Borneon sydänmaille

Vihdoin kuvien kera! Valitettavasti ensimmäisten kuvien laatu ei ole paras mahdollinen. Ne kun on taas kuvattu kahteen kertaan... Eli ensin kameralla ja sitten kameran näytöltä padille, kun kuvat eivät suostuneet siirtymään piuhaa pitkin kamerasta padille. 

Niin siinä sitten kävi, että Kuchingista jatkoin matkaa käymättä Sunny Hill -koululla. Kun tiistaiaamuna soitin johtajattarelle, hän vuodatti vuolaasti kuinka oli täysin unohtanut, että jos joku ulkopuolinen haluaa vierailla koululla ja olla mukana oppitunneilla, siihen pitää anoa lupa viranomaisilta. Alkoi kuulostaa niin hankalalta, että totesin, että unohdetaan koko juttu. Homma kun oli alusta alkaen tuntunut niin nihkeältä, että melkein jo toivoin ennen soittoani, että vierailu ei järjestyisi. Yritän Sabahissa uudelleen. Katsotaan, onko siellä yhtä kankea byrokratia.

Kun vierailu ei kerran onnistunut, ei ollut enää syytä jatkaa oleilua Kuchingissa. Niinpä keskiviikkoaamuna kello herätti ennen seitsemää. Laiva Sibuun lähtisi puoli yhdeksältä. Hotellin respa oli jo edellisenä iltana soittanut minua varten taksin aamuksi. Kuski odottelikin aulassa lehteä lukien, kun tulin alas kirjautumaan ulos hotellista. Kuski vei minut express-laivaterminaaliin. Kuchingista Sibuun menee vain tämä yksi laiva päivässä. Laivalla pääsee Sibuun nopeammin kuin maantietä pitkin bussilla, sillä tie kiertää melkoisen mutkan. Jokia ja merta pitkin matka taittui viidessä tunnissa. Sibu oli minulle vain läpikulkupaikka matkalla keskelle Borneon viidakkoa. 

Laivamatka oli oikein mukava. Laiva  oli kaksikerroksinen paatti, jonka yläkerrassa oli sekä ilmastoitu että avoin tila. Istuin ikkunapaikalle ilmastoituun kabinettiin. Siitä oli hyvä katsella joen varren maisemia ja vastaan tulevia tukinuittoproomuja. Joki toimii ainoana keinona saada tukit viidakosta ihmisten ilmoille. Itse asiassa joen varressa, sisämaassa on useita kyliä ja kaupunkeja, joihin ei ole mitään muuta kulkuväylää kuin joki. Sellaisiin kaupunkeihin, Kapitiin ja Belagaan, minäkin olin nyt suuntaamassa. Belagasta tosin on metsäautotieyhteys rannikon päätielle. Hakkuiden myötä hakkuufirmat ovat rakentaneet noita metsäautoteitä, joita tavallisilla henkilöautoilla ei pysty ajamaan, mutta nelivetomaastureilla pystyy.

Sibusta en ollut varannut majapaikkaa etukäteen. Netissä olisi pystynyt varaamaan vain kalliimpia hotelleja. Matkaopaskirjan mukaan tarjontaa budjettihotelleissa on paljon ja ne ovat lyhyen kävelymatkan päässä satamasta. Olin Kuchingin turisti-infosta napannut Sibun kartan, jossa oli merkittynä melkoinen määrä hotelleja. Perille päästyämme lähdin järjestelmällisesti käymään hotelleja läpi ja etsimään mieluista huonetta yhdeksi yöksi. Homma olikin melkoinen! Kaikkien hotellien respat sijaitsivat toisessa kerroksessa, jonne pääsi vain rappuja pitkin. Itse huoneet oli monessa vielä ylempänä ja edelleenkin vain raput oli käytössä. Rinkka selässä ja reppu vatsapuolella rappujen kiipeäminen kävi työstä! Hiki virtasi valtoimenaan ja sekä paita että housut olivat aivan litimärät. Huoneiden hinnat pyörivät 40 ja 70 ringgitin välillä riippumatta siitä, millainen läävä oli kyseessä. Ja suurin osa huoneista oli ihan kamalia! Likaisia, rapistuneita, tunkkaisia, savuisia, pimeitä. Vuodevaatteet olivat rikkinäisiä ja epäsiistejä. En olisi yhtään yllättynyt, jos jonkun kulman takaa olisi rotta ilmestynyt esiin... Ainakin kymmenen eri hotellia olin jo käynyt, kun vihdoin vastaan tuli ensimmäinen siisti huone. Huone oli valoisa, puhdas, ehjät vuodevaatteet ja rappaukset ja maalitkin olivat vielä seinillä. Hintakin oli vain 45 ringgittiä. Jätin saman tien rinkan huoneeseen ja sanoin, että otan tämän. 

Kovasti helpottuneena laskin rinkan selästä. Oikea hartia tuntui olevan aika jumissa. Lihas oli aivan pinkeänä. Hieroin ja pyörittelin sitä vähän saadakseni veren virtaamaan paremmin. Hartia olikin melkoisen kipeä. Kaivoin rinkasta Singaporesta ostamani salvapurkin ja ajattelin kokeilla, josko se helpottaisi kipua. Kun  hieroin salvaa hartiaan, totesin hartian olevan aivan turvoksissa. Siinä oli oikein kunnon muhkura. Muuta apua ei nyt ollut käden ulottuvilla kuin tuo salva ja tulehduskipulääkkeet. Toivoin kivun helpottavan aamuun mennessä edes sen verran, että pystyisin kantamaan taas rinkkaa. Paljoa ei tarvitsisi kantaa, sillä hotellilta oli satamaan matkaa ehkä 100 metriä. Kapitissa toki olisi taas edessä majapaikan metsästys, mutta kaupunki on hyvin pieni ja kaikki hotellit ovat erittäin pienellä alueella.

Siinä itseäni hoidellessa huomasin, kuinka ulkona alkoi hämärtyä ja ensimmäiset jyrinät jo kuuluivat. Olin löytänyt majapaikan oikein sopivaan aikaan, sillä hetkessä taivas repesi ja vettä satoi kaatamalla. Nälkä alkoi olla, joten kovin kauaa en sateen loppumista odotellut, vaan nappasin sateenvarjon ja kipaisin kadun ja pienen aukion yli katetulle torialueelle, jonka yläkerrassa oli food court. Siellä sade ei haittaisi ja voisi syödä aivan rauhassa. Syötyäni sade olikin lakannut ja lähdin tutkimaan kaupunkia. Löysin yhden hienon ostoskeskuksen, jonka muuten vain kävelin läpi, mutta supermarketissa kävin täydentämässä ruokavarantoja. Paluumatkalla iltatori jo oli aloittelemassa toimintaansa, joten katselin senkin vielä ennen hotellille paluuta. 

Näkymä huoneeni ikkunasta sateella. 

Torilta voi ostaa vaikka mitä. Vaikka sanomalehteen käärityn, elävän kanan...

Aamulla ei ollut mitään kiirettä minnekään, sillä laivoja Kapitiin meni vähän väliä. Kun olin aamutoimista selvinnyt, kävelin satamaan katsomaan, milloin seuraava laiva lähtee. Lähtöön oli puolisen tuntia, joten ostin lipun ja lähdin etsimään oikeaa laivaa. Laiva löytyi helposti. Kun pääsin laivan luo, yksi miehistön jäsen viittoi minua seuraamaan itseään. Hän hyppäsi laivan kannelle ja lähti kiertämään kapeata laivan reunaa pitkin laivan toiselle puolelle (mitään kaidetta ei tietenkään ollut). Seurasin kiltisti perässä pitäen tiukasti kaiteesta kiinni ja toivoen, että reunus ei olisi liukas. Vähän laivan puolenvälin etupuolella oli oviaukko, josta sukelsimme sisään ja kiipesimme yläkertaan. Sieltä löytyi taas ilmastoitu salonki, missä oma paikkani oli. Tällä kertaa lipussa oli oikein paikkanumero. Käytävän toiselle puolelle tuli seurue paikallisia. Vasta myöhemmin tajusin, että heillä oli mukana aivan vastasyntynyt vauva. Vauva oli niin äänetön, että huomasin sen vasta, kun isä alkoi laittaa sille petiä penkille äidin viereen. Tuli mieleen, että noinkohan siinä oltiin palaamassa laitokselta kotiin uuden tulokkaan kanssa.

Tuota sinistä reunusta pitkin rinkan kanssa taiteilin laivaan sisään...

Tämä laivamatka oli nopea, vain kolme tuntia. Mutta se tuntui ikuisuudelta, kun salongissa oli TV, jossa pyöri joku väkivaltaleffa ja äänet oli järjettömän kovalla. Silmät on helppo sulkea tai katsella jonnekin muualle, mutta korvien sulkeminen on vaikeampaa, jollei halua korvatulppia käyttää. Vaikka puuhailinkin iPadilla matkan ajan, jatkuva ampuminen ja hakkaaminen tunkeutui tajuntaan väkisin. 

Kapitissa oli vastassa tuttu proseduuri - hotellikierros. Kapit on huomattavasti Sibua pienempi paikka, joten kaikki kaupungin hotellit pystyi kiertämään alle tunnissa. Taas kiivettiin rappuja ylös ja alas. Sibun jälkeen osasin jo odottaa niitä lääviäkin. Aika kehnossa kunnossa oli huoneet täälläkin. Ja mikä yllätti, oli se, että vastaan tuli hotelleja, jotka oli täyteen buukattuja. Myöhemmin syykin selvisi. Kaupungissa oli sunnuntaina venekilpailu, joka toi väkeä paikalle. Kartan avulla yritin kaikki hotellit löytää, mutta pari jäi löytymättä. Yhtään oikeasti hyvää huonetta ei ollut vielä vastaan tullut, joten palasin noista huonoista parhaaseen. Hinta oli törkeän paljon huoneen tasoon nähden, 70 RM/yö eli 17,50 € (tingitty hinta, alkuperäinen oli 78 RM/yö). Taas oli vaatteet litimärkiä hiestä. Onneksi hartian kipu oli hellittänyt, vaikka pieni turvotus tuntui olevan edelleen jäljellä.

