Viikonloppu paratiisissa

Hermoja koetellut viikko päättyi onneksi kovasti odotettuun saariviikonloppuun. Tällä kertaa vuorossa oli osittain ihmisvoimin rakennettu saari, Long Island (kartassa nimellä Dahu Reirei). Saarelle pääsy olikin oma seikkailunsa. Matkalaiset tavaroineen pakattiin taas pikkukuormurin lavalle. Siellä oli kolmentoista hengen tavarat ja 10 ihmistä (hyttiin mahtui kolme ihmistä). Tunnelma lavalla oli tiivis. Itse istuin yhden kylmälaukun päällä. Käytännössä istuin lavan laitojen yläpuolella ja hyvin lähellä lavan reunaa. Joka kerta, kun auto kaarsi vasemmalle, sain tarrata tiukasti laidasta kiinni, että pysyin lavalla, enkä keikahtanut laidan yli. Välillä sai väistellä puiden oksia.

Kuten tavallista, lähtö viivästyi reippaasti ja matkalla piti vielä käydä täyttämässä vesikanisterit ja bensakanisterit saareen mukaan. Kun vihdoin pääsimme paikkaan, mistä kuvittelimme venekyydin saareen lähtevän, paikalla ei näkynyt mitään venettä. Onneksi Janethilla oli puhelin mukana, joten pystyimme soittamaan koululle, mistä saimme yhteystiedot saaren omistajalle. Puhelimessa saimme ohjeet oikeaan paikkaan, missä vene odottaisi. Ajoimme siis eteenpäin ja pysähdyimme seuraavaan paikkaan, missä olikin rannassa pari venettä, mutta yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Uusi puhelu saaren omistajalle ja totesimme olevamme vieläkin väärässä paikassa. Nyt saimme lisää ohjeita ja vihdoin löysimme tiemme tien varrella sijaitsevalle kauppakojulle, mistä saimme opasauton ajamaan edellämme määränpäätä kohti. Käännyimme päätieltä sivutielle, jota ajoimme hyvän matkaa eteenpäin. Tie muuttui päällystetystä hiekkatieksi, jokseenkin huonokuntoiseksi sellaiseksi. Kuoppia oli vähän väliä ja lavalla sai todella pitää huolen siitä, että pysyi kyydissä mukana...

Vihdoin viimein oikea ranta ja meitä odottava vene löytyi. Lasti auton lavalta siirtyi rivakasti veneeseen ja sinne ahtauduimme myös me kaikki matkalaiset. Saari, jolle olimme suuntaamassa näkyi vain lyhyen matkan päässä, mutta sinne ei suinkaan päässyt suorinta reittiä, vaan jouduimme seuraamaan tarkasti veneväylää perille päästäksemme. Onneksi kippari (saaren omistaja) tunsi reitin. Saarella oli vastassa leveästi hymyilevä vanhempi rouva, yksi koulumme oppilaista (jonka isovanhemmat omistavat saaren), pari koiraa ja kissa. Heti ensisilmäykseltä tiesin saapuneeni paikkaan, jossa varmasti viihtyisin viikonlopun! Saari oli pieni, vielä pienempi kuin Black Coral. Osa saaresta oli ihmisvoimin rakennettu, eli saarta oli "jatkettu", jotta sinne oli saatu lisää tilaa majoituspaikoille. Saarella olikin useita pieniä majoja, jotka olivat kaikki meidän käytettävissämme. Ensitöiksemme lähdimmekin etsimään mieluisia yöpymispaikkoja jokaiselle. Rauhaa rakastavana erakkona iskin silmäni heti pieneen majaan, joka oli juuri soppeli yhdelle hengelle, eli minulle. Virittelin upouuden moskiittoverkolla varustetun riippumattoni (joka saapui postissa juuri sopivasti edellisellä viikolla) majan terassille, josta oli merinäköala. Majassa oli myös pieni huone, mutta se toimi minulla vain pukukoppina.

Viikonloppumajani, johon olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa...
My weekend hut. I could stay there longer...

Viikonloppuvuoteeni. Tässä uni maistui laineiden liplatusta kuunnellessa.
My weekend "bed". It was so great to sleep here listening to waves.

Saaren majoja.
Huts on the island.

Saarella on panostettu mukavuuteen. Majat ovat todella viihtyisiä ja saarelle on viritelty jopa generaattorilla toimivat valot. Illan hämärryttyä majoihin sai siis valaistuksen, jonka myötä oli mukava kölliä riippumatossa lukemassa ja laineiden rauhoittavaa liplatusta kuuntelemassa. Saarella on myös vesivessa, joka toimi mielenkiintoisella systeemillä. Vesisäiliö ei suinkaan täyttynyt automaattisesti vetämisen jälkeen, vaan sinne johti vesiputki, joka oli varustettu hanalla. Aina vessaan mennessä avasin ensin hanan, jotta säiliö sai täyttyä samalla kun istuskelin pytyllä. Tämä vessa jäi ikuisesti mieleeni, sillä siihen liittyi niin hassu tapahtuma... Olin helpottanut oloani täysistunnon merkeissä ja oli aika vetää vessa. Vedin, mutta tuotokseni eivät suinkaan huuhtoutuneet pois, vaan jäivät pyttyyn. Täytin siis säiliön uudelleen ja vedin toisen kerran - samalla tuloksella. Toistin toimenpiteen useita kertoja, mutta edelleen koko komeus pysyi sitkeästi pytyssä. Vaikka pyttyjä oli vessassa kaksi, vain toinen niistä oli käytössä, joten se piti saada toimintakuntoon. Hetken aikaa kelasin mielessäni, mitäs nyt pitäisi tehdä ja mieleeni juolahti, että mitäs jos vaikka rukoilisi. Hiljaa mielessäni totesin, että Taivaan Iskä, sinulle yksi vessanpytty ei ole mikään ongelma. Tämän pidemmälle en ehtinyt, kun minun mitään tekemättä pytty alkoi yhtäkkiä vetää ja se imaisi koko lastin sisuksiinsa. Ei voinut kun hymyillä leveästi. :D Mitäpä ei Kaikkivaltias Jumala voisi tehdä???

Saaren vessa, joka jäi pysyvästi mieleen!
Toilet of the island. I will remember this toilet forever!

Vessan vieressä oli myös "suihku". Toisinsanoen pelleistä ja tiilistä kyhätyt seinät, jotka nousivat noin puolentoista metrin korkeuteen (selvästikin miehen suunnittelema...). Kopin lattianrajassa oli vesihana, iso vati ja pienempi kuppi, jolla pystyi lappamaan vettä päälleen. Kun suihkussa pysytteli kyykyssä, pystyi siellä peseytymään ihan reilusti ilman vaatteita. Se olikin luksusta saariolosuhteissa!

Vessarakennuksen oikealla puolella olevassa puskassa piileskelee suihkukoppi.
In a bush right to the toilet there is a "shower"

Pienten majojen lisäksi saarella yksi valtavan iso maja, johon olisimme mahtuneet vaikka kaikki nukkumaan. Tämä maja toimi meidän ruoka- ja oleskelupaikkana ja muutamat siellä nukkuivatkin. Sateen sattuessa maja olisi ollutkin oikein hyvä paikka viettää aikaa, mutta meille sattui niin hyvä viikonloppu, että koko aikana ei satanut lainkaan (taisi olla ensimmäinen viikonloppu täällä ollessani).

Iso maja.
Big hut.

Melkoisen pian saarelle saapumisemme ja leirin pystytyksen jälkeen pimeä jo laskeutuikin. Suurin osa porukasta istuskeli isossa majassa murkinoimassa ja tarinoimassa. Jossain vaiheessa astuin ulos majasta, katsoin taivaalle ja jäin suu auki ihailemaan näkyä. En ollut ikinä ennen nähnyt mitään vastaavaa! Hyvää vauhtia kasvamassa oleva kuu loisti taivaalla ja sitä ympäröi kirkas kehä. Nopeasti koko porukka oli oli ulkona ihmettelemässä upeaa ilmiötä. Nyt olisi pitänyt olla kameran säädöt hallinnassa, että olisi saanut ilmiön koko upeudessaan tallennettua, mutta tuo hämäräkuvaus on toistaiseksi jäänyt niin vähille, että vaikka kuinka yritin sopivia säätöjä löytää, en onnistunut saamaan haluamaani kuvaa. Täytyi siis tyytyä vähemmän tyydyttävään otokseen.

Kuu sitä ympäröivän kehän kera.
Moon with a round halo.

Viikonloppu saarella sujui hyvin yksinkertaisella konseptilla: rentoutumista riippumatossa, uimista/snorklaamista kristallinkirkkaassa vedessä ja syömistä. Siinä tärkeimmät... Uiminen oli aivan huippua! Kun ensimmäisen kerran astuin veteen, vedin snorklausvälineet päähän ja painoin kasvon veden alle olin myyty. Sadat erilaiset värikkäät kalat parveilivat ympärilläni. Vain muutaman metrin päässä rannasta oli koralliriutan reuna, jossa vesi syveni hetkessä kahluusyvyydestä monta metriä syväksi. Riutan reunaa pitkin snorklatessa sain nopeasti seurakseni ensimmäiset black tip hait. Parhaimmillaan näin viisi haita samaan aikaan, mutta todennäköisesti niitä oli enemmänkin. Niitä oli vaikea laskea, kun ne uivat edestakaisin, eikä koskaan voinut olla varma, mitkä oli jo laskenut.

Näissä vesissä oli niin ihanaa uiskennella ja snorklata.
It was so great to swim and snorkeling in this kind of water. 

Vesi oli niin kirkasta, että kaloja pystyi kuvaamaan ihan pinnaltakin käsin.
Water so clear that is was possible to take photos of the fish.

Tämä saariviikonloppu oli ensimmäiseen verrattuna huikeasti mahtavampi kokemus monellakin tapaa. Yksi iso tekijä oli tietysti se, että nyt Janeth oli mukana ja näin ollen sain jakaa tämän hienon viikonlopun yhdessä ystävän kanssa. Oli myös niin paljon kivempaa kokkailla, kun sai kokata muillekin kuin itselle. Mrs V ja miehensä Noli olivat "kantahenkilökunnasta" mukana ja he olivat innokkaita kokkailijoita myös. Ruoka-aikoina löimme hynttyyt yhteen ja söimme yhdessä jakaen ruokamme kaikkien kanssa. Näin saimme monipuolisen aterian, vaikka itse ei kokannut kuin yhtä sorttia.

Ihanat filippiinot, Janeth ja Mrs V.
Beatiful filippinos, Janeth and Mrs V.

