Ei ihan suunnitelmien mukaan...

Kaikki ei mene aina ihan niinkuin on suunniteltu. Kahtena viikonloppuna odotin innolla patikointiretkeä kuudelle vesiputoukselle. Ensimmäisellä kerralla meille annettiin väärää infoa retken ajankohdasta ja kun seuraavana sunnuntaina vihdoin oli se oikea päivä, retki peruttiinkin myöhään lauantai-iltana. Osa vapaaehtoisista kun ei olisi pystynyt lähtemään kasaantuneiden töidensä takia ja osa ilmoitti, että he eivät lähde, jos kaikki eivät lähde. Niinpä reissu siirreettiin jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Minulle tieto retken peruuntumisesta tuli vasta sunnuntaiaamuna. Olin pettynyt. Niinpä piti keksiä plan B. Onneksi Ken oli jo palannut Chuukilta takaisin ja hänkin olisi ollut lähdössä meidän kanssa patikoimaan. Niinpä kehitimme oman seikkailumme. Osoitteeksi otimme Liduduhniap-vesiputouksen lähellä Koloniaa. Autolla olisi periaatteessa voinut ajaa lähes perille asti, mutta tie oli niin huonokuntoinen, että Ken päätti olla riskeeraamatta vuokra-autoa. Niinpä kävelimme viimeisen kilometrin, mikä sopi minulle erittäin mainiosti. Olen niin kaivannut luonnossa kävelemistä! 

Matkan varrella olevaa paikallista asutusta.
Local house.

Vaikka saarella kärsitään kuivuudesta, edellisenä iltana ja yönä oli satanut vähän. Se pienikin sade oli jättänyt tielle isoja vesilammikoita. Olisi voinut kuvitella, että olisi satanut enemmänkin. Emme olleet suinkaan ainoat liikkujat tiellä. Vähän edellämme käveli pari tyttöä ja vastaan tuli auto. Auto pysähtyi ja kysyi, minne olemme matkalla. Kun kerroin, että vesiputoukselle, mies kysyi, oliko parkissa oleva auto meidän. Hän sanoi, että perille voi kyllä ajaa. Ei vaan tie näyttänyt siltä...

Olin opiskellut kotiläksyni putouksen löytämisen varalta hyvin. Netistä oli lukenut reittiohjeet ja Mvp (mister vice principal) oli myös ohjeistanut. Löysimme patsaan, joka oli ensimmäinen merkki siitä, että lähellä ollaan. Patsas on pystytetty vesiputouksella kuolleiden muistoksi... Aivan. Siellä on kuollut useita ihmisiä. Yksi on pudonnut liukastuttuaan ja viisi ihmistä on huuhtoutunut tulvavesien mukana alas putouksesta. Alue on äärimmäisen herkkä tulvimiselle. Tulva voi yllättää hyvin nopeasti, jos tyypillinen rankka sadekuuro sattuu kohdalle. Siksi putouksille ei suositellakaan menemään sateella tai edes, jos pilve riippuvat kovin matalalla läheisten vuorten yllä.

Liduduhniap-putouksella kuolleiden muistomerkki.
Monument for people who has been killed at Liduduhniap falls.

 Muistomerkin luona tien toisella puolella oli maanomistajan talo ja muistomerkin takana kylän yhteinen kokoontumismaja. Maksoimme maanomistajalle dollarin per nuppi pääsymaksua ja viisi dollaria kamerasta. Putouksia on itse asiassa kaksi. Ensimmäinen on hieman matalampi ja se putoaa syvään altaaseen, joka on suosittu uimiseen. Altaaseen on nopeinta suoriutua hyppäämällä ylhäältä. Syvyyttä altaassa on niin paljon, että kukaan ei ole onnistunut sen pohjaa saavuttamaan. Toinen tapa päästä altaaseen on kiivetä alas köyttä apuna käyttäen. Reitti alas ei näyttänyt lainkaan houkuttelevalta, mutta kun Ken meni edeltä totesin, että en kyllä jää yksin ylös. Tulipa siinä testattua vähän omia rajoja ja ihan kätevästi siitä köyden avulla onnistui alas kipuamaan. Syke kyllä nousi kiitettävästi ja seuraavana päivänä tunsi kropassaan, että oli hieman tullut urheiltua.

Ensimmäinen putous ylhäältä katsottuna.
First fall from upper level.

Reitti alas.
Way to down.

Toinen putous.
Second falls.

Alas päästyämme oli aikaa ihmetellä ja kuvata molempi putouksia. Toisenkin putouksen alapäähän olisi päässyt polkua pitkin, mutta jätimme se väliin. Kovin kauaa emme saaneet luonnon rauhasta nauttia, kun saimme seuraa. Mvp heilutteli meille ylätasanteelta. Pian siellä näkyi Mvp:n pojat ja pari vapaaehtoistakin. Toinen vapaaehtoisista hyppäsi ylhäältä altaaseen. Muut tulivat kiltisti köyttä pitkin alas. Pojille alas kiipeäminen oli hieman haastavaa. Isällä oli tekemistä tsempata ja ohjeistaa heitä oikeanlaiseen laskeutumiseen. Siitä huolimatta Ken joutui pelastamaan nuoremman pojista kiipelistä, kun hän valitsi vähän haastavamman reitin ja jäi roikkumaan köyden varaan parinkymmenen sentin päähän maasta. Itse hän ei nähnyt, kuinka lähellä maata hän oli ja joutui paniikkiin. Onneksi Ken oli lähellä ja kiirehti apuun.

Koko kööri poseeraamassa. :D
All of us posing. :D

Lopulta jätimme toiset vielä uimaan ja kipusimme takaisin ylös. Ylös kiipeäminen oli itse asiassa helpompaa kuin alastulo. Nyt jo varmoin ottein tartuin köyteen, nojasin reilusti taaksepäin ja kiipesin ylös. Paluumatkalla autolle saimme ihailla luonnon kauneutta kukkien ja lintujen muodossa. Kiinanruusut olivat täydessä kukassa ja niitä oli vaikka minkä värisiä! Sattuipa siihen matkan varrelle myös yksi kuningaskalastaja poseeraamaan Kenin kameralle. Kenillä on kunnon putki, millä saa hieman kauempanakin langoilla istuskelevat linnut kuviin. Hienoja kuvia Ken linnusta saikin! Minä olen vielä tyytynyt näihin kukkiin. Ne kun eivät lähde kuvatessa karkuun ja niitä pääsee yleensä ihan niin lähelle kuin haluaa.

Yksi monista kiinanruusuista.
One of the many hibiscus.

Yksi oman asunnon ihanuuksista on oma keittiö. Siellä voi puuhata ihan milloin vain eikä tarvitse katsella toisten sotkuja. Heti tänne tullessani sain naapurissa asuvalta srilankalaiselta rouvalta aivan ihanaa banaanileipää (kakkua). Sitä olen päässyt nauttimaan monesti muulloinkin ja vihdoin ymmärsin pyytää reseptin, että voisin itsekin sitä leipoa. Kun leipomisvimma iski, ei kaapista tietenkään löytynyt vanukasjauhetta, joten jätin sen vain pois ohjeesta. Sokeriakin laitoin huomattavasti vähemmän kuin ohjeessa on ja tietysti tummaa sokeria. Jauhoina käytin riisijauhoa ja tapiokatärkkelystä. Koska minulla ei ollut kuin yksi leipävuoka, loput taikinasta pistin muffinivuokiin. Eipä maistunut ollenkaan samalta kuin alkuperäinen, mutta nopeasti opin tästäkin tykkäämään. Valmiin leivän viipaloin ja pistin pakkaseen muffinien kanssa. Sieltä niitä on ollut mukava napsia silloin tällöin jälkkäriksi, kun on tehnyt mieli jotain hyvää.

Yhtenä päivänä töitten jälkeen aloin keitellä keittoa. Kaikki oli jo pilkottuna valmiina ja vesi alkoi juuri kiehua, kun sähköt katkesivat. Oma asuntoni on jostain kumman syystä ollut laskutettavan sähkön piirissä, joten kyse ei siis ollut cash powerin loppumisesta, vaan tämä merkitsi sitä, että sähköt on poissa koko saarelta. Mutta hyvin pian aloin ihmettelemään, miten ihmeessä liikkasalista kuuluu edelleen äänentoiston kautta tulevaa ohjelmaa... Sen kun ei pitäisi olla mitenkään mahdollista, että minulta on sähköt poissa mutta jossain muualla campuksella on sähköt. Lähdin tutkimaan asiaa. Löysin Janethin ja kysyin asiasta. Kaikkialla muualla campuksella oli sähköt... Jotain oli siis pielessä, mutta mitä. Hyvin pian selvisi, että sähköyhtiön miehet olivat käyneet päivällä vaihtamassa sähkömittarin cash poweria käyttäväksi. Kukaan ei vaan ollut vaivautunut kertomaan asiasta kenellekään toimistossa. Ja mittarin vaihdon yhteydessä mittarin numero oli tietysti vaihtunut, eikä cash poweria voi ladata ilman mittarinumeroa. Kello oli jo yli viisi, joten sähköyhtiön toimisto oli kiinni, eikä sieltä pystynyt enää kysymään uuden mittarin numeroa. Onneksi Franky sattui paikalle ja otti asian hoitoonsa. Hän tiesi vikapäivystysnumeron ja soitti sinne. Sieltäkään ei pystytty meille mittarin numeroa kertomaan, joten sähköyhtiön miehet tulivat takaisin ja vaihtoivat mittarin takaisin vanhaan (vain vaihtaakseen sen taas uudelleen seuraavana päivänä). Tosi fiksua toimintaa...

Koko tähän episodiin kului lähes kolme tuntia. Tässä lämpötilassa olin hieman huolissani pakastimessa ja jääkaapissa olevien ruokien puolesta. Onneksi asuntoni vieressä on tyhjä luokkahuone, joka sijaitsee oikeastaan viereisessä rakennuksesssa ja siellä oli sähköt. Niinpä sain Frankylta pitkän roikan, jolla vedin sähköt asuntooni. Olipa ainakin ruuat pelastettu ja valoakin oli jo pimenevään iltaan. Tässä vaiheessa kun en vielä tiennyt, saanko sähköjä yöksi takaisin. Keittoa en kuitenkaan pystynyt keittämään jatkojohdon avulla, joten nappasin kattilan ja tarvittavat ainekset kainaloon ja lähdin jatkamaan kokkailua Janethin luo.

