajattelin noiden menevän itsestään ohi, mutta viikon kärvisteltyäni päätin vihdoin perjantaina töiden jälkeen käydä näyttämässä niitä tohtori Isaacille, josko saisin jotain apua kutinaan ja itseasiassa poltteluun. Tohtori tutki sääret ja totesi kyseessä olevan allerginen reaktio johonkin. Sain voidetta ja ohjeen tulla takaisin, jos voide ei viidessä päivässä tehoaisi. Kun kerran tohtorin juttusilla olin, päätin samalla näyttää hänelle muutamia luomiani, joista en oikein tiennyt, pitäisikö niistä olla huolissaan vai ei. Tohtori tutki tarkasti melkoisen määrän luomiani ja muutaman kohdalla sanoi, että tämän hän jäädyttäisi ja yhden poistaisi. Kun luomet oli tarkastettu, tohtori kysyi, haluanko hänen jäädyttävät luomet saman tien. Olin aivan ihmeissäni, kun en edes ollut ajatellut, että hän voisi pienellä praktiikallaan tehdä muuta kuin tutkia luomet. Pian oli jäädytysvekotin esillä ja neljä luomea sai syväjäädytyksen. Tämän jälkeen kysyin luomen poistosta. Tohtori totesi, että sitä varten pitää varata aika erikseen. Taas olin ihmeissäni, sillä en todellakaan kuvitellutkaan, että hän voisi luomen poistaa. 

Aika löytyi pikaisesti heti seuraavan viikon alkuun. Koska tiistai oli vapaapäivä, otin ajan sinne. Kun menin klinikalle, pääsin saman tien operoitavaksi. Tosin siinä samalla selvisi, että vastaanottovirkailija ei ollut muistanut kertoa tohtorille, että olin tulossa… Onneksi se ei haitannut. Kuten jo aikaisemmin kerroin, tohtori pyörittää klinikkaa yksinään, ilman sairaanhoitajaa. Edellinen kun oli lähtenyt vuoden alussa ja uutta ei ole vielä löytynyt. Niinpä tohtori teki kaikki valmistelut luomenpoistoa varten itse. Kun sitten lopulta makasin hoitopöydällä vatsallani (poistettava luomi oli selässä), tohtori pyysi minua auttamaan puudutusainepullon pitelemisessä, jotta hän voisi imeä sielä ruiskuun tarvittavan määrän puudutusainetta. Enpä ole ennen ollut yhtä aikaa potilaana ja hoitajana… Aika hurjalta näytti neulakammoisen silmissä tuo julmetun iso neula ja putkilo, mihin tohtori imi pullosta ainetta. Pelkkä ajatuskin, että kohta tuo neula lävistää ihoni tuntui kamalalta. Vaikka operaatio itsessään oli pieni ja nopea, sain ihan tosissaan taistella pitääkseni mielikuvitukseni kurissa. Ehdin jo hetken ajatella, että pyörryn siihen hoitopöydälle ja tohtorikin taisi sen huomata, kun kyseli välillä, olenko kunnossa.

Kun operaatio oli ohi, tohtori totesi, että pidä haava kuivana 48 tuntia. Suihkussa saisi kuulemma käydä ihan normaalisti. Vähän piti ihmetellä, että siis haava pitää pitää kuivana, mutta suihkussa saa käydä? Juu, haava pitää vaan peittää vaikka muovipussilla. Tässä hiostavassa ilmastossa haavan kuivana pitäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka siihen ei ulkopuolelta kosteutta pääsisi, niin hikeä siihen päätyisi ihan taatusti. Kävelin takaisin campukselle kaikessa rauhassa, jotta en hikoilisi yhtään enempää kuin normaalisti. Kun avasin asuntoni oven, oli vastassa katastrofi… Sisällä kirjaimellisesti satoi ja lattia lainehti vedestä. Keittiön katosta tuli vettä läpi tiputellen useampaan paikkaan. Ensitöikseni ryntäsin vetämään pöydän turvaan. Onneksi veden tulo oli vasta jokseenkin alkuvaiheessa ja suhteellisen suppealla alueella eikä pöydälle ollut vielä ehtinyt tippua vettä. Pöydällä kun oli sekä läppäri että kamera. Kun olin saanut turvatoimet tehtyä, lähdin etsimään apua. Ensitöikseni kävin yläkerran vierasasunolla tarkistamassa, vieläkö siellä on lukion yökoululaisia suihkussa ja pyysin heitä lopettamaan suihkun käytön välittömästi. Franky ei ollut campuksella, joten seuraavaksi lähdin etsimään Nolia. Huutelin heidän asunnon ikkunan alla. Mrs. V tuli ulos sanomaan, että Noli on kirkolla talkoissa. Great! Bongasin Tim-pastorin pihalta ja huusin häntä apuun. Pastori sanoi, että Noli oli juuri palannut ja oli huoltohallilla. Hain siis Nolin hätiin ja lopulta pastorikin liittyi joukkoon, kun marssimme yläkerran asuntoon tarkistamaan tilanteen. Viimeinen oppias oli pois suihkusta ja pääsimme katsomaan, mistä tulva minun asunnossani johtuu.