Kaikki koirat tykkäävät Nolista ja tottahan tämänkin piti päästä samaan kuvaan. :D
All the dogs like Noli and this one wanted to have a photo with him. :D

 Lauantaina saimme saarelle ryhmän filippiniläisiä päiväkävijöitä vieraaksi. He kokkailivat nuotiolla ja kun ruoka oli valmista, he toivat meillekin pari lautasellista. Lautasella oli riisiä ja lihaa. Pojat alkoivat syömään tarjottua ruokaa ja toisetkin tulivat ihmettelemään, mitä lautasella oli. Useampikin siinä lihaa maisteli ja kaikki arvelivat, että taitaapa olla possua, mitä kukaan meidän porukasta ei syö. Vähin äänin lihat siirtyivät majan sisempiin osiin, mistä ne myöhemmin tarjoiltiin koirille, jotka söivät ne hyvällä ruokahalulla.

Pojat maistelemassa vieraiden tarjoamaa ruokaa. Mrs V yrittää hillitä kovin kovaäänistä arvuuttelua, mitä lihaa lautasella on.
Boys eating the food visitors shared with us. Mrs V asked them not to speak so loud about what is the meat on the plate.

Syömisen jälkeen tiskit tiskattiin ulkona vesipisteellä. Hanasta tuli yleensä aluksi jokseenkin kuumaa vettä, kun aurinko oli lämmittänyt putkessa olevan veden. Tiskipaikalle tietysti jäi aina ruuantähteitä ja siitäkös koirat tykkäsivät. Ne kävivät jokaisen tiskaajan jäljiltä tutkimassa tarkasti tiskipaikan, josko siellä olisi jotain herkkupaloja ja hyvin nuo pitivät paikan puhtaana!

Tiskipaikan "putsaus". Taustalla kuvassa näkyy lautta majoineen. Se oli suosittu uimareissujen tukikohta.
A dog "cleaning" the place where we did our dishes. At the back there are a raft to where we liked to swim.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös tämä saariviikonloppu. Mutta tälle saarelle tahdon todellakin palata!!! Kuulin joidenkin valittaneen, kun saarella ei ollut mitään muuta tekemistä kuin uiminen. Minä nautin täysin siemauksin, kun ei tarvinnut tehdä yhtään mitään! Sain vaan olla ja ladata akkuja uutta viikkoa varten.

Valmiina kotimatkalle.
Ready for going back home.

Myrskyä ja vuodatusta

Viime viikko toi mukanaan taas monenlaista. Pari viikkoa oli vierähtänyt siitä, kun eskarin oppilas, joka ei osallistunut millään tapaa opetukseen, oli ollut tutkimuksissa. Sen koommin lasta ei ollut koulussa näkynyt. Nyt hän oli paikalla äitinsä kanssa. Tutkimustulokset olivat tulleet meille koululle jo aikaisemmin ja niiden mukaan lapsella on isoja kognitiivisia ongelmia ja hän tarvitsee paljon apua. (Mielenkiintoinen tuo "tutkimus" oli, kun lasta ei ollut tavattu lainkaan, "tutkija" oli vain haastatellut äitiä ja opettajaa ja sen perusteella tehnyt diagnoosinsa.) Äiti oli rehtorille tarjonnut, että hän järjestää lapselle apua kouluun. Nyt hän olikin sitten itse paikalla. Aivan ihmeissäni seurasin lasta. Hän oli aivan eri lapsi mitä olin ennen nähnyt! Nyt hän puhui ja otti osaa toisten juttuihin. 

Aamut eskarissa ovat itse asiassa tosi turhauttavia. En ole vielä keksinyt, miksi minä siellä oikeastaan olen. Sen jälkeen, kun minä aloin siellä aamuja olemaan, opettaja on alkanut tulemaan myöhässä. Useimmiten 5-15 minuuttia, mutta pahimmillaan jopa puoli tuntia. Ensimmäinen puoli tuntia on varattu aamuhartautta varten, mutta kun opettaja tulee myöhässä, aamuhartaus venyy yliajalle ja se vaivainen puoli tuntia, mikä minulla on aikaa sen jälkeen eskarissa olla, menee kaikkeen muuhun kuin opiskeluun. Monena aamuna töihin päästään vasta juuri ennen kuin minun pitää jo lähteä. Eipä siinä ehdi millään tapaa avuksi olemaan...

Työ on tuonut mukanaan muitakin turhautumisia. Opettajien pitäisi huolehtia, että heidän oppilaansa tulevat minun luokkaani, kun heidän tuntinsa alkaa. Suurin osa opettajista ei ole kertaakaan muistanut lähettää oppilaitaan vaan joudun aina hakemaan heidät. Kun oppilaille on varattu aikaa puoli tuntia ja siitä ensimmäiset kymmenen minuuttia menee siihen, kun metsästän oppilaita ympäri campusta, jää opiskeluaika tosi lyhyeksi. Tätä turhautumista kävin rehtorille purkamassa ja hän nakitti yhden paikallisista työläisistä viralliseksi oppilaiden saattajaksi. Pari päivää on nyt tällä systeemillä menty ja osan oppilaista olenkin saanut jo ajallaan tunnille.

Kun nyt työasioilla aloitettiin, niin jatketaan vielä vähän. Jo pidemmän aikaa lukion englannin opettaja on tuskaillut yhden senioriluokan oppilaan kielitaidon kanssa. Nyt päädyttiin sitten sellaiseen ratkaisuun, että tämä oppilas tulee myös minun oppilaakseni. Minulla on siis oppilaita eskarista lukion viimeiselle luokalle asti... Rankalta tuntuu ajatus, että oppilaan pitäisi suorittaa lukion loppututkinto keväällä, kun hänen kielitaitonsa on kovin heikoissa kantimissa. Ihmeitä pitäisi tehdä, että oppilas kunnialla tutkintonsa voisi suorittaa.

Viime viikon alusta pääsin aloittamaan työt uudessa luokassani. Maanantaina tosin jouduin opettamaan samalla, kun miehet vielä siivosivat luokkaani. Kissanpennut ovat ilahduttaneet oppilaita kovasti. Suurimman osan ajasta pennut nukkuvat, mutta hereillä ollessaan ne innostuvat välillä leikkimään ja telmimään oikein kunnolla. Joskus ne tulevat leikkimään meidän jaloillamme ja siitäkös oppilaat tykkäävät. Pentujen kasvaessa vastaan alkaa tulla sellaisia ongelmia, että on pakko miettiä niille toista sijoituspaikkaa. Luokka kun on täynnä tietokoneita ja näin ollen johtoja riittää. Pennut leikkivät jo nyt kovasti johdoilla ja kun ne vielä vähän kasvavat, johdot eivät enää kestä niiden hampaiden käsittelyä. Kasvamisen myötä pennut alkavat myös vähitellen tekemään itse luonnolliset tarpeensa. Tähän asti emo on huolehtinut niiden siisteydestä, mutta ei enää kauaa. Tänään mietimmekin jo uutta sijoituspaikkaa, joka löytyy kahden vapaaehtoisen asunnosta. Heillä kun on kolme makuuhuonetta, joista he käyttävät vain yhtä. Toinen vapaista huoneista on surkeassa kunnossa. Sen katto vuotaa ja se on ihmisille asuinkelvoton, mutta pentujen kodiksi se voisi sopia hyvinkin. Pennut siis muuttanevat sinne lähipäivinä.

Mun söpöliinit...
My cute kittens...

Mennyt viikko toi mukanaan yllättävän vapaapäivän. Keskiviikkoaamuna olin jo syönyt aamiaisen ja olin valmiina lähtemään aamuhartauteen, kun Shelly, joka oli lähtenyt jo hetkeä aikaisemmin, tuli takaisin ja ilmoitti, että tänään ei ole koulua, saarelle odotetaan trooppista myrskyä. Aamu olikin tavallista tuulisempi. Ilmoitus ylimääräisestä vapaapäivästä otettiin suurella ilolla vastaan! Nyt oli aikaa kantaa vielä viimeisiä tavaroita vanhasta luokasta uuteen ja rentoutua myrskyä odotellessa. Myrskyn odotettiin iskevän kymmenen aikaan aamusta, mutta mitään myrskyä ei kuulunut. Puolen päivän aikaan totesin, että vapaapäivän voisi tietysti hyödyntää jotenkin ja kävin kysymässä, olisko muita kiinnostuneita lähtemään Super Saveriin (kirpputorille) ostoksille. Emily oli jo edellisellä kerralla ollut innokas lähtemään, mutta ei silloin pystynyt lähtemään. Nyt lähdimme kaksin penkomaan tuota vaatteiden täyttämää huonetta. Tottuneesti jo kiipesin kasan päälle ja aloin kaivaa. Tällä kertaa onnistuin kaivamaan niin syvälle, että lopulta lattia tuli vastaan! Ja nyt "saaliskin" oli huomattavasti runsaampi kuin ensimmäisellä kerralla. Olin enemmän kuin tyytyväinen löytöihini ja totesin, että tällaiset "myrskypäivät" ovat oikein mukavia. :D

Vaatevuoren seasta voi tehdä vaikka mitä hassuja löytöjä.
You can find some silly things also from the second hand store.

Tostaiaamuna palattiin taas normaalisti töihin. Juuri ennen kolmea, jolloin oppitunnit päättyvät, alkoi sataa. Sateeseen täällä on tottunut ja vaikka vettä tuli rankasti, ei siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota, sillä kuurot ovat monesti hyvinkin rankkoja. Nytpä sade ei loppunutkaan normaalin muutaman minuutin päästä vaan se jatkui ja jatkui. Vettä tuli hurjan rankasti lähes tunnin ajan ja koulun piha-alueet muuttuivat lainehtiviksi lammikoiksi. Toimiston nurkalta lähtee tie ylämäkeen ja tietä pitkin valui vedet valtoimenaan alas parkkipaikalle tuoden mukanaan melkoisen määrän soraa ja pientä kiveä. Seuraavana aamuna miehet olivat kottikärryjen kanssa lapioimassa ylimääräisen maa-aineksen pois parkkipaikalta.

Pihakatos muuttui kahluualtaaksi rankkasateen jäljiltä.
Our hut was more like a small pond after the heavy rain.

Tämä kommuuniasuminen koettelee todella hermoja... Vaikka yhdessä istuttiin alas ja sovittiin kuka vastaa mistäkin, on meillä roska- ja vessapaperiongelma. Keittiön iso roskis tulvii yli, eikä Jaci siitä huolimatta vie sitä pois ennen kuin joku meistä muista siitä hänelle huomauttaa.  Jo toistamiseen olimme myös tilanteessa, että vessapaperi oli lopussa. Stephanie ei (taaskaan) muistanut kauppareissullaan ostaa lisää, vaikka hän nimenomaan halusi ottaa paperien ostamisen vastuulleen (vaikka minä tarjouduin huolehtimaan siitä). Onneksi sitä on reissatessa oppinut, että olipa sitä missä tahansa, aina on syytä olla yksi rulla vessapaperia varalla. Niinpä en ole pulaan joutunut, vaan olen napannut omasta rullasta paperit mukaan. Ärsyttää vaan, kun toiset eivät huolehdi siitä, mistä ovat luvanneet huolehtia. Tahtoo oman asunnon. Ugh. Olen puhunut! 

