Kielen ja kulttuurin opettelua

Jo ennen Ruandaan lähtöä sain Suomessa asuvilta Kongolaisilta ystäviltäni pienen kinyaruandan oppitunnin, joten ihan ummikkona ei maahan tarvinnut tulla. Kiitos ja mitä kuuluu oli hallussa. Vähitellen sanavarasto on karttunut ja nyt taipuu jo yleisimmät tervehdykset ja tuohon Mitä kuuluu? kysymykseen osaan jo vastatakin. On ollut huikeaa huomata, miten pienillä sanoilla saa hymyn loistamaan paikallisten kasvoilla! Ruandalaiset ovat melko varautuneita, eivätkä ole ensimmäisenä tervehtimässä. Ensimmäisiä kertoja kun kävelin täällä omalla asuinalueella, kiinnitin huomioni siihen, kuinka vastaantulijat olivat niin totisia eivätkä tosiaankaan tervehtineet. Kun sitten opettelin itse nuo tervehdykset paikallisella kielellä ja aloin niitä käyttää aina kävellessäni, oli muutos uskomaton! 

Perjantai on täällä päivä, jolloin ihmiset roudaavat roskat kadun varteen portin ulkopuolelle (siis juu, jokainen piha ainakin tällä asuinalueella on aidattu ja portit tiukasti lukossa) ja sitten roska-auto käy keräämässä roskat siitä. Satuimme Ronan kanssa portille juuri samalla hetkellä, kun roska-auto pysähtyi siihen. Nuori mies hyppäsi kyydistä ottamaan meidät roskat kyytiin. Huikkasin miehelle ”Mwiriwe” (Hyvää iltapäivää) ja sain yllättyneen hymyn ja vastauksen. Roska-auton perässä kulki nainen lakaisten kadulta siihen jääneet pikkuroskat. Naista tervehtiessäni sain aivan valloittavan hymyn ja tervehdyksen takaisin. Eikä se jäänyt siihen. Nainen jatkoi keskustelua: Amakuru (Mitä kuuluu), johon vastasin: Ni meza (Kiitos hyvää). Nyt naisen koko naama oli yhtä hymyä ja minusta tuntui, kuin olisin juuri tehnyt suurenkin palveluksen hänelle.

Hieman myöhemmin kohtasin toisen kadunlakaisijanaisen. Tervehdin häntäkin samalla tavalla. Hän ihan pysähtyi tervehtiäkseen takaisin jälleen valloittavan hymyn kera. Hänkin jatkoi kysyen kuulumisia ja kun vastasin, hän suorastaan hihkui ilosta ja jäi vilkuttamaan minulle kaksin käsin. 

Vaikka Kigali on erittäin turvallinen kaupunki, on monilla täällä 24/7 vartija taloa (ja sitä lukittua porttia) vahtimassa. Monesti nämä vartijat maleksivat/seisoskelevat kadulla talon edessä, kun heillä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Yhden tällaisen vartijan kanssa käytiin tämä sama ”keskustelu” hymyjen kera. Tuntuu niin uskomattomalta, miten pienellä teolla saa ihmiset hymyilemään! Nykyisin ihan odotan kävelyretkiäni, kun pääsee näkemään niin paljon hymyileviä ihmisiä! Ja oikeasti hassua, että suurin osa vastaantulijoista/tervehdityistä ei jätä juttua vain tervehdykseen, vaan kysyvät kuulumisetkin.

Kuvan naiset eivät liity tapaukseen. Vastaantulijoista ei ole tullut kuvia napsittua. 😉

Uusi sivu elämässä - Ruanda

Niin siitä vaan on jo kolme ja puoli viikkoa, kun Helsingissä hyppäsin lentokoneeseen ja suuntasin kohti uutta tuntematonta. Ainakin seuraavat kaksi vuotta olen sitoutunut palvelemaan The Maranatha Academya Kigalissa, Ruandassa. 

Lento Ruandaan tuntui niin lyhyeltä kun oli tottunut lentelämään tuota Suomen ja Mikronesian väliä, johon piti aina varata aikaa vähintään puolitoista päivää. About 12 tuntia yhdellä välilaskulla Istanbulissa oli oikein mukava matkustusaika. Istanbulin kenttä osoittautui isoksi ja ruuhkaiseksi. Saapumisportilta kesti parikymmentä minuuttia kävellä lähtöportille. Matkalla sai koko ajan väistellä muita matkailijoita.

