Monenlaisia kohtaamisia ja katastrofinpoikasta

Asunnossa on ollut taas hyvän aikaa hiljaista rottien suhteen (jos ei välikatosta kuuluvaa juoksentelua lasketa mukaan). Mutta sattuipa yhtenä aamuna ”mukava” yllätys odottamaan luokassa. Menin tapani mukaan suoraan aamuhartaudesta avaamaan luokan ikkunat, jotta ilma ehtii hieman raikastua ennen tuntien alkua. Koby ja pennut olivat luokassa ja niin oli myös kuollut rotta! Mitäpä siinä voi muutakaan tehdä kuin kehua kissaa hyvästä saaliista ja toivottaa tervetulleeksi pyydystämään kaikki rotat minunkin asunnosta… Ja sitten viskata kuollut elukka pihalle. Kun palasin luokkaan aloittamaan ensimmäistä tuntia, rotta oli takaisin luokassa. Nyt ei enää herunut kehuja pyydystäjälle, vaan rotta lensi kaaressa hieman kauemmas pihalle - eikä palannut enää uudelleen luokkaan.

Pennut kasvavat suorastaan silmissä, mutta emo ei tuon rotan lisäksi ole osoittanut pienintäkään kiinnostusta hankkia niille ruokaa. Niinpä olen alkanut ruokkia niitä itse. Pennut ovat saaneet nauttia mm. tonnikalapastaa, josta ne ovat tykänneet kovasti. Ihan ensimmäisenä tarjoilin niille kissan kuivamuonaa vedessä liotettuna. Pennut latkivat veden innoissaan ja jättivät muonat lautaselle. Koby söi ne myöhemmin. Pentuja ruokkiessa on välillä ollut työn ja tuskan takana pitää Koby erossa ruuasta, sillä se ahmisi kaiken ja pennut jäisivät ilman. Tylysti olen torpannut Kobyn kaikki yritykset lähestyä ruokakippoa ja nykyisin Koby jo tietääkin, että turha on yrittää ennen kuin pennut ovat syöneet tarpeekseen.

Kun pennut alkoivat syödä kiinteää ruokaa, alkoi kakkaakin sitten ilmestyä entistä enemmän. Onneksi molemmat näyttivät jo keksineen hiekkalaatikon käyttötarkoituksen ja monena aamuna laatikossa oli siivottavaa. Mutta sitten uuden kissanmuonan takia pentujen vatsat menivät sekaisin ja yhtenä aamuna luokkaan mennessäni vastassa oli melkoinen haju… Lähemmän tarkastelun tuloksena luokan seinustoilta löytyi useampia löysiä kakkakasoja. Ei autttanut muu kuin siivota ja tuulettaa - ja yrittää opettaa pentuja taas laatikon käyttöön. Useamman kerran olen huomannut, kun jompikumpi kyykistyy jossakin päin luokaa ja syöksynyt hätiin nostamaan pennun laatikolle. Siihen se sitten kiltisti jää tarpeensa tekemään, mutta jostain kumman syystä se laatikko ei vielä automaattisesti löydy hädän yllättäessä.

Uusi muona vaihtui nopeasti perisuomalaiseen kaurapuuroon - höystettynä tonnikalalla. Sitä pennut ovat nyt innoissaan syöneet ja vatsatkin ovat reagoineet toivotulla tavalla, sillä taas on tuotoksena löysän kasan sijasta nättiä pötköä. :D

Ensimmäisiä tutustumisia "oikeaan" ruokaan.
First time to have "real" food.

Nyt pennut ovat oppineet jo kiipeämään ja ne tykkäävät nukkua pöydillä tietokoneiden alla/takana. Välillä ne löytävät uusia kivoja nukkumispaikkoja mm. tyhjistä rasioista. Ja mikä niin suloista - ne ovat oppineet kiipeämään hameenhelmaa pitkin syliin. Siinä ne sitten nukkuvat pieninä kääröinä lämmittäen mukavasti.

