Tylsä (?) Padangbai

Vaikka Gili Air oli aivan ihana paratiisisaari, oli aika jatkaa matkaa ja lähteä tutustumaan Balin muihinkin osiin kuin vain turistirysä Kutaan. Haikein mielin hyvästelin Gilin ja astelin viimeisen kerran laitumen halki kohti satamaa. Sinne jäivät lehmät, kanat, kukot ja kaikki muutkin eläimet jatkamaan kiireetöntä elämää Gilillä. 

Koska tulomatka Gilille oli ollut varsin mukava ja merisairaudesta ei ollut tietoakaan, luottavaisin mielin nousin laivaan tälläkin kertaa. Otin kuitenkin matkapahoinvointilääkkeen. Kauhukseni huomasin, että Thaimaasta ostetut tehopillerit olivat loppu. Jäljellä oli enää Egyptistä joskun ikuisuus sitten ostettuja pillereitä. Sellaisen kuitenkin otin ja asetuin mukavasti istumaan. Alkumatkasta olimme vielä Lombokin suojissa, joten ehdin tuudittautua mukavaan matkaan. Kun pääsimme avomerelle totesin, että tällä kertaa onkin sitten hieman pomppuisempi matka. Kaivoin niskatyynyn esiin, pistin silmät kiinni ja yritin nukkua. Silloin kun ei ehdi pahoinvointia ajattelemaan. Jostain kumman syystä laivan ilmastointi oli tällä kertaa kovin lämpimälllä ja niinpä unta houkutellessani hiki valui vuolaasti niskassa kastellen tyynyn. Kuin ihmeen kaupalla sain hieman torkuttua ja matka sujui näin joutuisammin. En paljon uskaltanut kelloon vilkuilla, odotin vain kuumeisesti matkan päättymistä. Vihdoin havahduin puoliunesta tajuamaan, että enää laiva ei pomppinut aalloilla. Olimme saapumassa määränpäähämme, Padangbain satamaan. Olin selvinnyt matkasta! Olo oli todella helpottunut. Kun nousin penkistä, kaikki mikä minussa oli penkkiin koskettanut, oli aivan märkää. Liekö tuo ollut osaltaan tuskan hikeäkin...

Ensitöikseni tukevalle maalle päästyäni suunnistin laivayhtiön toimistoon. Kun olin Gilillä vahvistanut paluumatkani ajankohdan, minulta kysyttiin, minne olen menossa. Paluukyytiin kuului myös kuljetus Padangbaista seuraavaan paikkaan. Kerroin jääväni Padangbaihin pariksi yöksi. Mies kysyi, minne sieltä jatkan ja kun kuuli, että olen jatkamassa Ubudiin, hän sanoi, että voin siirtää kyytini siihen päivään, kun olen menossa Ubudiin. En ollut tästä ollenkaan pahoillani. Niinpä kävin toimistossa varmistamassa aikataulun jatkokydilleni.

Kun olin saanut kyytiasian hoidettua, kysyin tietä hotellilleni. Minut ohjattiin toimiston läpi takaovesta ulos ja yksi nuori mies näytti minulle kapean kujan pään ja neuvoi kulkemaan kujaa pitkin muutaman kymmenen metriä. Tämä kuja ei ollut ollenkaan yhtä houkutteleva kuin Gilillä majoitukseeni johtava polku puiden siimeksessä... Vai onko joku eri mieltä?

Hotelli löytyi helposti ja sen edessä oli nainen lakaisemassa roskia kujalta. Varmistin vielä naiselta, että onhan tämä nyt Celagi Inn ja olihan se. Nainen siirtyi luudan varresta respan tiskin taakse, hoiti sisäänkirjautumisen ja lähti näyttämään minulle huoneeni. Huone sijaitsi toisessa kerroksessa ja rappuset ylös olivat aika kamalat. Askelväli oli niin korkea, että rinkka selässä sai oikein keskittyä ponnistamaan, että pääsi kiipeämään ylös. Ilman kantamuksiakin portaat olivat ikävät kulkea.

Kun pääsin huoneeseeni, tuli välittömästi ikävä Gilin luksusmajoitustani. Nyt palattiin taas reissaajan arkeen. Katossa oli tuuletin, huone oli kulahtanut, patja liian pehmeä minun selälle, mutta huoneessa oli jääkaappi! Kylpyhuone olikin sitten ihan oma juttunsa. Kun kurkistin ovesta sisään, hieman tahtoi hymyilyttää. Pytty oli korokkeella kuin valtaistuin konsanaan! Suihkusta tuli lämmintä vettä, mikä tuntui taas ihan mukavalta ajatukselta viikon haaleiden suihkujen jälkeen. Mutta mikä ihme vesipussi suihkun nurkassa, lattiakaivon päällä oli? Siinä oli muovipussi, jossa oli vettä. Hetken sitä ihmettelin, mutta en vaivannut sillä sen enempää päätäni. Kun aikanaan suihkussa kävin totesin, että pussi haittasi kovasti veden valumista viemäriin, joten siirsin sen toiseen paikkaan. Aamulla herättyäni pussin funktio selvisi minulle... Huoneessa leijaili viemärin haju. Niinpä kävin siirtämässä pussin takaisin lattiakaivon päälle, tuuletin huoneen ja viemärin hajusta ei ollut enää tietoakaan.

Olin nälissäni. Olinhan syönyt viimeksi aamulla ja kello oli yli kolme. Niinpä lähdin välittömästi tavarat huoneeseen saatuani etsimään ruokapaikkaa. Ravintoloita oli vieri vieressä, joten piti vain valita, mihin haluaa mennä. Katselin heti ensimmäisen rannassa sijaitsevan ravintolan ruokalistaa ja suureksi ilokseni listalta löytyi yksi kestosuosikkini, paistettua nuudelia vegeversiona ja nuudelit oli riisinuudeleita. Pitkästä aikaa pääsin nauttimaan tästä Thaiklassikosta. Ravintolan pöydästä pystyi seuraamaan sataman vilkasta laivaliikennettä. Koko ajan joku laivan oli joko tulossa tai lähdössä. Satamaan sopi vain yksi iso alus kerrallaan. Pienemmälle laiturille, mistä pikaveneet lähtivät, mahtui muutama yhtä aikaa. Padangbai on yksi Balin tärkeimpiä satamia. Se hoitaa laivaliikennettä Lombokin ja Gilien saarelle. Lisäksi satamassa oli paljon kalastajaveneitä ja muitakin pienempiä veneitä turistien kuskaamiseen sukeltamaan, snorklaamaan ja muuten vaan meriretkille. Jos Thaimaassa pitkähäntäveneet ovat tyypillisiä pikkuveneitä, niin täällä veneet ovat hassuja "hämähäkkiveneitä".

Ihanan värikäs autolautta purkamassa lastiaan. Etualalla "hämähäkkiveneitä".

Padangbai on pieni kalastajakylä, joka oli hetkessä katsottu läpi. Nähtävää siellä ei ollut käytännössä mitään. Niitä temppeleitä kun Bali täynnä muutenkin, samoin kun rantoja. Kävelin hotelliltani molempiin mahdollisiin suuntiin tutkien, mitä ympäriltä löytyy. Toiseen suuntaan lähettyäni useampikin vastaantulija kyseli, minne olen matkalla. En oikein tiennyt, mitä vastata, kun en ollut matkalla minnekään, kunhan katselin ympärilleni. Joltakin kysyin, pääseekö sitä kautta rannalle, mutta en ole varma, ymmärsikö mies kysymystäni. Toinen taas käski seuraamaan itseään - hän oli matkalla eri suuntaan kuin minä. En kuitenkaan seurannut, vaan jatkoin eteenpäin. Olin kapealla kujalla, keskellä paikallista asustusta. Kuja kapeni kapenemistaan ja lopulta päälyste päättyi ja kuja muuttui poluksi. Pienen mäen päältä löysin mielenkiintoisen tekeleen, ison, päättömän naishahmon, joka seisoi kalan pään päällä. Päättelin hahmon olevan ohog-ohog-demonihahmo, joka liittyy oleellisena osana Balilaisten uudenvuoden, Nyepin, viettoon. Nyepiä vietetään 21.3. Silloin kaikki tehdyt ohog-ohogit kerätään yhteen ja poltetaan.

Pian hahmon jälkeen totesin, että polku muuttui niin kapeaksi ja mutaiseksi, että en jatkanut pidemmällle. Palasin takaisin samaa reittiä ja menin rannalle tuttua tietä. Rantakadulla törmäsin hassuun tilanteeseen. Vastaani tuli skootteri, jonka päällä oli kaksi nuorta naista. Juuri kun naiset ohittivat minut, kuului pieni tömähdys ja kikatusta. Käännyin katsomaan ja näin tiellä makaamassa ison kalan. Skootteri pysähtyi ja kääntyi takaisin. Kala oli ollut skootterin kyydissä kuskin jaloissa ja pudonnut siitä tielle. Nauraen naiset poimivat kalan takaisin kyytiin ja jatkoivat matkaa.

Google mapsin mukaan kylältä olisi pitänyt löytyä tori ja niinpä lähdin sitä etsimään. Kävelin sataman ohi ja jälleen enemmän paikallisen asutuksen keskelle. Toria en löytänyt, mutta matkan varrella pääsin ihmettelemään paikallisten tapaa parkkeerata kuorma-auto... Tuolta "parkkipaikalta" ei ihan noin vaan lähdetäkään jatkamaan matkaa, sen verran syvälle takarengas oli uponnut.

Olin siis varannut majoituksen Padangbaista kahdeksi yöksi. Ensimmäisen kylällä pyörähtämisen jälkeen ihmettelin, mitä kummaa teen tuossa kyläpahasessa niin kauan. Kylä tuntui niin tylsältä, eikä siellä ollut oikein mitään muuta kuin hyviä ravintoloita. Mutta kun ei sitä voinut koko aikaa syömässäkään olla. Toisen iltapäivän vietinkin jokseenkin hotellilla makoille ja lukien. Auringonlaskun aikaan päätin lähteä syömään. Olin jo katsonut ravintolan valmiiksi etukäteen. Paikan piti olla kylän paras kalaravintola. Ajattelin kävellä sinne pääkatua pitkin, vähän kiertäen. Kun pääkatu aukeni edessäni, näin jo kaukaa, että siellä tapahtui jotakin. Kadun toisessa päässä näkyi paljon ihmisiä. Miehet olivat pukeutuneet valkoisiin paitoihin ja heillä oli valkoinen liina kiedottuna päähän. Naisilla oli upeat juhlapuvut päällään. Kun pääsin lähemmäs näin, että suuri osa miehistä istui kadulla. Vähän matkan päässä näkyi iso omituisen näköinen hahmo, joka liikkui keskellä katua. Jäin seuraamaan, mitä siellä oikein tapahtui. Pienen matkan päästä minusta kuului huutoa. Näin kadulla istuvien miesten pitävän kiinni naista, joka makasi kadulla. Nainen huusi kuin tuskissaan ja näytti kouristelevan. Miehet pitivät naisesta tiukasti kiinni. Hetken päästä huomasin toisen vastaavanlaisen. Tämä nainen näytti nukkuvan, mutta välillä alkoi huutaa ja rimpuilla. Pian tajusin näitä makaavia ihmisiä olevan vaikka kuinka paljon ja vähän väliä joku heistä alkoi huutaa ja rimpuilla ja muut yrittivät pitää heitä aloillaan. Kadulla seisoskeleva väki nauroi ja taputti.