Kigalin kentällä maahantulomuodollisuudet sujuivat nopeasti - olihan keskiyö. Mitään papereita ei tarvinnut täyttää, mutta virkailija kyseli tarkasti missä majoitun ja halusi yhteystiedot, mistä tunnen ihmiset, joiden luona majoitun, kuinka kauan aion maassa olla ja niin edelleen. Tilanne oli vähän hassu, sillä olin tulossa töihin, mutta minulla ei ollut työviisumia, koska se anotaan paikan päällä. En myöskään ole koskaan tavannut majoittajiani (työnantajani). Rajalla myönnettävän turistiviisumin saa 30 päiväksi, joten kysymykseen, kuinka kauan aion maassa olla, totesin, että vähintäänkin tuon ajan, mutta toivottavasti pidempään, jos saan työviisumin.

Ensimmäisen viikon siis majoituin työnantajieni kotona, sillä minulle vuokratussa talossa oli vielä yhtä jos toista pientä viilaamista. Ja on edelleen… Vaikka täällä on nyt asuttu se kaksi ja puoli viikkoa yhdessä filippiiniläisopettajan, ystäväni, Ronan kanssa. Onneksi suurimmat alkuvaikeudet on nyt selätetty (toivottavasti!). Enää ei sähköt katkea kesken suihkun, jolloin lämpimän veden tulo loppuu. Vettäkin on hanasta nyt tullut melko säännöllisesti. Vesipumppu ei enää jatkuvasti huuda kuin palosireeni (se ensimmäinen kun onneksi hajosi ja oli pakko hankkia uusi). Seinätkin saivat uuden maalikerroksen ja ovat nyt tasaisesti saman väriset. Täällä oli seinät maalattu uudelleen meitä varten, mutta ilmeisesti ensimmäisen maalauksen jälkeen maalari oli huomannut joitakin kohtia, joita piti vähän paikkailla. Oli sitten vaan paikkaillut hieman erisävyisellä maalilla… Pesukonekin pitää nyt vedet sisällään eikä aiheuta tulvaa kylppärin lattialle. Toisen kylppärin käsisuihkukaan ei enää tiputtele vesiä lattialle.

Minun Ruandan koti

Vesi on tuottanut kerran jos toisenkin päänvaivaa. Täällä kaupungin tarjoamaa vettä, mutta joka talossa on myös oma vesisäiliö, joka on myös yhteydessä kaupungin veteen. Jos vedentulo verkossa jostain syystä katkeaa, systeemi alkaa automaattisesti käyttämään vettä säiliöstä, joka täyttyy taas itsestään, kun verkoston vesi palaa käyttöön. Meidän talo on paritalo ja meillä oli yhteinen säiliö naapurin kanssa. Meille kuitenkin hankittiin oma säiliö, jolle rakennettiin asianmukainen teline, joka nostaa säiliön yläilmoihin. Kun oma säiliö oli saatu, vesi pelasi hienosti, kunnes yhtenä kauniina päivänä talon takaa kuului rysäys… Teline petti ja säiliö rojahti maahan.  Sitten oltiin taas puoli vuorokautta ilman vettä…

Se siitä vesisäliliön telineestä...

Onneksi työnantajilla on luotto sähkö-/putkimies, josta on tullut vakiovieras meillä. Kerran jos toisenkin Peter on pelastanut meidät pulasta. Hänestä onkin tullut meidän pelastava enkeli!

Talon ongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että vuokraemäntä on pyrkinyt pääsemään kaikessa mahdollisimman halvalla ja työn laatu onkin sitten sen mukaista. Aika kalliiksi on jo vuokraemännälle tullut kaikkien virheiden korjailu. Ja lisää on tulossa. Täällähän eletään nyt kuivaa kautta, mutta toissa yönä oli ukkosmyräkkä. Aamulla, kun hiippailin alakertaan, vastassa oli tulvivat lattiat niin olohuoneessa ikkunan alla, keittiössä oven edessä kuin ruokavarastossa, jossa vesi tuli katon läpi. Ruokavaraston kattoon kiinnitin huomioni heti ensimmäisellä käynnilläni talossa. Katto kun näytti siltä, että siinä on kosteusvaurio. Kysyinkin siitä heti työnantajaltani, mutta hän vakuutti, että kaikki on kunnossa. No, nyt se on nähty, että ei todellakaan ole.