Jostain minun sääriin ilmestyi kutiavia punaisia läiskiä. Ensin en kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota, kunhan vaan öisin heräilin välillä siihen kun raavin sääriäni. Ajattelin noiden menevän itsestään ohi, mutta viikon kärvisteltyäni päätin vihdoin perjantaina töiden jälkeen käydä näyttämässä niitä tohtori Isaacille, josko saisin jotain apua kutinaan ja itseasiassa poltteluun. Tohtori tutki sääret ja totesi kyseessä olevan allerginen reaktio johonkin. Sain voidetta ja ohjeen tulla takaisin, jos voide ei viidessä päivässä tehoaisi. Kun kerran tohtorin juttusilla olin, päätin samalla näyttää hänelle muutamia luomiani, joista en oikein tiennyt, pitäisikö niistä olla huolissaan vai ei. Tohtori tutki tarkasti melkoisen määrän luomiani ja muutaman kohdalla sanoi, että tämän hän jäädyttäisi ja yhden poistaisi. Kun luomet oli tarkastettu, tohtori kysyi, haluanko hänen jäädyttävät luomet saman tien. Olin aivan ihmeissäni, kun en edes ollut ajatellut, että hän voisi pienellä praktiikallaan tehdä muuta kuin tutkia luomet. Pian oli jäädytysvekotin esillä ja neljä luomea sai syväjäädytyksen. Tämän jälkeen kysyin luomen poistosta. Tohtori totesi, että sitä varten pitää varata aika erikseen. Taas olin ihmeissäni, sillä en todellakaan kuvitellutkaan, että hän voisi luomen poistaa. 

Aika löytyi pikaisesti heti seuraavan viikon alkuun. Koska tiistai oli vapaapäivä, otin ajan sinne. Kun menin klinikalle, pääsin saman tien operoitavaksi. Tosin siinä samalla selvisi, että vastaanottovirkailija ei ollut muistanut kertoa tohtorille, että olin tulossa… Onneksi se ei haitannut. Kuten jo aikaisemmin kerroin, tohtori pyörittää klinikkaa yksinään, ilman sairaanhoitajaa. Edellinen kun oli lähtenyt vuoden alussa ja uutta ei ole vielä löytynyt. Niinpä tohtori teki kaikki valmistelut luomenpoistoa varten itse. Kun sitten lopulta makasin hoitopöydällä vatsallani (poistettava luomi oli selässä), tohtori pyysi minua auttamaan puudutusainepullon pitelemisessä, jotta hän voisi imeä sielä ruiskuun tarvittavan määrän puudutusainetta. Enpä ole ennen ollut yhtä aikaa potilaana ja hoitajana… Aika hurjalta näytti neulakammoisen silmissä tuo julmetun iso neula ja putkilo, mihin tohtori imi pullosta ainetta. Pelkkä ajatuskin, että kohta tuo neula lävistää ihoni tuntui kamalalta. Vaikka operaatio itsessään oli pieni ja nopea, sain ihan tosissaan taistella pitääkseni mielikuvitukseni kurissa. Ehdin jo hetken ajatella, että pyörryn siihen hoitopöydälle ja tohtorikin taisi sen huomata, kun kyseli välillä, olenko kunnossa.

Kun operaatio oli ohi, tohtori totesi, että pidä haava kuivana 48 tuntia. Suihkussa saisi kuulemma käydä ihan normaalisti. Vähän piti ihmetellä, että siis haava pitää pitää kuivana, mutta suihkussa saa käydä? Juu, haava pitää vaan peittää vaikka muovipussilla. Tässä hiostavassa ilmastossa haavan kuivana pitäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka siihen ei ulkopuolelta kosteutta pääsisi, niin hikeä siihen päätyisi ihan taatusti. Kävelin takaisin campukselle kaikessa rauhassa, jotta en hikoilisi yhtään enempää kuin normaalisti. Kun avasin asuntoni oven, oli vastassa katastrofi… Sisällä kirjaimellisesti satoi ja lattia lainehti vedestä. Keittiön katosta tuli vettä läpi tiputellen useampaan paikkaan. Ensitöikseni ryntäsin vetämään pöydän turvaan. Onneksi veden tulo oli vasta jokseenkin alkuvaiheessa ja suhteellisen suppealla alueella eikä pöydälle ollut vielä ehtinyt tippua vettä. Pöydällä kun oli sekä läppäri että kamera. Kun olin saanut turvatoimet tehtyä, lähdin etsimään apua. Ensitöikseni kävin yläkerran vierasasunolla tarkistamassa, vieläkö siellä on lukion yökoululaisia suihkussa ja pyysin heitä lopettamaan suihkun käytön välittömästi. Franky ei ollut campuksella, joten seuraavaksi lähdin etsimään Nolia. Huutelin heidän asunnon ikkunan alla. Mrs. V tuli ulos sanomaan, että Noli on kirkolla talkoissa. Great! Bongasin Tim-pastorin pihalta ja huusin häntä apuun. Pastori sanoi, että Noli oli juuri palannut ja oli huoltohallilla. Hain siis Nolin hätiin ja lopulta pastorikin liittyi joukkoon, kun marssimme yläkerran asuntoon tarkistamaan tilanteen. Viimeinen oppias oli pois suihkusta ja pääsimme katsomaan, mistä tulva minun asunnossani johtuu.