Yhtäkkiä alkoi voimakas rummutus ja kadulla oleva hahmo alkoi tanssia. Maassa makaavat ihmiset alkoivat lähes kaikki huutaa. Tilanne oli hyvin hämmentävä, kun ei ollut hajuakaan, mitä siinä oikein tapahtui. Kun aikani tätä olin seurannut, päätin lähteä syömään. Pois lähtiessäni pysähdyin kysymään kahdelta kadulla seisoskelevalta mieheltä, mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu. Miehet kertoivat kyseessä olevan uskonnollinen seremonia, jossa pyhä henki tulee ihmisiin. Nuo maassa makaavat ihmiset olivat transsissa ja pyhä henki tuli heihin. Tätä seremoniaa vietetään kerran vuodessa. Että satuinkin olemaan paikalla näkemässä sen... Tylsä Padangbai oli juuri muuttunut astetta kiinnostavammaksi paikaksi.

Rankkasateessa löhöilyä

Indonesiassa on parhaillaan sadekausi menossa. Täkäläinen sadekausi näyttää olevan aikalailla erilainen kuin Thaimaan vastaava. Siellä kun on tottunut siihen, että sadekauden aikanakin sateet ovat enimmäkseen kuuroluontoisia, eivätkä yleensä kestä tuntia pidempään. Majoitusvalintani on noussut arvoon arvaamattomaan sateiden takia. Takaraivossa jyskyttää vielä niin hyvässä muistissa Fidzin ankea sadeviikko Quagalain saarella. Nyt ei sateet ole tunnelmaa päässeet latistamaan lainkaan, kun on mukava bungalow, missä voi makoilla, lukea ja kuunnella sateen ropinaa. Vaikka en ilmastointia ole majapaikoissani kaivannut, ei tuo yhtään hassumpi juttu ole, kun se täällä sattuu olemaan. Kun pyyhkeet ja vaatteet ei ulkona kuivu, niin sisällä kuivuu. Hauska on ollut myös huomata konkreettisesti tuo lämpötilaero. Olen pitänyt huoneen lämpötilan 26 asteessa. Päiväsaikaan sisälle tullessa tuntuu viileältä, mutta yöllä eroa ei käytännössä ole. Majapaikka muuttui vielä astetta mukavammaksi, kun nettikin alkoi toimia ja miehet kävivät fiksaamassa huoneeni ovea niin, että nyt se aukeaa vaivatta. Katselin itse vieressä, kun miehet ottivat oven saranoiltaan ja yksi heistä veti käsisirkkelillä oven alalaidasta siivun pois, että ovi pääsee aukeamaan kunnolla.

Toki sateettomiakin hetkiä on ollut ja ne on tullut hyödynnettyä. Yllä olevan kuvan nappasin, kun löhöilin kaikessa rauhassa mukavan rantaravintolan divaanilla. Sade oli lähestymässä... Ajattelin yrittää ehtiä sateen alta takaisin kämpille. Sateenvarjo oli toki mukana siltä varalta, että sade pääsisi yllättämään. Tuo sade tuli lopulta melkoisella vauhdilla ja en ollut pitkällekään päässyt, kun taivas repesi. Vettä tuli aivan kaatamalla ja sateenvarjosta huolimatta kastuminen oli enemmän kuin varmaa. Polun varrella oli pieni kauppakoju katoksen alla. Kaupan pitäjän perhe istuskeli katoksen suojassa ja kun mies näki minut, hän huikkasi sadetta pitämään. Hän tarjosi tuolin istuttavaksi ja auttavalla englannilla alkoi jutustella. Tällä kertaa sadekuuro oli lyhyt, mutta meillä juttu vain jatkui. Kun lopulta pääsin jatkamaan matkaa, kaupan pitäjät opettivat minulle jotain paikallisella kielellä, mutta mitä se oli, jäi minulle epäselväksi, sillä he eivät osanneet kertoa englanniksi, mitä he minulle opettivat.

Öisin olen monesti tajunnut ulkona satavan rajusti. Monena yönä sade on tullut jyrinöiden ja salamoiden kera. Aamuisin bungalowin edustalla on ollut "uima-allas". Siksi olenkin viihtynyt monena aamuna sängyssä myöhään ja vasta lammikon kadottua olen käynyt hakemassa taustalla häämöttävästä katoksesta kupin teetä aamiaiselle. Aamiaiset olen nauttinut omalla terassilla. Teen seuraksi olen mutustellut Australiasta jääneitä maissikakkuja ja tattarinäkkäreitä pähkinävoin ja banaanien kera. Niillä eväillä on saanut hyvän startin päivälle ja jaksanut alkuiltapäivään, jolloin olen suunnannut johonkin rannan lukuisista ravintoloista etsimään mukavan löhöily- ja lounaspaikan. 

Tällaisia vastaavia katoksia divaaneineen ja pöytineen on pitkin rantaa. Lounaalla lähtiessäni olen pakannut aina kirjan mukaan ja nauttinut pitkän, kiirettömän lounaan. Syömisen jälkeen olen jäänyt makoilemaan ja lukemaan, kun kukaan ei ole ollut poiskaan ajamassa. Saarella on ainakin tällä hetkellä niin hiljaista ja rauhallista, että ravintoloihin ei ole tunkua. Kun mukavan paikan löytää, siinä voi kaikessa rauhassa viettää muutaman tunnin.

Kun kerran reissussa ollaan ja tarjolla on mahdollisuus maistella paikallisia ruokia, olen parhaani mukaan niitä testannut. Ruokalistoilla on ilahduttavan paljon kasvis- ja kalaruokia. Se vaan täytyy pitää mielessä, että ennen kuin ruokaa tilaa, pitää muistaa kysyä sen tulisuusaste. Kuvan annoksessa on paistettuja kasviksia maapähkinäkastikkeella. Lisukkeena on tempeä, kananmunia ja riisiä. Tarjoilija vakuutti, että annos ei ole tulinen. Kun sain ruuan ja otin ensimmäisen maistiaisen, lieskat löivät suustani... Maapähkinäkastike oli tulista! Päätin kuitenkin karaista itseäni ja urhoollisesti taistelin annoksesta yli puolet vatsaani. Sitten en enää kyennyt enempää. Kun pyysin laskua, tarjoilija ihmetteli, että ruoka oli vielä kesken. Sanoin, että se oli liian tulista minulle. Hitusen hämillään tarjoilija totesi, että se kastike taitaa sitten olla hieman tulista.

Välillä tuolla rantatietä kulkiessa on tullut istahdettua alas johonkin ravintolaan ihan vaan maisemia ihailemaan ja lukemaan. Monen ravintolan listalla on ihania tuorepuristettuja mehuja. Niistä olen nauttinut useampaan kertaan. On tullut testattua mm. vesimeloni, porkkana-ananas-inkivääri (kuvassa), ananas-appelsiini-kookoskerma ja avokado. Mehujen hinnat vaihtelevat n. 1,40 eurosta 2,35 euroon.

Auringonlaskun aikaan olen hakeutunut uudelleen rannalle, päivällliselle. Parina iltana on päässyt ihailemaan auringonlaskua, kun sade on hellittänyt illaksi. Monet ravintolat kattavat illaksi pöydät rannalle ja nuo divaanikatokset ovat myös suosittuja. Olen löytänyt monia huikean hyviä ruokia paikallisten ruokien lisäksi. Yhtenä iltana testasi tonnikalakebabin. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä saan eteeni, mutta kun ruoka lopulta oli edessäni, olin oikein tyytyväinen. Lautasella oli kaksi grillattua varrasta, joissa oli erilaisia vihanneksia ja tuoretta tonnikalaa. 

Yhtenä iltana olin juuri lopettelemassa syömistä, kun seuraani ilmestyi tällainen kisu. Sitä kiinnosti kovasti lautaseni reunalla oleva rapucracker, jota en ollut syönyt. Annoin kisulle pienen palan, jonka se söi innoissaan. Annoin toisen palan, joka katosi saman tien. Jatkoin palojen syöttämistä, kunnes lopulta kissa oli syönyt koko crackerin. Viiimeisen palan jälkeen kisu nuoleskeli tyytyväisenä suupielensä ja jäi viereeni nukkumaan. Toisena iltana, kun lautasellani oli herkullinen grillattu tonnikalapala, katokseeni hyppäsi kaksi kissaa. Toinen niistä maukui kovasti ja katseli anovasti silmiini. Vähä vähältä se ujuttautui lähemmäksi minua ja oli lopulta aivan lautaseni vieressä. Lautasen reunalla oli tonnikalan keskiruotopala, jossa oli vähän lihoja ympärillä. Kissa yritti kovasti sitä tavoitella. Nostin ruodon lattialle. Kissa alkoi järsiä sitä antaumuksella ja ei aikaakaan, kun koko ruoto oli kadonnut! Kissa yritti kerjätä lisää, mutta enempää en sille antanut. Se lähti etsimään muista pöydistä parempia apajia. Toinen kissa jäi ensin viereeni makoilemaan, mutta siirtyi sitten pöydän alle. Kalassa oli pieni pala tummaa, joka ei maistunut niin hyvälle, joten tarjoilin sen palan tuolle toiselle kisulle, joka söi sen hyvällä ruokahalulla. Kun lautaseni oli tyhjä ja molemmat kissatkin sen huomasivat (toinen oli tullut taas takaisin), ne lähtivät välittömästi etsimään uusia apajia.

Saarta ristiin rastiin kävellessäni olen nähnyt monenlaista. Niiden polkupyörien ja hevoskärryjen lisäksi saarelta löytyy jonkin verran sähköskoottereita. Ne ovat aivan äänettömiä, joten välillä ne pääsevät yllättämään takaa tullessaan. Eläimiä on jos jonkinlaisia. Lehmiä tuntuu olevan vähän joka paikassa ja kanat kulkevat vapaasti pihoilla ja teillä. Yhdellä pihamaalla oli hellyyttävä näky...

Kanaemo paimensi viittä (usko pois, niitä on kuvassa viisi!) pikku tipua. Yhden talon (tai majan) pihasta kuului kova määkinä ja kun pääsin lähemmäs, ihan omituisen näköinen ruskea lammas tuli pihasta polulle. Villoja lampaalla ei ollut lainkaan, enkä olisi sitä lampaaksi tunnistanut, jos se ei olisi määkinyt. Rantatietä kulkiessani huomasin pienen matkan päässä tiestä jonkinlaisen lammikon ja lammikossa liikettä. Ihan ensimmäisenä luulin nähneeni lammessa ison kilpikonnan, mutta kun menin lähemmäs, ei siellä mitään kilpikonnaa ollut, vaan muutama ISO lisko (ilman "häntää" hyvinkin ison miehen kokoisia ja häntä vieä päälle)! Ne telmivät lammessa  aivan kuin olisivat leikkineet. Ne ajoivat takaa toisiaan ja välillä ottivat pientä painimatsia. 

