Kerran elämässä - Once in a life time

Pitkään oli blogissa totaalisen hiljaista. Ehkä tämä hieman avaa syytä sille... Elämä Kosraella on ollut erittäin haastavaa ja niin siinä kävi, että terveys petti. Alkuvuosi meni aika lailla päivä kerrallaan eteenpäin taistellessa. Lopulta ymmärsin lähteä lääkärin juttusille ja siitäkös se seikkailu alkoi! Tällä pienellä saarella kun ei sairaala pysty tarjoamaan edes kaikkia perustutkimuksia, niin lääkäri totesi, että pitäisi päästä jatkotutkimuksiin muualle. Onneksi oli työnantajan puolesta vakuutus, joka hoitikin homman enemmän kuin tyylikkäästi! Täkäläisen lääkärin raportin ja tutkimustulosten perusteella vakuutusyhtiön lääkäri suositteli minun pikaista evakuointia lähimpään tasokkaaseen sairaalaan - kyseessä kun oli sydän. Lennolle tulisi mukaan saattajaksi lääkäri lisähapen kanssa, lentokentillä pyörätuolikuljetus ja lento business-luokassa. Tuota lukiessa en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa! Olihan olo epämukava, mutta että näin kovan luokan järjestelyt... Vaan ei siinä kaikki! Ensin sain tiedon, että minut evakuoidaan Guamille, mutta pian kuulin, että siellä on vain yksi lääkäri, joka olisi voinut tehdä tarvittavat tutkimukset ja hän onkin lomalla. Seuraavaksi vakuutusyhtiö kertoi lähettävänsä minut Uuteen-Seelantiin, mutta pian sainkin viestin, jossa pyydettiin minua valitsemaan heti seuraavana päivänä lähtö Australiaan, Brisbaneen ambulanssilennolla tai neljän päivän päästä normilennolla Hawaijille. Sillä hetkellä olotila oli sellainen, että totesin vakuutusyhtiöön, että ensimmäinen mahdollinen kyyti, kiitos.

Se oli perjantaiaamu, kun pihaan kurvasi ambulanssi. Ambulanssin väki oli täysin pihalla siitä, mitä on tapahtumassa. He kuvittelivat olevansa hakemassa ambulanssilennolla tullutta potilasta sairaalaan. Kun he kyselivät missä potilas on ja minä kerroin se olevani, he katselivat epäuskoisina toisiaan. Ihmeissäni olin kyllä minäkin, sillä ambulanssilennon lääkäri oli edellisenä iltana soittanut minulle ja kertonut tulevansa hakemaan minut aamulla kotoa. Niinpä ambulanssi lähti pois. Hetken kuluttua se tuli kuitenkin takaisin, mukanaan ambulanssilennon lääkäri. Ihan ei ollut kommunikaatio taas täällä toiminut... Kotisohvalla sain kanyylin kämmenselkään ja briiffauksen lentoa varten. Lennon lääkäri ja hoitaja kohtelivat minua kuin olisin juuri kuolemaisillani ja meinasivat pistää minut paareille rappuset alas kannettavaksi. Vakuutin kuitenkin pystyväni kävelemään ihan itse ambulanssiin. Sama toistui lentokentällä, missä ambulanssi ajoi suoraan koneen viereen. Lääkäri meinasi taas, että kannetaan paareilla koneeseen. Jälleen vakuutin pystyväni nousemaan nuo kaikki seitsemän porrasta... 

Siinä se odottaa sitä yhtä ja ainoaa matkustajaa, minua...

Lääkäri innostui mun kamerasta. Piti kuulemma saada todistusaineistoa. 

Täällä keskellä Tyyntämerta asuessa tuntuu, että kaikki on käsittämättömän kaukana. Jotta täältä pääsee jollekin mantereelle, joutuu ensin lentämään saarihyppelykoneella joko Hawaijille tai Guamille, missä pitää vaihtaa konetta päästäkseen joko Amerikan tai Aasian mantereelle. Nopeimmillaankin tuohon tuhraantuu aikaa helposti vähintään 10 tuntia (Aasiaan). Australiaan päästäkseen joutuu matkaan varaamaan aikaa päivän verran. Siksipä viiden tunnin lento tuntui käsittämättömän lyhyeltä! Ei se Australia olekaan niin kaukana - ne suorat lennot vaan puuttuu.