Tulvan torjuntaa.
My flooding kitchen floor.

Yläkerran kylppärin lattia lainehti vettä. Vettä valui myös pienenä purona asunnon puolella. Jälleen kerran todella tyrmistyin tavasta, millä asioita täällä hoidetaan. Noli vain totesi, että lukiolaisten pitää kuivata vesi lattialta. Minun asunnon suhteen Noli (joka vastaa campuksen kiinteistöhuollosta) vain totesi, että juu, vettä tulee katosta läpi ja käveli pois. Ei puhettakaan, että mitään pitäisi kuivata, vaikka vesi lainehti lattialla ja tuli katon läpi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Katon suhteen en itse pystynyt tekemään mitään, mutta lattia oli kuivattava. Laitoin astioita pahimpien vuotokohtien alle keräämään veden ja lähdin toimistolta etsimään rättejä, millä voisin kuivata lattian. Sain Maureenilta vanhoja koulupukuja räteiksi. Niillä sitten kuivasin lainehtivan lattian. Kun hikinen urakka vihdoin oli ohi tuli mieleen vilkaista, mitä haavalle kuuluu. Side haavan päältä oli irronnut ja paita oli veressä. Iho oli niin hikisen nihkeä, että mikään laastari tai teippi ei siinä pysynyt kiinni. Nyt kihisin kiukusta! Franky oli onnekas, että ei ollut campuksella, sillä tuolla hetkellä en todellakaan olisi säästellyt sanojani vaan olisin taatusti tehnyt tiettäväksi, mitä mieltä olen yökoulua viettävistä lukiolaisista, jotka käyttävät vierasasunnon suihkua vielä puolenyön jälkeen järjetöntä meteliä pitäen ja aamulla ensimmäiset ovat siellä jo ennen seitsemää aloittamassa samaisen elämöinnin ja aiheuttaen tulvan asuntooni. Seuraavana päivänä kiukun laannuttua asia tuli hoidettua taatusti hieman asiallisemmin…

Kuolleen rotan ja tulvan kohtaamisen lisäksi olen päässyt kohtaamaan myös mielenkiintoisia ihmisiä. Yhtenä sapattina menimme kirkkoon Janethin kanssa Tim-pastorin kyydissä. Kun pääsimme kirkon pihaan, satoi kaatamalla joten jäimme autoon juttelemaan ja odottamaan sateen taukoamista. Pian viereemme ajoi toinen auto. Pastori katsoi autoa ja kysyi meiltä, kenen auto tuo on. Janeth katsoi autoa ja kuskia ja totesi, että tuohan on Amerikan suurlähettiläs. Nyt minäkin hänet tunnistin, kun tarkemmin katsoin. Hyvin nopeasti tajusimme tilanteen. Tänä sapattina oli ohjelmassa Joyn ja Paolon Sydney-vauvan siunaaminen. Suurlähettiläs on Joyn hyvä ystävä. Siksi hän oli paikalla. Jotekin oudolta tuntui ajatus, että Amerikan suurlähettiläs pölähtää paikalle yksin, ilman ketään turvallisuushenkilöä, tavallista vanhahkoa autoa itse ajaen. 

Nyt vihdoin sain tilaisuuden jutustella tovin suurlähettilään kanssa. Olimme nähneet aikaisemmin ravintolassa, missä hän oli Sevilin kanssa (en tuntenut silloin vielä Seviliä) ja minä Kenin kanssa. Ken ei esitellyt meitä toisillemme, kun kuvitteli meidän tuntevan toisemme. Nyt pääsimme paiskaamaan kättä ja vaihtamaan muutaman sanan. Oli mukava tutustua ihan tavalliseen, mukavaan ihmiseen, joka nyt vaan sattuu olemaan Amerikan suurlähettiläs täällä. Joskus nuo tittelit tahtoo hämätä niin pahasti, että pääsee unohtumaan totuus, että jokaisen tittelin takana on ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin. 