Huomaa seinällä kuivumassa roikkuvat litimärät vaatteet :D 

Vaikka Kapit on hyvin pieni kaupunki, eikä siellä ole juuri mitään nähtävää tai tehtävää, päätin olla siellä kolme yötä ja jatkaa matkaa vasta sunnuntaiaamuna kohti Belagaa. Perjantaina piti käydä Residents Officessa hakemassa lupa matkustaa Kapitista Belagaan. Kaikki Kapitista jokea eteenpäin matkustavat ulkomaalaiset joutuvat allekirjoittamaan paperin, jossa he vakuuttavat jatkavansa matkaa omalla vastuulla. Luvan sai korkeintaan 10 päiväksi, eikä se maksanut mitään. Residents Office sijaitsi kaupungin ulkopuolella, lentokentän takana. Sinne päästäkseen piti hypätä Vanin kyytiin. Vanit lähtivät liikkeelle, kun ne olivat täynnä ja veivät ihmiset kotiovelle (tai mihin olivatkin menossa) saakka. Sain siinä samalla mukavan sightseeingin Kapitin keskustan ulkopuolelle. Sieltä löytyi hienoja, aivan länsimaiselta näyttäviä asuinalueita kaksikerroksisine rivitaloineen. Van kierteli monta paikkaa, ennen kuin olimme Resident Officen edessä. Ala-aulassa kysyin, mistä luvan saisi ja minut ohjattiin yhdeksänteen kerrokseen. Siellä olikin kyltit, joita seuraamalla päädyin pieneen aulaan, jonka reunalla oli lasiseinän takana toimisto. Toimistosta tuli nainen minua vastaan. Hän pyysi nähdä passini ja sieltä voimassa olevan viisumin. Sen nähtyään sain lomakkeen täytettäväksi. Kun olin sen täyttänyt, virkailija otti sen, pyysi minut istumaan aulan sohvalle ja odottamaan. Hän istui tietokoneensa ääreen ja hetken päästä tuli takaisin lupalapun kanssa.

Residents house

Sitä parempaa asutusta

Luvan saatuani kysyin vielä, sattuisiko virkailija tietämään, löytyykö kaupungista adventtikirkkoa. Yhdessä toisten virkailijoiden kanssa he asiaa pohtivat ja tulivat siihen tulokseen, että ei löydy. Piti siis kysyä vielä muualta. Kun Vaneja ei näkynyt missään, lähdin kävelemään takaisin kaupunkiin. Ajattelin, että jos matkan varrella Van sattuu kohdalle, hyppään kyytiin. Aika pitälle sain kävellä, ennen kuin ensimmäinen oikeaan suuntaan ajava Van tuli. Sillä palasin kaupunkiin. 

Ruokailu Kapitissa oli taas ihan oma juttunsa. Koko kaupungissa ei ollut mitään muita kuin paikallista ruokaa tarjoavia ravintoloita. Sehän ei sinänsä ollut mikään ongelma, mutta kun monessa paikassa todettiin, että ei ole mitään kasvisruokaa... Onneksi kuitenkin muutama paikka löytyi, josta sai syötävää. Muutenkin ravintoloiden toiminta Kapitissa oli mielenkiintoista. Ravintolat aukesivat aamulla ja sulkivat ovensa yleensä yhden maissa. Sen jälkeen ei ruokaa saanut ennen kuin viiden jälkeen, jolloin ruokakojut yhdellä parkkipaikalla aukesivat päivällistä tarjoamaan. Tuolta kojuista lähdin iltaisin ruokaa kyselemään. Ensimmäisenä iltana löysin paikan, mistä sain kasvisannoksen. Annos oli aika mauton. Seuraavana iltana yritin etsiä toisen kojun ja sellainen löytyikin, kun jonkun muun kojun väki opasti kysymään sieltä. Nyt sain uskomattoman maukkaan annoksen! Riisin seuraksi oli kiinankaalin tapaista kaalia (pienempää ja vihreämpää) paistettuna valkosipulin kera. Kun annos oli edessäni, hieman epäillen sitä aloin syödä, mutta ensimmäinen lusikallinen oli oikea huippuhetki. Miten voi niin yksinkertaisista aineksista saada niin herkullista ja maukasta ruokaa! Ruoka oli niin hyvää, että palasin seuraavana iltana syömään samanlaisen annoksen.

Kaupungilla kävellessäni yksi paikallinen pysäytti minut ja kysyi, haluaisinko vierailla longhousessa. Hän järjesti matkoja niihin. Hinta oli kuitenkin niin kova (yli 400 RM eli 100 €), että päätin jättää väliin. Siksi toisekseen, jos vain sen kirkon löytäisin, menisin sinne seuraavana päivänä enkä longhouseen. Kysyin tältä oppaaltakin kirkkoa ja hän oli sitä mieltä, että jossakin kaupungin ulkopuolella on pieni ryhmä adventisteja, mutta heillä ei ole kirkkoa. He kokoontuvat jonkun kodissa. Hän tiesi joidenkin ystäviensä kuuluvan ryhmään. Hän ei kuitenkaa tiennyt tarkemmin, missä ryhmä kokoontuu, eikä pystynyt soittamaan kavereilleen, kun kännykän akku oli loppu.

Poikkesin siinä kulkiessani yhteen kohdalle sattuneeseen apteekkiin täydentämään matkapahoinvointilääkevarantoni. Kun oli pillerit saanut, kysyin myyjänä olleelta mieheltä kirkkoa. Hän kysyi saman tien sitä myymälän naisilta. Hetken aikaa he omalla kielellään kovasti keskustelivat ennen kuin mies sanoi, että viereisessä liikerakennuksessa pitäisi olla kirkko. Hän neuvoi minua menemään kadulle ja katselemaan kylttiä. Kiitin neuvosta ja lähdin etsimään kylttiä. Kävelin liikerakennuksen päästä päähän, mutta mitään kylttiä en löytänyt. Nousin viereiselle parkkipaikalle (sille, joka illan tullen oli jo muuttunut ruokapaikaksi) syömään. Kun katselin parkkikselta liikerakennuksen suuntaan, kas kummaa, toisen kerroksen yhden ikkunan alla komeili pieni kyltti Seventh Day Adventist Church. Kylläpä olin riemuissani. Kirkko oli ehkä 100 metrin päässä hotelliltani. Kyltin yllä olevat ikkunat olivat auki ja yritin kuikuilla, olisiko siellä jotain liikettä, että olisin voinut käydä kysymässä, mihin aikaan jumis aamulla alkaa. En kuitenkaan nähnyt mitään likkettä, joten päätin mennä kymmeneltä.

Kun aamulla kipusin kapeat ja jyrkät portaat ylös kirkkoon, suunnistaen kuulemaani musiikkia kohti, näin lopulta avoimen oven pieneen huoneeseen. Huoneen perällä istui vanhempi rouva, joka minut vielä rapussa ollessani huomattuaan nousi ja tuli tervehtimään ja toivottamaan tervetulleeksi. Jätin varvastossut ovelle, missä oli kaikkien muidenkin kengät ja astuin sisään. Huone oli todellakin pieni. Siellä oli reilut kymmenen henkilöä. Tuolit olivat sinisiä, muovisia puutarhatuoleja. Laulun sanat oli heijastettuna seinälle ja musiikki tuli tietokoneelta. Laulun loputtua tilaisuutta johtanut, tatuoitu mies (jonka myöhemmin sain kuulla olevan Danny, pastorin poika), jolla oli korvarenkaat molemmissa korvissa, toivotti myös minut tervetulleeksi ja koko tilaisuus pysähtyi hetkeksi, kun pastori tuli tervehtimään ja minut esiteltiin saman tien kaikille. Tunsin tulleeni kotiin. Niin lämpimän vastaanoton sain. Raamatuntutkistelu oli jo ollut, joten jäljellä oli saarna, jonka pastori minun takia piti kaksikielisenä. Tuntuipa taas niin hyvältä, kun niin huomioitiin! 

Jumiksen jälkeen kaikki kättelivät toisiaan ja toivottivat hyvää sapattia. Kaivoin kameran esiin ottaakseni muutaman kuvan ja siinä samassa koko seurakunta oli kasassa huoneen etuosassa valmiina kuvaan. Siinä sitten otettiin kuvia vähän jokaisen kännykamerallakin, kun seurakunta oli saanut harvinaisen vieraan. Kuvauksen jälkeen muutama lähti samantien kotiin, mutta osa jäi juttelemaan. Meillä oli Sami-pastorin kanssa oikein mielenkiintoiset keskustelut ja sain häneltä hyviä vinkkejä ja yhteystietoja jatkoreissuani varten. Siinä jutustellessamme huomasin nenääni alkavan leijailla ruuan tuoksua. Pastorin vaimo yhdessä muutaman muun kanssa laittoi ruokaa huoneen perällä olevassa pienessä keittonurkkauksessa. Siinä samalla minulle selvisi, että pastorin perhe itse asiassa asuu siinä kirkkokiinteistössä. Heillä oli kaksi huonetta kirkkosalin virkaa toimittavan huoneen lisäksi.