Tulipa vuodatettua... Onneksi viikonloppu toi mukanaan hermolepoa ja ihanaa rentoutumista pikkuruisella paratiisisaarella, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Siunausten sateessa

Mennyt viikko on ollut ihan mieletön!!! Tuntuu kuin Jumala olisi päättänyt näyttää voimansa ja valtansa suorastaan hukuttamalla minut siunauksiin. Pitkin viikkoa olen kerta toisensa jälkeen jäänyt suu auki ihmettelemään, miten asiat järjestyvät tuosta vaan. Uusi ystäväni, Janeth, on osoittaunut enkeliksi. Kun avaan suuni hänen seurassaan ja edes vihjaan jotakin siihen suuntaan, että olen haaveillut jostakin, hän saattaa todeta saman tien, että meiltähän löytyy sellainen... Olen jo jonkin aikaa haaveillut leivänpaahtimesta. Yhtenä iltana olimme koulun cafeteriassa syömässä nyyttäri-illallista, kun Janeth kysyi, olenko käynyt kafeterian yhteydessä olevassa varastossa. Siellä on valtavasti ruokaa, mutta myös kaikenlaista muutakin tavaraa. En ollut käynyt ja nyt menimme käymään. Siinä tulin maininneeksi leivänpaahtimesta. Janeth sanoi, että hänellä on kaksi, eikä hän käytä kumpaakaan, joten voimme saada toisen.

Toisena päivänä istuin Janethin sohvalla, kun huomasin hänellä olevan muutamia kirjoja hyllyssä. Menin katsomaan niitä ja Janeth sanoi, että kirjoja on vaikka kuinka paljon lisää jossakin vielä toistaiseksi tuntemattomassa paikassa. Yritimme niitä etsiä muutamasta paikasta vielä löytämättä, mutta niitä etsiessä löysin muutamia laulukirjoja, jotka poimin talteen. Niitä selaillessani totesin kaipaavani pianoani. Siihen Janet totesi, että koululla on lähes uusi digipiano. Viime vuonna musiikkia opettanut vapaaehtoinen oli myös kaivannut pianoa ja hänen vanhempansa olivat lähettäneet Jenkeistä pianon, joka jäi lahjoituksena koululle. Hetki meni, ennen kuin piano vihdoin löytyi atk-luokan perältä, vaikka sen olisi kuulemma pitänyt olla kappelissa.

Viimeisin Janethin seurassa tehty "löytö" oli täysi setti uusia kattiloita ja paistinpannuja. Sanoin kaipaavani wokkipannua. Sitä ei löytynyt, mutta sen sijaan meillä on nyt keraamiset kokkausvälineet. Eiköhän noilla wokitkin saa aikaan...

Viikko on ollut monella tapaa hyvin erilainen. Maanantai oli virallisesti valtakunnallinen vapaapäivä, mutta meillä oli markkinapäivä. Jokainen luokka vastasi jostakin tapahtumasta markkinapäivänä. Lisäksi oli ruokamyyntipöytä, missä minä olin auttamassa. Markkinoiden tuotto käytetään ensi vuoden työkirjojen hankkimiseen alakoululaisille. Markkinat oli ilmoitettu alkavaksi yhdeksältä. Siihen aikaan myyntialueena toimiva liikuntasali ammoitti tyhjyyttään. Ruokapöydällä ei ollut mitään myytävää ja kaikki aktiviteettipisteetkin olivat vielä miehittämättömiä. Island time... Ensimmäisen tunnin aikana ruokapöydälle ilmestyi muutamia myytäviä artikkeleita ja aktivitettipisteet alkoivat vähitellen toimia. Myytävää tippui pikkuhiljaa koko päivän ajan ja lopulta olimme myyneet pelkästään ruokaa ja juomia yli 1000 dollarin edestä. Koko markkinapäivä tuotti vähän reilut 3000 dollaria.

Otoksia markkinapäivästä:
Some photos about School Fair:

Vesiliukumäki
Water Jumping House

Tyytyväinen Maureen jo lähes tyhjän ruokapöydän ääressä
Happy Maureen and already almost empty food court

Franky-rehtori (vihreässä paidassa) kanoja grillamassa
Principal-Franky (green t-shirt) barbecue chicken

Kun markkinapäivä alkoi lähestyä loppuaan, tunsin oloni vähän flunssaiseksi. Täällä on ollut tosi paljon flunssaa liikkeellä. Suuri osa vapaaehtoisista on flunssan sairastanut, osa tosi rajunakin. En halunnut sairastua! Edessä kun oli kaksi vapaapäivää ja mukavaa tekemistä tiedossa. Nyt piti vaan saada kunnon troppeja, millä saisi pidettyä flunssan poissa. Kauppareissulla ostin tuoretta inkivääriä ja sitruunaa. Kotiin päästyäni raastoin inkivääriä kuumaan veteen ja puristin sekaan sitruunamehua. Näin sain kunnon inkivääriteen, jota naukkailin ennen kun otin kunnon nokoset. Ja rohto tepsi! Muutaman päivän sitä tein itselleni ja flunssa pysyi loitolla.

Koska maanantaina olimme virallisena vapaapäivänä olleet töissä, saimme tiistain vapaaksi. Lisäksi keskiviikko oli taas yleinen vapaapäivä. Tiistain käytin lähinnä huilimiseen ja flunssan torjuntaan. Pyykit sentään sain pestyä. Keskiviikkona olikin sitten luvassa kovasti odotettu saaren ympäri -retki Janicen uudella autolla. Matkan varrella oli tarkoitus pysähtyä yhdellä saaren lukuisista vesiputouksista. Jo hyvissä ajoin aamulla olimme Janethin ja Candicen kanssa odottamassa kyytiämme - jota saikin odottaa tovin. Janicella kun on kuukauden ikäinen poikavauva ja parivuotias tyttö, niin lähtö ei aina ole ihan niin hetkessä tapahtuva. Tosin täällä tuntuu, että lapset eivät rajoita missään määrin vanhempien elämää. Lapset kulkevat mukana ihan minne vaan. Ja autossahan ei tietenkään ole mitään turvaistuimia lapsille, vaan vauva kiertää milloin kenenkin sylissä ja parivuotias saataa välillä istua jopa kuskin sylissä...

Vihdoin koulun pihaan kurvasi hieno Bemari. Janicen mies, Aaron, oli ratissa. Niin hienoa autoa en vielä tällä saarella ollutkaan päässyt testaamaan. Muutaman paremman auton olin kyllä koulun pihalla nähnyt, kun vanhemmat (tai lastenvahdit) tuovat lapsia kouluun. Myöhemmin kuulin, että vaikka auto oli kaikin puolin hienon ja suht uuden näköinen, se ei maksanut kuin 3000 dollaria. Autot ovat tällä saarella siis edullisia!

Bemaria voi käyttää moneen tarkoitukseen...
You can use BMW for many purposes...

Pakkauduimme autoon ja matka pääsi alkamaan. Poikkesimme ensin kaupungilla, josta matkaan mukaan lähti toinenkin autolastillinen väkeä. Ajelimme myötäpäivään saarta ympäri ja maisemat olivat paikoitellen todella kauniita. Olisi tehnyt mieli aina välillä pyytää pysäyttämään, että olisin saanut ottaa kuvia, mutta ajattelin, että josko joskun myöhemmin olisi mahdollisuus sellaiseenkin reissuun. Nyt ainoa pysähdyksemme oli vesiputouksella. Auto jätettiin tien varteen, pikkukojuun maksettiin 3 dollarin pääsymaksu ja sitten käveltiin kimpsujen ja kampsujen kanssa joitakin satoja metrejä pientä polkua pitkin metsän poikki putoukselle. Ja kylläpä vastassa olikin upea putous! Ei ihme, että se oli päässyt myös geokätkön sijaintipaikaksi. Tosin paikalta ei löytynyt purkkia, vaan kyseessä oli virtuaalikätkö, eli sen sai logattua liittämällä lokiinsa valokuvan itsestään putoksella.

Candice, minä ja Janice Kepirohi vesiputouksella
Candice, I and Janice at the Kepirohi falls

Janeth lapsenlikkana
Janeth - the baby sitter

Janice oli grillannut evääksi banaaneita, jotka olivat mielettömän hyviä! Niitä oli kiva napostella siinä putousta ihastellessa. "Filmiä" kului kiitettävään tahtiin, kun kuvia tuli napsittua melkoinen määrä. Muutamat porukastamme menivät uimaan putouksen alla olevaan altaaseen ja itsekin siitä siinä haaveilin. Uiminen jäi lopulta haaveeksi, sillä paikalliseen tapaan sää muuttui hetkessä ja auringonpaiste vaihtui kunnon sadekuuroon. Aaron nappasi tytön siinä vaiheessa kainaloonsa ja lähti autolle sadetta pakoon. Me muutkin keräsimme tavaramme ja lähdimme autoa kohti. Vaikka uimaan ei päässytkään, niin tulihan siinä kastuttua joka tapauksessa. :)

Sade tietenkin ehti loppua jo ennen kuin me pääsimme edes autolle saakka, mutta retki oli ohi ja matka jatkui. Edessä oli vielä lisää upeita maisemia ylhäältä vuorelta alas merelle. Joku kerta aion todellakin päästä reissuun vielä niin, että on mahdollisuus pysähtyä kuvaamaan noita maisemia!

Olimme takaisin campuksella jo pian puolen päivän jälkeen. Vaikka olikin yleinen vapaapäivä, kaupat olivat auki, joten lähdimme Janethin ja Candicen kanssa shoppailemaan. Kyllä tuntuu niin mukavalta, kun ei ole riippuvainen kenenkään kyydistä, vaan voi itse hypätä rattiin ja mennä minne haluaa - kunhan vaan jompi kumpi koulun pakettiautoista on paikalla, mikä ei ole ollenkaan itsestään selvää... Tällä kertaa meitä onnisti ja paku oli pihassa. Lähdimme Aceen ostamaan seuraavan illan suureen muotinäytökseen koristelurekvisiittaa. Muotinäytös oli myös yksi varainkeruutempaus.