Koskaan ei lentomatkustaminen ole näin helppoa ollut! Molemmissa päissä lentoa ambulanssi oli koneen vieressä, ei jonotusta lähtöselvitykseen, turvatarkastukseen, passintarkastukseen tai koneeseen. Kaikki muodollisuudet hoitui koneessa, jonne viranomaiset tulivat tarkistamaan tarvittavat asiakirjat. Minun ei tarvinnut edes täyttää ensimmäistäkään maahantulopaperia. Hoitaja täytti minun puolesta, minä vain allekirjoitin.

Sairaalassa minua odotti oma huone. Lennon lääkäri tuli kanssani sairaalaan, antoi lyhyen briiffauksen hoitajille minusta ja lennosta ja sitten alkoikin täysi tohina. Kello oli noin kolme iltapäivällä. Sisään lappoi hoitaja toisensa perästä mittaamaan verenpainetta, ottamaan sydänfilmiä, täyttämään erinäisiä papereita, ottamaan verikokeita ja jopa sydämen ultraäänitutkimuskin tehtiin omassa sängyssä makoillen. Vain röntgenkuviin lähdettiin toisaalle - ja sinnekin vietiin pyörätuolilla.

Illemmalla lääkäri poikkesi kertomaan ensimmäisiä tutkimustuloksia ja jysäytti melkoisen pommin. Minulla oli kuulemma ollut sydänkohtaus. Kovasti sitä ihmettelin, kun olen aina kuvitellut, että se on jotain sellaista, minkä kyllä itse tietää, jos se kohdalle sattuu. Minulla ei ollut hajuakaan, milloin se olisi voinut tapahtua. Niinpä edessä oli lisää tutkimuksia, mutta vasta maanantaina. Viikonloppu meni siis odotellessa. Onneksi oli sukulaisia ja ystäviä lähellä, niin sain seuraa sairaalaan.

Veijo-eno, Annikki-vaimonsa ja serkkuni Ruth olivat ensimmäiset vieraat. Heidän kanssa pääsin hieman "tuulettumaan" huoneestani, kun diagnoosin jälkeen en saanut yksin lähteä minnekään. Ulos olisin halunnut, mutta se ajatus tyrmättiin täysin. 

Maanantain varjoainekuvausta varten piti laittaa uusi kanyyli, mutta sepä ei ollutkaan niin yksinkertaista. Hoitajat olisivat halunneet kanyylin vasempaan käteen, kun kuvaus tehtäisiin oikean ranteen kautta. Neljän epäonnistuneen yrityksen jälkeen ainoa vaihtoehto oli oikea kyynärtaive. Se ei todellakaan ollut mikään mukava vaihtoehto kanyylin paikaksi...

Maanantai oli syntymäpäiväni ja se meni lähes paastoten. Ennen kuvausta kun piti olla syömättä vähintään kuusi tuntia. Aamiaisen sain syödä, koska kuvaus oli iltapäivällä. Sen alkaminen venyi ja venyi. Lopulta vasta neljän aikaa päästiin tositoimiin. Ja mikäpä olikaan mukavampi synttärilahja, kuin kuulla tutkimusta tekevän lääkärin toteavan, että ei täällä sun sepelvaltimoissa ole mitään vikaa! Erittäin hyvässä kunnossa. Vaan siinä sitä sitten olikin lääkärillä ihmettelemistä, että mistä tässä nyt oikein on kyse. Niinpä seuraavalle päivälle pistettiin vielä magneettikuvaukseen, missä ei myöskään löytynyt mitään poikkeavaa. Niinpä nyt se on tutkittu ja todistettu, että mulla on hyvä sydän! 