Ilokseni saarelta löytyi myös geokätköjä (huikeat kaksi kappaletta). Yhtenä päivänä otin urakakseni etsiä ne molemmat. Ne olivat melko lähekkäin. Ensimmäisen kätköpaikka oli yhden ravintolan luona ja vihjeenä oli, että se on katon alla. Kun pääsin oikean ravintolan kohdalle ja aloin vilkuilla yläilmoihin, grillillä työskennellyt mies vinkkasi minulle, että se on täällä ja vei minut kätkön kohdalle ja näytti missä se on. Näin helppoa kätköilyä ei usein pääse harrastamaan. :D Toinenkin oli ravintolan liepeillä, mutta ei sentään ravintolassa, niin kuin ensimmäinen. Toinen piileksi alla olevassa "omenassa".

Saari on monin paikoin yhtä rakennustyömaata. Uusia bungaloweja nousee kovaa vauhtia ja vanhoja rakennuksia remontoidaan. Kaikki rakennustarvikkeet tuodaan saarelle pienillä veneillä. Saarelaiset purkavat lastit rantaan vedessä kahlaten ja rannalla tarvikkeet lastataan hevoskärryihin. Samalla tavalla tuodaan myös ruokatarvikkeita ravintoloihin ja kauppohin. Yhtään supermarkettia saarella ei ole. Yhden vähän isomman ruokakaupan onnistuin löytämään. Löysin sen matkallani rannalle ja tutkin sen tarjonnan menomatkalla. Sieltä löysin omenoita, joita poikkesin paluumatkalla ostamaan. Kassalla annoin rahat musliminaiselle, joka heitti vaihtorahat töykeästi tiskille. Liekö syynä ollut rantapukeutumiseni, mutta sillä hetkellä päätin, että toista kertaa en siihen kauppaan mene, kun palvelu on niin ala-arvoista. Toisella kerralla ostin banaaneita pikkukaupasta, jossa oli myös musliminainen kassalla. Kun vein banaanitertun kassalle, nainen huikkasi jotain paikallisella kielellä toiselle naiselle, joka tuli kassalle, otti banaanit ja kävi vaihtamassa tertun toiseen. Ihmettelin, miksi ihmeessä. Myyjä selitti, että ensin tuomani terttu ei ollut makeita baananeita ja uusi terttu oli. Kiitollisena hyvästä palvelusta jatkoin matkaani.

Yksi uusi bungalowkylä rakenteilla.

Ensimmäisinä päivinä joka kerta, kun kävin vessassa ja otin vessapaperia, rullatelineen takaa vilahti gekko karkuun. Gekot ovat niin suloisia otuksia ja kun ne vielä syövät muut ötökät, niin niitä katselee ihan mielellään huoneessaan. Tosin yhtenä iltana sängyllä makoillessa huomasin silmäkulmassani jotain mustaa seinällä oven vieressä. Tarkempi silmäys kertoi, että siellä oli valtavan kokoinen hämähäkki! Vaan ei ollut kauaa... Sisätossu toimi hyvänä läpyskänä, kun hämppis pääsi hengestään. Täällä hämähäkit ovat hurjan isoja. Olen niitä tuolla ulkona moneen kertaa ihmetellyt. Niiden kutomat verkotkin ovat aivan toista luokkaa kuin kotoisten hämähäkkien.

Tuohon kylttiin törmäsin yhden putiikin kohdalla. Oli ihan pakko ottaa kuva. Teksti kun osui ja upposi. Sanokoon kuka tahansa mitä tahansa, mutta minähän en tuhlaa aikaani täällä reissaillessani - teen parhaillaan juuri sitä, mitä rakastan! :D

Gili Air

Heti astuttuani laivasta laiturille Gilille oli helppo aistia saaren rento ja rauhallinen elämä. Satamassa ei ollut loputonta tungosta eikä kaupustelijoita hyökkäämässä kimppuun. Ainoat ihmiset, jotka tuntuivat olevan kiinnostuneita saarelle saapuvista turisteista, olivat hevoskärrykuskit, jotka tarjosivat kyytiä majapaikkaan ja taisi siinä olla jokunen majapaikkaa tarjoavakin. Saarella ei ole lainkaan moottoriajoneuvoja, joten hevoskärryt ovat täkäläinen taksi. Teitäkään täällä oikeastaan ole... Enimmäkseen "tiet" ovat kärrypolkuja, mutta osa "teistä" on niin kapeita polkuja, että hevoskärrytkään eivät mahdu niille kulkemaan. Saarelaisten ja turistien kulkuneuvo onkin polkupyörä, joita vuokrataan turisteille ihan joka paikassa.

"Taksi" odottamassa kyytiläisiä.

Olin katsonut etukäteen kartasta, että matka satamasta majapaikkaani on sen verran lyhyt, että voin kävellä sen. Kännykän geokätköilykartta oli hyvä apuväline suunnistaessani määränpäähäni. Osa pienistä poluista sai minut tosin epäilemään kartan paikkansapitävyyttä ja niinpä matkalla kysyin joltakin paikalliselta, olenko yhä oikealla reitillä. Olin minä. Lopulta rantaa pitkin vievältä kärrytieltä oli kyltti majapaikkaani Aza Zil Bungalowsiin. Kyltti osoitti pienelle polulle, joka johti metsän keskelle. Metsää ei ollut kuin vähän ja sitten aukeni niitty, jossa lehmät laidunsivat. Majapaikkani oli tuon niityn reunassa. Portti oli kiinni ja koko paikka näytti kovin hiljaiselta. Avasin portin ja astuin puutarhaan. Pihapiirissä oli kolme valmista bungalowia ja kaksi rakenteilla olevaa. Lisäksi siellä oli katos, jossa oli leivänpaahdin, vesiautomaatti, kahvia ja teetä sekä sohva, ruokapöytä tuoleineen ja pienempi pöytä, jolla oli kirjoja ja lehtiä. Respa oli pieni avonainen tila yhdessä puutarhan nurkassa. Poika respassa kysyi nimeäni ja onko minulla varaus. Huomasin pöydän takana tussitaulun, johon oli kirjoitettu kaikki majapaikan asukkaat. Oma nimeni oli listalla heti ensimmäisenä. Kaikki neljä huonetta oli käytössä. Yksi bungaloweista on paribungalow, joten kolmessa bungalowissa on neljä huonetta. Oma huoneeni oli paribungalowissa puutarhan perimmäinen huone.

Polku majapaikkaani

Aza Zil Bungalowsin portti ja "portinvartija" :D

Minun huoneeni terassi

Huoneeni oli todellakin luksusta kaikkien hostellien ja muiden halpojen majapaikkojen jälkeen. Vaikka tämäkin on todella edullinen (120 €/7 yötä), huone on vielä uusi, ilmastoitu, erittäin siisti ja valoisa. Huoneessa on leveä parisänky, jossa on hyvä patja ja mukavat tyynyt, tallelokero (Kutan rahojen katoamisen jälkeen tämä nousi arvoon arvaamattomaan!), vaatekaappi, pöytä ja tuoli sekä yöpöydät pöytälamppuineen. Pistorasioitakin on riittävästi. Balilla jo yllätyinkin, kun täällä on käytössä samanlaiset pistorasiat kuin Suomessa. Bungalowin kylpyhuone on aivan ihastuttava! Lattialla on isoja kivilaattoja, joiden väleissä on pyöreitä, sileitä kiviä. Vessan puolella on ihan normaali katto, mutta suihkun kattona on taivas!  

Huone sisältä

Olin äärettömän tyytyväinen tähän huonevaraukseen, vaikka bungalow ei olekaan rannalla ja vaikka majapaikan netti ei toiminut. Suihkustakin tulee vain haaleaa vettä, mutta ei haittaa! Kun olin laittamassa rahojani kassakaappiin, totesin sen olevan lukossa. Piti siis lähteä hakemaan henkilökuntaa apuun. Respan poika haki pomonsa, nuoren naisen, joka tuli avainten kanssa avaamaan kassakaappia. Seurasin vierestä, kuinka avaimesta huolimatta kaapin avaaminen oli melkoisen haastava tehtävä. Lopulta nainen sai kaapin auki ja muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen sai sen vielä sellaiseen tilaan, että sain asettaa siihen oman numerokoodin ja ottaa kaapin käyttöön. Kun kysyin wifin toimivuudesta, nainen pahoitteli, että se on rikki, eikä osannut sanoa, milloin se on taas kunnossa. Miehensä oli käymässä Lombokissa ja asia on työn alla. Kysyin myös, voisikohan huoneeni ovelle tehdä jotain, kun se jumitti lattiaa vasten eikä auennut kunnolla. Nainen lupasi, että kun hänen miehensä palaa, hän pyytää miestä korjaamaan asian.

Kun sain rahat turvallisesti kassakaappiin ja reissuvaatteet vaihdettua kevyempiin (se ilmastointi laivalla vaati hieman enemmän vaatetta päällle), lähdin etsimään lounaspaikkaa. Oli jo iltapäivä ja aamiaiseksi olin syönyt vain sen pienen rasiallisen vesimelonia ja ananasta. Kävelin takaisin rannalle samaa polkua pitkin, mitä olin tullut. Polun päässä oli heti muutama ravintola, joista yhden valitsin ja istuin pöytään, mistä avautui näköala merelle. Tilasin tofucurrya riisin kera. Täällä olen uskaltautunut syömään currya, kun se ei ole ollenkaan yhtä tulista kuin Thaimaassa. Itse asiassa täkäläiset curryt ovat oikein minun makuuni. Ruokaa odotellessa rantaa pitkin lähestyi kaksi naista, jotka suuntasivat samaiseen ravintolaan ja istuivat viereiseen pöytään. Naiset olivat suomalaisia, mutta edelleenkään en jaksanut olla sosiaalinen. Täällä näitä suomalaisia tuntuu riittävän. Aika moneen olen näiden parin ensimmäisen päivän aikana törmännyt. 

Tällaisissa maisemissa on niin mukavaa aterioida. Ruokakin on hyvää ja halpaa.

Syötyäni lähdin tutkimaan majapaikkani lähiseutua. Juomavettä piti ostaa, joten kyselin myyntikojuista hintoja. Puolentoista litran pullosta pyydettiin 7000 rupiaa (noin 50 senttiä), joka oli tuplahinta Kutalla maksamaani. Kätköilykartan avulla tein pienen kierroksen ja hieman ennen paluuta majapaikkaani löysin pienen myyntikojun, missä myytiin 20 litran vesipulloja. Kysyin hintaa. Pullo maksoi 25 000. Tein kaupat saman tien. Ystävällinen myyjä putsasi pullon pölyistä ja sanoi tuovansa pullon minulle majapaikkaani. Sitten hän katosi. Hetken aikaa ihmettelin, minne hän lähti ja aloin jo miettiä, että ymmärsinköhän minä jotain väärin. Juuri, kun olin nostamassa pulloa maasta, myyjä ilmestyi taakseni polkupyörän kanssa ja näytti, että voisin nostaa pullon pyörän tangon päälle. Sillä pullo kuskattiin huomattavasti kevyemmin perille kuin kantamalla.