Vasemmassa reunassa pastorin vaimo, toinen oikealta Sami-pastori ja kolmas oikealta Danny

Yhdessä söimme lounasta ja lounaan jälkeen pastori kysyi, haluaisinko lähteä pienelle Kapit-sightseeingille. Hän voisi Dannyn kanssa lähteä näyttämään minulle Kapitia keskustan ulkopuolelta, vaikka siellä ei hänen mukaansa mitään nähtävää ollutkaan. Tartuin otis tarjoukseen. Mukaan lähti myös pastorin kaksi lastenlasta. Sullouduimme heidän pieneen autoon. Danny ajoi ja minut istutettiin etupenkille. Aivan ensimmäiseksi ajoimme tontille, mikä oli lahjoitettu seurakunnalle kirkkoa varten. Mutta rahat kirkon rakentamiseen vielä puuttuivat. Osa on jo kasassa, mutta ei tarpeeksi, että kirkko saataisiin rakennettua. Jatkoimme matkaa Kapitin pisintä tietä pitkin. Tie on 30 km pitkä. Sen  pidemmälle Kapitista ei tavallisella autolla pääse mihinkään suuntaan. Matkalla kävimme katsomassa erilaisia longhouseja ja piipahdimmepa vierailulle yhteen seurakuntalaisten perheeseenkin. Perhe on tyypillinen esimerkki Kapitin seurakuntalaisista. Seurakuntaan kuuluu yli 120 jäsentä, joista kirkossa käy ehkä kolmisenkymmentä. Monet perheet ovat sanoneet, että sitten kun heillä on uusi kirkko (ja siis oikea kirkko, eikä pieni kerrostalohuone), he tulevat taas kirkkoon. Tämä perhe asui hyvin yksinkertaisessa mökissä joen rannalla, tukkien käsittelyalueen perällä. Tie rantaan oli jyrkkä ja hiekkainen. Kysyin, miten ihmiset pääsevät sadekaudella autolla mäen ylös ja sain kuulla, että eivät he pääsekään. He ovat jumissa kodeissaan, jollein heillä ole järeää nelivetoa.

Sami tulevan kirkon paikalla.

Koti, jossa vierailimme.

Perhe ilahtui kovasti vierailustamme. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi ja pyydettiin istumaan - lattialle. Minulle talon emäntä tarjosi toisen huoneessa olevan muovituolin. Lattialle ilmestyi pian neljä juomalasia (vieraille ja talon isännälle), mehua ja keksejä. Näiden ihmisten vieraanvaraisuus on niin liikuttavaa! Vaikka kaikesta näkee, että heillä ei ole juuri mitään, he haluavat silti tarjota vieraille jotain. Vierailu päättyi hyvin pikaisesti, kun ulkoa alkoi kuulua ukkosen jyrinää. Sade oli tulossa ja me halusimme päästä mäen ylös. Kun ensimmäiset sadepisarat putoilivat taivaalta, juoksimme autoon ja pääsimme mäen vielä ylös. Vaikka mäki oli vielä kuiva, oli tavallisella pikkuautolla mäen nouseminen niinkin haastavaa. Ihan jänskätti, löytyykö autosta tarpeeksi vääntöä mäen päälle saakka. Hienosti Danny urakasta suoriutui.

Dannyn kanssa poseeramassa :D

Näkymä joelle

Yksi longhouse yhteisö. Tässä talot on poikkeuksellisesti rakennettu pihan ympärille, kun tila ei sallinut yhden pitkän talon rakentamista.

Perinteinen Iban-heimon longhouse

Nuo naiset tulivat Vanilla ja olivat matkalla kotiin joen toiselle puolelle. Alhaalla rannassa oli veneitä, joista yhden naisen ottivat käyttöönsä.

Kävimme kääntymässä aivan tien päässä saakka. Vähän ennen tien päättymistä oli menossa sillanrakennusprojekti. Sami kertoi, että tukkifirmat rakentavat sillat kahden joen yli niin, että jatkossa Kapitista on tieyhteys muuhun Sarawakiin. Kun olimme takaisin kaupungissa, Danny ajoi minut hotellilleni. Olin äärettömän kiitollinen koko iltapäivän kestäneestä ajelusta ja mukavasta seurasta. Halusin osoittaa kiitollisuuteni jotenkin. NIinpä kaivoin kassista setelin, jonka ojensin Samille. Sami ei olisi halunnut ottaa sitä vastaan, mutta kun sanoin, että sen voi käyttää uuden kirkon rakentamiseen, hänen ilmeensä kirkastui ja hän otti rahan mieluusti vastaan.

Enemmän kuin onnellisena kipusin huoneeseeni valmistautumaan seuraavan aamun lähtöön. Josko vihdoin pääsisi sinne todeliseen viidakkoon...

Kuching - kissakaupunki

Mitenköhän minulta oli mennyt aikaisemmin ihan ohi fakta, että Kuching on kissakaupunki... Itse asiassa bahasan kielen sana kuching on suomennettuna juuri kissa. Kissat hallitsivat kaupungin katukuvaa monella tavalla. Kaupunkiin saavuttaessa heti "kaupunginportilla" oli vastassa kaunis valkoinen, iso kissapatsas. Eipä ollut kamera valmiina sillä hetkellä, eikä sitten tullut käveltyä sinne myöhemmin. Mutta noita kissapatsaita oli ympäri kaupunkia ja kaikenlaisia kissakuvia muutenkin. Tällainen kissaihminen tunsi tulleensa kotiin. :D 

Museot olen koko reissuni ajan kiertänyt kaukaa. Kuchingissa tein kuitenkin poikkeuksen. Täytyyhän sitä nyt reissullaan edes yhdessä museossa käydä. Tämä museo sopi oikein hyvin tuoksi yhdeksi "tilastomuseoksi". Olihan kyseessä kissamuseo! 

Kissamuseo mäen päällä on vanha Kuchingin hallintorakennus. Täällä ollaan ilmeisen viehtyneitä avaruusraketteihin. :D

Museon kisuja toivottamassa tervetulleeksi.

Ensimmäistä kertaa reissullani olin tilanteessa, että en tiennyt, kuinka kauan aioin viipyä paikassa mihin olin tullut. Yhden yön ikkunattomassa pikkukopissa nukuttuani halusin joka tapauksessa vaihtaa ikkunalliseen huoneeseen. Kysyin samasta majapaikasta, onko heillä ikkunallisia huoneita. Yhden hengen huoneita ei ollut, mutta kahden hengen huone kyllä. Pyysin saada katsoa, millainen huone olisi, mutta se ei ollut kuulemma mahdollista, sillä huone ei ollut vapaa ennen kahta. Kummallista... Ohi kulkiessani olin huomannut yhden ikkunallisen huoneen oven olevan auki ja huone oli aivan tyhjä. Perjantaiaamupäivän käytinkin siis tutustuen kaupungin majoitustarjontaan ja etsien paikkaa, missä viipyisin vähintäänkin viikonlopun yli, ehkä pidempäänkin, riippuen siitä, saisiko haaveilemani kouluvierailun järjestymään seuraavalle viikolle. Olin lähettänyt sähköpostia koululle ja kysynyt mahdollisuutta vierailuun, mutta en ollut saanut sieltä vielä mitään vastausta.

Majoitustarjontaa Kuchingissa on paljon. Tarjolla on kaikkea mahdollista viiden tähden hotelleista lääviin. Olin illalla syödessäni käydessä katsellut jo sillä silmällä paikkoja, että millä alueella haluaisin majottua. Niinpä suunnistin suoraan Green Hill -kadulle, joka on edullisten majapaikkojen keskittymä. Lähdin kyselemään järjestelmällisesti jokaisesta hotellista vapaita huoneita. Kaikkialla oli vapaata, joten aika monta erilaista huonetta kävin katsomassa. Suurin osa jokseenkin kulahtaneita. Osa hotelleista oli tunkkaisia ja savuisia, kun sisätiloissa sai polttaa. Kun kerran valinnanvaraa oli, halusin huoneen, jossa on oma vessa ja suihku. Löysin lopulta yhden ihan mukavanoloisen hotellin, jonka nimi oli 48. Huone oli iso ja valoisa. Siellä oli avokaappi, johon sai ripustettua vaatteita, pöytä, siisti kylppäri (jossa suihku oli perällä), ilmastointi, TV (jota en kertaakaan avannut) ja oikein hyvä sänky kohtuullisilla tyynyillä. Lisäksi aulassa oli vesiautoomatti, josta sai täyttää juomapullonsa ilmaiseksi. Hinnaksi sain neuvoteltua 65 ringgittiä yöltä. Valintani tehtyä kävin hakemassa tavarani My Placesta ja muutin majapaikkaa.

Kissojen lisäksi toinen Kuchingia leimaava juttu on jokivarsi. Siitä tuli suosikkipaikkani. Joka päivä kävin siellä kävelemässä, välillä parikin kertaa päivässä. Tunnelma siellä oli erilainen päivällä ja illalla. Joen toisella puolella oli Sarawakin hallintorakennus ja hallitsijan asunto, Astana. Siellä oli myös suosittu ruokapaikka ja pieni linna. Joen yli pääsi veneellä. Matka maksoi vain 50 senttiä (12,5 meidän senttiä).  Auringonlaskun aikaan rannalle kerääntyi ihmisiä ihan vaan chillailemaan. Ihmiset istuskelivat penkeillä, ostivat myyntikojuista syötävää ja seurustelivat keskenään. Pitkin rantabulevardia oli siellä täällä muusikoita soittamassa ja laulamassa. Musiikki vaihteli paikallisista lauluista klassikoihin ja päivän hitteihin. Iltavalaistuksessa jokivarsi oli hieno!

Oikealla Kuchingin uusi hallintorakennus iltavalaistuksessa.

Tällä(kin) veneellä tuli joki ylitettyä.

Hallintorakennus lähempää ja päiväsaikaan kuvattuna.