Seuraavana aamuna oli vuorostaan nettiyhteys poikki. Eikun soittamaan Telecomille ja vikailmoitusta tekemään. Mielenkiinnolla jäin odottamaan, kuinka kauan joutuisin yhteyttä odottamaan. Se palautui yllättävän nopeasti. Muutamassa tunnissa. Nyt tätä kirjoittaessani yhteys on taas poikki ja Telecomin vikapäivystys jo suljettu tältä päivää. Saapa nähdä, onko kyseessä vain ohimenevä häiriö vai saanko taas aamulla soittaa Telecomiin. Sähköepisodikin jatkui. Iltapäivällä kotiuduin kaupungilta ostosteni kanssa vain huomatakseni, että sähköt on taas poikki. Oli siis miehet käyneet taas vaihtamassa mittarin. Nyt he olivat sentään jättäneet toimistoon uuden mittarin numeron ja sanoneet, että mittariin ei voi syöttää ensimmäisellä kerralla tavallisen prepaid-kortin saldoa vaan pitää käydä ostamassa joku muu systeemi. Huoh. Taas siis ilman sähköä... Maureen oli onneksi juuri lähdössä kaupungille, joten hän lupasi käydä hoitamassa asian ja soittaa heti minulle tarvittavan numerosarjan, mikä pitää mittariin syöttää. Aikani odoteltua Maureen soittikin ja sain kolme 20-numeroista sarjaa, mitkä piti syöttää mittariin. Naputeltuani viimeisenkin sarjan, mittarista kuului pieni kilahdus ja se alkoi toimia. Wau!

Toimiva netti ja sähkö ovat tuoneet elämään ihan uuden ulottuvuuden. Nyt voi kuunnella Deezeristä rajattomasti musiikkia ja katsella YouTubesta videoita. Olenkin löytänyt (kiitos Kenin) mielettömän upeita pätkiä, jotka kertovat ihmisistä, jotka ovat valmiita auttamaan pyyteettömästi toisia ja ihmisistä, jotka erilaisista rajoituksista huolimatta ovat saavuttaneet elämässään isoja asioita. Keniltä olen saanut myös lainaan joitakin hänen suosikkileffojaan, joita olen täällä nessupaketin kanssa katsellut. :D

Viime viikolla Ken palasi Hawajille pariksi viikoksi. Hän kun ollut tähän asti täällä väliaikaisena työntekijänä, mutta vihdoin kaikki turvallisuus- ja muut tarvittavat selvitykset on saatu valmiiksi ja hänet voidaan nimetä vakinaiseksi työntekijäksi. Mutta sitä varten hänen piti palata kotiin, jotta hänet voidaan lähettää uudelleen vakinaisena. Monimutkaisia nämä byrokratian kiemurat. No, Ken ei ollut asiasta lainkaan pahoillaan. Hän lähti oikein mielellään hetkeksi sivistyksen pariin. Etenkin, kun Hawajilla on parhaillaan valasaika ja Ken rakastaa valaitaan ja kaikkia muitakin mereneläviä. Myös hänen kameransa rakastaa niitä... Olenkin saanut jo upeita kuvia niin valaista kuin delfiineistä. Ja auringonlaskuista ja kuutamosta. Ehkä ihan hitusen olen kateellinen...

Onneksi täällä saarellakin riittää näitä kivoja paikkoja ja näkemistä. Viime sunnuntaina yksi paikallinen filippiinoporukka vietti picnicpäivää Nichossa. Tämä on se porukka, johon Janeth, Janice, Noli ja Mrs V kuuluvat. Janeth pyysi minut mukaan. Oikein mielelläni lähdinkin. Tiedossa on leppoisa rantapäivä riippumatossa ja paljon hyvää ruokaa. Nicho näytti tällä kertaa hieman erilaiselta kuin siellä ensimmäistä kertaa käydessäni. Nyt vesi oli huikean paljon korkeammalla ja läheiseen pikkusaareen olisi joutunut kahlaamaan vyötäröä myöten. Me pääsimme sinne kuivin jaloin. Paikalla oli myös niin paljon väkeä, että elämää riitti. Filippinot ovat innokkaita karaoken laulajia, joten tietysti heillä oli laitteet täälläkin mukana. Syynä tähän picniciin oli heidän yhteisönsä uusien virkailijoiden esittely. Ruuan ja virallisen ohjelman jälkeen laulu raikui koko loppupäivän.

Nousuveden aikaan viereiseen saareen pääsi vain kahlaamalla.
During the high tide you have to wade to the island near by.

Ja ruokaa riitti, kuten aina filippiinojen kanssa.
There was enough food, as always with filipinos.

Ripustimme Janethin kanssa riippumattomme yhteen pieneen majaan rannalle. Siellä oli mukava lueskella ja ottaa välillä pienet torkut. Janice lapsineen asettui myös majaksi meidän kanssa. Jossain vaiheessa Lizzy ja muut lapset alkoivat heitellä ruokaa veteen. Pian paikalle ilmestyikin kaloja. Joukossa oli myös huikean isoja kaloja! Nappasin kameran ja yritin saada kuvaa jostain isosta kalasta. Se ei ollut helppoa, sillä vesi oli hieman sameaa, aurinko kimalsi veden pinnasta ja kalat olivat vikkeliä. Mutta paras olikin vasta tulossa. Muiden ihmetellessä isoja kaloja huomasin silmäkulmassa jotain uutta liikettä. Aivan rantaa pitkin paikalle lipui upea ilmestys: rausku. Kerrankin oli kamera oikeaan aikaan oikeassa paikassa!

Rausku
Sting ray

Mukava, leppoisa rantapäivä näytti kääntöpuolensa seuraavana päivänä. Tai niin ainakin luulen. Aamulla herätessä olo oli vähän ikävä. Ei tehnyt mieli syödä aamiaista, mutta väkisin söin ja lähdin aamuhartauteen. Sen jälkeen minulla oli noin kolme varttia aikaa ennen ensimmäistä oppilastani, joten palasin kämpille lepäilemään. Olo oli vähän parempi, joten lähdin töihin. Ensimmäisen tunnin ajan minulla oli K5:n oppilaita. Koko ajan minusta tuntui, että kaikki ei ole nyt kunnossa. Olo oli huono. Kun sain viimeisen kolmesta oppilaastani ulos luokasta, mvp sattui kävelemään juuri ohi. Sanoin hänelle, että en voi hyvin ja hän käski mennä lepäämään. Palasin asunnolle ja nukahdin lähes välittömästi. Tunnin päästä heräsin ja tunsin, että nyt on paras syöksyä vessaan. Siitä se sitten alkoi. Ensin ripuli ja kohta perään oksennus. Voimattomana halailin posliinia, mutta olo sentään helpotti vähän. Palasin sänkyyn, josta säännöllisin väliajoin sinkouduin takaisin vessaan. Yritin joka välissä hieman naukkailla vettä, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Lopulta istuin pytyllä vati sylissä ja kummastakin päästä tuli yhtä aikaa. Tätä jatkui useamman kerran noin kuuden tunnin ajan ja sitten se loppui. Jäljelle jäi vain totaalisen voimaton olo ja kipu vatsaan. Mieleen palasivat vuoden takaiset muistot Fidzillä saadusta vatsapöpöstä, joka oli varmaan elämäni rajuin vatsatautikokemus. Nyt olo oli vastaavanlainen.

Onneksi tiistaiaamuna tuntui huomattavasti paremmalta. Töihin en silti kuvitellutkaan lähteväni. Nyt oli aika huolehtia energiansaannista ja katsoa, pysyykö ruokakin sisällä. Keittelin riisipuuroa, jota nautiskelin omenasoseen kanssa. Kylläpä oli ikävä mustikkakeittoa! Suureksi iloksi ruoka pysyi sisällä. Myöhemmin päivällä söin keittoa ja edelleen kaikki oli hyvin. Vatsassa tuntui silti ikäviä kouristuksia ja kipua aika ajoin. Koska ruoka pysyi sisällä ja näytti siltä, että tauti on selätetty, päätin liittyä toisten joukkoon, kun he lähtivät kävelylle läheiselle mäelle. Tiesin, että urakka voi olla aika rankka taudin jäljiltä, mutta halusin vähän liikuntaa. Otin siis ihan rauhallisesti ja kiipesin muiden perässä omaa tahtia ylös. Sieltä olikin hienot maisemat merelle. Jos taivas olisi ollut selkeä, olisi sieltä päässyt ihailemaan auringonlaskua ja täysikuuta, mutta nyt ei keli ollut noille suotuisa. Mutta sai sieltä sentään jonkun kivan maisemakuvan. :)

Keskiviikkoaamuna olin taas valmis töihin. Vatsassa kouristeli pitkin päivää, mutta hammasta purren vedin koko päivän läpi. Töiden jälkeen rojahdin sänkyyn ja nukahdin. Nukuin lähes pari tuntia ja herättyäni olo oli taas tosi kurja. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni taas posliinia halailemasta. Ei kiva. Mutta taas vähän helpotti. Muutaman kerran siinä illan aikana sai taas oksennella, ennenkuin vatsa rauhoittui. Torstaiaamuna en kuvitellutkaan lähteväni töihin. Vatsa oli löysällä ja siihen sattui. Lähdin etsimään Frankya tai mvp:tä. Franky ajoi juuri pihaan, kun oli toimiston edessä. Kerroin hänelle tilanteen ja hän sanoi vievänsä minut lääkäriin vähän myöhemmin.

Koulun lähellä on pieni yksityinen klinikka, jonne Maureen minut lopulta vei. Klinikalla työskentelee yksi lääkäri. Kun astuimme klinikalle sisään, Maureen ohjasi minut kirjoittamaan nimeni listaan. Sitten istuimme tyhjään odotushuoneeseen. Ihmettelin, miten tämä systeemi oikein toimii. Maureen kertoi, että hoitaja tulee ensin mittamaan verenpaineen ja sitten pääsen lääkärille. Vähän ajan päästä joku nainen kävi katsomassa listaa, johon olin nimeni kirjoittanut ja toi minulle henkilötietolomakkeen täytettäväksi. Pian sen täytettyäni vanhempi mies kutsui minua nimeltä. Hän jopa osasi lausua nimeni jokseenkin oikein! Mies esitteli olevansa lääkäri ja toimivansa nyt myös hoitajana, sillä hoitaja oli lähtenyt pari viikkoa aikaisemmin. Mies oli oikein miellyttävä. Hän mittasi verepaineen, joka oli oikein hyvä, kuten on aina ollut. Sitten punnittiin ja lääkäri kysyi, onko paino normaali. Taas kerran jouduin toteamaan, että nämä paunat eivät oikein ole hallussa, joten ei aavistustakaan, onko paino normaali vai ei.