Illalla lähdin vielä uudelleen rantatielle etsimään päivällispaikkaa. Kävelin sataman ohi eteenpäin. Hetken matkaa kuljettuani meinasin jo kääntyä takaisin, kun vaikutti, ettei siellä ole oikein mitään. Päätin kuitenkin kävellä vielä vähän matkaa ja sitten niitä ravintoloita alkoikin tulla toinen toisensa jälkeen. Löysin kivan oloisen ravintolan, jossa oli pöytiä rannalla. Listalla oli tonnikalapihvi, jollaisen halusin testata. Olen Thaimaassa kerran aikaisemmin tonnikalapihvin tilannut, kun kaikki ovat aina kehuneet niitä niin hyviksi, mutta silloin pihvi oli niin pahaa, että se jäi syömättä. Nyt oli aika ottaa uusi yritys. Tällä kertaa sain eteeni oikein herkullisen pihvin uuniperunan ja kasvisten kera. Ja se maisema ja tunnelma...

Syödessäni sain samalla ihailla auringonlaskua ja illan pimentymistä. Taskulamppu oli kassissa paluumatkaa varten, sillä katuvaloja on vain lähinnä rantatiellä. Poluilta niitä on turha etsiä. Olin jo löytänyt oikopolun takaisin majapaikkaani. Se vei yhden laitumen läpi ja muutamien paikallisten talojen ohi. Jos Australiassa sai ruohikossa kävellessään katsella tarkkaan jalkoihinsa käärmeiden takia, täälläkin on syytä katsella tarkkaan, ettei astu lehmän läjään. :D

Halpa vai kallis Bali?

Lento Perthistä Balille oli oikein mukava. Kone oli puolityhjä. Istuin ikkunapaikalla, eikä vieressäni ollut ketään. Tilaa oli siis ruhtinaallisesti ja JetStar onkin halpalentoyhtiö, sen koneissa on kunnon jalkatilat toisin kuin TigerAirin koneessa oli. Denpasarin lentokentällä kaikki muodollisuudet sujuivat aivan hetkessä. Ehkä omalla kohdallani tilannetta edesauttoi myös se, että olin istunut aivan koneen etuosassa ja pääsin näin ollen ensimmäisten joukossa ulos koneesta. Ensimmäisenä oli vuorossa viisumin hankinta. Viisumitiskeille ei ollut lainkaan jonoa, joten sain kävellä suoraan vapaan virkailijan luo ja sain viisumin maksamalla 50 Australian dollaria. Maksuna olisi voinut käyttää yhtä hyvin euroja, US dollareita, bahteja, Singaporen dollareita tai paikallista valuuttaa.

Loputkin muodollisuudet sujuivat lähinnä läpikävellen. Kun pääsin matkatavahihnan luo, ensimmäistäkään laukkua ei vielä ollut tullut. Hihna ei edes pyörinyt. Siinä oli hyvää aikaa käydä hotelli helpotuksessa odotellessa ja vielä takaisin tultuanikaan hihna ei pyörinyt. Pian se kuitenkin käynnistyi ja ei aikaakaan, kun laukkuja alkoi ilmestyä hihnalle. Oma rinkkani tuli nopeasti ja sitten olikin aika lähteä etsimään rahanvaihtopistettä ja taksia hotellille. Olin tehnyt kotiläksyni, eli lukenut matkaoppaasta, että kentällä on virallinen taksipiste, jossa takseilla on kiinteät hinnat. Sinne siis suuntasin ohi kaikkien heti ovella kyytiä tarjonneiden kuskien. Sitä ennen piti kuitenkin saada paikallista valuuttaa. Vaihdoin jäljellä olleet Aussidollarit rupioiksi ja hetkessä huomasin olevani miljonääri. :) Matka hotellille maksoi 100 000 rupiaa eli 7 euroa. Koska kello oli yhdeksän illalla, maksoin mielelläni tuon hinnan parinkymmenen minuutin taksimatkasta enkä alkanut etsiä paikallisia kulkuvälineitä.

Olin varannut kahdeksi ensimmäiseksi yöksi halvan hotellihuoneen Kutalta, joka on Balin vilkkain turistirysä ja sijaitsee aivan lentokentän läheisyydessä. Kaksi yötä aamiaisella pienessä hotellissa maksoi 21 euroa. Matka hotellille vei Kutan keskustan läpi ja sain siinä hyvän kuvan, millainen paikka Kuta on. Tyypillinen turistirysä. Oma hotellini sijaitsi hieman keskustan ulkopuolella, suositulla edullisemmalla majoitusalueella, Poppies 2 kujan sivukujalla. Sivukuja oli niin kapea, että taksi ei sinne voinut ajaa, joten kuski jätti minut Poppies kujalle ja näytti suunnan, minne piti kävellä hotellin löytääkseen. Matkaa ei ollut kuin parisataa metriä. Hotelli oli pienessä pihapiirissä. Respassa oli nuori mies, joka kysyi, onko minulla varaus. Sanoin, että on. Respan aulan nurkassa makasi patjalla toinen mies, jonka kanssa respan mies puhui jotain paikallisella miehellä. Makaava mies kysyi, millaisen huoneen olen varannut. Kaivoin esiin Booking.comin varausvahvistuksen (joka on aivan käsittämättömästä syystä suomeksi!) ja yhdessä yritimme siitä etsiä, mitä olen varannut. Lopulta päädyimme yhteisymmärrykseen, että varaamani huone on perushuone tuulettimella. Nuori mies näytti minulle huoneeni. Huone haisi ummehtuneelle, mikä ei näissä oloissa ole mikään ihme. Muuten huone oli ihan peruskamaa, melkoisen värikäs tosin. Kylpyhuoneen lamppu vaikutti olevan rikki, mutta en jaksanut siitä vielä välittää, ehtisin pyytää lampunvaihtoa seuraavana päivänä. Kylppärin käsisuihku oli suoranaista ylellisyyttä Aussien jälkeen! Ausseissa kun monissa vessoissa oli vain pytty, ei mitään muuta. Ei edes lavuaaria, missä olisi voinut kädet pestä. 

Koska kello oli lähes kymmenen ja lounaan jälkeen olin syönyt lennolla vain loput Perthistä ostamani maukkaat kirsikkatomaatit ja pari omenaa, minulla oli nälkä. Onneksi aivan hotellin vieressä oli ravintoloita, joista ensimmäinen oli Kreikkalainen. Pikainen vilkaisu ruokalistaan riitti toteamaan, että se oli minun paikkani. Listalta löytyi kasvismoussaka, joka on aina ollut yksi lemppareistani. Juomaksi tilasin soodaveden. Hitusen olin yllättynyt, kun sain juomani... Sain nimittäin eteeni Fanta-pullon, mutta juoma sen sisällä oli kirkasta. Moussaka ei ollut ihan mitä odotin. Annos oli selkeästi isosta annoksesta osa ja se oli lämmitetty, mutta hitusen huonosti. Ruoka oli haaleaa, mutta sinänsä ihan ok makuista, vaikka ei lähelläkään parasta, mitä olen saanut. Syödessäni viereisessä pöydässä istunut mies maksoi laskunsa lähti. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi takaisin ja kysyi tarjoilijalta, oliko hänen avain jäänyt pöytään. Olihan se jäänyt ja tarjoilija oli sen siitä ottanut talteen. Avaimen saatuaan mies pysähtyi minun kohdalle ja alkoi juttelemaan. Kysyi mistä olen ja mitä teen Balilla. Hän oli puolalainen reikimaster, joka asui Vietnamissa, mutta oli nyt lomalla Balilla. Hän olisi kovasti halunnut jatkaa juttua kanssani, mutta halusi kuitenkin antaa minulle ruokarauhan ja kertoi menevänsä lähellä sijaitsevaan toiseen ravintolaan ja kutsui minut sinne syötyäni. En ollut kovin innokas enää siihen aikaan illasta sosiaaliseen elämään, joten syötyäni hain kaupasta pullon vettä ja vetäydyin hotellille.

Aamulla oli edessä seuraavan kohteen valinta. En halunnut jäädä Kutan vilinään vaan halusin etsiä jotain rauhallisempaa. Mielenkiintoisia kohteita oli tarjolla useita. Gili-saaret kiinnostivat, samoin Ubud ja Balin pohjoisranta. Piti vaan päättää, minne ensin. Päädyin buukkaamaan itselleni luksustason bungalowin Gili Airilta, pienimmältä Gili-saarelta. Seitsemän yötä ilmastoidussa, uudehkossa bungalowissa maksoi n. 120 euroa. Ainoa miinus paikassa oli, että se ei sijaitse ihan rannalla, mutta tällä kertaa päädyin arvostamaan omaa rauhaa enemmän kuin rantaa. 

Seuraavaksi piti järjestää kyyti Gilille. Hallituksen ylläpitämä bussifirma, Perama, hoitaa täällä tehokkaasti joukkoliikennettä. Nettisivulta löysin hinnat ja aikataulut. Matka Gili Airille maksaisi 450 000 rupiaa. Nyt piti vain löytää Peraman konttori tai vaihtoehtoisesti ostaa lippu jostain matkatoimistosta. Asiaa pohtiessani edellisenä iltana patjalla makoillut mies tuli paikalle ja kysyi, mitä olen tekemässä. Kerroin, että pitäisi hankkia kyyti Gilille. Hän sanoi, että hän voi sen buukata. Edestakainen matka bussikyyteineen ja laivalippuineen on 600 000 rupiaa. Buukkasin matkan saman tien ja näin yksi homma oli taas hoidettu. 

Hotellin respan edestä löytyi tällaiset hauskat tuolit.

Koska olin lähdössä pienelle saarelle (itä-länsisuunnassa noin 1 km ja pohjois-eteläsuunnassa n. 1,5 km), piti mukaan varata tarpeeksi käteistä, koska saarella sitä ei välttämättä saisi. Niinpä kaivoin jemmasta euroja, jotka olin ottanut mukaan kaiken varalta. Onneksi olin ottanut, sillä nyt niitä tosiaankin tarvittiin luottokorttijupakan takia. Kävelin kaupungille katsellen samalla vaihtokursseja, jotka vaihtelivat melkoisesti. Alimmillaan vaihtokurssi oli vain 14200 kun paras kurssi oli jopa hitusen yli 15000 (tosin tämän paikan löysin vasta, kun olin rahat jo vaihtanut). Kävin rannalla poimimassa yhden geokätkön ennen kuin suuntasin takaisin etsimään tosissani vaihtopaikkaa ja lounastakin piti vähitellen saada. Löysin hyvällä kurssilla vaihtavan paikan yhden pikkukaupan yläkerrasta. Näitä pikkuvaihtopisteitä oli paljon ja olin hyvin tietoinen, että niissä saa olla tarkkana, että saa oikean määrän rahaa. Niinpä laskin tarkasti saamani rahat ja olin tyytyväinen. Paluumatkalla hotellille löysin ravintolan, josta sai nachoannoksia. Sellainen vaikutti hyvältä lounaalta ja sen tilasin. Kun sain ruuan eteeni, en oikein tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa...

Lautasella oli kuusi (!!!) nacholastua ja niiden päällä reilusti avokadotahnaa, salsaa, creme fraichea ja juustoraastetta. Älyttömän hyvää tuo oli, mutta olisi niitä nachoja voinut olla hieman enemmänkin...