Hallitsijan asunto (tai siis pieni osa siitä. Hyvää kuvaa ei mistään kohtaa tahtonut saada otettua). En kyllä kuvaa ottaessa huomannut tuota lintua tuolla taivaalla...

Lauantai-iltana olin taas auringonlaskun aikaan rannalla ja kun olin auringonlaskun ihaillut ja käännyin toiseen suuntaan, tajuntaani tunkeutui kummallinen ajatus. Piti olla täysikuu, mutta taivaalla näkyi vain olemattoman ohut sirppi, eikä kunnolla sitäkään. Katsoin ensin, että taivas on pilvessä, mutta äkkiä se vaihtoehto oli poissuljettu. Pilvisellä taivaalla ei tähdet näy, nyt näkyi. Aivoissa raksutti hetken ennen kuin päädyin siihen, että kyseessä täytyy olla kuunpimennys. Enpä ole ennen eläissäni sellaista nähnyt. Nytkin siis ihan vahingossa. Olihan se hieno kokemus. Sitä kuvatessani pari nuorta tyttöä tuli kysymään, saisivatko he haastatella minua. Sehän sopi. Tytöillä oli opintoihin liittyen tehtävänä haastatella ihmisä joenvarren asioihin liittyen. Vastaavanlaiseen haastatteluun törmäsin myöhemmin käydessäni turisti-infosta kyselemässä tietoja, mutta tämä haastattelu koski luonnollisestikin turisti-infon palveluja.

Haastattelija ja haastateltava

Päivät Kuchingissa olivat leppoisia ja rauhallisia. Joka päivälle oli kuitenkin jotain aktiviteettia. Perjantain päähomma oli uuden majoituksen etsiminen, lauantaina kirkkoreissu, sunnuntaina geokätköily, maanantaina perinnekylä ja tiistaina kissamuseo + orkideapuutarha. Kirkko sijaitsi muutaman kilometrin päässä jokivarresta. Sinne päästäkseen piti ottaa taksi. Kirkko sijaitsee seurakunnan ylläpitämän koulun yhteydessä ja siellä on englanninkielinen jumis. Mistään en onnistunut löytämään tietoa jumiksen alkamisajasta. Tarkkaa osoitettakaan ei netistä löytynyt, vain kadunnimi. Sen avulla yhdessä taksikuskin kanssa yritimme kirkkoa löytää. Pienen kiertelyn jälkeen onnistumme löytämään ison kyltin, joka osoitti kirkon olevan siinä suunnassa, mistä olimme juuri tulleet. Kuski kääntyi takaisin päin, mutta kirkkoa ei näkynyt. Ehdotin, että kuski kysyisi ohi kulkevalta jalankulkijalta, missä kirkko on. Olimme parkissa käytännössä kirkon edessä, mutta sillä kohdalla ei enää ollut minkäänlaista kylttiä ja kirkko oli vähän sisemmällä pihalla.

Orkideapuutarhasta

Kirkossa viereeni istui kiinalainen nainen, jonka englannista en meinannut saada mitään selvää. Muutenkin täällä on taas ihan oma tapa puhua englantia ja menee varmaan hetki, ennenkuin opin tämän tyylin sisäistämään. Nämä ihmiset kun eivät osaa ääntää s, r ja k -kirjaimia. Ice on siis ai, milk on mil ja rice on lais. Jumis oli ehtoollisjumalanpalvelus. Vieruskaverini pyysi minut kaverikseen jalkojen pesuun. Ehtoollisen jakaminen oli taas erilainen mitä olen ennen nähnyt. Diakonit jakoivat leivän ja viinin ihmisille penkkeihin, niinkuin adventtikirkossa on tapana. Mutta kun he lähtivät jakamaan, kaikkia, jotka halusivat osallistua ehtoolliseen, pyydettiin nousemaan seisomaan. Sitä mukaa, kun oli saanut leivän ja viinin, istuttiin alas. Näin jakajien oli helppo nähdä, vieläkö joku oli ilman ja toisaalta täydessä kirkossa oli huomattavasti helpompi saada jaettua kaikille, kun ihmiset pystyivät itse siirtymään lähemmäs penkkirivin päätä ottamaan leivän ja viinin.

Jossain vaiheessa jumista vieruskaverini kyseli mitä suunnitelmia minulla on jumiksen jälkeen. Kun kerroin, ettei minulla ole mitään erityisiä suunnitelmia, hän alkoi ehdottaa, että lähtisin hänen mukaansa ja hän voisi hieroa minut. En oikein innostunut ajatuksesta. Jotenkin tämä vieruskaveri vaikutti oudolta. Seuraavaksi hän kysyi, olenko kasvissyöjä ja olisi vienyt minut syömään jonnekin. Tähänkään en innostunut, kun en saanut oikein mitään selvää, minne hän olisi minua ollut viemässä. Jumiksen jälkeen hän selkeästi kuvitteli minun olevan lähdössä hänen kanssaan. Onneksi alakoulun johtajaopettaja oli myös kirkossa ja halusin puhua hänen kanssaan jumiksen jälkeen mahdollisesta koululla vierailustani. Pääsinkin hänen juttusilleen, mutta jotenkin vaikutti siltä, että hän ei ollut ollenkaan innokas ottamaan koululle vierasta. Hän sanoi, että hänen pitää puhua asiasta ensin kollegoidensa (yläkoulun rehtorin ja päiväkodin johtajan) kanssa. Hän pyysi minua soittamaan tiistaiaamuna, jotta hän voi maanantain aikana puhua asiasta. Näin sitten sovimme. Kun asia oli hoidettu, johtajatar kysyi, onko minulla kyyti takaisin hotellille. Sanoin, että en oikeastaan tiedä, kun en saanut vieruskaveristani selvää. Opettajan tehokkuudella johtajatar hankki minulle saman tien kyydin hotellille.

Kuchingin sunnuntaimarkkinat on rankattu yhdeksi kaupungin to do -jutuksi. Niinpä sunnuntaiaamuna sonnustauduin liikkeelle markkinat mielessä. Olin kartasta katsonut markkinoiden sijaintipaikan. Nekin olivat vähän kauempana, mutta silti kävelymatkan päässä. Matkalla olisi vielä sopivasti loput kaupungin kolme geokätköä, joita en vielä ollut hakenut. Menomatkalla poimin yhden muurahaisten tiukasti vartioiman, likaisen purkin puunkolosta. Päivä oli taas aurinkoinen ja kuuma. Olin vielä onnistunut jättämään hattuni lentokentälle vievään bussiin Johor Bahrussa. Oli siis markkinoilta jotakin ostettavaakin. Kun pääsin paikkaan, missä markkinoiden piti olla, siellä ei ollut mitään markkinoihin viittaavaa. Kävelin vähän pidemmälllekin, mutta mitään markkinoita ei löytynyt. Vähän siinä ihmettelin asiaa, mutta totesin sitten, että olkoon, en ala edes kyselemään keneltäkään vaan lähden etsimään loput geokätköt. Onhan noita markkinoita nähty. Parempi vaan, kun pysyy pois, niin ei tule tehtyä heräteostoksia.

Loput kaksi kätköä oli yhtä lailla muurahaisten vartioinnissa ja yhtä likaisia kuin ensimmäinenkin. Tuollaiset kätköt eivät kuulu suosikkeihini. Harmikseni mikään Kuchingin purkeista ei ollut tarpeeksi iso, että olisin voinut tiputtaa sinne Balilta matkaan tarttuneen matkalaisen. Toivottavasti jossain tulee vastaan riittävän kokoinen purkki. Kätköjä hakiessani löysin itseni ensin toisen maailmansodan veteraanien muistomerkiltä ja sitten kaupugin keskellä olevasta puistosta, jonka keskellä on pieni tekojärvi. En olisi noihinkaan paikkoihin taatusti "eksynyt", jos ei niissä olisi kätköjä ollut.

Maanantaina heittäydyin täysin turistiksi. Hyppäsin shuttlebussiin, joka vei Sarawakin kulttuurikylään. Kylä sijaitsee hulppean Santubong-vuoren juurella, Damain rannan tuntumassa. Kylässä on edustettuna kaikki suurimmat Sarawakissa elävät etniset ryhmät. Siellä pääsee tutustumaan heidän kulttuuriinsa ja elintapoihin. Kylässä on useita tyypillisä longhouseja, joissa paikalliset asuvat jokien varsilla. Noihin longhouseihin on mahdollista myös majoittua niin kulttuurikylässä kuin monissa paikoissa ympäri Sarawakiakin. Talot ovat nimensä mukaan pitkiä, rivitalon kaltaisia, mutta eivät ollenkaan kuin meidän rivitalot. Ensinnäkin ne on rakennettu enimmäkseen riu'uista ja puusta. Jokaisella perheellä on oma asunto keittiöineen, mutta asuntojen edustalla on yhteinen oleskelutila, jossa miehet istuvat yhdessä iltaa naisten pysyessä sisällä. Monet portaat talojen sisällä olivat tosi kapeita ja jyrkkiä. Sai oikein tosissaa keskittyä niitä kiipeämään ja laskeutumaan. Lisäksi astinlaudat olivat niin kapeita, että päkiä juuri ja juuri siihen sopi. Meinas vähän hirvittää niitä kavutessa... Toinen asia, joka tuntui aika hurjalta, oli se, että noissa puisissa taloissa oli avoimia tulisijoja jopa keskellä lattiaa. Joissakin taloissa tulisijassa oli tuli, eikä ketään mailla halmeillakaan sitä vahtimassa. 

Kultturikylän ravintola ja teatteri hulppeissa maisemissa.

Tyypillinen long house.

Ne raput...