Janethin kanssa kävimme myös muuten shoppailemassa ja sekös oli kivaa... Janeth kun on ollut täällä jo pari vuotta, niin hän tietää jo paikat. Kävimme sellaisissa paikoissa, joista minulla ei ollut mitään hajuakaan enkä taatusti olisi osannut niihin mennä ilman Janethia. Minulla on hieman suppeahko vaatevarasto mukana, joten halusin hieman laajentaa sitä. Janeth vei minut kirpputorille, minne vaatteet tulevat Japanista. Paikka on paikallisten keskuudessa hyvin suosittu. Minulle se oli vähän pettymys, enkä löytänyt sieltä kuin yhden t-paidan ja flanellipaidan saariretkien iltoja varten. Kun olimme maksaneet ostoksemme, Janeth mainitsi, että kirpparilla on alakerrassa yksi huone vaatteita, josta saa mättää kassalta saatavaan muovisäkkiin niin paljon vaatetta kun saa mahtumaan ja säkillisen hinta on 25 dollaria. Mielenkiintoni heräsi oitis ja kävimmekin katsomassa huonetta. Vastassa ollut näky oli mielenkiintoinen. Huone oli muuten tyhjä, mutta lattialla oli vaatetta koko huoneen täydeltä reilun metrin korkeudelta. Tänne piti päästä takaisin... Janeth lupasi, että tullaan takaisin isommalla porukalla, sillä säkkiin mahtuu useammankin löydöt.

Torstaina heti yritimmekin huoneen valloitusta, mutta olimme myöhässä... Kauppa meni kiinni viideltä ja olimme pihassa viittä vaille viisi. Sovimme uuden yrityksen perjantaille. Silloin meillä olikin paremmin aikaa, kun työpäivä päättyi jo puolilta päivin. Lähdimme Janethin kanssa jo etukäteen hoitelemaan muita asioita ja kun ehdimme kirpparille, toiset olivat jo siellä. Näky oli huvittava. Naiset ja lapset istuivat vaatekasan päällä kaivamassa vaatteita. Tai lapset eivät kyllä istuneet vaan juoksivat, hyppivät ja kierivät kasassa. Sinne kasan päälle mekin kiipesimme löytöjä tekemään. Muut olivat aivan ammattilaisia löytämään vaikka mitä aarteita kasasta. Ja mikäs heillä oli löytöjä tehdessä, kun ovat pieniä ja siroja. Meikäläinen tunsi itsensä elefanttisarjalaiseksi... Mutta löytyi sieltä jotain sentään minullekin. Lopulta, kun pari tuntia olimme kaivauksia tehneet, saaliina oli kaksi säkillistä vaatetta. Oma osuuteni ei ollut kuin 3 dollaria, joten olin todella amatööri! :)

Torstain muotinäytös oli todellinen menestys! Sen eteen oli tehty hurjasti töitä ja kyllä kannattikin. Oppilaat olivat aivan upeita! Pienimpien teemana oli kuninkaalliset tai paikalliset perinneasut. Isommat alakoululaiset pukeutuivat 80-luvun tyyliin. Muita teemoja oli mm. businesspukeutuminen, urheiluasut ja do it yourself.

Tytöt takahuoneessa näytöksen alkua odottamassa
Girls at the back stage waiting for the fashion show

Paikallisia perinneasuja
Cultural costumes

Do-it-yourself

Muutamat ovat kyselleet, millainen sää täällä on. Lyhyesti sanottuna kuuma ja kostea. Päivälämpötilat pyörivät kolmessakympissä (mittareita täällä ei ole missään, mutta kun seuraa ennusteita, niin tuollaista se aina tarjoaa), yöksi lämpötila laskee noin 25 asteeseen. Sade on jokapäiväinen seuralainen. Yleensä sadekuurot kestävät vain muutaman minuutin kerrallaan ja ovat välillä hurjan rankkoja. Kun kunnon kuuro yllättää, luokkahuoneessa ei kuule kunnolla edes omaa puhettaan. Välillä saattaa olla sateisempiakin päiviä, jolloin aurinkoa ei paljoakaan näy ja vettä tulee pitkin päivää enemmänkin. Normaalipäivänä kuuroja saattaa tulla muutamia päivän mittaan. Kun sade alkaa, ensin sen kuulee. Kun sateen kohina alkaa, on syytä juosta, jos on taivasalla, jollei halua kastua. 

Kastumisesta tuli mieleen, että kun tuo flunssa yritti iskeä, sanoin yhtenä iltana Janethille, että nyt tuntuu siltä, että taidan mennä kämpille ja ottaa kuuman... Sen pidemmälle en ehtinyt, kun Janeth jatkoi lauseen loppuun ...suihkun. Nauroin Janethille, että kuumasta suihkusta täällä voi vain haaveilla, mutta jos ottaisin kuuman teekupposen. Janeth ihmetteli, että miten niin kuumasta suihkusta voi vain haaveille, onhan teillä kuuma vesi. Olin vähän että, älä viitsi vitsailla, mutta Janeth oli ihan tosissaan ja käski kokeilla. Menin kämpille ja suihkuun. Avasin myös kuumavesihanan (jonka olin avannut ensimmäisen ja ainoan kerran ensimmäisellä kerralla kun täällä suihkun otin) ja olin aivan onnesta soikeana! Hanasta tuli lämmintä vettä!!! Ensimmäistä kertaa kuukauteen sain lämpimän suihkun. Kylläpä se tuntui luksukselta! Mutta siihen se sitten ilo sitten jäikin. Seuraavalla kerralla lämminvesipuolelta ei tullut mitään, eikä sen jälkeenkään, ennen kuin tänä aamuna syy löytyi. Meidän talon katolla on vesisäiliö, jossa vesi lämpiää aurinkopaneelien avulla. Kun säiliö tyhjenee, se pitää täyttää... Kukaan ei vaan ollut meille sitä kertonut. Tänä aamuna sain opastuksen, mistä löytyy hana, joka pitää avata, jotta säiliön saa täytettyä. Ohjeen mukaan hana piti sulkea, kun vesi alkaa vuotaa yli. Mielenkiintoista. Avasin hanan ja mietin, että kuinkahan kauan säiliön täyttymiseen menee aikaa. Valmistelin siinä aamiaista kun katolta alkoi valua vettä oikein urakalla. Ei ollut vaikeaa tietää, että säiliö on nyt täynnä. Josko nyt sitten saisi nauttia lämpöisistä suihkuista, kun osaa täyttää säiliön.

Tähän asti täällä on nettiin halutessaan pitänyt aina mennä toimistolle, mutta vähitellen tuokin asia alkaa korjaantua. Viikko sitten perjantaina meille kerrottiin, että nyt netti toimii myös asunnoissa - paitsi meillä, kun meidän modeemi oli rikki. Meille luvattiin hankkia uusi modeemi. No, eipä tuo ollut niin iso juttu, sillä naapuritalossa asuvan Tim-Pastorin wifi kantaa meille asti, joten pääsimme nauttimaan surffailusta omassa asunnossa - mutta vain yhden päivän ajan, sillä seuraavana iltana netti ei enää toiminutkaan. Maanantaina Janeth meni Telecomille asiaa ihmettelemään ja sieltä luvattiin, että nyt asia olisi kunnossa. Vaan ei ollut. Vasta perjantaina taas netti alkoi toimia ja tällä kertaa se jäikin toimintaan. Meillekin löytyi modeemi, mutta wifi-reititintä ei löytynytkään... Mutta piuhalla olisi saanut liitettyä koneensa verkkoon. Vaan ei MacBook Airia... Vaan onneksi se Tim-Pastorin netti kantaa meillekin asti!

Jos muuten on viikko ollut täynnä mitä ihmeellisimpiä ihania asioita, niin on siihen mahtunut jotain ikävääkin. Yhtenä yönä könysin unissani vessaan taskulampun valossa. Kun vedin vessan oven kiinni, kuulin jotain outoa ääntä (sen normaalin kitinän lisäksi, mitä ovi pitää). Yritin lampun valossa ilman silmälaseja katsella, mistä ääni tuli, mutta en nähnyt mitään tavallisesta poikkeavaa. Kun pois lähtiessäni avasin oven, näin valokeilassa gekon putoavan lattialle. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Totesin vaan, että se oli varmaan jäänyt jotenkin jumiin ja ääni tuli siitä, että se yritti päästä irti ja nyt se pääsi irti. Aamulla, kun menin seuraavan kerran vessaan, nyt silmälasit päässä, gekko oli edelleen samassa paikassa. Lähempi tarkastelu ei ollut kovin kivaa katsottavaa. Gekkoparan sisälmykset olivat sen vieressä lattialla...

Eikä tuo jäänyt ainoaksi gekoksi, jonka olen ovella onnistunut teurastamaan. :( Tänään, kun lakaisin huoneeni lattian, ihmettelin, kun oven saranapuolella kuhisi melkoinen määrä pikkumuurahaisia. Aloin lakaista niitä pois, kun huomasin oven alla olevan pienen gekon. Kuvittelin ensin sen olevan siellä muurahaisapajilla, mutta tilanne olikin päinvastainen. Muurahaiset olivat siellä gekon takia. Jotenkin gekko oli onnistunut ahtautumaan oven alle ja ilmeisesti lattia on niin epätasainen, että kun olen avannut tai sulkenut ovea, gekko on puristunut kuoliaaksi.

Tänään olimme suunnitelleet Janethin ja Candicen kanssa lähtevämme heti aamusta kaupungille, kun minä tarvitsin hiustenleikkuun. Naiset halusivat tulla mukaan katsomaan täkäläistä kampaamotyöskentelyä. Mutta suunnitelmat eivät ihan onnistuneet. Toinen paku seisoi pihassa surullisena toinen eturengas tyhjänä. Toinen oli saarta kiertämässä ja tuli takaisin vasta myöhään iltapäivällä. Autoa odotellessa oli hyvää aikaa taas pyykätä jokaviikkoinen pyykkirumba ja jatkaa muuttoa uuteen luokkaan. Perjantaina miehet jo kantoivat pöydät ja tuolit vanhasta luokastani vanhaan atk-luokkaan, eli uuteen luokkaani. Menin itse perässä katsomaan, missä kunnossa luokka nyt on. Luokassa odottikin yllätys... Luokka ei todellakaan ollut vielä siivottu ja muuttovalmis. Nurkassa nökötti vanha räjähtänyt sohva. Pyysin miehiä kantamaan sohvan pois luokasta. Yksi miehistä totesi, että kun siellä on nuo kissanpennut... Sohvan takana totta tosiaan oli viisi kissanpentua!!! Koululla majaileva Koby-kissa oli raskaana kun tulin tänne ja ehkä noin kolme viikkoa sitten se oli taas sutjakassa kunnossa. Kukaan ei tiennyt, mihin se oli synnyttänyt. Nyt nuo pennut löytyivät. Yksi luokan ikkunoista ei ole kunnolla paikoillaan ja sen raosta Goby on päässyt kulkemaan luokkaan ja ulos.