Hotellilla jaoin miljoonani kolmeen eri rahapussiin jemmaan. En halunnut kantaa kaikkea mukana kaupungilla, kun sinne vielä uudelleen lähdin. Osan tietysti otin mukaan mahdollisia shoppailuja ja päivällistä varten. Lähtiessäni törmäsin pihalla siihen patjalla makoilleeseen mieheen ja muistin, että vessan lamppu oli rikki. Sanoin asiasta ja mies totesi, että ei se ole rikki, kytkintä pitää vaan lyödä aika voimakkaasti. Hän lähti näyttämään, miten valot saa päälle ja totta tosiaan, kytkin tarvitsi hieman rajumpaa käsittelyä. Kiitin kauniisti ja nauroin. Mies tarjosi lämpimän halin ja pusun poskelle. :D

Aikani kaupungilla kiertelin ja löysin kivat housut itselleni. Täällä saa taas tottua tinkimään hinnoista. Osa kauppiaista pyytää aika härskejä hintoja. Löysin yhden aika kivan mekon, jonka olisin voinut vaikka ostaa. Ensimmäisessä paikassa siitä pyydettiin 110 000 rupiaa. En saanut hintaa putoamaan kuin 100 000 rupiaan, joten jätin mekon ostamatta. Näin saman mekon toisessakin kaupassa, missä myyjä pyysi siitä 280 000 rupiaa! Tinkimisen varaa todellakin on. Kun kerroin, että sama mekko oli luvattu minulle jo 100 000 rupiaan, hänkin lupasi saman tien myydä sen samalla hinnalla. En sitä kuitenkaan ostanut.

Kuta beach

Kun palasin illalla hotellille, oli aika pakata kamppeet aamun aikaista lähtöä varten. Minut haettaisiin hotellilta 6.30 - 7 aikaan, joten en halunnut jättää aamuksi mitään ylimääräistä tehtävää. Ennen kuin aloin pakkaamaan, laskin rahani. Rahaa tuntui olevan omituisen vähän. Laskin uudelleen ja sain saman tuloksen. Seuraavaksi muistelin, mihin kaikkeen olen rahaa käyttänyt ja kuinka paljon. Rahaa puuttui 800 000 rupiaa, eli 56 €. Pengoin kaikki kassini ja mahdolliset jemmapaikat läpi, siltä varalta, että olin piilottanut rahat jonnekin, mitä en vain muista. Rahoja ei löytynyt mistään. Olin aivan ymmälläni. En keksinyt mitään muuta mahdollisuutta rahojen katoamiseen, kuin että joku on käynyt huoneessani ja ottanut rahat. Asiaa hetken pähkäiltyäni lähdin respaan, missä oli taas se patjalla makoillut mies. Kerroin kadoinneista rahoista. Ensimmäisenä hän kysyi, missä olin vaihtanut rahani. Kun hän kuuli minun käyttäneen pientä vaihtopistettä, hän oli varma, että rahat oli hävinnyt jo siellä. Mutta minä en ole asiasta lainkaan vakuuttunut, sillä laskin rahat itse ja laitoin ne laskemisen jälkeen suoraan kassiin. Mies vakuutti, että huoneessa ei ole voinut käydä kukaan, jos se on ollut lukittu, sillä sinne ei kuulemma ole toista avainta. Huone oli ollut lukossa aina kun en siellä itse ollut ja tuota avainjuttua en kyllä usko. Aivan varmasti hotellilla on pakko olla jonkunlainen yleisavain, millä pääsee huoneisiin, jos joku onnistuu hukkaamaan avaimensa.

Rahojen kohtalo jäi arvoitukseksi. Harmitti vietävästi ja ennen kaikkea se, että minulla ei ole mitään hajuakaan, mitä rahoille oikeasti tapahtui. Sataprosenttisen varma en pysty olemaan, että rahat vietiin huoneesta, mutta sitä pidän todennäköisimpänä vaihtoehtona. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut tuon suurempi summa, vaikka näissä oloissa tuo onkin viikon ruokarahat. Minun budjetti ei tuohon kaadu, etenkin kun juuri sain kuulla, että varaluottokortillani onkin 2000 euron luottoraja.

Yön nukuin levottomasti nähden unia kadonneista rahoista. Kuuden aikaan nousin ylös ja aloin valmistautua lähtöön. Vähän ennen puolta oli respan edessä kyytiäni odottamassa. Koska hakuaika oli venyvä, otin iPadin esiin ja surffailin netissä lukien sähköpostit ja uutiset. Kello tuli seitsemän, eikä kyytiä kuulunut. Muistelin, että taannoin Thaimaassakin kyytiä odotettiin pitkään ja hartaasti, joten en ollut sen kummemmin huolissani. Jos kyyti ei ilmestyisi, olisin edelleen hotellilla, josta olin matkan varannut ja mies, jolta sen olin varannut, nukkui taas patjalla respan lattialla. Tunnin odottelun jälkeen kadulta ilmestyi mies, joka kysyi olenko Merja ja matkalla Gilille. Bussi odotti isomman kadun varressa, se ei mahtunut pikkukujalle. Niinpä nostin rinkan selkään ja muut tavarat käsiin. Täkäläiseen tapaan minua hakemaan tullut mies ei tarjoutunut auttamaan tavaroiden kantamisessa. 

Bussissa oli lähinnä turisteja. Sain etupenkin paikan, mistä olin tyytyväinen. Siitä näki hyvin maisemat eikä matkapahoinvointi päässyt yllättämään. Matka satamaan kesti pari tuntia. Liikenne oli vilkasta ja liikennesääntöjä sovellettiin itselle parhaalla tavalla. Liikennevaloissa, kun suoraan vieviä kaistoja oli kaksi, käyttöön otettiin myös kääntyvien kaistat, jos vaikka siten onnistuisi valoissa ohittamaan muutaman edellä olijan. Yksissä valoissa kukaan ei malttanut odottaa valojen vaihtumista vihreäksi, vaan koko jono lähti liikkeelle päin punaisia. Moottoripyöriä on valtavasti ja ne puikkelehtivat autojen välissä mistä vaan pienen raon löytävät. 

Satamassa saimme tavaramme ja vaihdoimme maksukuittimme laivalippuihin. Sitten kävelimme laiturille laivaan pääsyä odottamaan. Matkalla oli monenlaisia myyjiä tarjoamassa juomia ja syötävää. Ostin yhdeltä myyjältä rasian valmiiksi pilkottuja ananaksen ja vesimelonin paloja. Aamiaista kun en ollut syönyt. Hedelmät saivat toimittaa sitä virkaa. Laiturilla oli joukko ihmisiä odottamassa laivaan pääsyä. Myyjät yrittivät parhaansa mukaan saada turisteiden rahat siirtymään omiin taskuihinsa. Aurinko paistoi kuumasti, joten varjopaikat olivat hyvin kansoitettuja. Vihdoin pääsimme laivaan. Tai laivoja oli ainakin kolme, joihin väki alkoi siirtyä. Rinkat heitettiin laivojen kannelle. Sisällä oli ilmastoitu tila, jossa oli penkit. Kannellekin sai mennä, mutta siellä ei ollut mitään varjoa, joten pysyin sisällä, koska en ollut levittänyt aurinkorasvoja.

Padangpain satamassa laivan odottelua.

Matka Gili Airille kesti pari tuntia. Meri oli onneksi melko tyyni, joten matkapahoinvointilääkkeen otettuani pystyin jopa katsomaan laivalla näytettävän elokuvan. Ensimmäinen pysähdys oli suurimmalla Gili-saarella, jonne jäi suurin osa matkustajista ja josta tuli laivaan melkoinen määrä uusia matkustajia. Taakseni tuli kolme nuorta naista, jotka puhuivat selvää suomea. En ollut sosiaalisella tuulella, joten jätin tytöt rauhaan. Pian ensimmäisen stopin jälkeen olimmekin minun määränpäässäni, Gili Airilla, joka olisi seuraavan viikon "kotini".

Perth

Tigerairin kone laskeutui Perthin kotimaan lentokentälle reippaasti etuajassa. Olin sopinut majoittajani kanssa, että hän tulee minua vastaa lentokentälle. Siihen aikaan illasta kun bussit eivät enää kulkeneet ja hän lupasi edullisemman kyydin mitä taksi olisi maksanut. Muutenkin tuntui mukavalta ajatukselta, että ei tarvitse lähteä keskellä yötä vieraassa kaupungissa etsimään vierasta osoitetta. Kotimaan lennolla kun oltiin, terminaalissa ei ollut mitään muodollisuuksia. Portilta käveltiin suoraan karusellille matkatavaroita odottamaan. Siinä vaiheessa arvasin jo, että joudun hetken kyytiäni odottamaan. Matkatavaratkin tulivat tosi nopeasti. Onneksi terminaalissa oli ilmainen wifi ja sain päähäni käyttää odotteluajan netissä surffailuun ja sähköpostien tarkistamiseen. Olinkin saanut juuri majoittajaltani viestin, missä hän kyseli, olenko jo kentällä. Hän oli matkalla ja sanoi olevansa noin 10 minuutin päästä perillä. Jossakin vaiheessa siirryin ulos kamppeineni odottamaan kyytiäni. Yritin kovasti seurata paikalle ilmestyviä ihmisiä, näyttäisikö joku yhtään samalta, mitä olin valokuvassa majottajani nähnyt. Kuvassa oli kiinalaisilta näyttävät mies ja nainen ja oletin koko ajan olleeni yhteydessä tuon naisen (Ma) kanssa. Siksipä olikin aika hämmästynyt, kun paikalle ilmestyi lopulta nuori mies - se joka kuvassakin oli. Hyppäsin kyytiin ja lähdimme ajamaan Man asunnolle, josta olin varannut vuoteen olohuoneesta. Matkalla selvisi, että Ma on Hongkongista ja opiskelee Perthissä. Hänellä on neljän makuuhuoneen asunto, joista yhdessä hän itse toisinaan asuu ja muita vuokraa. Lisäksi vuokrattavana on se sänky olohuoneessa ja toinen sänky yläkerran aulassa. Taloon oli minun lisäkseni majoittunut virolainen mies, Michael, norjalais-australialainen nainen Michelle ja syyrialainen Diap. Kaikki talon asukkaat on oikein mukavia.

Perthin "kotini" vasemmalla

Kun pääsimme perille lähempänä puolta yötä, Ma (jota kaikki kutsuvat Alexiksi) esitteli pikaisesti talon, antoi minulle avaimen ja wifin salasanan ja jätti minut olohuoneeseen majoittumaan. Olohuone on itseasiassa osa tupakeittiötä. Huoneessa oli jonkun tavaroita ja vaatteita levällään. Latttiakin oli jokseenkin likainen. Nurkassa on sänky, joka on sermillä osittain eristetty muusta tilasta. Sängyssä oli aluslakana, joka näytti jo jonkun nukkumalta ja tyyny, jossa oli tyynyliina (se vaikutti olevan pesun jäljiltä). Lisäksi sängyllä oli täkki ilman pussilakanaa. Olin liian väsynyt ja ehkä hieman hämillänikin tilanteesta ja en tullut kysyneeksi lakanoista ennen kuin oli jo myöhäistä. Koska huoneessa oli lämmin, totesin, että en tarvitse täkkiä vaan otin oman ison huivin peitokseni. Seuraavana päivänä ajattelin kysyä puhdasta aluslakanaa.