Kahdesti päivässä kulttuurikylän väki esittää turisteille upean shown teatterirakennuksessa. Jokainen etninen ryhmä esittää oman perinnetanssinsa pukeutuneena huikean hienoihin perinneasuihin. Osa tanssijoista oli noissa asuissaan myöhemmin kylässä omissa taloissaan ottamassa vieraita vastaan. Monessa talossa oli kyseisen etnisen ryhmän ihmisiä tekemässä jotain heidän perinnepuuhiaan - käsitöitä tai ruokia. Useammassa paikassa ostin tarjolla olleita syötäviä. Mukaan tarttui mm. cassavalastuja, riisi"tippaleipä" (tehty riisijauhosta, palmusokerista ja vedestä rasvassa uppopaistaen) ja sitten jotain aivan kummallisia (mutta hyviä) palmun rungosta tehdystä jauhosta ja kookosmaidosta tehtyjä pippurin kokoisia palleroita. Samaisesta palmujauhosta ja kookosmaidosta tehdyn "pannukakunkin" söin. Tuon heimon väki käyttää palmujauhoa riisin sijasta. Oli tosi mielenkiintoinen uusi tuttavuus!

Suurimmat aplodit saanut tanssija

Kaikki tanssijat yhdessä viimeisessä tanssissa.

Yhden talon "asukit"

Miekantekijä

Syöminen Kuchingissa oli ihan oma ohjelmanumeronsa. Kaupungissa on useita länsimaisia ostoskeskuksia, joiden yhteydessä on myös länsimaista ruokaa tarjoavia ravintoloita. Luonnollisestikin hinnat näissä paikoissa ovat korkeammat kuin paikallista ruokaa tarjoavissa food courteissa, joita löytyy pitkin katujen varsia. Halvimmillaan söin paikallisessa ravintolassa kuudella ringgitillä (1,50 €). Tuohon hintaan sisältyi myös juoma. Hotellini lähellä oli myös yksi intialainen ravintola, jossa kävin jopa kaksi kertaa syömässä ja kummallakin kerralla söin saman annoksen. Tuo annos maksoikin sitten 26 ringgittiä (6,50€). Summa tuntui tosi isolta täkäläisittäin. Yhden kerran kävin myös paljon mainostetussa TopSpot -food courtissa. TopSpot sijaitsee yhden liikerakennuksen/parkkihallin kattotasanteella ja tarjoaa pääasiassa kalaa ja muita mereneläviä. Olin ihan ihmeissäni, mitä siellä söisin, kunnes yhden ruokakojun tarjoilija opasti minut systeemiin ja suositteli yhtä kalaa. Siiitä sitten rakensimme yhdessä minulle annoksen. Kala poimittiin jäiden seasta tiskiltä ja punnittiin. Otin kalalle kaveriksi sweet and sour -kastikkeen ja riisiä. Vaikka kala itse oli pieni, annos oli niin iso, että en mitenkään jaksanut syödä kaikkea.

Noissa kauppakeskuksissa oli myös muutama hyvin varustettu ruokakauppa. Onnistuin yhdestä löytämään jopa Ryvitan ruisnäkkäriä, jopa kolmea erilaista. Kun hotellillani ei ollut aamiaista tarjolla, noita näkkäreitä söin maapähkinälevitteen kanssa aamiaiseksi. Ja kun löysin Sun-Maidin minikokoisia rusinarasioita pussillisen, yhtenä aamuna laitoin rusinoita vielä näkkärin päälle ja olipa muuten hyvä yhdistelmä! Tietysti se "pakollinen" omena kuului myös aamiaiseen. PItäähän se lääkäri täälläkin pitää loitolla. :D

Sinne missä pippuri kasvaa...

Kerran jos toisenkin olen elämäni aikana kuullut jonkun toivovan toisen päätyvän sinne missä pippuri kasvaa. Minäpä päätin lähteä sinne ihan vapaaehtoisesti! Pakkasin kimpsut ja kampsut kasaan Singaporessa ja lähdin aamukymmenen aikoihin kävelemään läheiselle bussiasemalle, mistä lähti bussit Malesian puolelle, Johor Bahruun. Taskussa oli lentolippu Johor Bahrusta Kuchingiin, Sarawakiin, Borneolle. Lento lähtisi viideltä. Bussiasemalla näkyi monenlaisia busseja. Oli express-bussia ja paikallisbussia. Koska minulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka kauan matkani Johor Bahrun lentokentälle kestäisi, päätin mennä Johor Bahruun express-bussilla. Hintaa 3 dollaria (noin 2 €). 

Matka rajalle sujui nopeasti moottoritietä pitkin. Rajalla kaikki matkustajat tavaroineen nousivat bussista ja kävelivät Singaporen puolen tulliin. Tullissa ei ollut jonoja juuri lainkaan, joten muodollisuudet oli nopeasti hoidettu. Sama bussi odottikin tullin jälkeen ja sillä jatkettiin Malesian puolen tulliin. Siellä jonoja oli jonkin verran enemmän. Kuvittelin joutuvani täyttämään jonkun maahantulokaavakkeen, mutta mitään papereita ei tarvinnut täyttää. Passin kanssa vain käveltiin passintarkastukseen. Siinä sai passiin leiman, jonka mukaan oli oikeutettu 90 päivän oleskeluun Malesiassa.

Tullissa tuhraantui sen verran aikaa, että kun vihdoin pääsin ulos bussilaitureille, ei omaa bussiani näkynyt enää missään. Olin siihen jo varautunutkin, sillä matkaopaskirjan mukaan näin todennäköisesti kävisikin. Etsin siis oikean laiturin ja jäin odottamaan seuraavaa bussia. Sitä saikin sitten odottaa. Paikallisbusseja kulki jatkuvasti, mutta seuraava express-bussi tuli vasta reilun puolen tunnin päästä. Onneksi olin varannut matkaan reilusti aikaa, joten ei ollut mitään syytä huoleen.

Ensimmäistä kertaa olin nyt Malesian maaperällä. Monesti olen aikaisemmin haaveillut täällä lomailevani, mutta jostain kumman syystä olen aina löytänyt itseni Thaimaasta. Odotin Malesian olevan jokseenkin samanoloinen kuin Thaimaan ja siksi yllätyinkin jossain määrin, kun heti ensimmäisenä totesin liikennekulttuurin olevan huomattavasti fiksumpaa täällä. Mopoja ei ole ollenkaan siinä määrin kuin Thaimaassa (tai Balilla) ja liikenne soljuu paljon sujuvammin. Torvet eivät soi samalla tavalla ja sääntöjä noudatetaan paremmin. Muutenkin katukuva on siistimpi ja enemmän länsimaisen oloinen.

Bussi ajoi Larkinin bussiasemalle, josta lähtee myös bussit lentokentälle. Kello oli vähän yli puolen päivän, kun olin Larkinin asemalla. Ajattelin saman tien selvittää, miten lentokentälle menee busseja. Näin opaskyltin infopisteeseen ja lähdin etsimään sitä. Bussiaseman sisätilat olivat aivan markkina-aluetta. Asema oli täynnä erilaisia myyntikojuja. Infopiste ei löytynytkään ihan helposti. Kun vihdoin sen onnistuin löytämään, siellä ei ollut ketään. Seinällä oli kyltti, jossa sanottiin infon olevan kiinni 13-14. Kello oli vähän yli 12. Hetken mietittyäni päätin etsiä jonkun lippujen myyntiluukun, mistä voisi kysyä apua. Osa lippuluukuista oli sisällä ja osa ulkona laiturialueella. Lähdin katsomaan ensin ulkoa. Ovella vastaan tuli mies, joka kysyi, minne olen menossa. Kun kerroin olevani menossa lentokentälle, hän pyysi seuraamaan. Mies kyseli laitureilla ihmisiltä lentokentän bussia ja vihdoin löytyi oikea laituri. Siellä oli toinen mies, jonka tehtävänä näytti olevan ohjata ihmisiä oikeisiin busseihin ja lähettää bussit matkaan oikeaan aikaan. Mies kertoi, että seuraava bussi lentokentälle lähtee kahdelta. Hän pyysi minun tulemaan takaisin varttia vaille. Ihmettelin hiljaa mielessäni, kuinka bussin lähtöön on niin pitkä aika, mutta onneksi minulla ei ollut kiire kentälle. Ehtisin vielä hyvin kahdelta lähtevällä bussilla.

Lähdin etsimään asemalta pankkiautomaattia, että saisin paikallista valuuttaa. Opaskylttejä seuraten automaatti löytyikin helposti. Syötin kortin, näppäilin tunnusluvun ja haluamani summan ja jäin odottamaan. Kone mietti hetken aikaa, ennen kuin pyysi ottamaan kortin. Rahaa se ei antanut eikä edes mitään ilmoitusta, miksi ei. Yrtin uudelleen pienemmällä summalla, mutta samalla tuloksella. Piti siis löytää toinen automaatti. Toivottavasti asemalta löytyisi sellainen... Käännyin ympäri ja aloin katsella minne lähden. Siinäpä selkäni takana oli kolme automaattia lisää. Helpottuneena työnsin korttini seuraavaan masiinaan, joka ei sekään halunnut antaa minulle rahaa. Vielä oli kaksi automaattia kokeilematta. Syötin korttini kolmanteen koneeseen nyt jo hiljaa mielessäni rukoillen, että saisin rahaa. Tämä vaikutti jo lupaavalta, kun tällä kertaa ei tarvinnut syöttää itse haluaamaansa summaa, vaan sai valita näytöltä sopivan vaihtoehdon. Valinnan jälkeen kone alkoi ruksuttaa lupaavasti ja YES, se alkoi työntää seteleitä ulos! Miten voikin rahan nostaminen automaatista olla niin vaikeaa...

