Vappukelit kohdillaan

Tässä maailmankolkassa vappu ei näy millään tavalla. Paitsi että keli tuntuu jotenkin tosi kotoisalta... Aattona iltapäivällä alkoi sataa ja sitä sadetta onkin sitten riittänyt! Koulun nurmikenttä on muuttunut jälleen lammikoksi ja kaupungilla pyörähtäessä sai ihmetellä, kun vettä juoksi pitkin katuja melkoiset määrät ja sadevesiviemärit pulppusivat kaduille. Itsekin on sateesta saanut osansa suihkun muodossa jo useampaan kertaan. Sateenvarjolla ei tee mitään, sillä sade on niin rankaa, että hyvin pienen hetken kuluttua vesi tulee varjosta läpi.

Onneksi yksi iso ero Suomen niin tuttuihin vappukeleihin verrattuna kuitenkin on. Vaikka vettä tulee taivaan täydeltä, silti on lämmintä. Siksi sade ei sotke pahasti suunnitelmia edes ulkoilun suhteen. Olimme Afeken kanssa sopineet kiipeävämme Sokehs Ridgelle taas lauantai-iltana. Jos saisimme Kenin tai jonkun muun turvallisen miehen mukaan, voisimme mennä auringonlaskua ihailemaan. Paluumatka kun tapahtuisi pimeässä, on syytä olla joku mies mukana tai sitten isompi porukka. Koska Kenillä oli työporukan kanssa saariretki, päätimme mennä hieman aikaisemmin ja jättää auringonlaskun toiseen kertaan. Kun heräilin nokosilta neljän aikaan, ulkona satoi. Hetken aikaa mietin, että noinkohan kiipäeminen jää sittenkin tältä kertaa. Toisaalta, täällä kun sade voi kestää hyvinkin lyhyen ajan (harvemmin tavallisesti sataa pitkään), niin sen takia ei juurikaan viitsi perua sovittuja juttuja. Niinpä täytin juomapullon ja varustauduin muutenkin matkaan. Kävin herättelemässä myös Janethin mukaan.

Afeke oli myös hieman miettinyt, että olisinkohan minä innokas lähtemään sateessa kiipeämään. Mutta koska viikolla meiltä oli jäänyt kolme iltaa väliin Afeken työkiireiden takia, mikään ei meitä voinut nyt pidätellä. Kolmen naisen voimin uhmasimme luonnonvoimia ja sateesta välittämättä aloitimme urakkamme. Jostain kumman syystä tällä kertaa muita ihmisiä ei näkynyt missään... Heti alkumatkasta kävi selväksi, että kuivina tältä reissulta ei palattaisi takaisin. Jostain kumman syystä minulla ei ole ensimmäistäkään lippalakkia täällä mukana, joten vesi pääsi valumaan suoraan kasvoille ja silmälasit olisivat kaivanneet lasinpyyhkijöitä. Näkyvyys siis heikkeni olennaisesti, mutta ei haitannut. Huipulle piti päästä, sillä tällä kertaa olimme varanneet reilummin aikaa, että voisimme etsiä harjun kaksi geokätköä. Sateesta huolimatta tai ehkä juuri sen ansiosta kiipeäminen tuntui tällä kertaa jotenkin niin helpolta. Hikikään ei päässyt yllättämään. Puolimatkassa ylöspäin kännykkäni soi. Ken siellä kyseli, missä olen. Hän ei meinannut uskoa, että sissimeiningillä olemme kiipeämässä harjulle sadetta uhmaten. Ken oli juuri palannut saaresta ja kyseli suunnitelmiamme. Koska yhteinen reippailu jäi nyt väliin, sovimme menevämme porukalla päivälliselle myöhemmin.

Huippu tuli vastaan taas yllättävän nopeasti. Ensimmäinen geokätkö oli heti siinä lähellä yhteen japanilaiseen toisen maailmansodan aikaiseen tankkiin kätkettynä. Oikea tankki löytyi helposti, mutta vaikka kaikki kolme tutkimme ja tongimme kaikki vihjeeseen sopivat paikat, purkki ei antautunut. Lopulta luovutimme ja jatkoimme matkaa seuraavan purkin suuntaan. Matkalla kuitenkin totesimme, että aika ei riittäisi toisen kätkön etsintään. Auringonlaskuaika oli liian lähellä ja halusimme päästä takaisin autolle ennen pimeää. Onpahan syy taas palata takaisin... Vaikka nyt kun kiipeämisen makuun on kunnolla päässyt, ei siihen mitään muuta syytä tarvita, kuin liikkumisen ilo.