Kun lääkärit totesivat, että muuta ei enää ole tehtävissä, oli aika alkaa miettiä paluuta Kosraelle. Vakuutusyhtiö alkoi selvittää käytännön juttuja ja minä odotin. Ja odotin. Ja odotin. Yksi ylimääräinen yö tuli sairaalassa vietettyä ihan vain odottaen. Eikä sitä vastausta tullut vielä sittenkään, joten torstaina minä kyllästyin odottamaan, hyppäsin junaan ja hurautin enon luo odottamaan. Sitten sain tiedon, että lauantaiaamuna olisi mahdollinen lento ja vakuutusyhtiö pyysi minua varmistamaan, sopiiko kyseinen lento minulle. En ollut ollenkaan valmis lähtemään takaisin, mutta tunnollisena työntekijänä totesin, että maanantaina pitäisi olla taas töissä (olin viettänyt kevätlomaviikon sairaalassa), joten ilmoitin vakuutusyhtiöön, että voivat buukata kyseisen lennon. Sitten odotin varmistusta lennon buukkaamisesta. Perjantai-iltana sitä ei vielä ollut tullut, joten lähetin sähköpostia ja kysyin lennon perään. Ei vastausta. Yöllä nukuin tosi huonosti vahtien vähän väliä sähköpostia. Ei viestiä. Lähetin vielä toisen sähköpostin kysyen onko lento buukattu. Ei vastausta. Lauantaiaamu tuli enkä ollut saanut mitään tietoa lennosta. Lopulta oli liian myöhäistä enää edes lähteä lentokentälle, joten päätin lähteä Ruth-serkkuni mukaan Noosaan jatkamaan odottamista. 

Pitihän sitä maan lippu kuvata (ihan jo senkin takia, että edellisellä kerralla unohtui...)

Kun pääsimme perille Noosaan, avasin sähköpostin ja samalla hetkellä sinne tipahti viesti vakuutusyhtiöstä. Viesti kuului suunnilleen näin: Haluaisimme kysyä milloin olisit palaamassa Kosraelle, kun emme ole saaneet mitään tietoa suunnitelmistasi... Oli melko voittajaolo tuota viestiä lukiessa! Hiljaa mielessäni kun olin toivonut ja rukoillut, että minäkin saisin pitää kevätlomani ja hieman rentoutua ennen sorvin ääreen palaamista. Kosrae kun on saari, minne lennetään vain muutama lento viikossa. Nyt olin missannut sunnuntain lennon. Maanantain lento olisi vielä periaatteessa mahdollinen, mutta sen kokemuksen perusteella, miten hidasta kommunikointi vakuutusyhtiön kanssa oli, käytännössä se ei enää onnistuisi. Niinpä seuraava mahdollisuus oli perjantain lento, joka tarkoitti sitä, että lähtö Australiasta olisi torstaina. Yläkertaan lähti välitön kiitos ja serkukset vaihtoivat vapaalle!

Ensimmäistä kertaa elämässä näin pelikaanit livenä. Ja tietysti piti päästä kuvaan niiden kanssa!

Ensimmäisen illan päivällisen maisemat surffiklubilta. 

Hiekkalinnataiteilija. Olisi voinut oppitunninkin ottaa, mutta jätin väliin - olinhan lomalla!

Oli ihanaa päästä nauttimaan turistielämästä yhdessä Ruthin kanssa. Tässä ollaan jokiristeilyllä matkalla auringonlaskua ihailemaan.

Tällainen auringonlasku sieltä sitten löytyi...

Ruthin käydessä aamuisin töissä, minä kävin tutkimassa milloin mitäkin. Tällaisia kummallisia pulloharjoja siellä puissa kasvoi.

Yhden illan auringonlasku Intialaisesta ravintolasta kuvattuna.

Ruoka näytteli tällä lomalla suurta roolia. Päätimme Ruthin kanssa, että emme käytä aikaa kokkaamiseen, vaan syömme ulkona. Niinpä sitä sitten nautiskeltiin milloin Thairuokaa, milloin intialaista, milloin falafeleja, milloin meksikolaista, milloin huippuhyviä vegehampurilaisia ja kaikkea mahdollista, mitä vaan mieleen juolahti. Vaihtoehtoja kun riitti - toisin kuin Kosraella, missä on tasan kaksi ravintolaa... Usein varsinaisen ruuan jälkeen pistäydyttiin vielä jälkiruualle jonnekin muualle. Jäätelöä tuli syötyä enemmän tuon vajaan viikon aikana kuin viimeisten kolmen vuoden aikana yhteensä!

Viimeinen ateria yhdessä. Nyt ihana Rubykin oli jo liittynyt seuraamme nautiskelemaan meksikolaisia herkkuja.