Mittausten jälkeen lähdettiin tutkimushuoneeseen. Siellä lääkäri kyseli taudinkuvaa, kuunteli sydämen ja keuhkot, tutki korvat ja kurkun ja tunnusteli vatsan. Tähän kummalliseen taudinkuvaan kun kuuluu myös se, että kuulen jatkuvasti sydämenlyönnit vasemmassa korvassani. Kuten osasin odottaakin, tässä vaiheessa lääkärillä ei ollut vielä diagnoosia vaan tarvittiin ulostenäyte. Huoh. Taas nousi mieleen vuoden takaiset tapahtumat - ja kuinka vuorokauden yrittämisen jälkeenkään näytettä ei vaan ollut antaa. Kiltisti siis palasin kotiin purkin kanssa toivoen, että tällä kertaa saisin näytteen aikaiseksi. Nyt ei ainakaan ole edessä matkan jatkuminen, kuten viimeksi. Nyt pysyn täällä taatusti niin kauan, että saan näytteen tutkittavaksi! Mutta kärvistely siis jatkuu. Toivottavasti huomenna saan näytteen tutkittavaksi ja jotain valoa tilanteeseen.

Perusarkea

Jotta totuus ei unohtuisi, niin ei tämä elämä täällä ole yhtä juhlaa ja paratiisisaaria. Toki pieniä iloja mahtuu ihan jokaiseen päivään ja jos niitä ei muuten huomaa, on syytä avata silmät ja katsella ympärilleen. Työn puolesta sain kokea ensimmäiset todelliset huippuhetket, kun pääsin ilmoittamaan kahdelle oppilaalleni, että he eivät enää tarvitse minua. Potkin heidät siis kylmästi pois tunneiltani. :D Voi sitä riemua, kun lapsi tajuaa, että on saavuttanut lukemisessa oman luokkansa tason ja pärjää omillaan! Niistä loistavista silmistä saa virtaa itselleen taas jatkaa välillä niin tuskaisen toivottomalta tuntuvaa työtään! Toisinaan kun tuntuu oikeasti siltä, että joidenkin oppilaiden kanssa ei tule minkäänlaista edistystä. On kuin hakkaisi vaan päätään seinään. Pikku hiljaa olen kuitenkin alkanut oppimaan erilaisia pieniä kikkoja, joita voi käyttää, kun tuntuu, että jonkun kanssa ei pääse millään eteenpäin. En tiedä, kuka täällä on oppinut eniten, oppilaat vai minä. Kun mietin aikaa, kun aloitin työni täällä, koen oppineeni huikean paljon. Aloitin täysin tyhjästä, ilman kokemusta, välineitä ja todellista tietoa. Nyt olen jo hieman jyvällä, mitä kenenkin kanssa kannattaa tehdä ja kokemus on antanut paljon varmuutta.

Tästä "oppilaasta" ei taida päästä eroon millään...
I can't get rid of this "student"...

Kun campuksella juoksee päivittäin yli 300 oppilasta, aina välillä sattuu ja tapahtuu sellaistakin mitä ei tarvitsisi tapahtua. Yhtenä päivänä istuin koulun jälkeen Janethin toimistossa, kun ovelta alkoi kuulua kovaa itkua. Maureen toi sisään pientä poikaa, jonka päästä valui verta valtoimenaan. Poika ei itkultaan pystynyt kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta perässä tuli pieni tyttö, joka kertoi jonkun heittäneen poikaa kivellä päähän. Vararehtori lähti hakemaan Candicea, joka on sairaanhoitaja. Ennen kuin Candice ehti paikalle, toimistoon asteli mies, joka sen enempiä puhumatta tarttui poikaa kädestä ja totesi, että nyt mennään. Suu auki seurasin tilannetta. Mies ei kysynyt mitään tapahtuneesta. En tiedä oliko joku jo ehtinyt ulkona kertoa mitä oli tapahtunut, mutta toivottavasti näin oli. Poika vuoti niin paljon verta, että hän tarvitsi ainakin paikkausta.

Pian tämän jälkeen ovelta kuului taas itkua. Nyt Maureen talutti toimistoon toista poikaa, joka osoittautui kiven heittäjäksi. Poika oli täysin poissa tolaltaan. Hän itki aivan hysteerisesti. Itkun lomassa hän sai soperrettua, että ei ollut nähnyt kaveriaan, joka oli piilossa puun takana, kun hän heitti kiven. Kaveri oli epäonnekseen astunut esiin juuri samalla hetkellä, kun kivi lensi. Heittäjä oli totaalisen järkyttynyt aiheuttamastaan vahingosta. Pojan äiti tuli pian toimistoon ja joutui kantamaan pojan pois, kun poika ei kyennyt järkytykseltään enää edes kävelemään. 

Toimistossa istuskellessa siellä tulee tarinoitua niitä näitä milloin kenenkin kanssa. Olen jo pidempään kaivannut hierontaa, kun niska ja hartiat ovat niin jumissa ja kipeät. Kerran Franky istuskeli meidän kanssa ja tulin kysyneeksi häneltä, tietääkö hän ketään hyvää hierojaa. Hän alkoi tarjoamaan paikallisia ”virallisia” hierontapaikkoja, jotka minä tyrmäsin oitis. En todellakaan tarvitse mitään rentouttavaa hivelyä, vaan kunnon lihasjännityksen laukaisevaa hierontaa. Franky kertoi, että jotkut paikalliset osaavat hieroa hyvin ja häneltä ainakin oli kivut kadonneet. Franky lupasi pyytää siskolleen työskentelevän naisen hieromaan minua. Yritin kysyä hintaa, mutta en saanut oikein mitään vastausta, sillä paikallinen tapa on maksaa vastapalveluksilla tai vaikkapa ruualla. Tämä kun ei ole heille bisnestä. Hieman ihmeissäni kuuntelin, että hoito olisi neljänä peräkkäisenä päivänä, mutta totesin, että yritetään. Kuulosti niin mielenkiintoiselta. Franky lupasi huolehtia hierojan campukselle seuraavana päivänä. Hieronta tapahtuisi omassa asunnossa. 

Jokseenkin sovittuun aikaan torstaina nainen tuli. Hän ei puhunut englantia, mutta ymmärsi jonkun verran. Tein sängystäni hierontapedin. Keittiöstä löytyi kookosöljyä hierontarasvaksi. Otin paidan pois ja asetuin vatsalleni vuoteelle. Hyvin hellästi hieroja tunnusteli niskaa ja hartioita. Näytin kipualueet ja pyysin hieromaan ihan ronskisti. Pyyntö kaikui kuuroille korville. Koko hieronta oli lähinnä hivelyä. Olin lievästi sanottuna pettynyt. Toisaalta ajattelin, että jos hän olisi hieronut heti ronskisti, olisi paikat olleet liian hellänä seuraavana päivänä. Mielenkiinnolla jäin siis odottamaan, tapahtuisiko seuraavana päivänä mitään muutosta otteissa.

Perjantaina minulle tuli kiire ehtiä sovittuun aikaan takaisin kaupungilta kotiin hierottavaksi. Jouduin jättämään Janethin Nolin ja Mrs V:n hoiviin hoitamaan loput asiat. Minulta jäi vielä asioita hoitamatta, mutta voisin mennä takaisin hieronnan jälkeen. Yli tunnin odotin hierojaa, eikä hän tullut. Sitten totesin, että enempää en odota, minun on pakko lähteä takaisin kaupungille, että saan juomavettä viikonlopuksi ja muutkin asiani vielä hoidettua. Mielessäni totesin, että enpähän tainnut menettää yhtään mitään ja nyt voisin sanoa Frankylle, että hierojan ei tarvitse enää tullakaan uudelleen.

Lauantaina iltapäivällä makoilin riippumatossa asuntoni edessä. Franky tuli pyytelemään kovasti anteeksi, että hieroja ei ollut edellisenä päivänä tullut sovittuun aikaan. Kyseessä oli ollut kommunikaatiokatsos Frankyn ja hänen siskonsa välillä. Franky luuli, että sisko tuo hierojan ja sisko taas luuli, että Franky hakee hänet. Franky haki hänet lopulta, mutta he tulivat campukselle juuri kun oli ehtinyt lähteä. Franky sanoi hierojan tulevan myöhemmin illalla. Sanoin, että jos hieronta on samanlainen kuin ensimmäisellä kerralla, en tarvitse enää tätä hierojaa. Franky lupasi puhua hänelle ja kertoa, että tarvitsen kovempaa käsittelyä. 

Ilta tuli ja sovittu aika tuli ja meni. Ei näkynyt taaskaan hierojaa. Lopulta Frankyn siskon mies ajoi campukselle - ilman hierojaa. Hän ei ollut löytänyt tätä mistään, mutta lupasi mennä vielä etsimään. Hetken päästä Franky ajoi campukselle ja kertoi, että oli aikaisemmin käynyt hierojan luona sopimassa kyydistä ja tuolloin hieroja oli ollut kotona ruokaa laittamassa. Nyt Frankykaan ei enää häntä löytänyt. Nyt jo totesin, että olkoon. Menee liian vaikeaksi. Maanantaina kuitenkin töitten jälkeen Maureen tuli toimistoon kertomaan, että hieroja on nyt täällä. Huoh. Ei auttanut kuin käydä ystävällisesti kertomassa, että en oikeasti enää hänen palvelujaan tarvitse. 