Sade oli tauonnut kätköä etsiessämme, mutta siitä huolimatta me olimme läpimärkiä. Joka askeleella kuului iloista litinää lenkkareista, joissa oli vettä sisällä. Miten ihmeessä olinkin tullut laittaneeni lenkkarit jalkaan, enkä vaellussandaaleja, vaikka jo lähtiessä satoi. Josko seuraavalla kerralla muistaisi... Paluumatkalla vastaan tuli yksi yksinäinen reippailija, jonka olimme jo nähneet edelliselläkin kerralla. Tämä herra oli helppo muistaa, sillä hänellä oli lisävarustuksena käsipainot käsissään. Emme siis olleetkaan ainoat säätä uhmaavat ulkoilijat!

Pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen kävimme poimimassa Kenin kyytiin ja lähdimme testaamaan Red Snapper -ravintolan, missä kukaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Janeth ei ollut innokas lähtemään mukaan, joten menimme kolmisin. Ken oli aivan hämmästynyt, miten ihmeessä kaksi naista suoriutui patikoinnin jälkeen niin nopeasti päivälliskuntoon. Noh, itse olen kyllä tottunut siihen, että kyllä ne on miehet, joita minä olen aina joutunut odottamaan!

Ravintola osoittautui oikein hyväksi löydöksi. Tilasin tonnikalapihvin, joka oli parasta, mitä olen tällä saarella saanut (vaikka hyvää olen ennenkin syönyt). Nytpähän tiedän, minne mennä, kun tonnikalaa seuraavan kerran tekee mieli! Pihvi oli iso ja erittäin hyvin valmistettu. Se tarjoiltiin riisin ja salaatin kera ja pihvin päällä oli nokare kunnon voita. Olisin mieluusti riisin sijasta ottanut perunamuusia (miten niin suomalainen haluaa perunaa...), mutta sitä ei tällä kertaa valitettavasti ollut tarjolla. Mutta olipa hyvä vappuaaton päivällinen silti!

Liekö syynä iltapäivällä otetut torkut vai mikä, mutta illalla ei uni tullut millään. Yhden aikaan vielä pyörin sängyssä hereillä. Siinä vaiheessa totesin, että kun ei kerran uni tule, niin sama se, jos tekee jotain. Viihdytin itseäni iPadilla tunnin verran ja yritin uudelleen, josko uni tulisi. Tulihan se vihdoin. Ja sitä sitten riittikin reippaasti yli kymmeneen aamulla. Heräsin sateen ropinaan. Vettä tuli oikein kunnolla. Ulos katsoessa oli helppo havaita, että vettä oli tullut läpi yön. Sen verran iso lammikko nurmikentällä jo oli. Sadepäivän kunniaksi päätin vähän kokkailla ja leipoa. Olin illalla jo laittanut kikherneet likoamaan. Ensitöikseni aloin keittämään niitä. Herneiden kiehuessa leivoin mutaisaa uunivanukasta, josta ei tullut lähellekään sitä, mitä kuvittelin. Mutaisan koostumuksen sijasta lopputulos oli lähinnä kumimainen. Maku oli onneksi ihan ok, joten kyllä se syötyä tulee!

Sataa, sataa ropisee...
Oh yeah, it is raining...

Kun herneet olivat kypsiä, tein elämäni ensimmäiset falafelit. En halunnut paistaa niitä rasvassa vaan uunissa. Maustevalikoima täällä on lievästi sanottuna suppea, joten falafelien perusmausteita en tietenkään ollut, mutta maustoin ne niillä mausteilla, mitä kaappiin olen onnistunut haalimaan. (On muuten kesän jälkeen tänne palatessani matkalaukussa melkoinen maustevalikoima mukana...) Fafafeleista tuli oikein kelvollisia. Harmi vaan, että niiden seuraksi ei ollut tsatsikia, kun turkkilaista jogurttia (tai ylipäänsä mitään jogurttia) ei saa muualta kuin Acesta ja se on sunnuntaisin kiinni. Huomenna sitten...