Aamulla tajusin hämärästi unen läpi jonkun käyvän keittiössä puuhailemassa. En antanut sen häiritä, vaan jatkoin uniani. Väsymys oli aika rajua, sillä olihan Sydneyn ja Perthin välillä kolmen tunnin aikaero. Sydneyn aikaa kello oli yli kolme yöllä, kun olin päässyt nukkumaan. Kun vihdoin olin nukkunut tarpeeksi, lähdin etsimään suihkua yläkerrasta. Se oli varattu. Palasin takaisin alakertaan etsimään vaatteet valmiiksi suihkun vapautumista odottaessani. Kun suihku vapautui, pääsin nauttimaan ihanan virkistävästä lämpimästä suihkusta ja sain huuhtoa matkan pölyt pois. Suihkun jälkeen lähdin käymään lähikaupassa, jonne matkaa oli vain parisataa metriä. Piti saada aamiaistarvikkeita. Ostin hedelmiä, maissikakkuja, pähkinävoita, tuoremehua ja juustoa. Aamiaisen syötyäni päätin lähteä tutustumaan kaupunkiin. Majapaikkani sijaitsee lähellä Curtin yliopistoa, joten täältä on erittäin hyvät bussiyhteydet joka suuntaan. Kävelin pysäkille ja pian istuinkin jo bussissa matkalla keskustaan. Bussimatka maksoi 2,90 dollaria, eli reilusti vähemmän kuin jopa lyhyempi matka Caloudrassa oli maksanut. Muutenkin Perthin julkinen liikenne on hyvin toimiva ja netissä pystyy suunnittelemaan matkansa antamalla lähtö- ja saapumispisteet ja ohjelma kertoo tarkasti miten perille pääsee. Tätä ohjelmaa olen ahkerasti täällä käyttänyt, kun joka päivä olen bussilla jonnekin päin reissannut.

Perthin kaupungin keskusta on suhteellisen pieni, kun kyseessä on kuitenkin miljoonakaupunki. Käpöttelin pitkin ydinkeskustan katuja ilman sen kummempaa päämäärää. Yhden geokätkön loggasin kauniin kirkon kupeesta. Kirkko oli auki, joten poikkesin sisällekin hetkeksi hengähtämään. Aikani kaupungilla pyörittyäni etsin paikan, mistä sain lounasta. Löysin foodcourtin, missä oli yhdellä tiskillä tarjolla Intialaista ruokaa. Sain oikein hyvän annoksen, millä nälkä siirtyi mukavasti eteenpäin. Lopuksi kävin vielä ruokakaupassa hakemassa pientä täydennystä viikonlopun sapuskoihin ennen kuin etsin bussipysäkin, mistä pääsi takaisin "kotiin". Bussimatkalla tsekkasin paikan, missä pitää jäädä bussista, kun menen kirkkoon. Kirkko oli ihan bussireitin varrella, joten sinne oli helppo mennä.

Kämpille palattuani totesin, että sänkyyni oli vaihdettu puhdas lakana. Michelle oli itseasiassa pessyt lakanan. Hän oli kovasti pahoillaan, että ei tiennyt tulostani etukäteen, että olisi voinut pestä lakanan jo ennen tuloani. Michelle on talossa jonkinlainen manageri Alexin ollessa poissa. Hän hoitaa käytännön asioita ja on tarvittaessa yhteydessä Alexiin.

Tämän kirkon kulmalta löytyi ensimmäinen Länsi-Australian kätköni.

Perjantaina lähdin tutustumaan ihastuttavaan rantakaupunkiin, Fremantleen. Sinnekin pääsi kätevästi bussilla. Itärannikon pilvisen ja osittain sateisen sään jälkeen nautin suunnattomasti taas auringonpaisteesta. Perjantai tosin oli aika tuulinen, joten haaveeni rantaelämästä hautasin välittömästi rannalle päästyäni. Rannalla oli pyöreä talo, jonkinlainen linnoituksen tapainen. Olin menossa sitä katsomaan ja kiipesin portaita ylös, kun ovelle ilmestyi nainen, joka pahoitteli, että olin ehtinyt kiipeämään jo niin pitkälle (7 rappusta). Talon takana oli juuri alkamassa päivittäinen kanuunan laukausseremonia, jota nainen suositteli menemään ensin katsomaan. Talon takaa löytyi pieni tasanne, jolle oli kerääntynyt joukko ihmisiä. Siellä näkyi myös se kanuuna. Tällä kertaa laukaisijana olisi rouva, joka vietti samana päivänä 70-vuotis syntymäpäiväänsä. Henkilökuntaan kuulunut mies kertoi ensin pitkät tarinat kanuunan historiaa. Hän myös kysyi, oliko joku paikalla olijoista mahdollisesti lentämässä vielä samana päivänä jonnekin. Oli nimittäin joskus aikaisemmin sattunut, että eräs toimitusta seurannut nainen oli pian tämän jälkeen lähtenyt lentokentälle lentääkseen Melbourneen. Kentällä koira oli haistanut ruudin hajun ja nainen oli joutunut tarkkoihin tarkastuksiin ja kuulusteluihin. Niissä oli mennyt aikaa niin kauan, että nainen myöhästyi lennolta. 

Pam! Jysäys oli melkoinen, kun kanuuna laukesi.

Fremantlen kaupungissa oli paljon vanhaa, hienoa arkkitehrtuuria. Rannan tuntumassa oli suuri puisto, jossa ihmiset makoilivat ja rentoutuivat. Kaupungilta löytyi myös vilkas kauppahalli, jossa parveili melkoisesti ihmisiä. Täältäkin tietysti piti se yksi geokätkö etsiä. Se löytyi massiivisen shakkipöydän uumenista. :) Eikä yhtään haitannut, vaikka vieressä kaksi nuorta miestä pelasi pöytätennistä koko ajan. Olin niin turisti ja kiinnostunut shakkipöydän yksityiskohdista, että kätkö tarttui sujuvasti käteen niitä kuvatessa. 

Paluumatka bussilla olikin sitten oma seikkailunsa. Olin tullut bussilla nro 98 ja tietysti kuvittelin, että samalla bussilla pääsen takaisin. Kun nousin bussiin, kuski sanoi, että minun kannattaa ottaa nro 99, sillä bussit ajavat rengasreittiä ja 99 kulkee toiseen suuntaan, eli sillä on lyhyempi matka. Niinpä etsin 99 bussin, joka olikin jo pysäkillä. Aikataulusta näin, että tämä oli 99A, mutta siinä ei mitenkään selitetty,  mitä tuo A tarkoittaa. Ajattelin sen ajavan ehkä hieman eri reittiä tai jotain muuta pientä eroa. Nousin bussiin ja kerroin kuskille määränpääni. Hän otti maksun eikä kommentoinut mitenkään määränpäätäni. Ajattelin siis homman olevan kunnossa ja istuin alas. Alkumatka ajettiin samaa reittiä kuin tullessa. Murdochin asemalla bussi teki kuitenkin U-käännöksen ja lähti eri reitille. Lähes kaikki matkustajat jäivät kyydistä asemalla. Ajoimme hetken aikaa aivan väärään suuntaan, mutta sitten käännyimme taas oikeaan suuntaan. Jonkin ajan kuluttua, kun näytti siltä, että nyt suunta on todellakin oikea, bussi teki taas U-käännöksen yhdellä asemalla. Tässä vaiheessa käännyin takanani istuvan tytön puoleen ja kysyin, tietääkö hän, minne bussi on menossa. Ei tiennyt, hänkin oli turisti. Niinpä marssin kuskilta kysymään. Kuski oli näitä ei niin palveluhenkisiä kuskeja ja totesi vain, että minun olisi pitänyt jäädä bussista jo ensimmäisellä asemalla. Tämä bussi ei ollutkaan enää 99 vaan jotain aivan muuta. Kysyin, miten pääsen määränpäähäni ja kuski murahti vain, että mene laiturille 4. Menin sinne, tutkin aikatauluja ja totesin, että siitä ei kyllä pääse sinne minne halusin. Onneksi laiturilla oli yksi liikennöitsijän liiviin pukeutunut mies, jolta kysyin apua. Mies neuvoi ystävällisesti menemään junalla yhden pysäkin välin takaisin Murdochin asemalle ja nousemaan sieltä uudelleen 99 bussiin. Näillä neuvoilla olin nopeasti taas oikealla reitillä. Tulihan nähtyä Perthin esikaupunkialueita hieman suunniteltua enemmän tällä ajelulla. :D

Lauantaiaamuna hyppäsin jo tottuneesti bussiin päämääränä Victoria Parkin adventtikirkko. Olin perillä kymmenisen minuuttia ennen ilmoitettua alkamisaikaa ja kirkon penkit olivat tyhjät. Eteisessä oli joku ihminen, samoin kuin tekniikkapöydän takana. Nuori nainen tuli tervehtimään minua ja selvittämään mikä muukalainen kirkkoon oli eksynyt. :) Nainen oli hyvin ystävälllinen ja mukava. Hän pahoitteli kovasti, että tällä kertaa heillä ei ole lounasta jumiksen jälkeen. Hän kertoi minulle perusasioita seurakunnan käytönnöistä ennen kuin menin istumaan penkkiin. Muutama muukin ihminen oli jo paikalle ilmestynyt. Pian viereeni ilmestyi toinen nuori nainen, joka alkoi juttelemaan kanssani. Hän oli Clare, alunperin Hongkongista. Yllättäen (?) löysin itseni jälleen kerran nuorten aikuisten ryhmästä, kun seurakunta jakautui Raamatuntutkisteluryhmiin. Täkäläisissä jumiksissa tykkään kovasti siitä, että ne ovat niin eläväisiä. Musiikkia on mukavan paljon ja se on mukaansatempaavaa. Jokainen täällä kuulemani saarna on ollut todella syvälle luotaava ja samalla niin käytännönläheinen. Vaiikka saarnat ovat usein aika pitkiä, niitä voisi kuunnella pidempäänkin. Niin täyttä asiaa ne ovat olleet.

Jumiksen jälkeen Clare kyseli suunnitelmiani loppupäivälle. En ollut tehnyt mitään suunnitelmia, minkä kerroin. Clare ehdotti, että lähtisin mukaan illalla yhden filippiiniläisen seurakuntalaisen jäähyväisjuhliin. Hän oli asunut kolme ja puoli vuotta Australiassa ja oli nyt palaamassa kotimaahansa. Mielelläni lähdin mukaan. Clare lupasi poimia minut kyytiin matkallaan juhliin. Hän myös ystävällisesti tarjoutui viemään minut kirkosta kotiin, vaikka ei itse asunut ollenkaan samalla suunnalla.