Sydney-vauvan siunaaminen. Suurlähettiläs kuvassa kolmas pää vasemmalta (mintunvihreää päällä).
Baby Sydney's child dedication. American ambassador third from left.

Sevilin komennus Pohnpeilla päättyi juuri. Hänelle pidettiin läksiäisjuhlat, jonne oli kutsuttu ystäviä, työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Sevil toimi täällä WHO:n Tyynenmeren alueen yhteyspäällikkönä, joten seura näissä läksiäisissä oli sitten myös liuta silmäätekeviä. Pippalot pidettiin Australian suurlähettilään kotona, kun Sevil oli ystävystynyt suurlähettilään vaimon kanssa.

Minä, Sevil ja Australian suurlähettilään rouva.
Me, Sevil and Australian ambassador's wife.

Ennen Sevilin saarelta lähtöä yritimme kovasti saada järkättyä retken mantoja ihailemaan. Olimmekin aivan innoissamme, kun Pohnpei Surf Club ilmoitti sähköpostilistalla, että he ovat menossa muutaman sukeltajan kanssa lauantaina ja sunnuntaina Manta Roadille ja että veneessä on tilaa. Hintakin oli järkevä. Snorklaajilta 20 dollaria, sukeltajilta 80. Sevil, Afeke, Janeth ja minä ilmoittauduimme mukaan sunnuntaille, mutta eihän se nyt ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Ensin emme saaneet mitään vastausta sähköpostiin ja lopulta menimme Sevilin kanssa Mangrove Bayhin, mistä löysimme retken järjestäjän. Hän totesi, että sorry, he menevätkin vain lauantaina, mutta kun meitä on monta, he voivat kyllä järkätä meille oman veneen. Tosin hinta olisi sitten 60 dollaria per nenä. Siinä vaiheessa totesimme, että ei kiitos! Omituista, että ensin huudellaan mukaanlähtijöitä ja kun lähtijöitä löytyy, ei ollakaan menossa sinne minne ilmoitetaan ja aletaan pyytää kovempaa hintaa. Kun Ken kuuli tästä tapauksesta, hän vain totesi, että ”That’s Allois (retken järjestäjä)”. Mantat jäi siis vielä näkemättä, mutta onhan tässä vielä pari vuotta aikaa nekin nähdä.

Mielenkiintoisten kohtaamisten joukkoon voisi lukea myös ”ensikohtaamisen” banaaninkukintojen kokkaamisessa. :D Nolihan on monesti tehnyt käsittämättömän hyvää banaaninkukintopataa. Janeth kertoi yhtenä päivänä yhden paikallisen työntekijän tuoneen hänelle banaaninkukintoja, joista hän oli sitten tehnyt ruokaa. Päätin minäkin kysäistä Joenilta, josko hän voisi minullekin tuoda muutaman kukinnon. Joen kiikutti minulle kuusi kukintoa ja sittenpä meni sormi suuhun. Miten näistä tehdään ruokaa? Ei auttanut kuin ottaa Google avuksi. Ensimmäinen yllätys oli kukintojen esikäsittely. Ilman Googlen apua minulla ei olisi ollut pienintäkään hajua, miten kukinnot pitää ”perata”, jotta niistä saa ruokaa. En edes olisi tiennyt, mikä osa niistä syödään… Esivalmistelujen jälkeen turvauduin omaan sovellukseen filippiiniläisestä reseptistä. Pataan meni sipulia, kukintoja, kookosmaitoa ja mausteita. Lopputulos oli juuri niin hyvää kuin pitikin. :D Riisin kanssa tuota pataa tulee syötyä joka kerta enemmän kuin pitäisi…