Paikallisia palveluja tarvitsee hyödyntää myös hiustenleikkuussa. Pari kertaa kävin Image Salonissa hiukset leikkauttamassa, mutta toisen kerran jälkeen jo totesin, että siellä ei minun hiuksia osata leikata. Niinpä oli aika etsiä uusi paikka. Olin kerran käynyt heittämässä pari SM-poikaa yhteen parturiin ja ihailin jälkeenpäin heidän siististi leikattuja hiuksia. Päätin kokeilla itsekin samaa paikkaa, Linda’s barber shopia. Jostain olin saanut sellaisen käsityksen, että paikka on lähinnä miehille, mutta koska omat hiukseni ovat lyhyet, siellä taatusi osattaisiin leikata minunkin hiukset. Kävelin ovesta sisään. Paikalla oli yksi naisasiakas, jota palveli nainen. Yhdessä parturituolissa nukkui selvästikin henkilökuntaan kuuluva mies. Nainen kysyi, millaista palvelua olen vailla. Kerrottuani hän pyysi minut istumaan hetkeksi. Takahuoneesta ilmestyi pian toinen mies, joka tuli myös kysymään mitä olin vailla. Selitin toisen kerran. Ensin mies sanoi, että joku nainen tulee kohta leikkaamaan hiukseni, mutta jatkoi kuitenkin vielä kyselyä, millaisen leikkauksen todella haluaisin. Näytin miehelle muutaman kuvan itsestäni taannoisten hyvien hiusten leikkausten jälkeen. Kun mies oli nähnyt kuvat, hänen ilmeensä kirkastui ja hän pyysi minut saman tien istumaan parturituoliin. Hän kaivoi laatikosta esiin valtavan isot sakset ja alkoi töihin. Pikkusen jo hirvitti, jääköhän tällä kertaa mitään jäljelle, jos edellinen kampaaja oli leikannut liian varovasti… Koska jouduin ottamaan silmälasit pois päästä leikkaamisen ajaksi, en edes nähnyt kunnolla peilistä, mitä tapahtui. 

Isot sakset viuhuivat melkoista vauhtia. Hieman pelotti korvien puolesta, mutta hyvin mies hommansa osasi. Kun hän oli saanut niskan leikattua, hän pyysi laittamaan lasit päähän ja katsomaan, olenko tyytyväinen. Nyt oli lyhyt! Ehkä jo aavistuksen turhankin lyhyt, mutta parempi näin kuin liian pitkä. Työ jatkui ja lopulta lattialla oli melkoinen kasa hiuksiani. Vaikka nytkään lopputulos ei ollut ihan sitä, mitä kuvien näytön jälkeen olisi voinut odottaa, oli tämä huikean paljon parempi kuin edelliset yritykset. Ja hinta oli 5 dollaria…

Olin valmis käyttämään tämän paikan palveluja myöhemminkin uudelleen, kunnes kuulin jotain, mikä pisti miettimään, haluanko sittenkään. Yhtenä päivänä Janeth ilmoitti, että Janice tulee seuraavana päivänä käymään campuksella jonkun filippiiniläisen tosi hyvän hierojan kanssa. Meillä oli kuitenkin pitkä päivä, koska oli neljänneksen puolivälin vanhempaintapaamiset. Meillä meni siis seitsemään saakka töissä. Janeth soitti Janicelle, joka kertoi, että hieroja on hänen luonaan ja jos haluamme, voisimme minnä sinne. Onneksi pihassa oli paku vapaana, joten hyppäsimme autoon ja hurautimme Janicen luo. Janeth otti kokohieronnan ja sai käsittelynsä ensin. Hän oli kovasti tyytyväinen. Kun minun vuoroni koitti, tiesin heti ensikosketuksesta, että nyt löytyi hieroja, joka osaa hommansa. Sain viimeisen päälle tehokkaan käsittelyn niska-hartiaseudulle ja vielä selkäänkin. Tyytyväisenä haaveilin jo seuraavista hieronnoista, koska tiesin, että kerralla täysin jumissa olevat lihakset eivät antaudu. Suureksi pettymyksekseni sain kuulla, että hieroja on palaamassa takaisin Filippiineille pian.  Syytä kysyessäni sain kuulla surullisen tarinan nykypäivän orjuudesta. Nainen työskentelee hierojana Linda’s Barber shopissa kuutena päivänä viikossa aamusta iltamyöhään. Hieronta maksaa asiakkaalle 25 dollaria. Naisen kuukausipalkka on 350 dollaria. Hän ei saa hieroa missään muualla tai tehdä muutakaan työtä. Omassa työpaikassa hän on ilmaa toisille. Kun muut syövät, kukaan ei pyydä häntä liittymään seuraan, vaikka sekä täkäläiseen että Filippiinien kulttuuriin kuuluu, että ruoka jaetaan kaikille paikalla olijoille. Nainen on täysin työpaikkakiusattu. En halua tukea tällaisen yrityksen toimintaa millään tapaa!

Kun nyt näistä täkäläisistä palveluista on alettu puhua, niin vuodatetaan sitten vielä vähän lisää… Paikallinen puhelin- ja nettipalveluja tarjoava yritys Telecom on campuksella jo lähes kirosana. Palvelu yrityksessä on täysin ala-arvoista. Nettiliittymiä joutuu odottamaan jopa kuukausikaupalla. Siksi olinkin kovasti yllättynyt, kun jo puolentoista kuukauden odotuksen jälkeen Telecomin miehet kävivät katsomassa asuntoni liittymän ja sanoivat sen olevan sitä vailla valmis, että käyn vain maksamassa kytkennän ja prepaid-liittymän. Vaan ei se ihan niin yksinkertaista ollut. Kahden viikon ajan joka ikinen päivä joko kävin Telecomissa kysymässä, joko liittymä toimii tai Janeth soitti sinne. Lopulta tuon kahden viikon odotuksen jälkeen Telecomista soitettiin, että nyt liittymä toimii. Oli maanantai. Kävin maksamassa ja suurin odotuksin palasin asunnolle. Kytkin modeemin ja wifi-reitittimen. Heti modeemin kytkettyäni epäilin netin toimivuutta. Modeemissa paloi ihan väärät valot. Ja eihän se netti toiminut. Siispä seuraavana päivänä takaisin Telecomiin ihmettelemään asiaa. Siellä asiaa pähkäiltiin ja oltiin sitä mieltä, että kyllä sen pitäisi toimia. Samaa mieltä minäkin olin - sen todellakin pitäisi toimia, mutta kun ei toimi. Herra palvelutiskillä lupasi lähettää heti keskiviikkoaamuna jonkun tarkistamaan tilanteen. 

Ei kuulunut ketään aamulla. Eikä lounasaikaan mennessä. Lounaan jälkeen marssin toimistoon kysymään Janethilta, onko Telecomista kuulunut mitään. Oli kuulemma juuri vähän aikaa sitten samainen palvelutiskin herra Booth soittanut ja pyytänyt, että minä kytkisin modeemin päälle… He kun eivät nähneet minun modeemia systeemeissään. Niinpä niin, siinähän se ongelma olikin. He eivät näe minun modeemia kun minun netti ei toimi! Vaan miten saisi heidät sen tajuamaan? Janeth taas soittamaan ja kertomaan, että modeemi on päällä. Hra Booth lupasi taas lähettää miehen katsomaan. Vaan ei miestä näkynyt ei kuulunut. Ei keskiviikkona, eikä torstaina. Vararehtori vuorostaan poikkesi torstaina Telecomissa jutustelemassa campuksen muidenkin liittymien heikosta toimimisesta. Taas luvattiin mies paikalle… Perjantaina se mies sitten lopulta tuli. Vararehtori kävi pyytämässä minulta kesken oppitunnin avaimet asuntooni, että mies pääsee tarkistamaan tilanteen. Myöhemmin, kun hain avaimeni takaisin, kysyin, mitä mies oli sanonut. Oli kuulemma todennut, että eihän tämä netti toimi… Yes! Vihdoinkin joku oli samaa mieltä kanssani! Mies kuitenkaan ollut tehnyt mitään asialle, mutta oli luvannut tulla iltapäivällä takaisin. Kun lounasaikaan menin asuntooni, näin jo ovelta, että modeemissa paloi uudenlaiset valot… Hetkessä läppäri oli auki ja riemulla ei ollut rajoja, kun vihdoin viimein netti toimi!!!

Netti ei suinkaan ole ainoa asia, jota Telecomin kanssa on joutunut ihmettelemään. Kun otin paikallisen prepaid kännykkäliittymän, olin aivan ihmeissäni, kun lataamani 10 dollaria kului mielestäni aivan liian nopeasti. Sitä siis kysymään. Palvelutiskiltä minut ohjattiin toimistohuoneeseen. Siellä ongelmani kuunneltiin ja ohjattiin takaisin aulaan kännykkämyyntipisteeseen. Siellä kuulemma voitaisiin printata minulle käyttöhistoria. Vaan eipä sekään sujunut ihan mallikkaasti. Täti lasin takana sanoi, että hän ei pysty printtamaan historiaa, mutta voin itse sen netistä tarkistaa. Kysyin miten. Sain ohjeet pin-koodin tilaamiseen. Niinpä kotona nettiin tarkistamaan historiaa. Yllätys oli melkoinen. Historia näytti kaikki soittamani ja vastaanottamani puhelut - ja kaikista oli velotettu! Tekstareita ei histoassa ei näkynyt lainkaan, niiden kohdalla oli vain tyhjää. Siispä takaisin Telecomiin ihmettelemään. Nyt siellä oli eri täti lasin takana. Hän printtasi oitis historiani mitään kyselemättä ja yritti vakuuttaa, että vaikka historia näyttää summat vastaanotetuille puheluille, niitä ei minulta suinkaan veloiteta. Jos näin olisi, olisin kuulemma ensimmäinen, jolle näin olisi käynyt. Vai olisinko sittenkin ensimmäinen, joka on asian huomannut… Asian selvittäminen jäi kuitenkin vielä kesken, sillä herra, jonka vastuulla on syöttää järjestelmään tiedot tekstareista ja mahdollisesta datan käytöstä oli Filippiineillä. Vasta kun hän palaa takaisin ja tekee työnsä, voidaan selvittää, mihin se 10 dollaria on huvennut.