Vielä täällä siis on yhtä jos toista pientä (toivottavasti) puuhasteltavaa ja puutetta. Hieman huolestuneena olen katsellut keittiön yläkaappien kiinnitystä ja pieni aavistus on, että jonain päivänä kaapit tulee rytisten alas. Pihalla on viimepäivien aikana tapahtunut täysi myllerrys. Talon pääty oli betonipäälllystetty. Se oli aika ankean näköinen. Halusin siihen puutarhan. Niinpä paikalliset nuoret miehet ovat hikoilleet hakkujen kanssa tuhoamassa betonia. Urakka osoittautui odotettua isommaksi, sillä betonikerros olikin yllättävän paksu. Nyt päädyssä on melkoinen kasa betonimurikoita odottamassa pois vientiä. Yksi kuorma siitä jo lähti viikolla.

Betoni saa kyytiä

Jotta talo alkaisi näyttää ja tuntua kodilta, pitäisi olohuoneeseen saada sohvakalusto. Nyt sen virkaa toimittaa ulkokäyttöön tarkoitettu, paikallisen nikkarin banaaninlehdistä(?) väsäämä kalusto. Työnantajat ovat luvanneet kunnon kaluston hankkia, kunhan sellainen löytyy sopivaan hintaan. Ongelma vaan on, että työnantajani ovat kovasti kiireisiä ihmisiä, eikä meidän sohvakalusto ole ihan to-do listan kärkipäässä.

Yläkerta on minun valtakuntani. Täällä on kaksi huonetta ja kylppäri. Toinen huone on makuuhuoneeni, minne odotan kuin kuuta nousevaa saavani riippumaton telineineen niin pian kuin mahdollista. Tilaus on Kiinasta lähtenyt reilu viikko sitten, mutta nähtäväksi jää, kuinka kauan paketti matkalla viipyy, vai löytääkö perille lainkaan. Toivottavasti löytää, sillä nyt minulla on vain patja lattialla. Ja tämä patja saa selän huutamaan armoa… 

Toinen yläkerran huone on toistaiseksi tyhjä. Se odottaa työpöytää ja -tuolia sekä sänkyä. Se tulee siis toimimaan minun työhuoneena ja vierashuoneena. Koululla kun on vain pienen pieni toimistohuone, jonka jaan toimistoapulaisen kanssa ja jonka läpi osa oppilaista kulkee sisään ja ulos. Siellä ei siis ole minkäänlaista työrauhaa ja kun tuota opetussuunnitelmatyötä pitäisi alkaa tekemään, niin on turha kuvitella, että pystyisin koululla siihen keskittymään.

Työt alkaa varsinaisesti tulevana maanantaina (jolloin toivottavasti saan myös työviisumini). Opettajat palaavat kolmen viikon kesälomaltaan valmistautumaan uuteen kouluvuoteen viikkoa ennen kuin oppilaat. Minun odotetaan kouluttavan opettajia käytössä olevan opetussuunnitelman tiimoilta sekä monista periaatteellisista ja käytännön asioista, joista itsekin olen vielä pihalla kuin lumiukko… Onneksi kaikki opettajat eivät sentään ole uusia ja toivonkin saavani noista ”vanhoista” opettajista apua, kun käymme asioita läpi. 

Ja kun koulusta ja opettajista puhutaan, niin tarkennattakoon, että tässä tapauksessa ”koulu” vastaa lähinnä suomalaista päiväkotia, sillä ”oppilaat” ovat 2-5 -vuotiaita. Onneksi tämä koulu on erittäin edistyksellinen ja oppiminen tapahtuu pääasiassa leikin ja tekemisen kautta. Ryhmäkootkin ovat pieniä. Suurimmassa ryhmässä on 16 lasta ja kaksi opettajaa. Muut ryhmät ovat max 12 lasta, joilla on opettaja ja avustaja. Pienin ryhmä on vain 8 oppilasta ja siellä on vain yksi opettaja.

Mielenkiinnolla odotan alkavaa viikkoa ja mitä se tuo tullessaan. Haasteet on suuret ja välillä tuntuu, että mitä ihmettä minä täällä teen… Mutta jälleen kerran takerrun tiukasti Ison kirjan sanaan: Kaiken minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. (Fil. 4:13)

Ebeye

Ennen kuin kouluvuosi päättyi, pääsin kuin pääsinkin toteuttamaan yhden haaveeni - vierailemaan Ebeyella. Siellä odotti monta tuttua ja vielä useampi uusi tuttavuus! Pitkään viikonloppuun mahtui yllättävän paljon kaikkea kivaa ja mielenkiintoista!