Tulvan torjuntaa.
My flooding kitchen floor.

Yläkerran kylppärin lattia lainehti vettä. Vettä valui myös pienenä purona asunnon puolella. Jälleen kerran todella tyrmistyin tavasta, millä asioita täällä hoidetaan. Noli vain totesi, että lukiolaisten pitää kuivata vesi lattialta. Minun asunnon suhteen Noli (joka vastaa campuksen kiinteistöhuollosta) vain totesi, että juu, vettä tulee katosta läpi ja käveli pois. Ei puhettakaan, että mitään pitäisi kuivata, vaikka vesi lainehti lattialla ja tuli katon läpi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Katon suhteen en itse pystynyt tekemään mitään, mutta lattia oli kuivattava. Laitoin astioita pahimpien vuotokohtien alle keräämään veden ja lähdin toimistolta etsimään rättejä, millä voisin kuivata lattian. Sain Maureenilta vanhoja koulupukuja räteiksi. Niillä sitten kuivasin lainehtivan lattian. Kun hikinen urakka vihdoin oli ohi tuli mieleen vilkaista, mitä haavalle kuuluu. Side haavan päältä oli irronnut ja paita oli veressä. Iho oli niin hikisen nihkeä, että mikään laastari tai teippi ei siinä pysynyt kiinni. Nyt kihisin kiukusta! Franky oli onnekas, että ei ollut campuksella, sillä tuolla hetkellä en todellakaan olisi säästellyt sanojani vaan olisin taatusti tehnyt tiettäväksi, mitä mieltä olen yökoulua viettävistä lukiolaisista, jotka käyttävät vierasasunnon suihkua vielä puolenyön jälkeen järjetöntä meteliä pitäen ja aamulla ensimmäiset ovat siellä jo ennen seitsemää aloittamassa samaisen elämöinnin ja aiheuttaen tulvan asuntooni. Seuraavana päivänä kiukun laannuttua asia tuli hoidettua taatusti hieman asiallisemmin…

Kuolleen rotan ja tulvan kohtaamisen lisäksi olen päässyt kohtaamaan myös mielenkiintoisia ihmisiä. Yhtenä sapattina menimme kirkkoon Janethin kanssa Tim-pastorin kyydissä. Kun pääsimme kirkon pihaan, satoi kaatamalla joten jäimme autoon juttelemaan ja odottamaan sateen taukoamista. Pian viereemme ajoi toinen auto. Pastori katsoi autoa ja kysyi meiltä, kenen auto tuo on. Janeth katsoi autoa ja kuskia ja totesi, että tuohan on Amerikan suurlähettiläs. Nyt minäkin hänet tunnistin, kun tarkemmin katsoin. Hyvin nopeasti tajusimme tilanteen. Tänä sapattina oli ohjelmassa Joyn ja Paolon Sydney-vauvan siunaaminen. Suurlähettiläs on Joyn hyvä ystävä. Siksi hän oli paikalla. Jotekin oudolta tuntui ajatus, että Amerikan suurlähettiläs pölähtää paikalle yksin, ilman ketään turvallisuushenkilöä, tavallista vanhahkoa autoa itse ajaen. 

Nyt vihdoin sain tilaisuuden jutustella tovin suurlähettilään kanssa. Olimme nähneet aikaisemmin ravintolassa, missä hän oli Sevilin kanssa (en tuntenut silloin vielä Seviliä) ja minä Kenin kanssa. Ken ei esitellyt meitä toisillemme, kun kuvitteli meidän tuntevan toisemme. Nyt pääsimme paiskaamaan kättä ja vaihtamaan muutaman sanan. Oli mukava tutustua ihan tavalliseen, mukavaan ihmiseen, joka nyt vaan sattuu olemaan Amerikan suurlähettiläs täällä. Joskus nuo tittelit tahtoo hämätä niin pahasti, että pääsee unohtumaan totuus, että jokaisen tittelin takana on ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin. 