Kotosalla kissanpennut käyvät ahkerasti tarkistamassa, olisiko niille ruokaa tarjolla. Välillä, kun avaan ulko-oven, kaikki neljä syöksyvät sisään ennen kuin ehdin edes tajuamaan, että ne ovat siinä. Aikaisemmin minulla oli pennuille kuivamuonaa, mutta kun se loppui, ei kaupasta ole uutta löytynyt. Tai on, mutta niin kallista, että sitä en suostu ostamaan. Niinpä nälkäiset pennut maukuvat ja pyörivät jaloissa ruokaa odottaen, vaikka ruokaa ei ole. Kerran yksi pentu kerjäsi niin surkeana ruokaa, että annoin sille hitusen omaa ruokaani - sipulin ja tofun kera paistettua munakoisoa. Pentu ahmi ruuan hetkessä. Annoin lisää ja sekin katosi saman tien. Vasta neljännestä annoksesta jäi lautaselle osa. Nälkäinen kissa syö näköjään juuri sitä, mitä sille tarjotaan. Toisella kerralla kuorin keitettyjä perunoita. Kuoret maistuivat kissoille erinomaisesti. Kerran kaksi pentua syöksyi ovesta sisään, kun olin itsekin tulossa kotiin. Toinen pennuista katosi makuuhuoneen puolelle. Huomasin sen leikkivän vaatekomeroni verholla aivan kuin se olisi jahdannut jotain. Monesti pennut leikkivätkin siinä ja jahtaavat omaa peilikuvaansa peiliovesta. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut siitä. Hetken päästä pentu ilmestyi keittiön puolelle kantaen ylpeästi suussaan torakkaa! Kehuin vuolaasti pentua ja olin koko ajan varuillani, jos torakka onnistuisi karkaamaan pennulta, kun se alkoi leikkiä sillä. Välillä se päästi torakan irti ja torakka yritti paeta, mutta pentu oli onneksi nopeampi. Kun torakka oli jo aivan henkihieverissä eikä enää jaksanut yrittää paeta, pennun mielenkiinto sitä kohtaan loppui. Oli siis minun aika kääräistä torakka vessapaperiin ja vetää pöntöstä alas.

Tehokas torakka-ansa.
Effective cockroach trap.

Asunnon työlistalla ollut tiskialtaan vuotaminen ja keittiön toimimattomat pistorasiat saivat vihdoin viimein työmiehet liikkeelle. He kävivät yhden iltapäivän puuhailemassa keittiössä sillä seurauksella, että vihdoin pistorasiat toimivat, mutta tiskiallas vuoti entistä enemmän. Hana oli jo aikaisemminkin ollut jotenkin löysän oloinen, mutta nyt se oli lähes totaalisesti irti. Miehet olivat laittaneet jotain valkoista tököttiä hanan kiinnityskohdan ympärille. Sen tarkoitus oli ilmeisesti pitää hana paikoillaan, mutta tökötti valui altaaseen. Kerroin Nolille, mikä tilanne oli ja hän totesi, että hanan kiinnitys on hajalla ja sitä ei pysty korjaamaan. Pitää ostaa uusi hana. Sitä sitten odoteltiin taas yksi viikko… Mutta tänään vihdoin miehet kävivät vaihtamassa hanan ja enää ei allas vuoda. Muutenkin keittiö alkaa vihdoin olla aika kivassa kunnossa, kun sain Frankylta luvan ostaa leivänpaahtimen ja mikroaaltouunin. Helpottui kummasti elämä ruuanlaiton osalta. Etenkin silloin, kun on kiire.

Ensimmäisen "korjauksen" jälkeen.
After the first "fixing".

Tältä näytti allaskaapissa.
Thats how it looked like under the sink.

Vihdoin uusi hana!
Finally new tap!

Vaatekaapissa on edelleen melkoisen autiota, joten aina kun mahdollista, yritän löytää jotain uutta päällepantavaa paikallisilta kirpputoreilta. Muita vaatekauppoja kun ei juurikaan ole - tai jos on, hinnat ovat niin kovia, että ne voi skipata suosiolla. Löysimme Janethin kanssa kaksi uutta kirpparia. Toisessa hinnat ovat käsittämättömän halpoja. Lähes kaikki maksaa 75 senttiä tai dollarin kappale. Toinen on hurjasti kalliimpi. Shortseista joutui maksamaan 3,95 dollaria. Ostin ”kalliit” shortsit, ”kalliin” mekon  ja hieman halvemmat caprit ja pitkähihaisen pellavapaidan. Maksoin kaikista yhteensä reilun kympin. Heh,  kallista…

Vaikka täällä ollaan yhdessä maailman sateisimmasta kolkasta, ollaan täällä tällä hetkellä vesipulan kourissa. Osa kodeista oli viime viikolla muutaman päivän vailla vettä. Koululta vettä ei onneksi pysty katkaisemaan, sillä koulu on ilmeisesti saman putken varassa kuin sairaala, josta vesi katkaistaan viimeisenä, jos vesi todella loppuu. El Nino -ilmiö aiheuttaa sen, että saarella ei sada ollenkaan niin paljoa kuin normaalisti. Siksi joet alkavat kuivua. Olen nähnyt kuvia joesta normaalitilanteessa ja nyt. Ero on hurja. Saaren toiminnasta kertoo paljon se, että täällä ei ole käytännössä minkäänlaisia veden varastointisysteemeitä kuivien kausien varalle. Tämän kuivan kauden arvellaan kestävän pahimmillaan jopa marraskuulle saakka. Koululle ostettiin juuri valtavat määrä pullotettua juomavettä oppilaita varten, jotta meillä olisi heille myytäväksi vettä koko loppukevääksi. Itse me käymme täytättämässä juomavesikanisterimme Island Springissä, jossa vesijohtovesi puhdistetaan juomakelpoiseksi (tosin kyllä vesijohtovesikin on juomakelpoista, se vaan maistuu tosi vahvasti kloorille). Sielläkin vesi on ollut kortilla. Perjantaina Jay kävi turhan reissun aamupäivällä. Ei ollut vettä. Sanoivat, että iltapäivällä voisi saada vettä. Heiltäkin oli vesi katkaistu. 

Kuivuva joen uoma.
River getting dryer and dryer.

Yksi asia, mitä täällä on odotettu aina siitä saakka, kun tänne tulin, on uusi pastori huolehtimaan saaren kaikista kolmesta seurakunnasta. Edellinen kun oli irtisanoutunut. Pitkän odotuksen jälkeen pastori vihdoin viime viikolla saapui. Hän on meidän toisen sri lankalaisen opettajan mies, joka on aikaisemmin ollut Chuukin koulun rehtorina. Nyt hän jäi rehtorin hommasta eläkkeelle ja tuli tänne pastoriksi. Viime sapattina pastori piti ensimmäisen saarnansa. Minä en oikein ole vieläkään saanut ajatuksiani pastorista järjestykseen… Hän puhui ihan täyttä asiaa, mutta tapa, miten hän puhuu, on kuin punainen vaate minulle. Koko saarna oli käytännössä täyttä huutamista alusta loppuun saakka. Sellainen tyyli tökkii niin pahasti tällaista rauhaa ja hiljaisuutta rakastavaa ihmistä. Saapa nähdä, totunko tuohon ollenkaan…

Na

Josko arki campuksella ei niin suurta seikkailua olekaan, niin retket saariin ovat jokainen oma ainutkertainen seikkailunsa. Kun edellisenä viikonloppuna retkiseurana oli amerikkalaisia ja eurooppalaisia, niin nyt vuorossa oli filippiinot. Keniä lainaten - kreisit filippiinot… Saareen päästäksemme ajoimme letkassa pääsaaren eteläosaan, jossa meitä odotti vene. Me ajoimme letkassa kolmantena ja heti kättelyssä totesimme, että edellä ajavat katosivat hetkessä horisonttiin. Ei haitannut, vaikka tie oli kuoppainen ja edellämme ajavan auton lavalla istui (ja seisoi) ihmisiä… Emme lähteneet takaa-ajoon, vaan luotimme siihen, että edellä ajavat jossain vaiheessa huomaavat loppuletkan puuttuvan perästä. Saimme edelläajavat kiinni, kun he eivät päässeet ohi edellään hitaasti ajavista autoista. Nuo hitaasti ajavat ovatkin yksi saaren tavaramerkki. Osa autoilijoista ajaa aivan käsittämättömän hitaasti! Syyksi tarjotaan sakauta, paikallista suosikkijuomaa, joka lamauttaa toimintakykyä. 

Vajaan puolen tunnin ajon jälkeen käännyimme tutulle pikkutielle. Samaa tietä ajoimme, kun menimme Long Islandille. Tämä tie on todella pieni ja kuoppainen ja silti toiset ajoivat kuin suomalaiset rallikuskit konsanaan. Ken yritti hieman sääliä autoaan, mutta kun seuraava ajoi lähes puskurissa kiinni, oli pakko painaa kaasua. Päädyimme samaan rantaan, mistä Long Islandillekin lähdimme, mutta nyt suuntasimme naapurisaarelle. Meitä odotti yksi vene, johon lastattiin heti osa VALTAVASTA tavaramäärästä. Ottaen huomioon, että olimme menossa päiväretkelle, tavaraa oli oikeasti aivan käsittämättömät määrät. Veneeseen mahtui tavaroiden lisäksi muutama ihminen ja meille ”vieraille” tarjottiin paikkoja. Astuimme siis veneeseen ja matka alkoi. Vene oli taas pieni perämoottorivene ja hyvin pian matkaan päästyämme totesin, että nyt tulikin sitten märkä matka. Pienessä aallokossa pärskeet löivät laidan yli suoraan veneeseen ja suolakylpy oli taattu. Koska en halunnut menettää piilolinssejä heti alkumatkasta, suljin suosiolla silmät. Lyhyen matkan päästä vene hiljensi ja pärskeet loppuivat. Avasin silmät ja totesin meidän olevat erittäin matalassa vedessä. Olimme päässeet avovedeltä koralliriutalle. Vesi oli jo laskemassa ja veden ollessa matalimmillaan tästä ei kuulemma veneellä päässytkään. Siksi olimme lähteneet liikkeelle niin aikaisin aamulla. Taistelimme aikaa vastaan. 