Rona ja Kim olivat vastassa Kwajaleinin lauttasatamassa. Kwajaleinilta on noin parinkymmenen minuutin lauttamatka Ebeyelle.

Kyllähän kissa kissan löytää... 

Minun viikonloppukotini Ebeyella. Värimaailma on hieman toisenlainen, mihin Suomessa on tottunut, mutta violetti on mun lempiväri! Banaanit tuli tuliaisina Kosraelta mukana, kun täällä niitä ei kasva.

Ebeyen SDA-koulun opettajien talon sisäpiha. 

Ja talo ulkopuolelta. Kaikki rakennukset oli tiukasti aidoilla ympäröity ja tässäkin portin sai lukkoon, ettei kutsumattomat vieraat pääse kyläilemään.

Kun saarelle saadaan vierailija, hän pääsee "töihin". Tässä kirkossa saarnaamassa.

Sunnuntaina suuntasimme porukalla picnicille. Ajoimme niin pitkälle pohjoiseen kuin tietä riitti ja lopulta kävelimme viimeiselle saarelle atolliketjussa.

Tämän muurin takaa löytyy kuulemma kuninkaan talo.

Saarille tuttuun tapaan matka taittui auton lavalla istuen.

Matkalla voi bongata rannoilta muistoja menneistä sodista.

Siellä se määränpää häämöttää. Tästä ei enää autolla mennä, mutta matalan veden aikaan pääsee sentään kuivin jaloin.

Tällaista polkua pitkin päädyimme perille.

Ensimmäisenä piti tietysti ripustaa riippumatto!

Osa iloisista retkeläisistä.

Osa porukasta tuli polkupyörillä.

Sitten lähdettiin saarta kiertämään ja tietysti matkalla piti poseerata. Tässä Victor.

Ja lisää poseerausta vähän isommalla porukalla.

Kim, minä ja Rona.

Ebeyella ei liiemmin puita kasva, joten Kim päätti auttaa asiaa ja istuttaa muutaman kookospalmun rannalle ilahduttamaan tulevia vierailijoita.

Lapset(kin) nauttivat veden äärellä touhuilusta.

Kotimatka alkoi samalla tavalla kuin tänne tultiin. Ensin kannasta pitkin takaisin tielle, joka johtaa kaukana etuvasemmalla häämöttävälle varsinaiselle Ebeyen saarelle. Polkupyörät eivät olleet maastoversioita, joten taluttamiseksi meni.

Sitten odotettiin kyytiä takaisin. Tytöillä oli onneksi omat tuolit mukana. Kyytiä kun odoteltiin toista tuntia... Island time. 😁

Pojat taas harjoittivat apinan taitojaan.

Näitä ihania pyöräilijöitä näki joitakin. Ja lapset nauttivat, kun pääsivät kuvaan.

Maanantai aamupäivän vietin koululla. Aamun aikana oli kappelitunnit ikäryhmittäin - kolmessa osassa. Yllättäen löysin itseni puhumasta kaikille ryhmille... Onneksi noita kertomuksia on takataskussa ja niin siitäkin selvittiin kunnialla.

Kurkistus High School -luokkaan. Ensimmäisenä vastassa oli nuorisopastorin pieni tyttö, joka vietti päivät koululla touhuten, kun molemmat vanhemmat opetti.

Ebeye Seventh Day Adventist School

Näkymä High Schoolin "etupihalle"

Niinpä. Miten sinä elät elämääsi silloin kun kukaan ei ole näkemässä? Tässä kysymys, mitä toivoisi jokaisen oppilaan (ja kaikkien muidenkin) miettivän läpi elämänsä.

Oppilaat jonottamassa luokkaan pääsyä välitunnin jälkeen. Huomaa meri taustalla. Katsoipa tuosta tasanteelta kumpaan suuntaan tahansa, näki aina meren.

Tässä luokassa voisi olla tarvetta uusille pulpeteille...

Osa luokkahuoneista oli hyvin värikkäitä. Ikkunoissa on luukut, jotka suljetaan aina päivän päätteeksi ja myös silloin, kun sataa tai tuulee rajusti. 

Ekaluokkalainen matikan tehtävien kimpussa.

"Keskikoululaiset", eli luokat 4 - 8 kappelitunnilla laulamassa.

Merinäkymä toiseen suuntaan ja tässä näkyy myös hyvin, miten pieni on koulun piha. Kun koulussa on yli 300 oppilasta, ei tuossa paljoa leikitä...

Maanantai-iltapäivällä sain Ronan paikallisoppaaksi ja teimme pienen sight seeingin saarelle kävellen.