Koska minulla oli puolitoista tuntia aikaa haahuilla asemalla bussia odottaessa, päätin viedä rinkan säilytykseen. Maksoin siitä 5 ringgittiä (1,25 €). Tavarasäilytyksen vieressä oli vessa, johon seuraavaksi suuntasin. Vessamaksu taisi olla 50 senttiä (0,13 meidän senttiä). Nytpä ei enää länsimaisuudesta ollut sitten tietoakaan. Vastassa oli vessakopit kyykkyvessoin. Vessapaperista oli turha haaveilla. Onneksi minulla oli reppu mukana ja repussa omat vessapaperit. Kaivoin rullan repun pohjalta, pistin repun selkään ja eikun kyykkimään. Hyvin ne tarpeet voi näinkin tehdä.

Aikaa tappaakseni kiertelin katselemassa myyntikojujen tarjontaa. Kaikesta näki, että nyt ollaan muslimimaassa. Valtaosa naisista oli hunnutettuja ja asemalla oli valtava määrä kojuja, joissa myytiin noita huiveja/huntuja. Koskaan aikasemmin en ole kiinnittänyt erityisempää huomiota noihin huntuihin, mutta nyt, kun niitä oli niin paljon huomasin, kuinka osa niistä oli tavattoman kauniita. Jopa niin kauniita, että olisi ihan tehnyt mieli saada itselle sellainen. Toki joukossa oli perinteisiä mustia huntuja, mutta enimmäkseen hunnut olivat värikkäitä ja koristeellisia.

Kojut kierrettyäni aikaa oli vielä reilusti, joten päätin syödä. Vaihtoehtoina oli McDonalds, joku donitsipaikka, josta sai myös voileipiä tai paikallinen itsepalveluravintola. Mäkkäri ei iskenyt ollenkaan, donitsipaikassa ei ollut minulle mitään syötävää, joten jäljelle jäi paikallinen. Kävelin ovesta sisään ja ihmettelin, miten siellä pitäisi toimia. Tarjoilija tuli kysymään, voisi olla avuksi. Kerroin haluavani kasvisruokaa. Hän näytti itsepalvelutiskiltä, mitkä olivat kasvisruokia (ei tulisia sellaisia). Sitten sain lautasen, jolle toinen tarjoilija ensin kumosi kupillisen riisiä. Sitten sain itse lappaa tiskiltä lautaselle mitä halusin. Annoksen kasattuani kysyin tarjoilijalta, minne maksan. Hän käski mennä pöytää istumaan. Etsin vapaan pöydän, johon istuin. Seuraava tarjoilija tuli kysymään, mitä haluan juoda. Tarjolla ei ollut sen paremmin soodavettä kuin tuorepuristettuja mehuja, joten skippasin juomat. Olihan minulla vesipullo repussa. Samainen tarjoilija sitten katsoi, mitä minulla oli lautasella ja kirjoitti laskun (noin 10 ringgittiä, eli 2,50 €), jonka maksoin seuraavalle tarjoilijalle.

Syötyäni kello olikin jo sen verran, että oli aika lähteä hakemaan rinkka säilytyksestä ja palata laiturille bussia odottamaan. Nappasin matkalta uuden vesipullon mukaan. Laiturille kävellessäni vastaan tuli taas joku mies, joka kysyi, minne olen menossa. Sanoin meneväni lentokentälle ja hän opasti minut oikealle laiturille. Siellä jo tuttu mies olikin vastassa. Tämä uusi mies puhui jotain tuon toisen kanssa ja sitten sanoi minulle, että lentokentälle ei ehkä menekään bussia kahdelta. On niin hiljaista. Arkipäivinä sinne ei kuulemma mene kuin kolme vuoroa päivässä. Viikonloppuisin on vilkkaampaa. Mies tarjosi, että hän voisi ajaa minut kentälle 50 ringgitillä (12,5 €). Hän oli kuulemma taksikuski, mutta ei mittaritaksi. En ollut halukas maksamaan niin paljoa, ennen kuin olisi varmaa, että bussilla ei pääse. Niinpä kysyin itse kyytejä järkkäävältä mieheltä, meneekö kentälle bussia vai ei. Hän pyysi odottamaan hetken ja soitti yhden puhelun. Sen jälkeen hän sanoi, että bussi sittenkin tulee ja käski istumaan ja  odottamaan.

Istuin penkille ja jonkun ajan päästä mies huikkasi minulle, että nyt bussi tuli. Sille ei ollut tilaa laiturissa, joten se jäi vähän kauemmas odottamaan. Sinne minä suuntasin kamppeineni ja nousin bussiin. Yritin maksaa kyytiä, mutta kuski ei tuntunut olevan ollenkaan kiinnostunut rahoistani. Hän sanoi matkan maksavan 3,50 ringgittiä (88 senttiä). Tarjosin vitosen seteliä, mutta kuski ei ottanut sitä, viittasi vain tuohon toiseen miheen, joka oli nyt myös tullut bussiin. Menin rahan kanssa tuon miehen luo. Hän otti setelin ja antoi minulle viisi ykkösen seteliä takaisin. Kuski siis ilmeisesti halusi tasarahan. Menin takaisin kuskin luo ja tarjosin tasarahaa. Vieläkään hän ei ottanut rahoja vaan näytti pientä, läpinäkyvää boksia edessään. Boksissa oli reikä ja päättelin, että rahat pitää laittaa siitä. Työnsin rahani boksiin ja kuski antoi minulle kuitin,

Istuin alas odottamaan lähtöä. Melko pian lähdimmekin, mutta vain ajaaksemme nyt vapautuneeseen laituriin. Kello oli jo yli kaksi, eli bussin olisi pitänyt lähteä. Kuski lähti autosta jonnekin. Siinä sitten taas odotettiin. Nyt aloin jo miettiä, kuinka kauan vielä on mahdollista odottaa, ennen kuin alkaa tulla liian kiire. Matka kentälle piti kestää noin 40 minuuttia. Lähtöselvitys piti tehdä viimeistään tuntia ennen koneen lähtöä, eli neljältä. Totesin, että kunhan päästäisiin ennen puolta kolmea liikkeelle, minulle jäisi vielä vähän pelivaraa. Kello lähestyi uhkaavasti puolta kolmea, eikä kuskia näkynyt missään. Vihdoin kuski ilmestyi takaisin ja pääsimme matkaan juuri ennen puolta kolmea. Huokasin helpotuksesta. Mutta kun pääsimme liikenteeseen, en ollut enää lainkaan helpottunut. Nyt nimittäin sitä liikennettä olikin. Matelimme eteenpäin jonossa. Seurasin kännykän kartalta etenemistämme ja ajan kulua. Pieni paniikin poikanen alkoi hiipiä mieleen. Noinkohan ehtisin lennolle... Ensimmäiset pari kilometriä kesti kymmenen minuuttia ja matkaa oli lähes 30 kilometriä. Sillä vauhdilla en ikinä ehtisi koneeseen.

Jonkin ajan kuluttua pahin ruuhka onneksi helpotti, mutta nyt alkoi sataa - ja rankasti. Kunnon ukkoskuuro. Ja kaiken lisäksi bussi alkoi pysähdellä useilla pysäkeillä. Hermostuneena seurasin ajan nopeaa ja kilometrien hidasta kulkua. Taas oli kädet kyynärpäitä myöden ristissä, että ehtisin lennolle. Kolmen aikaan olimme noin puolivälissä matkaa. Siinä vaiheessa totesin, että pakkohan minun on ehtiä. Ei 15 kilometrin matkaan voi mennä yli tuntia. Vihdoin liikenne alkoikin kulkea suht mukavaa tahtia ja matka eteni melko joutuisasti. Vartin yli kolme olimme lopulta lentokentällä. Nyt sain todella huokaista helpotuksesta. Nostin rinkan selkääln ja repun vatsapuolelle ja kävelin terminaaliin etsimään lähtöselvitystä. Lähtösevitys tehtiinkin automaatilla, jonka jälkeen matkatavarat käytiin vain jättämässä drop-off tiskille. Automaatilla oli virkailija auttamassa ja kertomassa tarkat ohjeet lähtöselvityksen tekoon.

Rinkan jättämisen jälkeen siirryin turvatarkastukseen. Nyt kyseessä oli kotimaan lento, joten vesipullo meni turvatarkastuksesta läpi. Johor Bahrun kenttä on pieni kenttä, missä ei juurikaan ole tarjontaa. Kävelinkin suoraan lähtöportille ja ilokseni huomasin, että tarjolla oli ilmainen wifi. En ollut aamun jälkeen päässyt tarkistamaan sähköpostiani. Olin varannut hotellin yhdeksi yöksi vasta edellisenä iltana ja pyytänyt lentokenttäkuljetusta. En siis vielä tiennyt, oliko minulla kyyti odottamassa vai ei. Tietenkään kentän wifi ei toiminut... En jaksanut siitä sen enempää välittää. Näkisinpä sitten perillä, onko ketään vastassa vai ei.

Kun pääsimme koneeseen, huomasin ilokseni saaneeni ikkunapaikan. Vieressäni istui paikalliselta vaikuttava mies. Tervehdimme toisiamme, mutta sen enempää emme keskustelleet. Hyvin pian totesin, että mies on hirveän flunssainen. Hän yksi vähän väliä ja ryysti kuuluvasti räkää. Minulla oli melkoisen epämiellyttävä olo siinä vieressä. Onneksi lento oli lyhyt, vain puolitoista tuntia. Lähes koko matkan yritin syventyä niin intensiivisesti pasianssiin, että en olisi noteerannut vieruskaveriani. Loppumatkasta, kun laskun aikana ei saanut iPadia käyttää tuijottelin tiukasti ulos ikkunasta. Tulipa siinä samalla napsittua joku kuvakin Borneosta ilmasta käsin. Tuolla se pippuri siis kasvaa...

Sarawak-joki.