Koby syöttämässä pentujaan
Koby feeding her kittens

Kun lähestyin pentuja, yksi niistä (suurin) asettui toisten suojaksi ja alkoi sähistä kuin leijonaemo konsanaan. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun pennut näkivät ihmisen. Kaksi pennuista oli selvästi muita pienempiä. Yksi oli musta, toiset tiikeriraidallisia. Musta oli toinen pienistä. Otin sen syliin ja se painautui tiukasti minua vasten ja tarttui kynsillään paitaani kiinni. Lähdin sen kanssa hakemaan tavaroita vanhasta luokastani ja olin saman tien oppilaiden ympäröimä. Kaikki olivat pennusta innoissaan - enkä minä vähiten. :D Minulla ei ennen olekaan ollut koulukissaa. Nyt niitä on sitten samantien viisi!

Sitä autoa kun ei kuulunut, aloin taas haaveilla ääneen, että olisipa oma auto. Janeth sanoi, että jonkun oppilaamme isä on täällä autokauppias ja häneltä voisimme kysellä autoa. 500 dollarilla saa kuulemma jo täysin toimivan auton. Houkuttelee todellakin hankkia oma auto... Etenkin, kun tuossa viikolla jutustelin Frankyn kanssa ja voipi olla, että tulen viettämään tällä saarella ainakin seuraavat kaksi ja puoli vuotta...

Makupaloja viikon varrelta

Elämä campuksella taitaa vähitellen alkaa asettua uomiinsa. Arjet on täynnä monenlaista askaretta niin töiden merkeissä kuin muutenkin. Tämä viikko oli taas vajaa työviikko. Tiistai oli itsenäisyyspäivä, joten saimme tervetulleen ylimääräisen vapaapäivän. Aamulla olisi saanut taas nukkua rauhassa, mutta jo ennen seitsemää olin hereillä. Samoihin aikoihin ovelleni koputettiin. Stephanie kertoi, että he ovat lähdössä rantaan pitämään aamuhartautta ja uimaan ja kysyi haluanko lähteä mukaan. Lähtö olisi ollut heti… Kiitin kutsusta ja totesin, että en taida ehtiä ihan niin pikaiseen lähtöön mukaan. Jäin makoilemaan ja lueskelemaan sänkyyn. 

Kun lopulta nousin ylös, söin myöhäisen aamiaisen ja lähdin toimistolle sähköposteja ja fb:tä tutkailemaan. Matkalla törmäsin Candiceen. Kysyin, aikooko hän viettää koko päivän campuksella. He olivat perheen kanssa lähdössä uimaan jonnekin. He lupasivat ottaa minut mukaan ja ilmoittaa, kun ovat lähdössä. Jonkin ajan kuluttua Brandon, perheen nuorempi poika tuli koputtelemaan ovelleni, mutta he eivät olleetkaan lähdössä uimaan vaan Brandon kertoi, että he aikovat katsoa leffan ja kysyi haluanko tullla mukaan. Kysyin, minkä leffan he aikovat katsoa, mutta Brandon ei osannut kertoa, Sen verran hän osasi sanoa, että siinä on Mr Darcy. Heh, se kertoi minulle kaiken tarvittavan - Ylpeys ja Ennakkoluulo. 

Täällä kun on tottunut ainaiseen lämpöön, vararehtorin asunnon ilmastointi tuntui niin hyytävän kylmältä. Seuraavalla kerralla, kun menen sinne, otan kyllä villasukat jalkaan ja fleecen päälle. :) Muuten oli kiva viettää aikaa yhdessä ja katsoa hyvä leffa (ties kuinka monetta kertaa…). Candice katosi leffan aikana aina välillä keittiön puolelle ja sieltä alkoi kantautua ihania tuoksuja. Leffan päätyttyä tarjolla oli juuri uunista tullutta lämmintä leipää ja curry-kasvispataa. Olipa aivan ihanaa syödä uunituoretta leipää, johon sai levittää aitoa voita päälle! Tuota maapähkinälevitettä onkin tullut syötyä jo melkoisesti.

Päästiin me sitten sinne uimareissullekin, mutta vähän myöhemmin. Vararehtorin perhe istui jo autossa siinä vaiheessa kun minulle tuli viesti, että nyt lähdetään… Onneksi olin lähtövalmiina, joten nappasin valmiiksi pakatun kassin mukaan ja juoksin autoon. Ajoimme Nett-pointiin, joka on paikallisten suosima uimapaikka hieman kaupungin ulkopuolella. Hiekkarannat kun täältä puuttuu, pitää uimapaikat löytää muualta. Nett on pitkä, kapea niemi, jonka päähän ajoimme. Siellä oli mahdollista joko hypätä suoraan mereen tai laskeutua kivien kautta veteen. Hyppiminen ei ole minun juttu, joten valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuuman päivän päätteeksi oli ihana päästä mereen! Vesi oli lämmintä, mutta silti virvoittavaa. Siellä oli niin mukava lillua hyvä tovi, ennen kuin kiipesin takaisin kuivalle maalle. Täällähän uimaan mennään vaatteet (t-paita ja sortsit) päällä, joten uimisen jälkeen puristeltiin enimmät vedet vaatteista, ennen kuin noustiin takaisin autoon - edelleen märkinä. Pyyhe ei paljoa olisi auttanut, joten sitä ei edes viitsinyt kastella.

Nett point

Ensimmäisen saarireissun jälkeen päätin hankkia oman riippumaton, ettei tarvitse olla aina lainaamassa joltain, kun seuraaville reissuille lähdetään. Koska Mikronesia on tiivisti kytköksissä Usaan (vaikka itsenäinen nykyisin onkin), tänne on helppo tilata Usasta tavaraa. Postimaksut ovat edulliset ja ainakin toisille ovat paketit tulleet perille. Lähdin tutustumaan Amazonin tarjontaan ja sitähän riitti! Oli vaikka minkälaista riippumattoa tarjolla. Päädyin lopulta sellaiseen, missä on hyönteisverkko mukana. Eipähän tarvitse Suomessakaan sitten hyttysistä välittää! Samaan tilaukseen tuli myös makuulakana, yksi tavallinen helmalakana, Herbamarea (on muuten ollut ikävä!!!), rooibosteetä (jota ei tältä saarelta saa), uusi ulkoinen kovalevy ja sille suojakotelo. Paketti lähti Jenkeistä nopeasti ja mielenkiinnolla odottelen, kuinka kauan sillä menee, ennen kuin se on perillä täällä.

Tuota postin kulkua on tullut hieman epäiltyä, kun oma maahantulolupa-anomukseni (pikakirjeenä) viipyi matkalla lähes kaksi kuukautta. Mutta se siis tuli lopulta perille! Tiistaiaamuna, kun kömmin aamiaiselle, näin keittiön pöydällä tutun näköisen kirjeen. Siinä oli lähettämäni kirje! Franky oli todennut, että ei hän sitä enää tarvitse, joten hän palautti sen minulle. Suomen postilta olin jo useaan kertaan kysellyt kirjeen kohtaloa ja lopulta sain sieltä vastauksen, että he katsovat lähetyksen toimitetuksi, vaikka heillä ei ollut näkemykselle mitään faktaperusteita. Postin seurannan mukaan kirje oli toimitettu vastaanottajalle Kuopiossa… Loppuviikosta Franky näytti minulle paikallisesta postista tullutta tiedustelua, onko kirje tullut perille. Kysely tehtiin Suomen postin toimeksiannosta. Pikakirjeellä meni siis lähes kaksi kuukautta löytää tiensä Suomesta tänne. Mitenköhän kauan tavallinen kirje ollenkaan kestää…? Haluaisikohan joku testata???

Vaikka täällä töissä ollaankin (vaikkakin vapaaehtoisena), niin ensimmäinen ”tilipäivä” pääsi yllättämään. Olin kyllä kuullut, että joka kuun 15. ja viimeinen päivä voimme käydä kuittaamassa tilimme, 120 dollaria, toimistosta. 15. päivä tuli ja meni, enkä edes ajatellut, että saisin silloin tilin, kun olin aloittanut työt vasta 12. päivä. Viimeisellä viikolla toimistosihteerimme Janeth huikkasi minua kuittaamaan rahani. Ihmettelin, kun vielä ei ollut viimeinen päivä, mutta tein työtä käskettyä. Muutaman päivän päästä sain nostaa jo seuraavan ”tilini”. ”Palkka” ei ole päätähuimaava, mutta se riittää mainiosti täällä elämiseen. Rahaa kun ei käytännössä kulu muuhun kuin ruokaan ja hygienia/siivoustarvikkeisiin.

Ruoka on jokseenkin yksinkertaista. Aamuisin menee hedelmiä, siemeniä, pähkinöitä ja kaurahiutaleita raakapuurona. Lounasaikaan on aina niin kiire, että silloin ei ehdi mitään kokkaamaan, ainoastaan lämmittämään valmiita ruokia tai vaihtoehtoisesti ostaa koulun ruokalasta valmiin annoksen. Ruokalassa on tarjolla erilaisia voileipiä tai riisiä ja kalaa/paistettua nuudelia vihanneksilla. Kala-annos maksaa 2,50 dollaria ja sellainen tulee aina silloin tällöin ostettua, kun itse ei kalaa tule kokattua. Muuten pyrin kokkailemaan iltasella ja viikonloppuisin isompia annoksia, joista voi pakastaa osan lounasaikoinan syötäväksi. Kaupoista saa hyvin erilaisia papuja ja niitä on tullutkin keiteltyä ahkerasti. Linssit on toinen perusraaka-aine, mitä tulee käytettyä paljon. Noiden kaverina menee rutkasti kasviksia/vihanneksia, jotka ovat edullisia. 

Mustasilmäpapuja
Black eye beans

Yhtenä päivänä kauppareissulla vastassa oli yllätys, kun menimme Ace:en Tavarat olivat vaihtaneet paikkoja ja koko kaupan ilme oli muuttunut. Työ oli edelleen kesken ja hyllyväleissä joutui puikkelehtimaan purkamattomien laatikoiden välissä. Muutos näytti oikein hyvältä, etenkin, kun tarjolla oli nyt huomattavasti laajemmat valikoimat tuotteita. Täällä on joutunut hieman ruokavaliota rukkaamaan, kun tarjolla ei ole mm. vehnätöntä leipää lainkaan. Onneksi sentään saa täysjyväleipiä, joten niitä olen sitten aina välillä ostanut. Palm Teracella on oma leipomo, jossa leivotaan vaikka mitä herkkuja. Hyllystä löytyy mm. banaani- ja kurpitsaleipää, jotka molemmat ovat taivaallisen hyviä! Tosin minä luokittelisin ne ennemminkin kakuiksi kuin leiviksi. Kerran luulin ostavani kurpitsaleivän ja kun avasin sen kotona ihmettelin, kun se oli niin tummaa. Leipää maistettuani totesin, että se ei ollut kurpitsaa nähnytkään - se oli suklaaleipä! Hävyttömän hyvää sekin oli. Sekä Shelly että Stephanie olivat menneet samaan lankaan kaupassa. Suklaaleivät kun olivat hyllyssä siinä, missä luki kurpitsaleipä.