Rannan lähestyessä ihastelimme kilpaa vastassa olevaa valkoista hiekkarantaa. Olimme saapumassa yhdelle Pohnpein ainoista hienohiekkaisista hiekkarannoista. Ranta oli täysin autio. Ja hyvin pian selvisi, että koko saarella ei ole mitään ihmisen rakentamaa. Saari on koskematon. Täällä viettäisimme koko päivän. Ei hassumpaa! Repussa oli ruokaa, snorklausvälineet, kamera ja riippumatto. Niillä selviäisi loistavasti vaikka pidempäänkin. Tyhjensimme tavarat veneestä rannalle ja vene lähti hakemaan seuraavaa lastia. Sen enempiä ajattelematta jätimme tavarat palmujen alle, mutta jossain vaiheessa Ken hoksasi, että kyseessä oli kookospalmut täynnä isoja kookoksia, joten siirsimme tavaramme hieman kauemmas. Ei olisi kiva saada putoavaa kookosta päähänsä. Se kun voi jopa tappaa.

Oi, mikä ranta...
Wow, what a beach...

Vesi oli vielä melko korkealla, mutta siitä huolimatta piti päästä pian kameran kanssa saarta kiertämään. Muita innokkaita lähtijöitä ei ollut, joten lähdimme Kenin kanssa kaksin. Saimme kahlata polvea myöten, mutta se ei haitannut. Vesi oli lämmintä ja kristallinkirkasta! Hiekkaranta muuttui pian korallikiviseksi, joten kunnon sandaalit olivat oikein mukavat jalassa. Olinkin jo saanut varsinaisten uimakenkieni pohjat rikki edellisillä reissuilla. Nyt testasin ensimmäistä kertaa Keenin waterproof sandaaleitani meressä. Ostin kengät syksyllä ihan tätä reissua varten ja ainakin tähän mennessä olen ollut kovasti tyytyväinen! 

Päästyämme saaren toiseen päähän oli edessä kapea salmi, jonka toisella puolella oli toinen saari. Ken arveli, että kunhan vesi laskee tarpeeksi, pääsemme kahlaamaan toiseen saareen. Nyt jatkoimme saaren toiselle puolelle. Matkalla kamerat saivat paljon ruokaa ja Kenin kokoelmiin löytyi taas lisää simpukoita. Itse olin nyt hyvin kriittinen uusien simpukoiden suhteen. Piti olla todellinen helmi, että kelpuutin sen. Koko päivänä mukaan tarttui vain kolme uutta simpukkaa. Näissä maisemissa silmä ja sielu lepäsi ja päivä oli vasta aivan alussa. 

Salmen takana siintävä toinen saari.
Another island behind the narrow strait.

Toisella puolella saarta tapasimme muita omasta porukastamme kalastamassa. He valittelivat, että kalaa on niukasti, koska hait ovat innokkaita kalastajia myöskin. Ne hait piti päästä näkemään! Päätimme oikaista saaren poikki takaisin tukikohtaamme nauttimaan vähän aamiaista ja valmistautumaan snorklaukseen.

Saaren toista puolta.
Another side of the island.

Pikaisen tankkauksen jälkeen olin valmis mereen. Ken jatkoi vielä aamiaistaan ja sanoi tulevansa perässä. Dan oli jo snorklaamassa, joten suuntasin hänen luo. Hän oli jo ehtinyt tutkia aivan oman rantamme edessä olevan vesialueen, joten lähdimme haipaikkaa kohti. Ken saisi meidän kyllä kiinni. Meillä kun ei kummallakaan ollut räpylöitä, mutta Kenillä oli. Näkyvyys ei ollut kovin hyvä, eikä kaloja tosiaankaan ollut erityisen paljoa. Jatkoimme kuitenkin kohti haivesiä ja löysimme korallisärkän reunan, jota lähdimme seuraamaan. Siinä oli jo enemmän kaloja nähtäväksi. Päätimme yrittää kiertää saaren snorklaamalla, mutta kun oli aika kääntää kurssia, totesimme veden käyvän liian matalaksi ja vastavirtaus oli niin voimakas, että jouduimme luopumaan ajatuksesta. Niinpä käännyimme takaisin. Vasta tässä vaiheessa tajusin, kuinka voimakas virtaus todellakin oli! Minun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, vain kellua ja virta vei mukanaan. Heti paluumatkalle lähdettyämme edestämme uiskenteli yksi suurimmista riuttahaista, mitä olen koskaan nähnyt. Se jäikin ainoaksi haihavainnoksi tällä erää, mutta oli se majesteettinen! 

Emme ehtineet kovinkaan pitkälle takaisin päin, kun näimme Kenin. Hän tuli hakemaan meitä syömään. Öh. Justiinhan vasta syötiin aamiaista. Olin kyllä kuullut, että filippiinojen retkillä ruoka näyttelee suurta roolia, mutta että heti aamiaisen jälkeen jo lounas? Filippiinot olivat jo vaatineet Keniä syömään, mutta hän oli kieltäytynyt ja sanonut, ettei hän voi syödä ilman meitä. Kenillä oli kengät saaren tällä puolella odottamassa, joten hän palasi suoraan rantaan, mutta me jatkoimme Danin kanssa snorklaten takaisin toiselle puolen, koska paljain jaloin ei olisi ollut mukava kävellä metsän halki. 

Päästyämme takaisin vastassa oli rannalle levitetty iso viltti, jonka päällä oli jos jonkinmoista ruokaa. Meidän pyydettiin saman tien syömään. Onneksi aamiaiseni oli ollut suht kevyt, joten lisätankkaus ei tehnyt tiukkaa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon! Kylmälaukuista kaivettiin jäiden seasta kylmiä juomia ja tarjolla oli myös kookosvettä suoraan tuoreista kookoksista. Ruokailun lomassa oli hyvää aikaa jutustella toisten kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. Erityisen mukavaa oli oppia tuntemaan Doreen, jota en ennen ollut noteerannut ollenkaan, vaikka lähes joka viikko samassa kirkossa käymmekin. Doreen sanoi kyllä nähneensä minut usein, kun istun Janethin kanssa edessä. Hän itse on aina jossain takana, joten en vaan ollut häntä huomannut.

Ruokaa...
Food...

Ruuan jälkeen vesi oli jo laskenut niin matalalle, että Ken arveli naapurisaareen jo pääsevän. Taaskaan emme saaneet muita innostumaan mukaan, mutta meidän piti päästä etsimään kameroille lisää kuvattavaa. :) Ennen lähtöä levittelin vielä uudet aurinkorasvat iholle - aurinko kun helli meitä ihanalla lämmöllään! Aivan kuten Ken oli arvellut, saareen pääsi kahlaamalla. Vettä ei ollut syvimmilläänkään kuin vähän polven yläpuolelle. Saaren ranta avautui osittain paljaana ja osittain hyvin matalavetisenä. Ken jatkoi simpukoiden etsimistä ja minä iskin silmäni rantaveteen eksyneeseen pieneen mureenaan! Huikkasin Keninkin sitä katsomaan ja hän saikin muutaman hyvän kuvan siitä napattua. Löysin vielä toisenkin mureenan, mutta se luikahti kiven alle piiloon ja kun Ken nosti hieman kiveä, mureena ampaisi sen alta hurjaa vauhtia seuraavan kiven alle turvaan. Matalassa vedessä huomasimme omituisen näyn. Ihan kuin kirjava köysi olisi pistänyt esiin kiven alta. ”Köyden” toinen pää näytti rispaantuneelta. Kun tarkemmin tuota katselimme, totesimme, että ei se mikään köysi ole. Sen on pakko olla joku elävä otus. Niitä löytyi lisää toisten kivien alta ja lopulta samoja löytyi myös mustina. Itselle tuli mieleen lähinnä joku merimakkaran mutaatio… Toistaiseksi on vielä selvittämättä, mikä otus oli kyseessä.

Mikä ihmeen köydenpätkä... Eikun otus?
What is this piece of rope... I mean animal?

Pieni, poseeraava rapu.
Small, posing crab.

Laskuveden aikaa.
Low tide.

Tämä saari oli meidän saartamme suurempi ja totesimme, että sitä emme taida pystyä kiertämään, sillä takaisin piti päästä ennen kuin nousuvesi taas tulee. Meillä oli kuitenkin vielä hyvää aikaa kuvata ja ihailla kaikkea näkemäämme. Tällaisessa paikassa tuntee olevansa totaalisen vapaa kaikista arjen ajatuksista. Aikakin menettää täysin merkityksensä. Tämä on parasta mahdollista omien akkujen latausta!

Ihanaa luonnon taidetta.
Beautiful art of the nature.

Ystävykset. Ken ja minä.
Friends. Ken and me.

 Kun palasimme takaisin ”leiriimme”, siellä oli täysi tohina käynnissä. Porukat olivat intoutuneet erinäisiin kisailuihin. Hetken aikaa niitä sivusta seurasimme, mutta pian meidätkin oli houkuteltu mukaan. Siinä sitten juostiin kolmijalkajuoksua (vieläkin on nilkka hellänä narusta) ja vaikka mitä erilaisia kilpailuja. Nauru raikui ja kaikilla oli kivaa! Tällaista kuulemma on aina filippiinojen retkillä.

Kolmijalkajuoksu.
Three leg run.

Kisailujen jälkeen piti päästä vielä takaisin tutkimaan pinnanalaista elämää, kun edellinen reissu oli vähän niinkuin jäänyt kesken. Nyt suuntasimme Danin ja Kenin kanssa tutkimaan tarkemmin oman rantamme edustaa. Pian veteen päästyämme Dan viittoi katsomaan jotain. Pohjassa leyhytteli hyvän kokoinen rausku. Ja niitä rauskuja pääsikin sitten näkemään useita, sillä tämä paikka on rauskujen rauhoitusaluetta. Vielä kun jonain päivänä pääsisi näkemään mantan… Ja se päivä voi olla hyvinkin pian, sillä täältä löytyy Manta way - paikka, jonne mantat kokoontuvat päivittäin aina vuoroveden vaihtuessa. Kunhan tämä paikallinen talvi päättyy, eli tuulet tyyntyvät, on aika lähteä mantoja ihailemaan.

Rentoa rantaelämää.
Relaxing beach life.