Vaikka Sarawak on osa Malesiaa, tänne saavuttaessa oli taas passintarkastus ja passiin sai uuden leiman ja viisumin. Rinkkaa karusellista odotellessa tarkistin, olisiko nyt wifiä käytössä. Ei ollut. Niinpä, kun sain rinkan, kävelin tuloaulaan katsomaan, oliskiko siellä mitää kyytiin viittaavaa. Eipä ollut sitäkään. Olimme hieman etuajassa, joten päätin odottaa hetken ja yrittää vielä kerran tarkistaa sähköpostit. Nyt wifi löytyi, mutta tälläkään kertaa ei toimiva. Kävelin takaisin paikkaan, missä vastaanottajat olivat enkä nähnyt siellä ketään, joka olisi ollut minua vastassa. Niinpä menin taksitiskille, mistä ostin taksikupongin 26 ringgitillä (6,50 €). Kupongin kanssa kävelin ovesta ulos taksien luo. Jonoa ei ollut, joten pääsin saman tien kyytiin ja matka kohti Kuchingin kaupunkia alkoi. Kuski kysyi hotelliani ja osoitetta. Hotelli oli pieni, joten kuski ei tiennyt, missä se on. Kun pääsimme oikealle kadulle, aloimme yhdessä tarkkaan katsella, mistä löytyisi My Place. Hetken etsimisen jälkeen bongasin hotellin kyltin. Vihdoin perillä! Tämä matka olikin taas vaihteeksi tuntunut seikkailulta, mutta onnelliseti tämäkin seikkailu taas päättyi.

Kirjauduin sisään hotelliin. Kysyin heti, onko heillä tilaa, jos haluan jäädä useammaksi yöksi. Olisi kuulemma tilaa. Sain huoneeni avaimen ja lähdin kapuamaan yläkertaan, kolmanteen kerrokseen. Rappuset olivat kapeat, jyrkät puuraput. Toisen kerroksen aulassa oli persoonalliset oleskelutilat. Komannessa kerroksessa oli vain kapea käytävä, jonka varrella oli neljä huonetta. Oma huoneeni oli viimeinen. Olin varannut yhden hengen huoneen. Kun avasin oven huoneeseeni, totesin sen olevan TOSI pieni. Huoneessa oli vain kapea sänky ja yöpöytä. Huone oli ikkunaton. Nurkassa oli pieni vessa, jossa oli pytyn ja lavuaarin lisäksi suihku. Suihku oli ensin, heti ovesta mentäessä ja pytty sen jälkeen. Suihkun jälkeen lattia oli siis märkä.

Oleskelutila.

Tämän enempää ei huoneesen juuri mahtunutkaan.

Sen enempää en jäänyt huonettani ihmettelemään, sillä nälkä ajoi saman tien liikkeelle. Piti löytää syötävää. Kuching sijaitsee joen varressa ja joen rantaan on kunnostettu kaunis kävelytie. Suuntasin rantaan ruokaa etsimään. Rantakadun varressa oli pieniä ruokakojuja, mutta ei varsinaisia ravintoloita. Kävelin bulevardin loppuun saakka ja vasta sieltä löytyi "oikea" ravintola, Libanonilainen. Vilkaisin pikaisesti ruokalistaa ja istuin pöytään. Tilasin falafeleja, kreikkalaisen salaatin ja porkkanamehua. Ihmettelin vähän, kun tarjoilija kysyi, otanko porkkanamehun maidon kanssa. En todellakaan ottanut! Ruoka oli niiiiiin hyvää! Tiedän uhmaavani kaikkia matkalaisen sääntöjä syödessäni tuoreita salaatteja, mutta en kertakaikkiaan voi kuvitellakaan eläväni kuukausitolkulla syömättä salaattia!!! Ja eiköhän tuo vatsan bakteerikanta ole jo tottunut aikamoiseen tykitykseen, kun jatkuvalla syötöllä tulee mitä kummallisempia ja eksoottisempia ruokia.

Singapore pähkinänkuoressa

Lento Balilta Singaporeen oli myöhässä. Ei onneksi paljoa, mutta sen verran, että kun vihdoin olimme saapumassa Singaporeen, jouduimme kaartelemaan kentän läheisyydessä hyvän tovin, ennen kuin meille löytyi rako laskeutumiseen. Käytäväpaikalta ei päässyt edes ihailemaan maisemia ilmasta käsin. Kun sitten saimme luvan laskeutua ja pääsimme purkautumaan koneesta kentälle, oli ihan mielenkiintoista nähdä, miltä näyttää yksi maailman parhaaksi rankattu lentokenttä. Pikaisen läpikävelyn perusteella kenttä ei mitenkään erityisesti näyttänyt poikkeavan muista, mutta ehkä sen hyvyyden olisi nähnyt, jos olisi joutunut viettämään aikaa kentällä. Nyt ei tehnyt mieli jäädä yhtään ylimääräistä hetkeä kentällä viettämään. Halusin päästä mahdollisimman pian hostelliin ja syömään.

Olin varannut kolmeksi yöksi majoituksen Five Rocks hostellista. Edellisenä päivänä olin saanut hostellilta sähköpostia, jossa oli kerrottu hintoineen, mitä vaihtoehtoja kentältä oli päästä hostellille. Juna olisi ollut edullisin (2,20 Singaporen dollaria eli 1,5 euroa), mutta päädyin helpompaan vaihtoehtoon ja valitsin shuttle bussin, joka maksoi 9 dollaria (6 euroa), mutta vei suoraan hostellin ovelle saakka. Kentältä nostin myös käteistä. Kuvittelin nostavani aika reilusti muutaman päivän tarpeisiin, kun nostin 250 dollaria (noin 170 euroa). Majoitus maksoi 90 dollaria, joten käyttörahaa jäi vielä 160 dollaria, mikä tuntui paljolta. Koska suunnitelmissani on käydä myös Bruineissa, ei haittaisi, vaikka rahaa jäisi, sillä Singaporen dollarit ovat käypää rahaa myös siellä.

Shuttle bussi maksettiin tiskille ja sitten jäätiin odottamaan, että kuski tulee aikanaan hakemaan kyytiin. Pian kuski tulikin ja huomasin olevani ainoa kyytiläinen tässä bussissa. Ajoimme kuitenkin vielä toisen terminaalin kautta, mistä kyytiin tuli muutaman lisämatkustaja. Matka lentokentältä kaupunkiin oli vaikuttava. Neljä kaistaa veti yhteen suuntaan, kaikki ajoivat liikennesääntöjen mukaan, ruuhkista ei ollut tietoakaan ja tietä reunusti aivan mahtavat kukkivat pensaat! Ympäristö oli todella siistiä ja kauniisti laitettua. Kun lähestyimme kaupunkia, edessä avautui näkymä muutamille Singaporen kuuluisimmille nähtävyyksille. Siinä oli valtavan kokoinen maailmanpyörä ja joen takana kolmetorninen hotelli, jonka kattotasanne yhdistää tornit toisiinsa. 

Hostelli oli positiivinen yllätys. Olin varannut majoituksen kahdeksan hengen naisten huoneesta. Huone sijaitsi vain naisille tarkoitetussa kerroksessa ja oli ihanan pinkki. :D Huoneeseen päästäkseen piti kahdesta ovesta tulla ensin avainkortilla sisään ja vielä huoneen ovesta avaimella. Huoneessa oli jokaiselle oma lukollinen kaappi. Kämppiksiä ei ollut kuin kaksi - toinen saksalainen, toinen jenkki. Tosin seuraavaksi yöksi tuli pari lisää ja viimeisenä yönä huone olikin jo täynnä.

Hostelli sijaitsi arabialaisella alueella. Lähistöllä oli katu, joka oli täynnä itämaisia kangas- ja mattokauppoja. Toisella kadulla oli lähi-idän alueen ravintoloita toinen toisensa vieressä. Siinä tuli syötyä joka päivä päivällistä - kolme iltaa, kolme erilaista kasvismoussakaa... Keskimmäinen oli ehdottomasti paras! 

Kadut arabialaisella alueella olivat värikkäitä. Tämä talo oli yksi hauskimmista.

Näyteikkunan ei suinkaan tarvitse olla aina perinteinen (ja tylsä).

Ensimmäisenä iltana en jaksanut lähteä hostellilta lähikortteleita kauemmas. Olin tyytyväinen, kun sain siitä ruokaa ja sitten oli aika huilia ja kerätä virtaa parin päivän tiiviiseen Singaporeen tutustumiseen. Tiistaiaamuna hostellilla nautitun aamiaisen jälkeen lähdin etsimään lähintä metroasemaa päästäkseni Orchard-kadulle, mikä on Singaporen ostosmekka. Kauppakeskusten takia en sinne kyllä ollut menossa, vaan siksi, että siellä metroasemalla myytiin Singapore turistipasseja, jollaisen olin päättänyt ostaa kahdeksi päiväksi. Sillä kun sai matkustaa rajattomasti julkisissa kulkuneuvoissa ja siihen sisältyi myös yhden päivän käyttöoikeus FunVee -hop on hop off bussiin samoin kuin jokilaivaan.

Passi maksoi 26 dollaria (17,50 €). Sen ostettuani päätin käydä vähän katsomassa, miltä se niin upeaksi sanottu ostoskatu näyttää. Olihan siellä kauppakeskuksia toinen toistaan upeampia. Parissa kävin pyörähtämässä ja toteamassa, että ne eivät olleet minua varten. Yhden kauppakeskuksen edessä oli hieman oudon näköistä sakkia ja totesin, että ehkä pitäisi näyttää tuolta, jotta sulautuisi shoppailijoiden joukkoon... 