Illemmalla ajoimme yhdessä Perthin esikaupunkialueelle yhden seurakunnan pariskunnan kotiin, joiden luona jäähyväisjuhlat pidettiin. Koti oli äärettömän kaunis ja hyvällä maulla sisustettu. Pöytä oli katettu takapihan suojaisalle oleskelualueelle, jossa osasta oli tekonurmi. Pöytä notkui mitä erilaisempia filippiiniläisiä ruokia ja jälkiruokaherkkuja. Kasvissyöjällekin siitä löytyi monenlaista syötävää. Tosin sain taas kerran muistutuksen siitä, mitä aasialainen ruoka aidoimmillaan on - tulista. Ausseissa kun ei tulista ruokaa ole juuri ollut tarjolla, ei tullut mieleenkään, että nyt sitä oli pöydässä. Urheasti söin kuitenkin lautasen tyhjäksi välillä vuolaasti vuotavaa nenää pyyhkien. :D

Shere, talon emäntä ja Aaron

Juhlissa sain tutustua moniin mukaviin ihmisiin. Päivän juhlakalu, Wennie, kutsui minut Filippiineille vierailemaan. Saa nähdä, tuleeko tällä reissulla tehtyä vielä mutka sinnekin... Kirkossa aamulla tapaamani nuori nainen, Shere, miehensä Aaronin kanssa olivat myös paikalla ja meillä riitti juttua ihan loputtomiin. Shere tarjoutui seuraavana iltana viemään minut Kings Parkiin tutustumaan ja sen jälkeen päivälliselle. Aaron oli lähdössä kymmeneksi päiväksi Kiinaan, joten Shere oli vapaa tekemään mitä vain. Shere osoittautui erittäin ihastuttavaksi, avoimeksi ja sydämelliseksi ihmiseksi, kuten niin moni muukin illan aikana tapaamani ihminen. Tuntui äärettömän hyvältä saada olla omiensa joukossa ja tuntea itsensä tervetulleeksi ja toivotuksi vieraaksi.

Sunnuntaina vietin laiskotteluaamun. Laitoin pyykit koneeseen ja jatkoin sängyssä makoilua pitkällle aamupäivään. Kun lopulta sain itseni kammettua pystyyn ja syötyä aamiaiseni, halusin lähteä vielä vähän shoppailemaan. Hyppäsin taas bussiin ja suuntasin muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan isoon ostoskeskukseen, Carouseliin. Carousel oli valtava! Pari tuntia vierähti nopeasti kahlatessani kauppoja läpi. Onnistuin vihdoin löytämään kivan kesämekon ja kevyet shortsit. 

Kuuden aikaan Shere tuli hakemaan minua. Ajoimme Kings Parkiin, mäellä sijaitsevaan puistoon, josta aukeaa upea näkymä Perthin kaupunkiin. Siellä ihailimme auringonlaskua ja hämärän laskeuduttua sain muutamia kuvia Perthistä iltavalaistuksessa. Puistosta ajoimme Victoria Parkiin etsimään kivaa ravintolaa päivällistä varten. Löysimme Nepalilaisen ravintolan, jossa oli meille tilaa ja jäimme sinne. Tilaamani ruoka (kotijuusto pehmeässä tomaatti-sipulikastikkeessa) oli taivaallisen hyvää!!! Se oli juuri sellaista Nepalilaista, jota aina odotan saavani, mutta valitettavan usein sellaista ei saa. Ruoka oli maustettu juuri oikealla tavalla.

Kings Park

Maanantaina olikin sitten aika jättää jäähyväiset Perthille ja koko Australialle. Viisi viikkoa oli vierähtänyt nopeasti ja oli aika jatkaa matkaa. Pakkailin tavaroitani, kun Michael tuli keittiöön syömään. Hän kysyi, miten olen menossa lentokentälle. Sanoin meneväni bussilla. Hän tarjoutui heittämään minut kentälle, kun hänellä ei ollut mitään muutakaan tekemistä. Kiitollisena otin tarjouksen vastaan. Michellekin ilmestyi jossain vaiheessa keittiöön ja kun kuuli Michaelin vievän minut kentälle hän kysyi voiko hän tulla mukaan. Hyvissä ajoin pakkasimme tavarani Michaelin autoon. Siinä vaiheessa vatsanpohjassa alkoi tuntua pientä orastavaa näläntunnetta ja koska meillä oli hyvin aikaa kysyin, voisimmeko ajaa vaikka Subwayn kautta, niin saisin lounasta jostain muualta kuin lentokentältä kiskurihinnoilla. Ajoimme Supparin kautta ja tarjosin Michaelillekin lounaan kiitoksena kyydistä. Lentokentälle päästyämme tyhjensin vielä lompakostani kaikki kolikot Michaelin käteen. Kolikoilla kun en jatkossa tee enää mitään. Setelit saan Balilla vaihdettua paikalliseksi valuutaksi.

Hyvästelin saattajani ja istahdin lähimmälle terminaalin penkille nauttimaan lounaani ennen lennolle kirjautumista. Kun olin syönyt, siirryin check-iniin, jossa ei ollut sillä hetkellä lainkaan jonoa. Kaikki muodollisuudet sujuivat suht ripeästi. Ainoastaan maastapoistumistiskeille joutui hetken jonottamaan. Perthin kenttä on hyvin pieni, eikä siellä ole juuri mitään. Niinpä käytin aikani blogia kirjoitellen koneen lähtöä odottaessa. Näitä viimeisiä rivejä naputtelen nyt koneessa, joka hetken päästä laskeutuu Balille. Mutta se onkin sitten taas ihan tarinansa... :D

Sydney

Melkoinen bussissa istumisurakka sai päätöksensä, kun Grayhoundin bussi kaarsi Sydneyn keskusasemalle. Oli sunnuntaiaamupäivä, kello puoli yksitoista. Kahdelta alkaisi kauan odotettu Madama Butterfly oopperatalossa. Olin varannut majoituksen aivan aseman vierestä, jotta liikkuminen olisi mahdollisimman vaivatonta. Muutamassa minuutissa kävelin hostellille. Respassa selvisi, että sisäänkirjautumisaika olisikin vasta yhden jälkeen. Huonetta, johon majoittuisin, ei oltu vielä siivottu, joten en päässyt majoittumaan. Sain kuitenkin kuulla, että voisin majoittua heti, kun huone on siivottu. Niinpä linnottauduin kamppeineni yhdistettyyn ruokasaliin/oleskelutilaan odottelemaan. Tunnin päästä pääsin jo huoneeseeni. Huone oli seitsemän hengen huone. Muut alapetit oli varattu aivan oven suussa olevaa petiä lukuunottamatta. Valitsin mieluummin yläpetin nurkan takaa. Huone oli tosi siisti ja avara. Tavaroille oli hyvin tilaa ja huoneessa oli myös lukittavat kaapit tavaroita varten. Tosin lukko olisi pitänyt olla itsellä ja sitähän minulla ei ollut. Respasta sain kuitenkin lukon ostettua, joten turvallisin mielin pystyin jättämään tavarat huoneeseen. Oli  muuten ensimmäinen hostelli, jossa oli lukittavat kaapit huoneissa. Toisaalta tämä hostelli oli aivan kaupungin keskustassa ja kaikki ovet käytäviin ja jopa vessoihin oli aina lukossa. Turvallisuuteen oli täällä pakko panostaa hieman eri tavalla kuin jonkun pienen, syrjäisen rantakylän hostelleissa, joissa edes huoneiden ovia ei pidetty lukossa.

Respasta selvitin, miten pääsen helpoiten oopperatalolle. Aivan hostellin vierestä kulki ilmainen bussilinja ja junallakin pääsi helposti. Päädyin tietysti tuohon ilmaiseen bussiin, joka kulki noin 10-15 min. välein. Jostain kumman syystä aika kului nopeammin kuin tajusinkaan ja kello oli jo lähes yksi, kun totesin, että olisi syytä lähteä. Oopperalippu kun piti noutaa puoli tuntia ennen esityksen alkua. Kävelin bussipysäkille bussia odottamaan. Eiköhän vaan juuri tällä kertaa sattunut se rako, että jouduin odottamaan bussia lähes vartin. Aloin olla hieman huolissani, ehdinkö ajoissa lunastamaan lippuni. Kun bussi lopulta tuli ja pääsimme liikkeelle olin helpottunut. Tosin helpotus haihtui pian, kun tajusin, ettäl matkan varrella oli melkoinen määrä pysäkkejä ja joka pysäkiltä tuntui olevan tulossa väkeä loputtomat määrät kyytiin. Lopulta bussi oli aivan tupaten täynnä. Päätin olla edes katsomatta kelloa ja toivoin, että liput eivät vapautuisi uudelleen myyntiin, jos niitä ei lunasteta puolta tuntia aikaisemmin.

Oooperatalo ulkoa...

Bussin päätepysäkiltä oli vielä muutaman sadan metrin matka oopperatalolle. Minulla oli viisi minuuttia aikaa puoleen siinä vaiheessa kun bussi oli perillä. Rivakasti raivasin tietä kohti oopperataloa puoliksi juosten. Sitten edessä oli pulma. Mistä sisään? Kiinalaisen uudenvuoden juhlimisen myötä oopperatalon edessä oli aidattu esiintymisalue enkä nopealla vilkaisulla onnistunut löytämään reittiä, mistä pääsisin oopperatalon portaille. Niinpä päädyin maan alle vieviä portaita pitkin etsimään reittiä lippuluukulle. Hetken päästä löysinkin lippuluukun, juuri puolen jälkeen ja olin kovin helpottunut, kun luukulla ei ollut lainkaan jonoa. Kysyin lippuani ja sain kuulla olevani väärällä luukulla. Tältä luukulta sai lippuja vain talokierroksille. OIkea luukku oli yläkerrassa, jonne myyjä neuvoi reitin hissiä käyttäen. Löysin hissin ja siellä oli muutama muukin ihminen sitä odottamassa. Hissin tulo kesti ikuisuuden. Kello oli lopulta jo 20 vaille kaksi, kun olin sillä oikealla luukulla. Sielläkään ei ollut jonoa ja ystävällinen herra ojensi hymyillen minulle nimelläni varustetun lipun. Kyllä helpotti! Olisi ollut aika noloa tulla Sydneyyn saakka katsomaan oopperaa ja missata näytös kymmenen minuutin myöhästymisen takia...

Saman tien lähdin etsimään, mistä pääsee salin puolelle ja mistä paikkani löytyy. Matkalla ostin ohjelman muistoksi ja sain kuulla myyjältä, että jostain talon takaa löytyy näköalaterassi. Väliajalla olisi hyvää aikaa mennä sinne ihailemaan maisemia. Löysin oikean oven saliin paikalleni. Sali oli suuri ja kaunis. Vaikka paikkani oli melko reunassa, siitä näki hyvin näyttämön ja tekstityksen. Jälleen kerran huomasin olevani ikävähemmistöä. Valtaosa yleisöstä oli ikääntyneempää väkeä. Itse ooppera oli nautittavaa katsottavaa ja kuunneltavaa, vaikka tarina onkin surullinen. Solistit eivät olleet mitenkään häikäiseviä, mutta ei myöskään yhtään pahasti korvaan särähtävää ollut joukossa. 