Saatuamme snorklauksesta kylliksemme, palasimme rantaan chillailemaan. Istuin hiekalla juttelemassa Doreenin kanssa, kun Dan avasi itselleen kookosta viidakkoveitsellä. Yhtäkkiä Dan huusi ja makasi selällään hiekalla. En nähnyt, mitä tapahtui ja ensimmäinen ajatus oli, että Dan oli löynyt itseään veitsellä. Odotin näkeväni verta, mutta sitä ei näkynyt. Sen sijaan Dan selvästi tuskissaan kysyi, mikä häneen iski? Joku oli ehtinyt näkemään putoavan kookoksen, joka iskeytyi Danin selkään. Hiekalla olikin pieni kookos vähän matkan päässä Danista. Onneksi se ei pudonnut päähän! Miehet auttoivat Danin pystyyn ja taluttivat kauemmas palmujen alta hiekalle makaamaan. Joku kaivoi kylmälaukusta jäitä muovipussiin. Dan oli kuin tyrmätty. Selkä oli todella hellänä iskun jäljiltä. Putoavista kookoksista ei todellakaan varoteta turhaan!

Kun vesi oli taas noussut riittävästi, vene palasi takaisin hakemaan meitä. Meidät lastattiin taas ensimmäiseen kyytiin. Dan ja Ken istuivat veneen keulassa. Kun pääsimme avoveteen, alkoi taas melkoinen röykytys. Miehet eivät tahtoneet pysyä millään paikoillaan keulassa ja Danin selvästi vaikea olla. Pian hän pyysikin kipparia hiljentämään. Ehdotin, että vaihtaisimme Danin kanssa paikkoja, että hän pääsisi istumaan keskipenkille, missä röykytys ei tuntunut niin paljoa. Minun oli huomattavasti helpompi yrittää taiteilla keulassa, kuin Danin kipeän selän kanssa. Onneksi matka ei ollut pitkä. Dania kävi niin sääliksi! Tosin edessä oli vielä automatka kuoppaisilla teillä. Nyt meillä ei onneksi ollut kukaan takapuskurissa roikkumassa, joten Ken ajoi hyvin varovasti pyrkien tekemään matkan Danille mahdollisimman vähän kivuliaaksi.

Hymyilevien filippiinojen seurassa valmiina kotimatkalle.
Ready for going back home with smiling filipinos.

Olimme jo melko lähellä Koloniaa, kun Dan pyysi Keniä pysäyttämään johonkin sopivaan paikkaan. Oli pakko päästä helpottamaan oloa pusikkoon. Pian sopivalta näyttävä autio tienhaara löytyikin ja Dan nousi autosta. Danin vielä ollessa tarpeillaan, Kenin ikkunan taakse ilmestyi paikallinen vanhempi mies, joka oli joko hieman päissään tai nauttinut sakauta. Hän ilmoitti meidän olevan hänen tiluksillaan, eikä hän pitänyt siitä. Hän ei halunnut hänen tiluksiaan liattavan. Hänen talonsa oli tien toisella puolella (kukaan meistä ei ollut sitä huomannut) ja siellä olisi ollut vessa. Tilanne oli jokseenkin huvittava. Mies selittää niin tosissaan… Ken oli hyvin diplomaattinen ja pahoitteli kovasti aiheuttamaamme harmia ja lupasi, toiste emme hänen maitaan likaa. Ja kuten tavallista täällä, rahalla selviää kaikesta… Mies alkoi selittää jotain veneestään ja taksista ja taksiin tarvittavasta dollarista. Sitä dollaria hän oli nyt vailla. Dan kaivoi kiltisti dollarin miehelle, joka oli nyt täysin tyytyväinen. Kun pääsimme jatkamaan matkaa repesin totaalisesti. Naurusta ei tahtonut tulla loppua. Tilanne oli niin absurdi! Kysyinpä siinä Danilta, onko hän ennen joutunut maksamaan pusikon käytöstä…

Ihana aurinkoinen päivä näytti varjopuolensa illalla kotiin päästyäni. Makuuhuoneen iso peili paljasti karun totuuden. Kun lisäsin aurinkorasvaa päivällä, jäi jalat rasvaamatta… Nyt pohkeet loistivat kirkkaan punaisina ja kuumottivat melkoisesti. Onneksi varastosta löytyi vielä Thaimaan ihmevoidetta, Espersonia ja aloe veraa. Niillä hoitelin hellästi pohkeita parin päivän ajan. Punotus katosi ja jäljelle jäi syvä rusketus - ja kunnon rusketusrajat!

Simpukoita, saaria ja sielunhoitoa

Aika kiitää käsittämätöntä vauhtia! Päivät valuvat käsistä ennen kuin niiden ehtii tajuta edes alkaneen. Torstaisin ihmettelee, minne se viikko jo meni, kun kirjoittelee perjantain tuntisuunnitelmia. Viikonloput ovat saaneet täysin uutta väriä Kenin myötä. Kun aikaisemmin elämä täällä rajoittui hyvin pitkälti campukselle, nyt olen päässyt näkemään enemmän elämää myös campuksen ulkopuolella. Olen luonut paljon uusia kontakteja ja näiden kontaktien kautta on odotettavissa lisää seikkailuja moniin mielenkiintoisiin paikkoihin.

Tähän asti olen tyytynyt keräilemään simpukoita vain kameran muistiin, mutta toissa viikonloppuna Ken vei minut lentokentälle johtavan pengertien varteen paikkaan, missä merenpohjasta on kaivettu maata ja tuo maa on nyt kasoissa tien poskessa. Ken oli jo edellisenä päivänä käynyt paikalla aamuisen juoksulenkkinsä jälkeen ja todennut, että paikka on suoranainen simpukoiden hautausmaa. Korallihiekkaiset kasat olivat täynnä vaikka minkälaisia, toinen toistaan kauniinpia simpukoita. Noita me sieltä sitten keräilimme ja ennen kuin edes tajusin, simpukoita oli kasassa melkoinen määrä. Ja koska ne kerättiin hiekkakasoista, olivat ne täynnä hiekkaa ja kuraa. Edessä oli siis pesu-urakka. (Se oli muuten ihan todellinen urakka!)

Simpukoiden "hautausmaa".
"Cemetery" of shells.

Ensimmäinen erä päivän saalista.
My first shells.

Olimme liikkeellä lauantain loppuiltapäivästä ja päivä alkoi painua mailleen vielä viimeisiä simpukoita etsiessämme. Kun vilkaisin taivaalle, huomasin täysikuun juuri nousseen. Tuli kiire hakea kamerat autosta. Toisella puolen pengertietä sai kuvata kuuta ja toisella puolella auringonlaskua. Olipa mukava kuvata, kun vierellä oli ihminen, jolta sai hyviä vinkkejä kameran säätöihin! Alkoi vihdoin saamaan kuustakin kelvollisia kuvia. :)

Täysi kuu
Full moon

Sunnuntaina oli vuorossa saariretki Nahlap-saarelle. Tosin sinne mennessämme elin uskossa, että olemme menossa Na-saarelle. Vasta perillä saaren oikea nimi selvisi ja Na sai vielä jäädä odottamaan vuoroaan. Meidän seurue koostui pääasiassa US Aidin ja IOM:n työntekijöistä perheineen. Retki piti sisällään venekuljetukset ja lounaan. Matka saarelle oli jälleen mielenkiintoinen kokemus. Jo tuttuun tapaan meidät lastattiin pienehköön veneeseen, joka odotti meitä joen suulla. Siitä suuntasimme merelle, mutta sen sijaan, että olisimme päässeet ajamaan veneellä saareen, hyvin pian merenlahdelle päästyämme moottori sammutettiin, pari miestä hyppäsi veneestä veteen, jota oli noin polveen saakka ja alkoi vetää venettä… Oli laskuveden aika ja vesi oli niin matalalla, että moottoria ei pystynyt käyttämään. Pätkän matkaa miehet vetivät venettä, ennen kuin he hyppäsivät takaisin veneeseen, moottori laskettiin takaisin veteen ja matka pääsi jatkumaan.

Matka saareen oli melko lyhyt. Saaren rannat olivat pitkälle paljaana laskuveden vuoksi, mutta rantautuminen oli helppoa pitkän laiturin ansiosta. Rantavedessä pääsi heti ihailemaan upean sinisiä meritähtiä. Kamera piti kaivaa samantien esiin. Kun saimme tavarat rantaan, piti tietysti päästä pian saarta tutkimaan. Koska oli laskuveden aika, päätimme lähteä paljasta rantaa pitkin katselemaan, mitä sieltä löytyy. Pian jo kahlasimme matalassa rantavedessä kohti hieman kauempana siintävää korallisaareketta kohti. Siellä pääsi kuvaamaan simpukoita ja koralleja, jotka olivat paljastuneen veden alta. 

Koralli minun väreissä. :D
The coral of my color. :D

Tässä oli vielä hetki sitten kuiva maa.
That was without water just a moment ago.

Vesi alkoi pikkuhiljaa nousta, joten kun palasimme saarelle, saimme jo kahlata reippaasti syvemmässä vedessä ja paikat, jotka olivat olleet vielä hetki sitten paljaana, alkoivat peittyä nyt veden alle. Tällaiselle suomalaistytölle, joka ei ole pahemmin vuoroveden vaihtelua kotimaassa nähnyt, on joka kerta yhtä ihmeellistä seurata, kuinka valtava ero laskuveden ja nousuveden aikaan voi olla. Paikalla, missä hetkeä aikaisemmin ei ollut vettä lainkaan, voi pian uida ja snorklata.

Kun ranta oli tullut tutkittua laskuveden aikaan, oli seuraavaksi aika lähteä tutkimaan saaren sisäosia. Jos meitä oli ollut rantaa tutkimassa isompi porukka, ei seuraavalle tutkimusmatkalle ollut muita innokkaita kuin Ken ja minä. Kameroiden ja vesipullojen kanssa lähdimme tutustumaan saareen. Hyvin nopeasti selvisi, että saarella on melkoinen määrä alkeellisia hökkeleitä vuokrattavana majoituskäyttöön. Kaikki saaren rakennukset näyttivät lähinnä hylätyiltä ja todella ränsistyneiltä. Tämä oli taas yksi näistä surullisista paikoista… Pohnpeilla törmää jatkuvasti tarinoihin paikoista, jotka joskus aikaisemmin ovat olleet kukoistavia, mutta kun kukaan ei huolla rakennuksia, ne rapistuvat vähitellen ja upeat paikat tulevat hylätyiksi. Paikallinen mentaliteetti on se, että ei rakennuksia kannata huoltaa. Kun ne ränsistyvät tarpeeksi, rakennetaan uusi. Mutta kun on kyse liikeyrityksistä tai julkisista rakennuksista, ei rahaa välttämättä löydykään uuden rakentamiseen ja paikat jäävät oman onnensa nojaan.