Paluumatkalla saikin sitten taas palata takaisin tavallisten matkustajien joukkoon. Tosin sillä poikkeuksella, että aamulla tuli vakuutusyhtiön järjestämä kyyti hakemaan ovelta lentokentälle. Hieman taas leuka loksahti, kun kuski soitti ovipuhelimesta ja ilmoitti Ruthille olevansa limusiinifirmasta. Portilla odotteli mustaan pukuun pukeutunut vanhempi herrasmies valkoisen, kiiltävän auton vierellä. Onneksi se ei sentään ihan limusiini ollut, mutta nahkapenkille siinäkin sai istahtaa. 

Lähtöselvityksessä vähän jänskätti, kuinka paljon liian painavat käsimatkatavarat mulla on. Philippines Airlines kun punnitsi myös käsimatkatavarat ja siinä jonossa seuratessa näytti siltä, että virkailijat oli aika tiukkoja painorajojen kanssa. Etenkin yksi naisvirkailija. Onneksi en hänen tiskilleen joutunut, vaan minua palveli leppoisa mies, joka tosin oli täysin kuutamolla siitä, minne minä olen matkalla... Kosrae ei sanonut hänelle mitään (hän luuli minun olevan matkalla Saudi-Arabiaan - on kuulemma jokseenkin samankaltainen lentokenttätunnus) ja Guamiakin hän yritti pistää Filippiineille. Annoin siinä siis maantiedon oppitunnin hänelle. Reppuni oli liian painava. Painoraja oli 7 kg ja reppu painoi 9 kg. Kun näin painon, kelasin vaihtoehtoja päässäni, mitä ihmettä saisin repusta hävitettyä. Matkalaukku kun oli aivan täynnä, sinne ei saisi mahtumaan mitään ja toisaalta, eipä sinne voisi läppäriä tai kameraa laittaakaan. Mutta hämmästys oli melkoinen, kun tuo ystävällinen virkailija kysyi, onko repussa läppäri ja kun vastasin myöntävästi, hän kirjoitti reppuun liitettäksi lapun, jossa luki 7 kg + laptop. Läppäri kun olisi saanut olla erillisenä ylimääräisenä käsimatkatavarana...

Yksi hauska yksityiskohta tuossa lähtöselvityksessä oli, että virkailija katsoi minua kovasti hämmentyneenä ja kysyi, olenko tilannut pyörätuolikuljetuksen. Nauroin ja totesin, että juu en - tai siis juu, mutta se on peruja menomatkalta. Oli näköjään jäänyt vakuutusyhtiön tietoihin, mutta päätin olla käyttämättä tätä palvelua. 

Manilassa oli muutaman tunnin odottelu seuraavalle lennolle. Tällä kertaa olin ilmeisesti jossain aivan muussa terminaalissa kuin aikaisemmin, sillä olin varautunut siihen rähjäiseen, erittäin heikolla tarjonnalla varustettuun terminaaliin, missä joutuisin tappamaan aikaa seuraavaa lentoa odottaessa. Tämä oli kuitenkin jotain muuta. Ei tässäkään tarjonta ollut kummoista, etenkin kun moni pieni putiikki otti vastaan vain käteistä, eikä minulla tietenkään ollut paikallista valuuttaa. Yritin kovasti löytää jotain syötävää, mitä olisi saanut maksaa kortilla, mutta se osoittautui kovasti haastavaksi hommaksi, sillä tarjolla oli lähinnä vain lihaisia syötäviä. Lopulta löysin yhden kojun, mistä sai tonnikalaleipää. Se oli ainoa, mitä voin ajatella syöväni, joten siihen päädyin.

Guamilla jouduin menemään taas lähtöselvityksen kautta. Se olikin minun onneni, sillä vakuutusyhtiöltä saamissani tiedoissa minulla olisi ollut keskipaikka lennolle. Minulle sattui taas oikein mukava virkailija, joka kyseli, mistä olen tulossa. Kun hän kuuli minulla olleen jo pitkä matka takana, hänen tuli selvästikin sääli minua. Kun kysyin, olisiko koneessa yhtään ikkuna- tai käytäväpaikkaa vapaana, hän tutki pitkään ja hartaasti eri vaihtoehtoja ja lopulta kysyi, olisinko valmis istumaan exit-rivillä. Heh, tokihan minä olin! Kone oli oikeasti hyvin täysi, mutta exit-riveillä oli väljää - niistä kun joutuu yleensä maksamaan extraa. Minulla oli koko loppumatkan ikkunapaikka ja vieressä tyhjä penkki. Jälleen kerran sain niin hyvää palvelua siltä paljon parjatulta Unitedilta...