Suunnistin seuraavalle lähimmälle metroasemalle tarkoituksena mennä jokirantaan maailmanpyörälle, josta FunVee-bussi lähtee. Ajattelin tehdä kaupunkisightseeingin saman tien. Busseja lähti vain tunnin välein. Olin aika tiukalla aikataululla liikkeellä. Metroasemalta piti kävellä jonkin matkaa bussipysäkille. En tietenkään löytänyt heti oikeaa pysäkkiä ja kun lopulta löysin perille, bussi oli juuri lähtenyt. Tunnin odottaminen ei houkutellut lainkaan, joten päätin käydä katsomassa, mihin aikaa jokiristeilylaiva lähtisi. Sen lähtöön oli aikaa vain vartin verran, joten suunnitelmani vaihtui lennosta ja päätinkin lähteä katselemaan kaupunkia joelta käsin.

Tuollaisella laivalla jokea pitkin seilattiin. Kiva oli nähdä vähän eri suunnasta kaupunkia.

Jokiristeilyn jälkeen vatsa alkoi ilmoitella, että olisi aika saada lounasta. Hyppäsin metroon ja suuntasin Intialaiseen kaupunginosaan. Intialainen ruoka kun kelpaa aina! Metroasemalta lähdin täysin päämäärättömästi kujille etsimään ruokapaikkaa. Ja siinä se sitten oli! Kamala ravintola!!! Ihan pakko oli mennä katsomaan, mitä se tarjoaa. Ruokalistoista ei saanut oikein mitään käsityistä, mitä annokset oikeasti pitivät sisällään. Tässä ravintolassa tilaus tehtiin kassalle ja ruoka maksettiin saman tien. Ilmeisesti katselin sen verran ihmeissäni ruokalistaa, kun yksi kassarouvista tuli luokseni kysymään, voisiko hän olla avuksi. Kerroin haluavani ei tulista kasvisruokaa. Yhdessä sitten listalta etsimme, mitä voisin syödä. Lopulta en oikein itsekään ollut perillä, mitä tilasin, mutta sen tiesin, että kasvisruokaa saan.

Kun sain ruuan eteeni, siinä olikin ihmettelemistä. Ruoka oli katettu tarjottimelle levitetyn banaanin lehden päälle. Siinä oli riisiä, kolmea erilaista muhennosta, kaksi lientä, jotain maissileivältä vaikuttavaa ja sitten kupillinen aivan omituista vihreää jotakin... Se ei ollut makeaa eikä suolaista. Se oikeastaan maistunut juuri miltään, mutta tuntui oikein hyvältä suussa sen jälkeen, kun oli ensin hyvässä uskossa lappanut suuhunsa ruokaa, jonka ei pitänyt olla tulista...

Lounastettuani pyörin hetken Little Indian kaduilla ja eksyin kauppaan, josta löysin muistitikkuja ja -kortteja. Olin varmuuskopioinut valokuvani tikulle viimeksi Australiassa ja sen jälkeen varmuuskopiot olivat vain iPadilla, jonka muisti oli jo aivan täynnä. Oli siis korkea aika hankkia uusi tikku (edellinen kun tuli Ausseissa täyteen). Maksoin 16 gigan tikusta ja 8 gigan kortista yhteensä 20 dollaria (13,50 €). Aika soppeli hinta... :D

Edellisellä viikolla ennen Singaporeen menoani Singaporen pitkäaikainen, rakastettu pääministeri, joka nosti Singaporen köyhyydestä yhdeksi maailman menestyväksi maaksi, kuoli. Hänen kuolemansa näkyi joka puolella katukuvassa. Kaduilla oli isoja panderolleja, jotka kunnioittivat edesmenneen pääministerin muistoa. Intialaisessa kaupunginosassa vastaan tuli tällainen.

Keskiviikkona pääsin sitten vihdoin tekemään sen bussikierroksen SIngaporeen. Bussi ajoi monien tärkeimpien nähtävyyksien kautta. Sataman huikean hieno puutarha olisi ollut ihan mielenkiintoinen käyntikohde ihan jalkautuakin, mutta se olisi tarvinnut enemmän aikaa. Niinpä tyydyin ihailemaan sitä vain bussista käsin. Nämä "puut" ovat iltaisin valaistuja ja satamassa on upea valoshow, joka sekin jäi tällä reissulla näkemättä. Olin iltaisin niin väsynyt, että hyvästä yrityksestä huolimatta en satamaan enää saanut itseäni hilattua valoshowta katsomaan.

Chinatown olisi ollut myös yksi kohde, missä olisi voinut jalkautua, mutta sekään ei kuulunut listalleni. Niinpä napsin kuvia bussista. Alla kuva Chinatownin kuuluisimmasta temppelistä.

Vaikka bussireissulla olisikin voinut hypätä bussista pois ja jatkaa taas seuraavalla, pysyin kyydissä koko matkan, sillä tarkoituksenani oli kiertoajelun jälkeen lähteä Sentosan saarelle. Saari itsessään oli mielenkiintoinen käyntikohde kaikkine nähtävyyksineen, mutta halusin sieltä hakea myös muutaman geokätkön. Saarelle pääsee joko monoraililla, köysiradalla tai kävelysiltaa pitkin. Menin kävelysiltaa. Heti sen alussa oli yksi geokätkö, jota olin edellisenä päivänä jo käynyt vähän etsimässä, mutta silloin ei onnistanut. Nyt kätkö löytyi välittömästi, kun satuin istahtamaan juuri oikeaan kohtaan.

Päivä oli jälleen kerran kuuma. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Onneksi kävelysillalla pystyi kävelemään varjossa. Saarelle päästyäni yritin lähteä suunnistamaan suoraan ensimmäiselle kätkölle. Sepä ei vaan ollutkaan niin yksinkertaista. Piti löytää oikea reitti kaikkien rakennusten välistä. Siinä reittiä pähkäillessäni totesin, että taidanpa lounastaa ennen kuin lähden kätköjä metsästämään. Ruokapaikkoja oli tarjolla monenlaisia. Päädyin Meksikolaiseen ravintolaan ja tilasin nachoannoksen. Tällä kertaa annoksessa oli kunnon kasa nachoja eikä sitä kuutta lastua, kuten Balilla. :D Tässä vaiheessa olin jo todennut, että lentokentältä nostamani rahat olivat huvenneet kummasti. Singapore on hintatasoltaan niin eri luokkaa kuin Bali. Onneksi luottokortti on olemassa! En enää halunnut nostaa lisää käteistä, joten maksoin loput tarvittavat ostokset ja ruuat kortilla - toivoen hartaasti, että korttia ei kopioitasi missään.

Sentosan saarta tituleerataan Singaporen viihdekeskukseksi. Siellä voisi helposti viettää päivän jos parikin kiertäen erilaisia nähtävyyksiä. Saarelta löytyy mm. Universal-studio, Madame Tussauds vahakabinetti, valtava leijona, jonka sisään (ja suuhun) pääsee, merimaailma, monenlaisia museoita ja upeat hiekkarannat. Saarella näkyi useita koululais- ja opiskelijaryhmiä opettajineen opiskelemassa. 

Ensimmäisen kätkön löydettyäni yritin suunnistaa seuraavalle, mutta päädyin paikkaan, missä oli tietyöt ja tiellä oli jalankulku kielletty. Siinä ihmetellessäni, miten ihmeessä pääsen rannalle, missä kätkö on, luokseni tuli joku henkilökuntaan kuuluva mies, joka kysyi, voisiko olla avuksi. Kerroin etsiväni tietä rannalle. Hän neuvoi ottamaan bussi nro kakkosen ja menemään sillä. Saarella on oma ilmainen bussiverkosto. Niinpä hyppäsin bussiin, jolla en päässyt kätkölle asti, mutta bussipysäkillä huomasin, että kätkölle pääsee minijunalla. Niinpä nousin junaan, jolla pääsin aivan kätkön viereen.

Kätkön haettuani menin hetkeksi ihailemaan rantaa. Taivaalle oli alkanut kerääntyä tummia pilviä. Itse asiassa koko taivas oli vetänyt melko mustaksi toiselta suunnalta. Jyrinääkin kuului ja leikkipä siellä taivaalla salamatkin. Piti ihan tosissaan miettiä, kuinka kauan on aikaa saarella vielä käytettäväksi, ennen kuin taivas repeää. Yhden kätkön päätin vielä hakea ja sitten palata kaupunkiin.

Kun palasin takaisin saaren kaupungin puolelle, huomasin joen toiselle puolelle laituriin ilmestyneen ison risteilijän. Enpä ollut aikaisemmin ajatellutkaan Singaporea risteilykohteena...

Kävelysillan jälkeen joen toisella puolella metroasemalle pitää mennä ison kauppakeskuksen läpi. Pistäydyin kurkistamaan, miltä näyttää H&M tällä maailmankolkalla. Menossa oli alennusmyynnit ja pian löysin itseni sovituskopista sovittamasta shortseja ja paitoja. Jostain kumman syystä tuo vaatevarasto (etenkin paidat) on reissussa rähjääntynyt melkoisesti ja toisaalta myös olen huomannut, että housut alkaa pudota jalasta... Marssin kaupasta ulos kolmen uuden paidan ja yksien shortsien kanssa. Vastaavasti hostellilla tyhjensin rinkasta roskikseen pahiten rähjääntyneet vaatteet.

Hostellin tietokoneella sain tehtyä varmuuskopiot kuvista tikulle. Kyllä noita kuvia onkin kertynyt... Kunhan täältä reissusta joskus kotiutuu, on edessä melkoinen urakka, kun pitää siirtää kaikki kuvat koneelle ja kansioida ne järkevästi. Mutta sitä ennen pitää ostaa uusi läppäri. Tietysti jos ajattelisi vain taloudellisesti, täältähän se läppäri kannattaisi ostaa, mutta kun haluan sen skandinäppiksellä.