Taro odottamassa kokkausta
Taro waiting for cooking

Suomesta lähtiessäni tyhjensin lompakostani kaikki ylimääräiset kortit (kuten ajokortin, jota olisin sittenkin tarvinnut täällä) pois ja kuvittelin jättäneeni ne varastoon. Toisen tilipäivän jälkeen ajattelin laittaa vähän ylimääräisiä rahojani lompakosta rahavyöhön jemmaan. Vyötä ottaessani ihmettelin, miten siellä oli niin paljon tavaraa. Tarkemmin asiaa tutkittuani totesin, että siellä olivat kaikki lompsasta tyhjentämäni kortit! Riemullani ei ollut rajoja, kun tajusin, että minulla onkin ajokortti! Enää piti saada paikallinen kortti. Franky lupasi viedä perjantaina korttia anomaan. Se olikin taas omanlainen rumbansa. Ensin mentiin poliisin liikenneosaston luukulle, missä annettiin ajokortti yhdelle poliisille ja istuttiin odottamaan. Vähän ajan kuluttua toinen poliisi huikkasi takaisin luukulle. Hänellä oli kädessään minun ajokortti ja lomake. Poliisi pyöritteli ajokorttiani käsissään ja kysyi, mikä se on… Taisi olla ensimmäinen kerta, kun herra näki suomalaisen ajokortin. Jännityksellä odotin, saanko sillä paikallisen kortin, kun Suomessa ajokorttisäännöksiä tutkiessani opin, että täällä tarvitsisi olla kansainvälinen ajokortti. Korttini kuitenkin kelpasi ja poliisi alkoi kysellä minulta tarvittavia tietoja. Hakemusta varten hän tarvitsi mm. silmien ja hiusten värin, pituuden, painon, veriryhmän ja onnettomuustilanteen varalta yhteyshenkilön nimen (kaikki nämä tiedot päätyivät lopulta ajokorttiin!). Pituus ja paino olivat hieman kimurantit, kun täällä on käytössä jalat ja paunat eikä minulla ole mitään käsitystä niistä. Onneksi asemalta löytyi mitta ja puntari ja tarvittavat mitat saatiin otettua.

Kun lomake oli täytetty, taas istuttuttiin odottamaan. Jonkun ajan kuluttua toinen poliisi antoi hakemuspaperin ja ajokortin takaisin. Sitten lähdettiin kaupungitalolle maksamaan kortti. Hinta oli huima 6,50 dollaria. Kuitin ja hakemuksen kanssa palattiin takaisin liikenneosastoon, missä paperit annettiin taas poliisille. Sitten taas istuttiin odottamaan. Siinä sitä sitten odotettiinkin. Reilu tunti siinä meni, ennen kuin taas uusi poliisi huikkasi sisälle valokuvaan. Yksi poliisi otti kuvan ajokorttia varten, varmisti joitain tietoja hakemuksesta, otti allekirjoituksen korttia varten ja sitten taas istuttiin odottamaan. Koko prosessi kesti pari tuntia, ennen kuin kädessä oli vihdoin paikallinen ajokortti! Henkilötunnus siinä kyllä komeilee väärin, mutta onkohan tuolla nyt niin väliä… Nyt pääseekin sitten harjoittelemaan ajamista koulun rämillä pakettiautoilla, joissa ratti on väärällä puolella.

Uusi ajokorttini
My new driver license

Monena aamuna olemme odotelleet eskarilaisten kanssa ulkona opettajaa, joka tulee usein myöhässä. Kerran siinä taas odotellessamme Franky kulki ohi ja avasi meille luokan oven. Kysyin, voisinkohan saada avaimen luokkaan, niin ei tarvitsisi aina odotella ulkona. Franky lupasi teettää minulle avaimen ja loppuviikosta sen sainkin. Perjantaina kello oli lähempänä puolta yhdeksää, ennen kuin opettaja tuli. Koulu oli siis alkanut kahdeksalta. Luin oppilaille kertomusta, kuten monesti aamuisin teen. Opettaja sanoi lapsenlapsensa olevan kovasti sairas ja että hänen pitää lähteä viemään lapsi lääkäriin. Opettaja lupasi tulla takaisin yhdeksäksi, jolloin minun on aika siirtyä omiin töihini. Epäilin heti, että ei hän kyllä siksi ehdi millään takaisin ja niinhän siinä kävi. Yhdeksältä kipaisin toimistoon kertomaan tilanteen ja sain kuulla, että Rouva Jano (jo kolmas sellainen) oli palannut samana aamuna äitiyslomalta (yllättäen) ja hän olisi vapaa tulemaan apuun. Hieman ihmettelin tilannetta, sillä kyseinen rouva oli jäänyt äitiyslomalle vasta vähän ennen minun tänne tuloani. Nyt sain kuulla, että hänellä on terve kuukauden ikäinen poika. Ja äiti palasi töihin… 

Oma työni on edelleen tosi mielenkiintoista. Samat haasteet opetusmateriaalin kanssa jatkuu, mutta jotain uutta ja mielenkiintoista ilmeni menneellä viikolla. Juttelin kolmosluokan opettajan kanssa ja hän kertoi, että koululla on aikaisemmin ollut käytössä tietokoneohjelmat lukemisen opetteluun, mutta niitä ei ole käytetty enää muutamaan vuoteen. Kiinnostuin kovasti asiasta ja marssin saman tien Frankyn juttusille kysymään ohjelmista. Franky kertoi, että ohjelmat olivat käytössä vanhan tietokoneluokan koneilla, mutta koneet eivät ole olleet käytössä enää vuosiin. Täällä on siis kaksi tietokoneluokkaa. toinen on täynnä vanhoja koneita ja toisessa on uudet, joita nyt käytetään. Menimme yhdessä vanhaan luokkaan, joka oli siivoton ja tunkkainen. Franky herätteli yhden koneen henkiin ja yhdessä etsimme sieltä ohjelmaa, joka lopulta löytyikin. Se osoittautui oikein toimivaksi ohjelmaksi ja haluan ehdottomasti sen uudelleen käyttöön. Franky lupasi, että luokka siivotaan ja koneiden toimivuus tarkistetaan ja minä saan kyseisen luokan omaksi erityisopetustilaksi! Olin aivan onnesta soikeana! Näin Jumala vastaa taas rukouksiin… Nykyinen luokkahuoneeni kun on niin meluisa, että siellä on välillä täysin mahdoton kuulla, mitä oppilaat sanovat saatikka sitten, että lapset, joilla on muutenkin vaikeuksia keskittyä, joutuvat katselemaan (ja kuuntelemaan), kun toiset leikkivät lasittomien ikkunoiden takana pitäen mieletöntä meteliä. Tietokoneluokassa on ilmastointi ja kunnon ikkunat. Sinne ei kuulu ulkoa kaikki äänet eikä sen ikkunan takana ole koskaan ketään leikkimässä.

Vaikka työni onkin mielenkiintoista ja haastavaa, aiheuttaa se toisinaan melkoisia turhautumisiakin. Kun opetat lapselle samoja asioita päivä toisensa jälkeen, annat pieniä kotitehtäviä, jotka tukevat oppimista ja samat lapset - ne, jotka eniten harjoitusta tarvitsisivat - jättävät päivä toisensa jälkeen kotiharjoittelun tekemättä. Samaan aikaan näet, että nuo, jotka kotiharjoittelun hoitavat kunnolla, edistyvät hämmästyttävää vauhtia. Nyt on sitten sovittu opettajien kanssa, että ne oppilaat, jotka eivät kotitehtäviään tee, jäävät koulun jälkeen tekemään ne oman opettajan valvonnassa. Tämä järjestely on täällä helppo, sillä opettajien työaika jatkuu joka tapauksessa vielä tunnin oppituntien päätyttyä. Minullakin on kolmen jälkeen kolmena päivänä oppilas yksitysopetuksessa. Kahtena päivänä seiskaluokan tyttö, jonka kanssa opettelemme englannin kieltä ja yhtenä päivänä kolmosluokan poika, jolle lukeminen on kovin vaikeaa.

Vapaa-aikaan liittyvät sosiaaliset ongelmat alkavat vähitellen helpottaa. Alan vähitellen tottua ajatukseen, että vaikka olenkin yksi vapaaehtoisista, en kuitenkaan ole samalla tavalla porukan jäsen. Perjantai-iltana kaikki muut katosivat vähitellen campukselta jonnekin. En jaksanut ottaa asiasta stressiä, vaan nappasin läppärin kouraan ja suuntasin pihakatokseen kirjoittelemaan blogia. Kauaa en ehtinyt kirjoittaa, kun Tim-pastori ajoi autollaan viereen ja kysyi, haluanko lähteä Kolonian kirkolle, minne osa vapaaehtoisista oli lähtenyt nuorteniltaan. Koska en ollut Kolonian kirkkoa vielä edes nähnyt, halusin lähteä mukaan. Kävin nopsaan vaihtamassa housut hameeseen ja hyppäsin kyytiin. Oli ihan mukava nähdä viimeinenkin kirkko, mikä oli vielä näkemättä ja ilta oli muutenkin ihan jees. Kun palasimme takaisin, istuimme pastorin kanssa autossa vielä hyvän tovin juttelemassa ja maailmaa parantamassa.

Kolonian kirkko
The church of Kolonia

Sapattiaamuna oli taas edessä kirkon valinta. Edelleenkään minua ei ole adoptoitu minnekään, joten menin vain katokseen odottelemaan ja katsomaan, minne päätyisin tällä kertaa. Väkeä alkoi kokoontua paikalle vähitellen. Kittin kyyti lähti, joten ainakaan sinne en lähtenyt. Pastorin saapuessa paikalle, joku kysyi, saarnaako hän jossakin ja hän kertoi saarnaavansa Koloniassa. Siinä vaiheessa olikin helppo päättää, minne menisin, sillä Koloniassa ainakin saarna olisi englanniksi eikä paikallisella kielellä. Pastori oli lähdössä omalla autolla ja me, jotka olimme jo valmiita lähtemään, hyppäsimme Timin autoon ja kerrankin olimme lähes ajoissa kirkossa! Yleensä olemme aina myöhässä. Olimme kirkolla jo ennen Raamattutunnin alkua, joten siinä vaiheessa, kun jakaannuimme ryhmiin päivän aihetta tutkimaan, pääsin valitsemaan ryhmäni - mennäkö nuorten mukana, vai jäädäkö aikuisten kanssa. Koska tämä oli nyt ensimmäinen kirkko, jossa aikuisillekin oli yksi englanninkielinen ryhmä, valitsin tietysti sen. Ryhmän toisen jäsenet olivatkin lähes kaikki tuttuja campukselta. 