Tässä on Ebeyen varsinaisen saaren ainoa "virallinen" uimaranta ja piknikalue. Vieressä (kuvassa selän takana) oli saaren voimalaitos metelöimässä ja haisemassa.  

Palmut olivat niin harvassa, että riipumaton ripustamisesta voi vain haaveilla.

Upouusi monitoimihalli, jonka vieressä oli vielä tenniskenttä.

Tyypillistä saaren asutusta.

Lauttalaituri, mistä lautat Kwajaleinille kulkevat.

Yksi saaren muutamista hautausmaista. Täällä omat pihat ovat niin pieniä, että niihin ei vainajia haudata, kuten Pohnpeilla ja Kosraella.

Kerran elämässä - Once in a life time

Pitkään oli blogissa totaalisen hiljaista. Ehkä tämä hieman avaa syytä sille... Elämä Kosraella on ollut erittäin haastavaa ja niin siinä kävi, että terveys petti. Alkuvuosi meni aika lailla päivä kerrallaan eteenpäin taistellessa. Lopulta ymmärsin lähteä lääkärin juttusille ja siitäkös se seikkailu alkoi! Tällä pienellä saarella kun ei sairaala pysty tarjoamaan edes kaikkia perustutkimuksia, niin lääkäri totesi, että pitäisi päästä jatkotutkimuksiin muualle. Onneksi oli työnantajan puolesta vakuutus, joka hoitikin homman enemmän kuin tyylikkäästi! Täkäläisen lääkärin raportin ja tutkimustulosten perusteella vakuutusyhtiön lääkäri suositteli minun pikaista evakuointia lähimpään tasokkaaseen sairaalaan - kyseessä kun oli sydän. Lennolle tulisi mukaan saattajaksi lääkäri lisähapen kanssa, lentokentillä pyörätuolikuljetus ja lento business-luokassa. Tuota lukiessa en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa! Olihan olo epämukava, mutta että näin kovan luokan järjestelyt... Vaan ei siinä kaikki! Ensin sain tiedon, että minut evakuoidaan Guamille, mutta pian kuulin, että siellä on vain yksi lääkäri, joka olisi voinut tehdä tarvittavat tutkimukset ja hän onkin lomalla. Seuraavaksi vakuutusyhtiö kertoi lähettävänsä minut Uuteen-Seelantiin, mutta pian sainkin viestin, jossa pyydettiin minua valitsemaan heti seuraavana päivänä lähtö Australiaan, Brisbaneen ambulanssilennolla tai neljän päivän päästä normilennolla Hawaijille. Sillä hetkellä olotila oli sellainen, että totesin vakuutusyhtiöön, että ensimmäinen mahdollinen kyyti, kiitos.

Se oli perjantaiaamu, kun pihaan kurvasi ambulanssi. Ambulanssin väki oli täysin pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. He kuvittelivat olevansa hakemassa ambulanssilennolla tullutta potilasta sairaalaan. Kun he kyselivät missä potilas on ja minä kerroin se olevani, he katselivat epäuskoisina toisiaan. Ihmeissäni olin kyllä minäkin, sillä ambulanssilennon lääkäri oli edellisenä iltana soittanut minulle ja kertonut tulevansa hakemaan minut aamulla kotoa. Niinpä ambulanssi lähti pois. Hetken kuluttua se tuli kuitenkin takaisin, mukanaan ambulanssilennon lääkäri. Ihan ei ollut kommunikaatio taas täällä toiminut... Kotisohvalla sain kanyylin kämmenselkään ja briiffauksen lentoa varten. Lennon lääkäri ja hoitaja kohtelivat minua kuin olisin juuri kuolemaisillani ja meinasivat pistää minut paareille rappuset alas kannettavaksi. Vakuutin kuitenkin pystyväni kävelemään ihan itse ambulanssiin. Sama toistui lentokentällä, missä ambulanssi ajoi suoraan koneen viereen. Lääkäri meinasi taas, että kannetaan paareilla koneeseen. Jälleen vakuutin pystyväni nousemaan nuo kaikki seitsemän porrasta... 

Siinä se odottaa sitä yhtä ja ainoaa matkustajaa, minua...

Lääkäri innostui mun kamerasta. Piti kuulemma saada todistusaineistoa. 