Loput kikherneet tein hummukseksi, jonka maustamisessa jouduin niin ikään soveltamaan. Hyvää siitä silti tuli! Kun kokkailut oli kokkailtu, oli aika lähteä juomaveden hakuun ja Janethin kanssa shoppailemaan koulun tarpeet huomista lounasta varten. Kerrankin paku oli paikalla, kun sitä tarvitsimme! Ja sadekin oli loppunut. Otin siis vesikanisterini ja lähdin katsomaan olisiko Janeth valmis kauppareissulle. Olihan hän. Ennen kuin ehdin autoon saakka, alkoi taas sataa. Ja tämä meidän paku kun on ottanut joskus vähän osumaa, siitä puuttuu kuskin puoleinen sivuikkuna kokonaan. Niinpä sateella saa samalla suihkun... Jouduin hetken odottamaan Janethia sateessa autossa istuessa. Avasin sateenvarjon ja laitoin sen avoimesta ikkunasta ulos suojaamaan pahimmalta sateelta.

Kaupungilla oli tosi hiljaista. Ihmiset eivät näin kovalla sateella juurikaan liiku, jos ei ole ihan pakko. Kun olimme asiamme hoitaneet ja ajoimme takaisin kampukselle, matkamme muuttui seikkailuksi, sillä paku otti ja hyytyi ainoaan matkalla olevaan ylämäkeen! Tajusin heti, mistä kiikasti. Bensa loppui! Olin kyllä huomannut, että bensamittari näytti tyhjää, mutta olen nähnyt sen näyttävän paljon tyhjenpääkin, joten en edes ajatellut, että olisi pitänyt jo tankata. Siinä sitten ollaan puolessa välissä ylämäkeä ja auto sanoo köh, köh, nyt loppui matkanteko. Ei auttanut muu kuin pistää hätävilkut päälle ja parkkeerata. Onneksi oli puhelin mukana, joten Janeth soitti Nolin apuun. Noli oli kirkolla toisella puolen kaupunkia talkoissa, mutta lähti hätiin. Ensin hänen piti ajaa kampukselle hakemaan kanisteri ja sitten takaisin kaupungille ostamaan siihen bensaa. Tiedossa oli siis tovi odottelua. Onneksi ei ollut kiire minnekään!

Nolia odotellessa ohi ajoi useita autoja. Suurin osa ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Joku tööttäsi meille tientukoille, mutta ajoi ohi. Puolisen tuntia odotimme Nolin tuloa. Sinä aikana viisi autoa pysähtyi kysymään, tarvitsemmeko apua. Neljä pysähtyjää oli oppilaidemme äitejä ja viides oli seurakunnan vanhin. Koulun pakut tunnetaan hyvin, joten jokainen pysähtyjä tiesi, kenen autosta on kyse. Mielenkiintoista oli huomata, että yksikään vieras ei pysähtynyt kysymään avuntarvetta. Vettä satoi lähes koko ajan. Sateenvarjo pääsi taas käyttöön suojaamaan pahemmalta kastumiselta, vaikka tässä vaiheessa housut olivatkin jo ihan märät.

Tämä seikkailu päättyi onnellisesti, kun Noli saapui vihdoin paikalle ja saimme bensaa tankkiin. Onneksi paku ei edes nikotellut, kun starttasin tankkauksen jälkeen. Tulihan ajeltua hieman erilainen kostea vappuajelu!

Sateella vaatteiden kuivaksi saaminen on haasteellista. Sisällä kun on täsmälleen yhtä kosteaa kuin ulkona. Eikä minulla kyllä ole edes mitään kuivatuspaikkaa sisällä. Nyt oli kuitenkin pakko kehittää jotain, sillä lenkkarit olivat edelleen ihan yhtä märät kuin eilen ja märkiä vaatteita alkoi kertyä. Niinpä kyhäsin tuolista, koirienhätistelytangosta ja lattiatuulettimesta kuivatuspaikan. Taitaisi tuo antiikinaikaiselta näyttävä ilmastointivekotinkin tuolla seinällä toimia, mutta jotekin tuntuu älyttömältä ajatukselta lyödä ilmastointi päälle, kun asunnossa ei saa kaikkia ikkunoita suljettua...

Pyykinkuivausteline :D
Drying rack :D