Kolonian kirkko tuntui välittömästi omalta. Kun kerran kukaan ei ole minulle sanonut, missä minun pitäisi käydä, tulen jatkossa valitsemaan tämän kirkon, ellei jossain muussa kirkossa ole jotain erityistä, minkä takia sinne haluaisin mennä. Jumiksen jälkeen oli taas nyyttärit! Täällä nyyttäreitä ei ole joka viikko, mutta vähintään kerran kuukaudessa ainakin. Tällä kertaa kasvissyöjälle ei tarjolla ollut kovin suurta valikoimaa ruokia, mutta kummasti se lautanen täyttyi riisistä (myös banaanin ja kookoksen kanssa keitetystä), salaatista, erilaisista hedelmistä ja mielettömän hyvästä banaanileivästä, jonka seinänaapurimme, Sri Lankasta kotoisin oleva rouva, oli leiponut. Tämä samainen rouva opettaa englantia paikallisessa Collegessa yhdessä sisarensa kanssa. Kun tulin tänne, he kysyivät heti ensimmäisenä tunnenko suomalaisen perheen, joka on ollut Sri Lankassa lähetystyössä joskus kauan sitten. He eivät muistaneet muiden perheenjäsenten nimiä, mutta perheessä oli tytär, jonka nimi on Saara. Aika vaikea oli näillä tiedoilla keksiä, mistä perheestä mahtaa olla kyse.

Tim-pastori saarnaamassa
Pastor Tim preaching

Iltapäivän vietin rentoutuen ja tulipa siinä otettua kunnon nokosetkin. Ne venyivät puolitoistatuntisiksi ja seuraavana yönä ei sitten tullutkaan nukuttua kunnolla. Illemmalla otin taas läppärin mukaan ja lähdin katokseen jatkamaan blogin kirjoittamista. Kauaa en taaskaan ehtinyt kirjoittaa, kun toimistosihteerimme, Janeth, tuli paikalle ja istahti juttelemaan. Emme olleetkaan ennen oikeastaan jutelleet muuten kuin työasiota. Nyt tarinoimme koko loppuillan, kerroimme omasta elämästämme toisillemme ja hyvin pian totesimme, että siitä alkoi taas yksi uusi ystävyys - ja jälleen tuli yksi rukousvastaus lisää! Janeth on ollut täällä jo kaksi vuotta, joten hän tuntee jo paikallisia ja hänellä on myös paikallisia ystäviä. Yhdellä hänen ystävällään on auto ja hän on monesti pyytänyt Janethia mukaan milloin minnekin. Nyt ystävä on ostanut uuden auton ja hän haluaa testailla sitä ajamalla saaren ympäri. Siihenkin hän Janethia pyytänyt mukaan ja nyt Janeth pyysi myös minut mukaan! Uskomattomalla tavalla Taivaan Isä järjestää asioita niin, että tämä paikka alkaa tuntua koko ajan enemmän ja enemmän juuri siltä paikalta, missä minun kuuluukin olla!

Syviä vesiä, huippuhetkiä ja kaikkea siltä väliltä

Viikonlopun jälkeen oli niin mukava aloittaa uusi työviikko. Ei olisi liikaa aikaa ajatella, miten täällä aikaa viettäisi, silloin kun sitä on. Viikonloppu oli itseasiassa henkisesti melkoisen rankka. Kun elää campuksella, missä asuu suhteellisen vähän väkeä ja suurin osa muista on parikymppisiä, tajuntaan tunkeutui armottomasti ajatus, että täällä olen ainakin seuraavat seitsemän kuukautta ilman yhtään todellista ystävää, jonka kanssa voisi jakaa syvimmät tuntonsa tai ihan vaan hengailla vapaa-ajalla. Tuo ajatus iski niin tuskallisesti, että kävin pitkiä keskusteluja Jumalan kanssa asian tiimoilta. Olen täysin varma siitä, että Hän on minut tänne lähettänyt eikä Hänen tarkoituksensa ole, että joutuisin tuntemaan oloni täällä yksinäiseksi. Niinpä pyysin Jumalaa johdattamaan ystävän elämääni täällä - tai oikeastaan kiitin jo siitä, että Hän tekee sen…

Keskiviikkoiltana istuimme iltahartaudessa pihakatoksessa. Hartauden jälkeen vararehtorin vaimo, Candice, joka istui vieressäni, kysyi kuulumisiani. Jostain syystä minusta tuntui, että hän ei kysy vain jennkiläiseen tapaan kohteliasuudesta ”How are you” vaan halusi oikeasti kuulla, mitä minulle kuuluu. Varovasti aloin avaamaan tuntojani ja huomasin hänen imevän kaiken sanomani itseensä. Meille kehkeytyi mielenkiintoinen keskustelu, jossa totesimme kumpikin painivamme samanlaisen ajatusten kanssa. Vaikka Candice on täällä perheensä kanssa, hänkin on kokenut olevansa hyvin yksin. Yhdessä itkimme, nauroimme ja rukoilimme. Kerroimme toisillemme oman elämämme tarinan ja olimme niin kiitollisia, kun olimme löytäneet toisemme! Oli huikeaa nähdä, miten nopeasti Jumala voi vastata rukouksiin! 

Minä ja uusi ystäväni, Candice
Me and my new friend Candice

Oma työni tuntuu todella mielenkiintoiselta ja palkitsevalta, vaikkakin erittäin haastavalta. On tuntunut niin hyvältä, kun koulun pihalla ihan vieraat äidit ovat käyneet tervehtimässä ja kertoneet kuulleensa, mitä minä täällä teen. He ovat halunneet tulla sanomaan minulle, että he arvostavat kovasti tekemääni työtä, vaikka heidän lapsensa eivät olekaan minun oppilaina.

Tämä koulu on todellinen lähetyskoulu. Suurin osa opettajista on lähetystyöntekijöitä (kaikki vapaaehtoiset) ja rukous on koulun kantava voima. Jokainen koulupäivä aloitetaan ja lopetetaan rukoillen. Monesti kokee itsensä todella pieneksi ja voimattomaksi, mutta kun saa tehdä töitä Jumalan voimassa, voi tulokset olla uskomattomia! Muutamia huikeita hetkiä (niiden turhautumisen hetkien lomassa) sai viikon varrella kokea työn merkeissä. Yksi huippukokemus sen nelosluokan pojan kanssa, joka ei osaa lukea. Levitin pöydälle kasan kuvia ja viereen sanoja (kolmikirjaimisia). Pyydin poikaa yhdistämään oikeat kuvat ja sanat pareiksi. Poika katseli hetken aikaa kuvia ja poimi pöydältä kissan kuvan. Varmoin ottein hän poimi pöydältä myös sanan Cat. Poika sanoi aina kuvassa olevan asian ääneen, kuulosteli alkuäännettä ja sen perusteella etsi oikean sanakortin. Olin todella tyytyväinen pojan onnistumisesta. Kun hän oli löytänyt kaikki parit, laitoin kuvat pois ja annoin pojalle yhden sanan kerrallaaan. Hän alkoi hitaasti tavaamaan sanoja ja onnistui lukemaan joka ikisen sanan! En tiennyt itkeäkö vai nauraa, niin huikean hienolta tuntui! Ja pojan kasvot loistivat onnistumisen riemua…

Eskarissa on mielenkiintoinen tilanne, kun yksi tyttö ei suostu jäämään eskariin. Yhden päivän hän on siellä ollut minun täällä oloaikanani yksin ja toisen päivän mummo oli tytön kanssa. Pari kertaa äiti tai isä on yrittänyt tuoda tytön eskariin, mutta tyttö on pistänyt sellaisen protestin pystyyn, että vanhemmat ovat joutuneet viemään tytön takaisin kotiin. Sen koommin tyttöä ei olekaan näkynyt. Tänä aamuna toinen eskarilainen itki (tai oikeastaan huusi) lohduttomasti koko ensimmäisen tunnin ajan.

Melkein täysi kuu
Almost the full moon

Kolmannen eskarilaisen vanhemmat kutsuttiin koululle juttelemaan lapsen tilanteesta. Kyseessä on se lapsi, joka makoilee lattialla, elää omissa maailmoissaan, tulee vessasta ulos ilman housuja, ei juurikaan reagoi, kun hänelle puhutaan eikä tee mitään mitä toiset tekee. Täällä tapaamiset näytään sopivan niin, että vanhemmat ilmoittavat koululle (sihteerille), milloin pääsevät paikalle ja koulun väki yrittää parhaansa mukaan sovittaa oman aikataulunsa sen mukaan. Ensimmäinen yritys kaatui siihen, että vanhemmat eivät ilmestyneet paikalle sovittuun aikaan. Odottelimme puoli tuntia ylimääräistä, eikä heitä näkynyt. Olivat kuulemma tulleet joskus myöhemmin… Seuraava yritys onnistui. Tosin itse ehdin olla paikalla voin noin viisi minuuttia, kun piti jo lähteä omaa tuntia pitämään. Mutta onneksi vararehtorilla ja eskarin opella oli aikaa enemmän ja palaverin tuloksena vanhemmat lupasivat viedä lapsensa tarvittaviin tutkimuksiin, jotta mahdollinen diagnoosi saataisiin mahdollisiman varhaisessa vaiheessa. Mielenkiintoista on nähdä, osuuko oma arvio diagnoosista kohdalleen…

Tuon saman lapsen kanssa sain kanssa kokea yhden huippukokemuksen, kun opetin oppilaille numeroita. Näytin heille numerokortteja (1-10) ja kysyin jokaiselta vuorollaan, mikä numero kortissa on. Vaikka en koskaan ollut saanut tuolta lapselta mitään vastausta, näytin hänellekin oman numeron ja kysyin, mikä numero se on. Hetkeäkään epäröimättä lapsi vastasi minulle samantien ja täysin oikein! Hyvä etten jäänyt suu auki ihmettelemään tapahtunutta… Onnistuin kuitenkin käyttäytymään ammatillisesti korrektisti ja kehumaan lasta ihan niin kuin toisiakin. Osa oppilaista ei tunnista vielä lainkaan numeroita, vaikka olemme niitä kovasti opetelleet. Jotenkin tuntuu hurjalta opettaa neljävuotiaille matikkaa…

Tänne tullessa ei ollut mahdollista kantaa mukana kirjoja. Kun mukana tuomani kirja alkoi loppua, piti miettiä, mistä saisin lisää lukemista. Käännyin pastori Timin puoleen ja sainkin häneltä muutaman tosi mielenkiintoisen kirjan luettavaksi. Ensimmäiseksi otin luettavaksi Neil T. Andersonin The Bondage Breaker. Olen aikaisemmin lukenut yhden Andersonin kirjan ja pidin siitä kovasti. Mies kirjoittaa painavaa asiaa vastakkaisten voimien taistelusta meissä ihmisissä täällä maan päällä.