Sydney-vauvan siunaaminen. Suurlähettiläs kuvassa kolmas pää vasemmalta (mintunvihreää päällä).
Baby Sydney's child dedication. American ambassador third from left.

Sevilin komennus Pohnpeilla päättyi juuri. Hänelle pidettiin läksiäisjuhlat, jonne oli kutsuttu ystäviä, työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Sevil toimi täällä WHO:n Tyynenmeren alueen yhteyspäällikkönä, joten seura näissä läksiäisissä oli sitten myös liuta silmäätekeviä. Pippalot pidettiin Australian suurlähettilään kotona, kun Sevil oli ystävystynyt suurlähettilään vaimon kanssa.

Minä, Sevil ja Australian suurlähettilään rouva.
Me, Sevil and Australian ambassador's wife.

Ennen Sevilin saarelta lähtöä yritimme kovasti saada järkättyä retken mantoja ihailemaan. Olimmekin aivan innoissamme, kun Pohnpei Surf Club ilmoitti sähköpostilistalla, että he ovat menossa muutaman sukeltajan kanssa lauantaina ja sunnuntaina Manta Roadille ja että veneessä on tilaa. Hintakin oli järkevä. Snorklaajilta 20 dollaria, sukeltajilta 80. Sevil, Afeke, Janeth ja minä ilmoittauduimme mukaan sunnuntaille, mutta eihän se nyt ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Ensin emme saaneet mitään vastausta sähköpostiin ja lopulta menimme Sevilin kanssa Mangrove Bayhin, mistä löysimme retken järjestäjän. Hän totesi, että sorry, he menevätkin vain lauantaina, mutta kun meitä on monta, he voivat kyllä järkätä meille oman veneen. Tosin hinta olisi sitten 60 dollaria per nenä. Siinä vaiheessa totesimme, että ei kiitos! Omituista, että ensin huudellaan mukaanlähtijöitä ja kun lähtijöitä löytyy, ei ollakaan menossa sinne minne ilmoitetaan ja aletaan pyytää kovempaa hintaa. Kun Ken kuuli tästä tapauksesta, hän vain totesi, että ”That’s Allois (retken järjestäjä)”. Mantat jäi siis vielä näkemättä, mutta onhan tässä vielä pari vuotta aikaa nekin nähdä.

Mielenkiintoisten kohtaamisten joukkoon voisi lukea myös ”ensikohtaamisen” banaaninkukintojen kokkaamisessa. :D Nolihan on monesti tehnyt käsittämättömän hyvää banaaninkukintopataa. Janeth kertoi yhtenä päivänä yhden paikallisen työntekijän tuoneen hänelle banaaninkukintoja, joista hän oli sitten tehnyt ruokaa. Päätin minäkin kysäistä Joenilta, josko hän voisi minullekin tuoda muutaman kukinnon. Joen kiikutti minulle kuusi kukintoa ja sittenpä meni sormi suuhun. Miten näistä tehdään ruokaa? Ei auttanut kuin ottaa Google avuksi. Ensimmäinen yllätys oli kukintojen esikäsittely. Ilman Googlen apua minulla ei olisi ollut pienintäkään hajua, miten kukinnot pitää ”perata”, jotta niistä saa ruokaa. En edes olisi tiennyt, mikä osa niistä syödään… Esivalmistelujen jälkeen turvauduin omaan sovellukseen filippiiniläisestä reseptistä. Pataan meni sipulia, kukintoja, kookosmaitoa ja mausteita. Lopputulos oli juuri niin hyvää kuin pitikin. :D Riisin kanssa tuota pataa tulee syötyä joka kerta enemmän kuin pitäisi…