Vapun jälkeen palasimme seuraavana viikonloppuna Afeken kanssa Sokehs Ridgelle. Nyt olin päättänyt kaivaa viimeksi löytymättä jääneen kätkön esiin vaikka väkisin. Uusin silmin ja uuden vinkin avulla kävin japanilaisen tankin kimppuun, mutta vinkin mukaisesta paikasta ei löytynyt yhtään mitään. Päätin laajentaa etsimisaluetta ja aloin tiirailla maahan tankin alle, josko purkki olisi pudonnut sinne. Kauaa ei tarvinnut katsella, kun maasta osui silmiin pieni purtilo, joka näytti epäilyttävästi geokätköltä. Pudottauduin tankin alle poimimaan purtilon käsiini ja siinä se oli! Neljäs kätkö viidestä valmiina logattavaksi. Enää piti löytää saaren viimeinen kätkö, joka oli myös harjulla, vajaan kilometrin päässä tästä. Pakollisten kuvien jälkeen jatkoimme matkaa näköalapaikalle, missä tuo viimeinen purkki piileskeli. Kerrassaan upeita maisemia sai tuolta kätköltä ihailla ja ihailuunkin jäi mukavasti aikaa, kun purkki oli kädessä hyvin nopeasti. Hieman haikein mielin tuo tuli logattua, sillä takaraivossa kolkutteli karu fakta, että parin seuraavan vuoden aikana ei sitten tarvitsekaan kätköillä, jollei poistu tältä saarelta jonnekin autuaammille kätköilymaille.

Löytyihän se!
I found it! (Geocache)

Pakollinen selfie huipulta. Minä ja Afeke.
Must to have -selfie at Sokehs Ridge. Me and Afeke.

Kun kouluvuosi alkaa olla vääjämättömästi lopussa, on ohjelmassa ollut monenlaista loppua enteilevää. On käyty henkilökunnan picnikillä Nett-pointissa nauttimassa uimisesta ja syömisestä, vietetty senioreiden ja vapaaehtoisten jäähyväisnyyttäreitä, viimeiset myyjäiset on pidetty ja viimeinen saariviikonloppu vietetty. Vapaaehtoisten jäähyväisnyyttärit oli taas oikein kunnon nyyttärit. Seurakuntalaiset ympäri saarta olivat tulleet koululle ruokien kanssa. Meidät istutettiin pitkälle penkille eteen ja kukin vuorollaan sai kunniakirjan vuoden uurastuksesta ja seppeleen päähän. Tietysti meiltä toivottiin myös jokaiselta pientä puhetta. Neljä meistä vapaaehtoisista jatkaa näillä näkymin myös tulevana lukuvuonna.

Henkilökunnan piknikillä Nett pointissa.
Staff picnic at Nett point.

Nett point. Taustalla näkyy Sokehs Ridge ja Rock (joka on vielä valtaamatta...)
Nett point. At the back you can see Sokehs Ridge and Rock (I haven't been there yet...)

Tämän vuoden vapaaehtoisten joukko Mrs V:llä (oikealla) vahvistettuna.
Our volunteer teachers and Mrs V.

Ken on ollut paljon reissussa, mutta hän piipahti viikon verran Pohnpeilla ja pääsimme tekemään yhden seikkailun lisää. Kenillä on kummallinen kiinnostus kuvata mureenoita, joten tulin kysyneeksi häneltä, onko hän kuullut Eel pondista (mureena lammikko). Hän oli kuullut siitä, mutta ei ollut käynyt siellä. Selvitin Frankylta, missä se sijaitsee ja lähdimme käymään paikalla. Ostimme matkan varrelta purkin makrilleja. Frankyn ohjeiden mukaan löysimme paikan, joka ei oikeastaan ole lammikko, vaan joki. Joen varressa on talo, josta meidän piti kysyä lupa saammeko mennä katsomaan mureenoita. Ja tietysti täkäläiseen tapaan maksaa "pääsymaksu". Talon isäntä ja poika lähtivät näyttämään meille heidän ylpeydenaihettaan. Kuuleman mukaan talonväki suorastaan palvoo mureenoita. Joella meitä odottikin melkoinen näky. Arviolta 20 - 30 mureenaa uiskenteli sameassa vedessä ja tulivat innoissaan makrilleja syömään. Meidän molempien kamerat lauloivat ahkerasti. Siinä vaiheessa kun talon poika alkoi laskeutua veteen mureenoiden sekaan, minun suu loksahti auki. Siis ihan oikeastiko poika menee kymmenien mureenoiden sekaan kahlaamaan? Kysyin ihmeissäni, eikö mureenat pure poikaa. Eivät kuulemma pure. Minua on aina opetettu kunnioittamaan mureenoita ja pitämään etäisyyttä niiden ison suun ja terävien hampaiden takia. Ken ilmoitti tulevansa vielä joku päivä takaisin ja kahlaavansa hänkin mureenoiden seassa. Minua ei sinne saa kirveelläkään! Mutta kuvata voin, kun Ken siellä kahlaa.