Yksi esimerkki ränsistyneistä rakennuksista.
Just one example of ruined buildings.

Kävelimme saaren toiseen päähän asti puiden siimeksessä kulkevaa polkua pitkin. Matkalla löytyi upea puuvanhus, johon oli ihan pakko kiivetä. Ja kerrankin sai kunnon kuvia, kun sai luovuttaa kameran Kenin osaaviin käsiin. Saaren toisessa päässä meitä odotti yllätys. Siellä oli hylätty, kaunis kappeli, jonka ovet repsottivat auki. Kun astuimme kappeliin sisään, liskot juoksivat karkuun. Tuntui niin väärältä, että näin kaunis kappeli on päästetty tälläiseen kuntoon! Myöhemmin kuulimme, että kappeli on ollut aikaisemmin suosittu hääkappeli. Sen lähellä oli lisää muita hylättyjä, ränsistyneitä rakennuksia, joista yksi oli ollut ravintola. Siellä oli kuulemma aikaisemmin ollut täyden palvelun systeemit. Yritykset tulivat sinne pitämään koulutuspäiviä. Siellä kun oli kaikki nykypäiväisen kokoustilan valmiudet.

Olispas ollut oiva paikka geokätkölle...
What a great place for a geocache...

Kappeli.
The Chapel.

Kunnon saaripäivään kuuluu tietysti oleellisena osana snorklaus. Kun vesi oli noussut tarpeeksi, oli aika kurkistaa pinnan alle. Näkyvyys ei ollut erityisen hyvä, mutta silti jälleen kerran pääsi näkemään jotain, mitä ei ennen ollut nähnyt. Kiinnitin huomioni hieman erikoisemman väriseen merimakkaraan, jonka toisessa päässä oli useita pieniä, mustia, imukuppipäisiä jaloilta näyttäviä ulokkeita. Niillä merimakkara näytti kaivelevan jotain meren pohjasta. Toisaalta näytti, että niiden avulla se liikkui eteenpäin. Näky oli kiehtova. Koskaan ennen en ole nähnyt merimakkaroissa minkäänlaista elämää.

Siinä meidän snorklatessa muutamat kalastivat laiturilta käsin. Saalistakin oli tullut. Noita kaloja meille sitten paistettiin lounaaksi. Oli taatusti tuoretta kalaa! 

Saalis ja saalistusväline.
Catch and the line.

Lounas valmistumassa.
Our lunch.

Näkymä laiturilta saarelle.
The view from the jetty to the island. 

Sateenkaari pääsaarella - meillä paistoi aurinko koko päivän.
Rainbow over the main island - we had sun all the day.

Ihanan saariretken jälkeen koitti taas paluu arkeen. Alkanut viikko palauttikin sitten totaalisesti maanpinnalle. Mikä siinä onkin, että kun pääsee kokemaan jotain niin upeaa, mitä viimeisten parin viikon aikana olin saanut kokea, sitä seuraa niin monesti raju pudotus. Ja kaikkein omituisinta on, että siihen ei edes tuntunut löytyvän mitään järkevää selitystä. Töissä huomaa oppilaiden koettelevan kärsivällisyyttä, vaikka he ovat aivan samanlaisia kuin muulloinkin, olo on väsynyt ja vapaa-ajasta ei osaa nauttia ollenkaan. Torstaihin mennessä tilanne oli jo niin paha, että päätä särki, selkää särki ja illasta vielä vatsakin oli kipeä. Töitten jälkeen vetäydyin asuntooni ja nukuin hetken. Herättyäni ei olo ollut yhtään parempi ja ilta kului jokseenkin sängyssä makoillen. Jossain vaiheessa iltaa sain Keniltä viestin, jossa hän kyseli, millainen päiväni on ollut ja siinä vaiheessa repesin täysin. Loppuillan itkin, yritin ymmärtää itseäni ja rukoilin rauhaa sisälleni.

Perjantai oli hitusen parempi päivä. Ja päivää piristi kummasti vielä sekin, kun Kenilläkin oli hieman lyhyempi päivä ja pääsin hieman tuulettumaan pois campukselta. Kenin työkaverilla oli synttärit, joita hän juhli Mangrove Bayssa. Kävimme siellä pistäytymässä onnittelemassa päivänsankaria ja minä pääsin nauttimaan saaren ehdottomasti parhaasta sitruunamehusta. Mangrove Bayn baarimestari Tony tuntuu olevan koko saarella ainoa, joka ymmärtää, millainen sitruunamehun kuuluu olla! Ensimmäkin siinä käytetään oikeaa sitruunaa, eikä mitään limeä tai paikallisia pikkuisia, ennemminkin appelsiinilta maistuvia sitruksia. Sitruunaa on juuri sopivasti vesimäärään nähden ja mehua ei pilata sokerilla!

Olimme juuri jatkamassa matkaamme, kun Ken huomasi paikalla yhden ystäväpariskuntansa, jonka hän halusi esitellä minulle. Hän esitteli parin saaren onnellisimmaksi pariskunnaksi. :D Ja he olivatkin aivan ihana pari. Miehellä on ruotsalaiset juuret (isä on ruotsalainen), mutta itse hän on täysi jenkki. Juutuimme jutustelemaan hyväksi toviksi ja tämän keskustelun päätteeksi jätin sähköpostiosoitteeni, jotta he pystyvät ilmoittamaan minulle, milloin ovat aikeissa kiivetä Sokhens Rockille. Sinne kun pitää ehdottomasti päästä kertaalleen kiipeämään täällä ollessa! Homma ei ole helppo, mutta suomalaisella sisulla mennään!

Siirryimme Rusty Anchoriin, ulospäin täysin hylätyltä näyttävään pubiin/ravintolaan, josta saa (kuulemma) saaren parhaat pizzat. Olinkin jo jonkin aikaa haaveillut kunnon pizzasta. Tähän mennessä täällä saamani pizzat eivät ole vastanneet minun käsitystäni hyvästä pizzasta. Nyt oli mielenkiintoista nähdä, onko paikka maineensa veroinen. Listalta löytyi täydelliseltä kuulostava pizza: savustettu tonnikala. Tilatessa piti valita, minkä kokoisen pizzan haluaa. Koot oli tietysti tuumissa, jotka ei ihan ole hallussa… Päädyin keskikokoiseen, joka osoittautui lopulta melkoisen reilun kokoiseksi, mutta sehän ei haitannut ollenkaan, sillä pizza oli tajuttoman hyvää! Söin itseni kylläiseksi ja kotiin tuomisiksikin jäi vielä kolme palaa.

Sapattina meillä oli kirkon jälkeen pitkästä aikaa omat pikkunyyttärit Mrs V:n ja Nolin luona. Noli oli taas tehnyt banaaninkukintopataa, josta on tullut ihan ehdoton suosikkini täällä! Voisin syödä sitä ihan loputtomasti riisin kanssa. Jälkiruuaksi oli aivan ihanaa omenapiirasta. Siihen pitää saada resepti! Piiras oli niin pehmeää ja minun makuuni juuri sopivan ei-sokerista. Lounaan jälkeen virittelin taas riippumattoni ulos asuntoni eteen ja kömmin sinne tyynyn kanssa. Hyvä että olin päässyt asettumaan aloilleni, kun alapuolelta alkoi kuulua vaativaa naukumista. Yksi kissanpennuista (minun ikioma Muru) siellä naukui ja vaati päästä myös riippumattoon. Nostin Murun ylös seurakseni ja pian me molemmat olimme täysin tiedottomassa tilassa. Elämän pieniä ihania iloja: nokoset riippumatossa suloinen kissanpentu kainalossa. :D

Vietin koko iltapäivän riippumatossa rentoutuen. Auringon laskiessa käärin riippumaton kasaan ja lähdin katsomaan, olisiko Janeth hereillä. Ei ollut. Istahdin läppärin kanssa toimiston eteen yrittäen lähettää muutamia valokuvia sähköpostissa. Netti tökki taas pahasti, joten hermoja siinä koeteltiin taas viimeisen päälle. Lopulta sain tarpeekseni ja ajattelin mennä katsomaan uudelleen, josko Janeth olisi jo herännyt. Matkalla törmäsiin Candiceen, joka kysyi kuulumisia. Samalla hetkellä, kun Candice esitti kysymyksensä, pato sisälläni aukesi ja purskahdin aivan hillittömään itkuun. Kaikki se kipu, mikä sisälläni oli viikon aikana kytenyt ja kasvanut, purkautui siinä hetkessä. Olin äärettömän kiitollinen, että sain purkaa tuskani Candicelle. Meillä on niin paljon yhteistä, että hän ymmärtää kipuni. Vuorotellen olemme saaneet olla toisillemme olkapäänä. 

Kunpa olisi tällaiset maisemat aina, mihin riippumaton ripustaa...
I wish I had this kind of place to hang my hammock every time...

Sunnuntaiaamu toi mukanaan järjettömän aikaisen herätyksen. Edessä oli nyt vihdoin päivä Na-saarella. Lähtö piti olla 5.30, että ehtisimme saareen ennen laskuveden aikaa, jolloin saareen ei veneellä pääse. Ken haki minut jo 5.15. Tunsin itseni suorastaan rikolliseksi hiipiessäni uinuvan campuksen halki suljetulle portille ja yrittäessäni avata pikkuovea aiheuttamatta ääntä. Se oli mahdoton tehtävä, sillä oven salpa kitisi mielettömästi. Ja tietysti campuksen vahtikoirat haukkuivat minut pystyyn… Sain koirat lopulta rauhoittumaan ja pääsin portistakin ulos. Koirat hoitivat virkansa loppuun asti, sillä molemmat ryömivät portin ali toiselle puolelle vahtimaan minua.

Olimme juuri ennen puolta kuutta sovitussa kohtaamispaikassa. Siellä ei ollut ketään muita. Ajoimme läheiselle parkkipaikalle odottamaan muiden tuloa. Jälleen kerran saimme todeta elävämme saaren ajassa. Kaikki olivat paikalla vasta 6.30, jolloin pääsimme matkaan. Edessä oli pitkä päivä ja uusi saari, mutta mitä päivä toi tullessaan, se onkin ihan oma tarinansa…