Täällä keskellä Tyyntämerta asuessa tuntuu, että kaikki on käsittämättömän kaukana. Jotta täältä pääsee jollekin mantereelle, joutuu ensin lentämään saarihyppelykoneella joko Hawaijille tai Guamille, missä pitää vaihtaa konetta päästäkseen joko Amerikan tai Aasian mantereelle. Nopeimmillaankin tuohon tuhraantuu aikaa helposti vähintään 10 tuntia (Aasiaan). Australiaan päästäkseen joutuu matkaan varaamaan aikaa päivän verran. Siksipä viiden tunnin lento tuntui käsittämättömän lyhyeltä! Ei se Australia olekaan niin kaukana - ne suorat lennot vaan puuttuu.

Koskaan ei lentomatkustaminen ole näin helppoa ollut! Molemmissa päissä lentoa ambulanssi oli koneen vieressä, ei jonotusta lähtöselvitykseen, turvatarkastukseen, passintarkastukseen tai koneeseen. Kaikki muodollisuudet hoitui koneessa, jonne viranomaiset tulivat tarkistamaan tarvittavat asiakirjat. Minun ei tarvinnut edes täyttää ensimmäistäkään maahantulopaperia. Hoitaja täytti minun puolesta, minä vain allekirjoitin.

Sairaalassa minua odotti oma huone. Lennon lääkäri tuli kanssani sairaalaan, antoi lyhyen briiffauksen hoitajille minusta ja lennosta ja sitten alkoikin täysi tohina. Kello oli noin kolme iltapäivällä. Sisään lappoi hoitaja toisensa perästä mittaamaan verenpainetta, ottamaan sydänfilmiä, täyttämään erinäisiä papereita, ottamaan verikokeita ja jopa sydämen ultraäänitutkimuskin tehtiin omassa sängyssä makoillen. Vain röntgenkuviin lähdettiin toisaalle - ja sinnekin vietiin pyörätuolilla.

Illemmalla lääkäri poikkesi kertomaan ensimmäisiä tutkimustuloksia ja jysäytti melkoisen pommin. Minulla oli kuulemma ollut sydänkohtaus. Kovasti sitä ihmettelin, kun olen aina kuvitellut, että se on jotain sellaista, minkä kyllä itse tietää, jos se kohdalle sattuu. Minulla ei ollut hajuakaan, milloin se olisi voinut tapahtua. Niinpä edessä oli lisää tutkimuksia, mutta vasta maanantaina. Viikonloppu meni siis odotellessa. Onneksi oli sukulaisia ja ystäviä lähellä, niin sain seuraa sairaalaan.

Veijo-eno, Annikki-vaimonsa ja serkkuni Ruth olivat ensimmäiset vieraat. Heidän kanssa pääsin hieman "tuulettumaan" huoneestani, kun diagnoosin jälkeen en saanut yksin lähteä minnekään. Ulos olisin halunnut, mutta se ajatus tyrmättiin täysin. 

Maanantain varjoainekuvausta varten piti laittaa uusi kanyyli, mutta sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Hoitajat olisivat halunneet kanyylin vasempaan käteen, kun kuvaus tehtäisiin oikean ranteen kautta. Neljän epäonnistuneen yrityksen jälkeen ainoa vaihtoehto oli oikea kyynärtaive. Se ei todellakaan ollut mikään mukava vaihtoehto kanyylin paikaksi...

Maanantai oli syntymäpäiväni ja se meni lähes paastoten. Ennen kuvausta kun piti olla syömättä vähintään kuusi tuntia. Aamiaisen sain syödä, koska kuvaus oli iltapäivällä. Sen alkaminen venyi ja venyi. Lopulta vasta neljän aikaa päästiin tositoimiin. Ja mikäpä olikaan mukavampi synttärilahja, kuin kuulla tutkimusta tekevän lääkärin toteavan, että ei täällä sun sepelvaltimoissa ole mitään vikaa! Erittäin hyvässä kunnossa. Vaan siinä sitä sitten olikin lääkärillä ihmettelemistä, että mistä tässä nyt oikein on kyse. Niinpä seuraavalle päivälle pistettiin vielä magneettikuvaukseen, missä ei myöskään löytynyt mitään poikkeavaa. Niinpä nyt se on tutkittu ja todistettu, että mulla on hyvä sydän! 