Vapun jälkeen palasimme seuraavana viikonloppuna Afeken kanssa Sokehs Ridgelle. Nyt olin päättänyt kaivaa viimeksi löytymättä jääneen kätkön esiin vaikka väkisin. Uusin silmin ja uuden vinkin avulla kävin japanilaisen tankin kimppuun, mutta vinkin mukaisesta paikasta ei löytynyt yhtään mitään. Päätin laajentaa etsimisaluetta ja aloin tiirailla maahan tankin alle, josko purkki olisi pudonnut sinne. Kauaa ei tarvinnut katsella, kun maasta osui silmiin pieni purtilo, joka näytti epäilyttävästi geokätköltä. Pudottauduin tankin alle poimimaan purtilon käsiini ja siinä se oli! Neljäs kätkö viidestä valmiina logattavaksi. Enää piti löytää saaren viimeinen kätkö, joka oli myös harjulla, vajaan kilometrin päässä tästä. Pakollisten kuvien jälkeen jatkoimme matkaa näköalapaikalle, missä tuo viimeinen purkki piileskeli. Kerrassaan upeita maisemia sai tuolta kätköltä ihailla ja ihailuunkin jäi mukavasti aikaa, kun purkki oli kädessä hyvin nopeasti. Hieman haikein mielin tuo tuli logattua, sillä takaraivossa kolkutteli karu fakta, että parin seuraavan vuoden aikana ei sitten tarvitsekaan kätköillä, jollei poistu tältä saarelta jonnekin autuaammille kätköilymaille.

Löytyihän se!
I found it! (Geocache)

Pakollinen selfie huipulta. Minä ja Afeke.
Must to have -selfie at Sokehs Ridge. Me and Afeke.

Kun kouluvuosi alkaa olla vääjämättömästi lopussa, on ohjelmassa ollut monenlaista loppua enteilevää. On käyty henkilökunnan picnikillä Nett-pointissa nauttimassa uimisesta ja syömisestä, vietetty senioreiden ja vapaaehtoisten jäähyväisnyyttäreitä, viimeiset myyjäiset on pidetty ja viimeinen saariviikonloppu vietetty. Vapaaehtoisten jäähyväisnyyttärit oli taas oikein kunnon nyyttärit. Seurakuntalaiset ympäri saarta olivat tulleet koululle ruokien kanssa. Meidät istutettiin pitkälle penkille eteen ja kukin vuorollaan sai kunniakirjan vuoden uurastuksesta ja seppeleen päähän. Tietysti meiltä toivottiin myös jokaiselta pientä puhetta. Neljä meistä vapaaehtoisista jatkaa näillä näkymin myös tulevana lukuvuonna.

Henkilökunnan piknikillä Nett pointissa.
Staff picnic at Nett point.

Nett point. Taustalla näkyy Sokehs Ridge ja Rock (joka on vielä valtaamatta...)
Nett point. At the back you can see Sokehs Ridge and Rock (I haven't been there yet...)

Tämän vuoden vapaaehtoisten joukko Mrs V:llä (oikealla) vahvistettuna.
Our volunteer teachers and Mrs V.

Ken on ollut paljon reissussa, mutta hän piipahti viikon verran Pohnpeilla ja pääsimme tekemään yhden seikkailun lisää. Kenillä on kummallinen kiinnostus kuvata mureenoita, joten tulin kysyneeksi häneltä, onko hän kuullut Eel pondista (mureena lammikko). Hän oli kuullut siitä, mutta ei ollut käynyt siellä. Selvitin Frankylta, missä se sijaitsee ja lähdimme käymään paikalla. Ostimme matkan varrelta purkin makrilleja. Frankyn ohjeiden mukaan löysimme paikan, joka ei oikeastaan ole lammikko, vaan joki. Joen varressa on talo, josta meidän piti kysyä lupa saammeko mennä katsomaan mureenoita. Ja tietysti täkäläiseen tapaan maksaa "pääsymaksu". Talon isäntä ja poika lähtivät näyttämään meille heidän ylpeydenaihettaan. Kuuleman mukaan talonväki suorastaan palvoo mureenoita. Joella meitä odottikin melkoinen näky. Arviolta 20 - 30 mureenaa uiskenteli sameassa vedessä ja tulivat innoissaan makrilleja syömään. Meidän molempien kamerat lauloivat ahkerasti. Siinä vaiheessa kun talon poika alkoi laskeutua veteen mureenoiden sekaan, minun suu loksahti auki. Siis ihan oikeastiko poika menee kymmenien mureenoiden sekaan kahlaamaan? Kysyin ihmeissäni, eikö mureenat pure poikaa. Eivät kuulemma pure. Minua on aina opetettu kunnioittamaan mureenoita ja pitämään etäisyyttä niiden ison suun ja terävien hampaiden takia. Ken ilmoitti tulevansa vielä joku päivä takaisin ja kahlaavansa hänkin mureenoiden seassa. Minua ei sinne saa kirveelläkään! Mutta kuvata voin, kun Ken siellä kahlaa.