Perheen poika mureenoiden keskellä.
A boy wading in the middle of the eels.

Viimeinen saariviikonloppu vietettiin (taas) Black Coralilla. Kun kuulin, että sinne taas mennään, päätin jo, etten lähde. Olisin niin halunnut päästä vielä Long Islandille, mutta se oli täyteen buukattu. Kun mainitsin Afekelle Black Coralista, hän totesi heti, että haluaa mukaan. Ei siis auttanut muu kuin lähteä minunkin. Ensimmäistä kertaa meidän saarella ollessamme siellä oli myös toinen ryhmä. He olivat paikallisia. Tämä tiesi huomattavasti enemmän ääntä saarelle kuin tavallisesti ja siitähän minä en pitänyt. Nämä viikonloput kun ovat minulle nimenomaan hiljentymistä ja luonnon rauhasta nauttimista. Nyt meteli jatkui illalla myöhään ja mikä vielä pahempaa, aamulla ennen seitsemää oli taas täysi meno päällä. Nuoret pojat pelasivat koripalloa aivan meidän nukkumapaikan vieressä metelöiden täysin estotta.

Onneksi tämä ryhmä ei ollut kuin yhden yön, joten toisena iltana sai huokaista helpotuksesta. Tosin meidän oma porukka innostui melkoiseen elämöintiin illan myötä, mutta meteli lakkasi kuin seinään, kun kunnon sade alkoi. Me olimme Afeken kanssa jo riippumatoissa majassamme, kun muut olivat taivasalla sateen alkaessa. Pikaisesti porukka keräili riippumattonsa turvaan sateelta ja siirtyivät itsekin katon alle - kauemmaksi meidän majasta. Sade kesti pitkään täkäläisen mittapuun mukaan, kun vettä tuli tunnin verran. Myöhemmin yöllä sateli vielä lisää. Heräsin puoli kolmen aikoihin ja totesin, että pakko on lähteä käymään pihan perällä. Paluumatkalla alkoi tuulla aivan mielettömän kovaa. Puista lenteli oksia ja minun oli pakko suorastaan juosta takaisin majaan, kun pelkäsin saavani vaikka mitä päälleni. Tuuli sen kun yltyi ja myräkkää kesti taas tunnin verran, ennen kuin tuuli laantui. Aamulla kuuntelin toisten juttuja, kuinka osa oli pelännyt majansa lähtevän tuulen mukaan. Afekekaan ei ollut uskaltanut nukkua myräkän aikana. 

Viimeinen auringonlasku saarilla (ennen syksyä).
Last sunset on the islands (before next autumn).

Afeke nauttimassa ensimmäisestä viikonlopusta Black Coralilla.
Afeke enjoying her first weekend at Black Coral.

Se viimeinen ja omalla tavalla merkityksellisin kohtaaminen olikin sitten aivan huippujuttu! Kun kohtaa toisen suomalaisen keskellä valtamerta seitsemän kuukauden jälkeen, ei haittaa vaikka toinen on ventovieras. Ken järjesti tämän tapaamisen. Hän oli tavannut Chuukilla käydessään World Teachin vapaaehtoisopettajia ja yksi heistä oli suomalainen. Nyt Chuukilla oli koulu loppu ja muutama opettaja, Annina mukaan lukien, viettää muutaman päivän Pohnpeilla lomailemassa. Ken kävi hakemassa minut Anninaa tapaamaan. Vaikka emme toisiamme ennestään tunteneet, tuntui niin luonnolliselta halata kuin parasta ystävää konsanaan! Tosi hassulta tuntui pitkästä aikaa puhua suomea, mutta kun alkuun päästiin, niin siitähän ei meinannut loppua tulla ollenkaan. :D Mietin vaan, että pistäpä kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista samaan hissiin Suomessa, niin tuntemattomina pysyvätkin, mutta kun yhtälailla kaksi tuntematonta suomalaista tapaa toisella puolen maapalloa, hyvin nopeasti ollaan kun aina tunnettu toisemme!

Suomi-neitojen iloinen tapaaminen maailmalla.
Two Finnish ladies at the other side of the world.