Kun lääkärit totesivat, että muuta ei enää ole tehtävissä, oli aika alkaa miettiä paluuta Kosraelle. Vakuutusyhtiö alkoi selvittää käytännön juttuja ja minä odotin. Ja odotin. Ja odotin. Yksi ylimääräinen yö tuli sairaalassa vietettyä ihan vain odottaen. Eikä sitä vastausta tullut vielä sittenkään, joten torstaina minä kyllästyin odottamaan, hyppäsin junaan ja hurautin enon luo odottamaan. Sitten sain tiedon, että lauantaiaamuna olisi mahdollinen lento ja vakuutusyhtiö pyysi minua varmistamaan, sopiiko kyseinen lento minulle. En ollut ollenkaan valmis lähtemään takaisin, mutta tunnollisena työntekijänä totesin, että maanantaina pitäisi olla taas töissä (olin viettänyt kevätlomaviikon sairaalassa), joten ilmoitin vakuutusyhtiöön, että voivat buukata kyseisen lennon. Sitten odotin varmistusta lennon buukkaamisesta. Perjantai-iltana sitä ei vielä ollut tullut, joten lähetin sähköpostia ja kysyin lennon perään. Ei vastausta. Yöllä nukuin tosi huonosti vahtien vähän väliä sähköpostia. Ei viestiä. Lähetin vielä toisen sähköpostin kysyen onko lento buukattu. Ei vastausta. Lauantaiaamu tuli enkä ollut saanut mitään tietoa lennosta. Lopulta oli liian myöhäistä enää edes lähteä lentokentälle, joten päätin lähteä Ruth-serkkuni mukaan Noosaan jatkamaan odottamista. 

Pitihän sitä maan lippu kuvata (ihan jo senkin takia, että edellisellä kerralla unohtui...)

Kun pääsimme perille Noosaan, avasin sähköpostin ja samalla hetkellä sinne tipahti viesti vakuutusyhtiöstä. Viesti kuului suunnilleen näin: Haluaisimme kysyä milloin olisit palaamassa Kosraelle, kun emme ole saaneet mitään tietoa suunnitelmistasi... Oli melko voittajaolo tuota viestiä lukiessa! Hiljaa mielessäni kun olin toivonut ja rukoillut, että minäkin saisin pitää kevätlomani ja hieman rentoutua ennen sorvin ääreen palaamista. Kosrae kun on saari, minne lennetään vain muutama lento viikossa. Nyt olin missannut sunnuntain lennon. Maanantain lento olisi vielä periaatteessa mahdollinen, mutta sen kokemuksen perusteella, miten hidasta kommunikointi vakuutusyhtiön kanssa oli, käytännössä se ei enää onnistuisi. Niinpä seuraava mahdollisuus oli perjantain lento, joka tarkoitti sitä, että lähtö Australiasta olisi torstaina. Yläkertaan lähti välitön kiitos ja serkukset vaihtoivat vapaalle!

Ensimmäistä kertaa elämässä näin pelikaanit livenä. Ja tietysti piti päästä kuvaan niiden kanssa!

Ensimmäisen illan päivällisen maisemat surffiklubilta. 

Hiekkalinnataiteilija. Olisi voinut oppitunninkin ottaa, mutta jätin väliin - olinhan lomalla!

Oli ihanaa päästä nauttimaan turistielämästä yhdessä Ruthin kanssa. Tässä ollaan jokiristeilyllä matkalla auringonlaskua ihailemaan.

Tällainen auringonlasku sieltä sitten löytyi...

Ruthin käydessä aamuisin töissä, minä kävin tutkimassa milloin mitäkin. Tällaisia kummallisia pulloharjoja siellä puissa kasvoi.

Yhden illan auringonlasku Intialaisesta ravintolasta kuvattuna.

Ruoka näytteli tällä lomalla suurta roolia. Päätimme Ruthin kanssa, että emme käytä aikaa kokkaamiseen, vaan syömme ulkona. Niinpä sitä sitten nautiskeltiin milloin Thairuokaa, milloin intialaista, milloin falafeleja, milloin meksikolaista, milloin huippuhyviä vegehampurilaisia ja kaikkea mahdollista, mitä vaan mieleen juolahti. Vaihtoehtoja kun riitti - toisin kuin Kosraella, missä on tasan kaksi ravintolaa... Usein varsinaisen ruuan jälkeen pistäydyttiin vielä jälkiruualle jonnekin muualle. Jäätelöä tuli syötyä enemmän tuon vajaan viikon aikana kuin viimeisten kolmen vuoden aikana yhteensä!

Viimeinen ateria yhdessä. Nyt ihana Rubykin oli jo liittynyt seuraamme nautiskelemaan meksikolaisia herkkuja.