Uusi kämppikseni. Tuo päätti ottaa paikan tyynyltäni.
My new room mate. He decided to sleep on my pillow.

Perjantai-iltana kokoonnuimme pihakatokseen iltahartauteen ja sopimaan seuraavan päivän käytännön järjestelyistä. Meidän lähetystyöntekijöiden vastuulla oli jumalanpalveluksen pitäminen Kittin kirkossa. Teimme lopullisen työnjaon ja harjoittelimme lauluja. Oli niin ihanaa laulaa pitkästä aikaa oikein kunnolla! Vielä hienomman hommasta teki se, että Candice istahti viereeni ja alkoi opettaa minulle sanoja (täällä kun lauletaan aika ulkoa, enkä minä todellakaan muista ulkoa kaikkien englanninkielisten laulujen sanoja - etenkin, kun osa lauluista on minulle aivan outoja). Candice on lähtöisin Trinidad ja Tobagosta ja hänellä uskomattoman kaunis lauluääni! Voisin kuunnella häntä loputtomiin. Oli huikeaa laulaa hänen vieressä.

Laulelot jatkuivatkin sitten koko seuraavan päivän. Ensin kirkossa, sitten vielä kirkon jälkeen, kun ensin olimme nauttineet nyyttäreiden antimista. Tim-pastori otti kitaran käteen ja alkoi laulaa ensin ihan vaan yksinään. Vähitellen hänen ympärilleen kertyi väkeä ja siinä me lauloimme täysin palkein. Candice pyysi Timiä laulamaan jotain fidzin kielellä. Tim lauloi yhden laulun ja sitten me muutkin opettelimme laulamaan sen fidziksi. Samaan lauluun löytyi englannin kieliset ja pohnpein kieliset sanat. Yllyttivätpä nuo minua vääntämään siihen suomalaisetkin sanat. Ne on vielä työn alla, mutta jonain päivänä laulamme tuon laulun vielä fidziksi, pohnpeiksi, englanniksi, suomeksi ja espanjaksi. 

Nyyttärit Kittin kirkolla
Potluck at Kitti church

Kirkonpenkkiä voi käyttää näinkin...
You can use the church bench also like this...

Iltapäivällä oli vuorossa vierailu paikalliseen julkiseen sairaalaan laulamaan. Sairaala oli aika karu. Potilaat makasivat suurissa, kuumissa makuusaleissa. Sängyissä oli muovipatjat, joiden päällä vain ohut lakana. Samassa salissa saattoi olla parikymmentä potilasta. Kiersimme kaikki osastot läpi ja lauloimme jokaisessa muutaman laulun. Laulujen jälkeen rukoilimme potilaiden puolesta. Synnytysosastolla sain rukoilla pienen päivän vanhan pojan ja hänen perheensä puolesta. Tämä äiti oli yksin poikansa kanssa, kun kaikilla muilla oli perhettä tai ystäviä ympärillä.

Lastenosasto oli tavallaan piristävä kokemus, vaikka siellä olikin pieniä, sairaita potilaita. Siellä innostuimme laulamaan lastenlauluja ja lapset vanhempineen olivat kovasti ilahtuneita. Siitä oli mukava jatkaa eteenpäin hyvillä mielin. Koko sairaalakeikka oli puhutteleva. Alkeelliset olot, ei niin kovin siistiä ja puhdasta, kuumaa, hoitajia ei näkynyt juuri missään. Ensimmäisenä tuli mieleen, että toivottavasti täällä ei joudu turvautumaan sairaalahoitoon… Tosin kuulin kyllä paluumatkalla, että kaupungista löytyy myös yksityinen sairaala, jossa olot ovat huomattavasti paremmat. Jos joskus sairaalahoitoa täällä tarvitsen, niin toivottavasti vakuutuksen turvin voin turvautua yksityissairaalan palveluihin.

Campukselle palattuamme oli nälkä. Olin keittänyt perjantaina ison kattilallisen linssipataa, joten ruoka oli valmiina, sen kun vaan lämmittäisi. Aamulla satuin kuulemaan, kun Tim-pastori kyseli Frankylta, miten tämä valmistaa linssit ja siinä samalla kävi ilmi, että Tim pitää kovasti linsseistä. Niinpä kutsuin hänet päivälliselle maistelemaan minun linssipataa. Tim otti kutsun vastaan ja niinpä murkinoimme yhdessä ja saimme samalla jatkaa jutustelua mm. meidän molempien niin pitämästä Fidzistä. Tuntuu niin hyvältä, kun täällä on edes muutama ihminen, joiden kanssa voi istua iltaa kuin ystävät konsanaan ja jutustella kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä.

Emily ja koiranpentu kirkossa.
Emily and puppy at church.

Lauantai oli Halloween ja täällä se on iso juhla. Mutta meidän koululla sitä ei suinkaan juhlittu. Sen sijaan perjantaina kaikille oppilaille jaettiin tiedote, jossa kerrottiin, miksi me emme Halloweenia juhli. Kyseessä kun on täysin ei-kristillistä alkuperää oleva juhla, joka itse asiassa liittyy monella tavalla pahuuden voimien juhlimiseen. Me emme halua juhlia pahuuden voimia vaan tarjosimme oppilaille vaihtoehtoisen tavan viettää Halloweenin iltaa tarjoamalla leffaillan popcornien ja karkkien kera. Tuo leffailta tosin jäi minulta väliin, kun aika vierähti pastorin kanssa jutustellessa.

Sunnuntaina nautin täysillä taas mahdollisuudesta nukkua rauhassa niin pitkään kuin unta riitti. Päivälle riitti kaikenlaista puuhaa. Pyykkejä oli viikon varrella kertynyt iso kopallinen pestäväksi. Tulevan viikon varalle piti myös etsiä ja tulostaa/kopioida taas opetusmateriaalia. Oli myös hyvää aikaa keitellä pussillinen papuja valmiiksi ruokia varten. Lisäksi edessä oli palaveri kämppisten kanssa. Tämä kommuunieloon sopeutuminen vaatii ainakin minulta totuttelua. Oli aika luoda yhteiset pelisäännöt, että homma toimisi. Vaikka periaatteessa olikin sovittu jälkien siivoamisesta, juomavedestä huolehtimisesta, vessapaperin ostamisesta ym. muista käytännön asioista, monta kertaa tuli vastaan tilanteita, jolloin toivoisi todellakin omaa kämppää. Ei ole kiva mennä vessaan, kun pytyssä on vastassa jonkun edellisen kakkoset tai jäänteet niistä. Lounastauolla olisi kiva, kun voisi ottaa puhtaan pannun seinältä ja lämmittää ruokansa. Aina välillä kun homma on alkanut siitä, että tiskaat pannut edellisen käyttäjän jäljiltä. Hänellä on ollut yhtä kiire kuin minulla… Sitten kun vielä Stephaniella ja Shellyllä on diili, että Stephanie kokkaa ja Shelly siivoaa jäljet. Aina tytöt eivät kuitenkaan ole samaan aikaan paikalla ja jälkien siivoaminen saattaa venähtää usealla tunnilla tai jopa iltaan saakka. 

Hitusen tuo palaveri jännitti etukäteen, mutta hyvässä hengessä se saatiin pidettyä ja nyt jokaisella on selkeät vastuualueet hoidettavana. Minä huolehdin siitä, että meillä on aina juomavettä, Jaci hoitaa roskat ulos, Shelly huolehtii keittiön yleissiisteydestä ja Stephanie pitää vessan siistinä. Perustimme myös kaksi rahastoa. Toiseen jokainen laittaa rahaa juomavettä varten ja toiseen vessapapereita varten. Kummassakin pussissa on nimilista, johon tukkimiehen kirjanpidolla kirjataan, kuinka usein kukin on sinne sovitun summan laittanut. Lisäksi sovimme jokaisen huolehtivan vuoroviikoin yhteisten tilojen lakaisemisen ja moppaamisen.

Olin kuvitellut ehtiväni sunnuntain aikana käyväni kaupungilla kävelemässä, mutta enpä sitten kerinnyt, kun aurinko jo alkoi painua horisonttiin. Päivä, kuten koko viikonloppu oli ollut niin mukava ja hyvillä mielin vetäydyin kämpille papuja keittelemään. Siinä keittiössä hääriessäni Stephanie kysyi, miksi en mennyt toisten kanssa ravintolaan syömään. Täysin ihmeissäni kysyin, että mihin ravintolaan. Kukaan ei ollut puhunut minulle mitään mistään yhteisestä ravintolareissusta. Stephanie meni täysin hiljaiseksi ja koko asia jäi siihen. Mutta jälleen se edellisen viikonlopun tuska iski. Miten ulkopuoliseksi voi itsensä tuntea… Vähin äänin vetäydyin huoneeseeni ja itkuhan siinä tuli. Eikä se tuska tahtonut hellittää millään. Vielä maanantaiaamuna sain purra tosissani hammasta, etten olisi itkenyt aamuhartaudessa. Enkä kyllä siinä onnistunut. Kun tuli aika rukoilla, jakaannuimme pareihin ja meidän ryhmässä meitä oli kolme, Candice, Danny ja minä. Siinä rukoillessa kyyneleet valuivat jo valtoimenaan. Kun lopetimme, Candice totesi, että nyt on ryhmähalin paikka. Siinä halatessa olo hieman helpotti ja sain koottua itseni uuteen työpäivään.

Työn touhussa ei onneksi ole aikaa ajatella muita asioita ja ehkä tähän vähitellen jossain määrin tottuu, että vaikka olenkin yksi porukasta, tulen varmaan silti olemaan aina hieman ulkopuolinen ikäni takia. Kukapa nuori sitä haluaisi äitinsä ikäisten kanssa hengailla… Onneksi sentään on Candice ja Tim. Ja kaikesta huolimatta, uskon edelleen 100 prosenttisesti, että olen täällä Jumalan lähettämänä. Kaikella on tarkoituksensa ja kaikki kääntyy varmasti vielä parhain päin!