Perheen poika mureenoiden keskellä.
A boy wading in the middle of the eels.

Viimeinen saariviikonloppu vietettiin (taas) Black Coralilla. Kun kuulin, että sinne taas mennään, päätin jo, etten lähde. Olisin niin halunnut päästä vielä Long Islandille, mutta se oli täyteen buukattu. Kun mainitsin Afekelle Black Coralista, hän totesi heti, että haluaa mukaan. Ei siis auttanut muu kuin lähteä minunkin. Ensimmäistä kertaa meidän saarella ollessamme siellä oli myös toinen ryhmä. He olivat paikallisia. Tämä tiesi huomattavasti enemmän ääntä saarelle kuin tavallisesti ja siitähän minä en pitänyt. Nämä viikonloput kun ovat minulle nimenomaan hiljentymistä ja luonnon rauhasta nauttimista. Nyt meteli jatkui illalla myöhään ja mikä vielä pahempaa, aamulla ennen seitsemää oli taas täysi meno päällä. Nuoret pojat pelasivat koripalloa aivan meidän nukkumapaikan vieressä metelöiden täysin estotta.

Onneksi tämä ryhmä ei ollut kuin yhden yön, joten toisena iltana sai huokaista helpotuksesta. Tosin meidän oma porukka innostui melkoiseen elämöintiin illan myötä, mutta meteli lakkasi kuin seinään, kun kunnon sade alkoi. Me olimme Afeken kanssa jo riippumatoissa majassamme, kun muut olivat taivasalla sateen alkaessa. Pikaisesti porukka keräili riippumattonsa turvaan sateelta ja siirtyivät itsekin katon alle - kauemmaksi meidän majasta. Sade kesti pitkään täkäläisen mittapuun mukaan, kun vettä tuli tunnin verran. Myöhemmin yöllä sateli vielä lisää. Heräsin puoli kolmen aikoihin ja totesin, että pakko on lähteä käymään pihan perällä. Paluumatkalla alkoi tuulla aivan mielettömän kovaa. Puista lenteli oksia ja minun oli pakko suorastaan juosta takaisin majaan, kun pelkäsin saavani vaikka mitä päälleni. Tuuli sen kun yltyi ja myräkkää kesti taas tunnin verran, ennen kuin tuuli laantui. Aamulla kuuntelin toisten juttuja, kuinka osa oli pelännyt majansa lähtevän tuulen mukaan. Afekekaan ei ollut uskaltanut nukkua myräkän aikana. 

Viimeinen auringonlasku saarilla (ennen syksyä).
Last sunset on the islands (before next autumn).

Afeke nauttimassa ensimmäisestä viikonlopusta Black Coralilla.
Afeke enjoying her first weekend at Black Coral.

Se viimeinen ja omalla tavalla merkityksellisin kohtaaminen olikin sitten aivan huippujuttu! Kun kohtaa toisen suomalaisen keskellä valtamerta seitsemän kuukauden jälkeen, ei haittaa vaikka toinen on ventovieras. Ken järjesti tämän tapaamisen. Hän oli tavannut Chuukilla käydessään World Teachin vapaaehtoisopettajia ja yksi heistä oli suomalainen. Nyt Chuukilla oli koulu loppu ja muutama opettaja, Annina mukaan lukien, viettää muutaman päivän Pohnpeilla lomailemassa. Ken kävi hakemassa minut Anninaa tapaamaan. Vaikka emme toisiamme ennestään tunteneet, tuntui niin luonnolliselta halata kuin parasta ystävää konsanaan! Tosi hassulta tuntui pitkästä aikaa puhua suomea, mutta kun alkuun päästiin, niin siitähän ei meinannut loppua tulla ollenkaan. :D Mietin vaan, että pistäpä kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista samaan hissiin Suomessa, niin tuntemattomina pysyvätkin, mutta kun yhtälailla kaksi tuntematonta suomalaista tapaa toisella puolen maapalloa, hyvin nopeasti ollaan kun aina tunnettu toisemme!

Suomi-neitojen iloinen tapaaminen maailmalla.
Two Finnish ladies at the other side of the world.