Paluumatkalla saikin sitten taas palata takaisin tavallisten matkustajien joukkoon. Tosin sillä poikkeuksella, että aamulla tuli vakuutusyhtiön järjestämä kyyti hakemaan ovelta lentokentälle. Hieman taas leuka loksahti, kun kuski soitti ovipuhelimesta ja ilmoitti Ruthille olevansa limusiinifirmasta. Portilla odotteli mustaan pukuun pukeutunut vanhempi herrasmies valkoisen, kiiltävän auton vierellä. Onneksi se ei sentään ihan limusiini ollut, mutta nahkapenkille siinäkin sai istahtaa. 

Lähtöselvityksessä vähän jänskätti, kuinka paljon liian painavat käsimatkatavarat mulla on. Philippines Airlines kun punnitsi myös käsimatkatavarat ja siinä jonossa seuratessa näytti siltä, että virkailijat oli aika tiukkoja painorajojen kanssa. Etenkin yksi naisvirkailija. Onneksi en hänen tiskilleen joutunut, vaan minua palveli leppoisa mies, joka tosin oli täysin kuutamolla siitä, minne minä olen matkalla... Kosrae ei sanonut hänelle mitään (hän luuli minun olevan matkalla Saudi-Arabiaan - on kuulemma jokseenkin samankaltainen lentokenttätunnus) ja Guamiakin hän yritti pistää Filippiineille. Annoin siinä siis maantiedon oppitunnin hänelle. Reppuni oli liian painava. Painoraja oli 7 kg ja reppu painoi 9 kg. Kun näin painon, kelasin vaihtoehtoja päässäni, mitä ihmettä saisin repusta hävitettyä. Matkalaukku kun oli aivan täynnä, sinne ei saisi mahtumaan mitään ja toisaalta, eipä sinne voisi läppäriä tai kameraa laittaakaan. Mutta hämmästys oli melkoinen, kun tuo ystävällinen virkailija kysyi, onko repussa läppäri ja kun vastasin myöntävästi, hän kirjoitti reppuun liitettäksi lapun, jossa luki 7 kg + laptop. Läppäri kun olisi saanut olla erillisenä ylimääräisenä käsimatkatavarana...

Yksi hauska yksityiskohta tuossa lähtöselvityksessä oli, että virkailija katsoi minua kovasti hämmentyneenä ja kysyi, olenko tilannut pyörätuolikuljetuksen. Nauroin ja totesin, että juu en - tai siis juu, mutta se on peruja menomatkalta. Oli näköjään jäänyt vakuutusyhtiön tietoihin, mutta päätin olla käyttämättä tätä palvelua. 

Manilassa oli muutaman tunnin odottelu seuraavalle lennolle. Tällä kertaa olin ilmeisesti jossain aivan muussa terminaalissa kuin aikaisemmin, sillä olin varautunut siihen rähjäiseen, erittäin heikolla tarjonnalla varustettuun terminaaliin, missä joutuisin tappamaan aikaa seuraavaa lentoa odottaessa. Tämä oli kuitenkin jotain muuta. Ei tässäkään tarjonta ollut kummoista, etenkin kun moni pieni putiikki otti vastaan vain käteistä, eikä minulla tietenkään ollut paikallista valuuttaa. Yritin kovasti löytää jotain syötävää, mitä olisi saanut maksaa kortilla, mutta se osoittautui kovasti haastavaksi hommaksi, sillä tarjolla oli lähinnä vain lihaisia syötäviä. Lopulta löysin yhden kojun, mistä sai tonnikalaleipää. Se oli ainoa, mitä voin ajatella syöväni, joten siihen päädyin.

Guamilla jouduin menemään taas lähtöselvityksen kautta. Se olikin minun onneni, sillä vakuutusyhtiöltä saamissani tiedoissa minulla olisi ollut keskipaikka lennolle. Minulle sattui taas oikein mukava virkailija, joka kyseli, mistä olen tulossa. Kun hän kuuli minulla olleen jo pitkä matka takana, hänen tuli selvästikin sääli minua. Kun kysyin, olisiko koneessa yhtään ikkuna- tai käytäväpaikkaa vapaana, hän tutki pitkään ja hartaasti eri vaihtoehtoja ja lopulta kysyi, olisinko valmis istumaan exit-rivillä. Heh, tokihan minä olin! Kone oli oikeasti hyvin täysi, mutta exit-riveillä oli väljää - niistä kun joutuu yleensä maksamaan extraa. Minulla oli koko loppumatkan ikkunapaikka ja vieressä tyhjä penkki. Jälleen kerran sain niin hyvää palvelua siltä paljon parjatulta Unitedilta...