... ja sisältä :)

Oopperan loppu toimi hyvänä kyynelkanavien puhdistajana. :) Haikein mielin astelin ulos ja suuntasin bussille ehtiäkseni vielä illaksi Hillsongiin, missä olin sopinut tapaavani pikaisesti serkkuni Rachelin perheineen. Matkalla bussille huomasin jo kaukaa vanhemman miehen, joka seisoskeli kävelykadulla kädet levitettyinä ja kädessään kyltti "Free hugs". Kun tulin miehen kohdalle, en voinut kuin hymyillä ja kävellä miehen luo halaamaan. Tuo lämmin hali oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsin! Hymyillen jatkoin matkaani iloiten tuosta ventovieraasta halaajasta. :)

Ehdin vielä sopivasti viimeisen ilmaisen bussivuoron kyytiin. Kävin hostellilla jättämässä ylimääräiset tavarat pois ja lähdin etsimään pysäkkiä, miltä Hillsongin bussi lähtee. Minulla oli sen verran aikaa, että ehdin käydä hakemassa pientä syötävää ennen bussin lähtöä. Rachel ja Bill olivat olleet lastensa kanssa viideltä alkavassa kokouksessa ja minä oli menossa seitsemältä alkavaan. Siinä välissä ehtisimme nopsaan tavata ja sopia tarkemmin vierailustani heidän luona. Juuri kun pysähtyi Hillsongin eteen, puhelimeni soi ja Bill jo kyseli minua. Niinpä, kun pääsin ulos bussista, Bill oli jo odottamassa. Sisällä tapasin Rachelin ensimmäistä kertaa elämässäni. Hän olikin serkuistani viimeinen, jota en vielä ollut tavannut. Oli niin ihanaa nähdä hänet ja hänen perhe! Sovimme, että menen seuraavana päivänä heille lounaalle ja viettämään päivää heidän kanssaan. He selvittivät minulle valmiiksi juna-aikataulut ja lupasivat tulla asemalle vastaan. He asuvat noin tunnin junamatkan päässä keskustasta.

Ja vielä viimeisen kerran: serkukset :)

Maanantaina puolen päivän aikaan hyppäsin junaan. Olin niin tyytyväinen, että olin valinnut majapaikkani strategisesti loistavalta paikalta. Julkisten kulkuneuvojen käyttö oli niin vaivatonta. Junan ikkunasta pääsin "ihailemaan" Sydneyn lähiöitä. Miten nuo radanvarret näyttävätkin niin samanlaisilta kaikkialla? Asemalla olin katsellut, kuinka uudet, hienot junat poimivat ihmisiä kyytiin ja odotin innolla matkaa. Kun junani saapui, se olikin vanhaa kalustoa... Ei ilmastointia, vaan ikkunat auki, että ilma vähän vaihtui. Jossain vaiheessa eteeni istui jonkin sortin duracell-pupu. Mies ei pysynyt hetkeäkään paikallaan vaan puuhasi koko ajan jotain; vaihtoi asentoa, yritti nukkua, mutta pomppasi saman tien takaisin pystyyn, nosti jalat vastakkaiselle penkille, raapi päätään, levitteli käsiään ja lopulta yhdellä asemalla aivan viime tipassa, ennen kuin ovet sulkeutuivat, sinkosi itsensä pystyyn ja juoksi ulos. Opettajana ei voinut kuin miettiä, että minkähänlainen oppilas tuo on koulussa ollut...

Omalla asemallani jäin pois junasta ja suunnistin ulos asemalta soittaen samalla hälärin Billille, että he tietäisivät minun saapuneen. En ehtinyt laittaa puhelinta pois, kun näin jo Rachelin vilkuttavan kadulla. Kävelimme yhdessä heidän kotiinsa aivan aseman lähelle. Viisihenkinen perhe asuu kerrostalokolmiossa, jossa kaikki tytöt (12-, 10- ja 6-vuotiaat) jakavat toisen makuuhuoneen. Sydneyssä asuminen on kallista, joten neliöt käytetään tehokkaasti.

Bill oli viimeistelemässä lounasta ja pääsin taas nauttimaan kunnon perunamuusista ja kalasta. Tämä olikin viimeinen kerta, kun vähään aikaan oli kotiruokaa odotettavissa. Ruokaa odotellessa tytöt (Christine, Elisabeth ja Joanna) esittelivät minulle ihania tyttöjen legojuttuja. He olivat rakentaneet hienoja taloja puutarhoineen pienille legoihmisille. Taloista löytyi kaikki mahdollinen lemmikkejä myöten. 

Christina ja Elisabeth legotalojensa kanssa.

Syötyämme lähdimme Rachelin ja tyttöjen kanssa lähiseudun sight-seeingille. Ajoimme ensin suureen puistoon katselemaan valtavia lintuparvia. Puun oksille, paikassa mihin parkkerasimme auton, lehahti kymmenittäin valkoisia papukaijoja, jotka pitivät melkoista mekkalaa. Lammella näkyi nokikanoja, erilaisia sorsia, ibiksiä ja haikaroita. Kävelimme lammen ympäri ja tytöt pääsivät yhdelle leikkipaikalle leikkimään hetkeksi ennen kuin jatkoimme taas matkaa.

Papukaijat saapumassa puun oksille.

Rachel tykkää juosta ja käy säännöllisesti lenkillä. Seuraavaksi ajoimme hänen suosikki lenkkeilypaikkaansa. Parkkipaikalla oli pelastuslaitoksen autoja ja rannassa ryhmä miehiä ja muutama vene. Menossa oli ilmeisesti jonkinlainen koulutus/harjoitus. Olo oli ainakin turvallinen, kun tiesi, että apu on lähellä, jos jotakin sattuisi. :)

Ennen illan pimenemistä koko perhe saattoi minut takaisin junalle, jolla pääsin takaisin keskustaan. En tiedä, olenko minä liian rohkea vai paikalliset liian varovaisia, kun junan tultua Rachel ja Bill olisivat halunneet minun menevän siihen vaunuun, missä jonkin sortin konnari/vartija/mikä lie olikaan majaili, koska siellä olisi turvallisinta. En kuitenkaan lähtenyt siihen vaunuun vaeltamaan monien vaunujen läpi vaan jäin siihen, mikä kohdalle sattui laiturilla. Junassa oli hyvin rauhallista ja tällä kertaa pääsin minäkin nautiskelemaan uuden junan mukavuuksista (ilmastointi).

Tiistaiaamu valkeni sateisena. Ennen puolta päivää sade kuitenkin loppui ja päätin lähteä liikenteeseen. Halusin käydä pienellä retkellä joella. John oli suositellut käymään laivalla Manlyssa. Lähdinkin satamaan katsomaan, minkälaisia kyytejä olisi tarjolla. Vaihtoehtoja oli useita, nopeista katamaraaneista isompiin laivoihin ja monessa paikassa pysähtyviin paatteihin. Valitsin isomman laivan, jonka kannella oli mukava istuskella ja kuvata Sydneyä joelta käsin. Tuuli oli tosin melkoinen ja sen verran viileä, että ihan suosiolla kaivoin kassista pitkähihaista päälleni.

"Kaksisuuntainen" laiva, jollaisella itsekin Manleyyn matkasin. Tämä tuli vastaan.

Manly osoittautui oikein viihtyisäksi, pieneksi rantakaupungiksi. Kaupungin halki pystyi kävelemään alle kymmenessä minuutissa rannalta toiselle. Laiva rantautui joella olevaan satamaan ja kaupungin halki pääsi avomeren rannalla olevalle beachille. Käpöttelin pitkin kävelykatua ja katselin kauppojen tarjontaa. Hetkeksi istahdin rannalle ihailemaan aaltoja ja lopulta nälkä yllätti ja etsiydyin Meksikolaiseen ravintolaan syömään herkullisen nachoannoksen. Vaeltelin päämäärättömästi kaupungin katuja nautien tunnelmasta ja lopulta olin takaisin satamassa. Siellä olikin laiva hetken kuluttua lähdössä takaisin, joten kävelin suoraan laivaan, jossa kuvittelin istuvani taas keulassa. Vaan nämä laivatpa kulkivat sujuvasti molempiin suuntiin. Kumpikin pää laivasta oli keula tai perä, riippuen siitä, mihin suuntaa milloinkin oltiin matkalla. Toisaalta oli kyllä mukava istua hieman tuulensuojaisemmassa paikassa matka. Vasta lähempänä satamaa siirryin keulaan kuvaamaan oopeerataloa ja siltaa.

Tuon G:n takana oli minun huoneeni. Ja tuo lause piti hyvin paikkansa - ja pitää tälläkin hetkellä!

Keskiviikkokin oli sateinen. Lentoni Perthiin lähti vasta illalla, joten minulla oli vielä koko päivä aikaa Sydneyssä. Huoneeni jouduin luovuttamaan yhdeltätoista, mutta pystyin kuitenkin hyödyntämään hostellin tiloja koko päivän. Istuskelin salin sohvalla odottamassa sateen loppua, että voisin lähteä kaupungille. Halusin käydä vähän tutustumassa kaupungin shoppailumahdollisuuksin hostellin lähellä. Sateessa ei kuitenkaan innostanut lähteä. Tällä kertaa sade loppui vasta puolenpäivän jälkeen. Laitoin tavarani asemalaiturilla sijaitsevaan lukittavaan kaappiin säilöön, kun lähdin kaupungille. Hostellin lähellä oli basaarityylinen, sisätiloissa oleva torialue. Sen halusin nähdä. Se oli kuitenkin pieni pettymys tarjonnaltaan. Kiersin sen kuitenkin läpi ja katsastin myös sen yläpuolella parissa kerroksessa sijaitsevan ostoskeskuksen. Kierros oli tosi halpa. Mukaan ei tarttunut yhtään mitään. 

Palasin hostellille ja aloin valmistautua lentolle. Vaihdoin pitkät housut jalkaan ja kaivoin fleecen esille. Tämä lento oli matkatavaroiden suhteen kaikkein kriittisin. Kyseessä oli Tigerairin halpalento, jolle olin maksanut 15 kg matkatavaroita ruumaan. Lisäksi matkustamoon sai ottaa 10 kg. Hostellin henkilövaa'alla punnitsin rinkan ennen kuin pakkasin sinne jäljellä olevat ruokatarvikkeet. Siinä vaiheessa painoa oli ehkä noin 13 kg. Ruokatarvikkeiden pakkaamisen jälkeen en enää rinkkaa punninnut, koska ajattelin, että voin punnita sen lentokentällä ja siirtää tarvittaessa jotain käsimatkatavaroihin. Kentällä ei kuitenkaan ollut vaakaa ennen drop offia, joten hieman jännitti, mitä vaaka siinä näyttäisi. Aika tarkkaa työtä olin tehnyt, sillä rinkka painoi 14,8 kg. Repun painosta virkailija ei ollut lainkaan kiinnostunut.

Koska kyseessä oli kotimaan lento, turvatarkastukset olivat huomattavasti kevyemmät kuin ulkomaan lennoilla. Vesipullon sisällöstä ei kukaan ollut kiinnostunut, vaikka en pulloa tyhjäksi juonutkaan ennen turvatarkastusta. Terminaalissa oli myös huomattavasti kohtuullisempi hintataso kuin ulkomaan terminaalissa. Sieltä löytyi mm. Subway, jossa hinnat olivat täsmälleen samat kuin kaupungillakin. En kuitenkaan jäänyt shoppailemaan vaan suuntasin suoraan lähtöportille kirjoittelemaan blogia. Kun vihdoin pääsimme koneeseen, mieleen tuli takavuosien lomalennot. Jalkatilat koneessa oli aivan onnettomat. En ollut maksanut istuinpaikan valinnasta, joten olin aivan randomilla saanut käytäväpaikan. Yleensä valitsen aina ikkunapaikan, jos voin itse valita, mutta nyt olin ihan tyytyväinen käytäväpaikasta. Viiden tunnin lennon aikana oli mukava käydä välillä vähän jaloittelemassa vieruskavereita vaivaamatta.