Historian havinaa Kosraella - Toinen maailmansota ja hylätty resortti

Pikku hiljaa näitä Kosraen "nähtävyyksiä" pääsee näkemään. Ja kun osaa avata suunsa oikeaan aikaan, oikean henkilön läsnä ollessa ja kysellä kaiken näköistä, pääsee näkemään sellaistakin, mitä ei muuten pääsisi. Tällä kertaa reissun pääkohteena oli toisen maailmansodan aikainen luolasto Utwessa. Toisin kuin niin moneen muuhun paikkaan täällä, luolastoon ei tarvinnut patikoida ensin vähintään tuntia pitkin mutaisia viidakkopolkuja. Auto jätettiin tien varteen, josta kiivettiin mäkeä ylös ehkä kymmenisen minuuttia (lääh, puuh, otti jo se tiukoille!). Sitten yht'äkkiä edessä oli tämä:

Opas ja tytöt ovat jo ehtineet sukeltaa sisälle. Rafe kurkkasi, vieläkö rehtori on matkassa mukana.

Tällaista tunnelia pitkin luolastossa kuljettiin. Kuten kuvasta näkyy, vesi on vallannut luolaston. Onneksi vettä ei kuitenkaan ollut missään edes ihan polveen asti.

Näkymä yhdelle luolaston uloskäynnille.

Iloiset seikkailijat.

Toinen suuaukko. Eipä tullut muuten laskettua, montako noita aukkoja kaikkineen oli.

Nyt jo hymyilyttää. Hetki sitten ei yhtään. Oppaamme Salik johti meidät harjun päälle, luolaston yläpuolelle. Nousu ei ollut kovinkaan pitkä, mutta sitäkin jyrkempi ja sateen jäljiltä ERITTÄIN mutainen. Siinä sai pistää kaikkensa peliin, että pysyi polulla eikä liukunut takaisin alas. Huipulle päästyä korvissa soi ja maailma alkoi pyöriä siihen malliin, että katsoin parhaaksi pitää pienen huilihetken. Salik taikoi hetkessä lepopaikan, jossa oli hyvä huilata ennen kuin palasimme samaa mutarataa pitkin takaisin alas.

Ihan heti en olisi arvannut, että tässä on taas yksi paikallinen versio omenasta. Kokoa ei ollut peukalon päätä enempää. Maku oli melkoisen kirpeä ja kaikkinensa omena muistutti huomattavasti enemmän kirsikkaa - niin maultaan kuin koostumukseltaan.

Tässä koko omenasaalis.

Jos omenat oli pieniä, niin samaa ei voi sanoa sitruunasta. Oppaamme Salik esittelemässä paikallista sitruunaa.

Paluumatkalla oli vihdoin tilaisuus pysähtyä vähän kuvaamaan paikassa, missä olen jo niin pitkään haaveillut pysähtyväni. Sopivasti oli korkean veden aikakin. Tästä kuvasta näkee, miten saarta kiertävä (ei kuitenkaan saari ympäri asti) tie kulkee paikoitellen aivan rannassa. Superkorkean vuoroveden aikaan tyrskyt lyö tielle asti kivivalleista huolimatta.

Joka kerta tuo näyttää niin ihmeelliseltä, miten puu voi kasvaa meressä. Näitä puita, mangroveja, on täällä melkoiset määrät. Tässä vain yksi yksittäinen, mutta osassa saarta on tiheitä mangrovemetsiä.

Päivän toinen etappi oli toisen maailmansodan aikainen radioasema. Pikkusen on rakennus kallellaan... 

Kuten kuvasta näkee, horisontti on suorassa. Tässä istuskelen radioaseman ikkuna-aukossa.

Tytöt löysivät astetta eksoottisemman istuimen itselleen...

Rafe kiipesi radioaseman katolle maisemia ihailemaan.

Tästä paikasta haaveilin ennen Kosraelle muuttoani. Luin netistä tästä ekoresortista, missä saa saaren parasta kasvisruokaa. Pettymykseni oli suuri, kun saarelle muutettuani sain kuulla, että resortti on suljettu jo vuosia sitten. Halusin kuitenkin nähdä paikan, kun olin kuullut ja lukenut siitä niin paljon hyvää. Paikka on nykyisin muuten tyhjillään, vain maanomistaja elelee hylätyssä resortissa. Salik tuntee omistajan, joten hän sanoi, että voimme käydä katsomassa, miltä paikka näyttää.

Sinne siis tutustumaan! Pienen mangrovekosteikon halki vei vielä hyvässä kunnossa oleva silta.

Se kuuluisa ravintola... Tarkkana sai olla, minne astui. Lattialaudat oli paikoitellen täysin lahoja.

Tämä kuva on niin surullinen ja kertoo paljon siitä, miten paikan tarina on kirjoitettu loppuun. Yrittäjärouva sairastui syöpään ja palasi kotiin. Kaikki jäi. Elämä päättyi. Kukaan ei jatkanut yrityksen toimintaa. Omistaja ei välittänyt etsiä uutta yrittäjää ja niin upea paikka sai alkaa rapistua omia aikojaan.

Ravintola ulkoapäin.

Rannalla oli rivistö tällaisia "ekohuviloita". Muutama oli vielä ulkoapäin suhtkoht kasassa olevan näköisiä.

Sisällä näytti aika karulta.

Kylppäri oli varustettu nykyaikaisilla mukavuuksilla.

Osa huviloista oli tässä kunnossa. Osasta ei ollut enää jäljellä juuri mitään.

Hetken aikaa istuskelin tässä rannalla hiljaa mietteissäni. Tämä maisema huviloitten terasseilta aikanaan aukeni. Miten käsittämätöntä, että paikka on saanut rapistua tällaiseen kuntoon kenenkään välittämättä... Ehkä se kertoo jotakin tämänkin saaren kulttuurista. Vaikka ihmiset ovat sinänsä ystävällisiä turisteja kohtaan, ei heitä tänne mitenkään erityisesti tunnuta haluavan. Molemmat saaren nykyisin toimivat kunnon hotellit ovat ulkomaalaisten omistuksessa. Toki henkilökunta onneksi on paikallista. Tällä(kin) saarella olisi niin paljon annettavaa turisteille, kunhan paikalliset hitusen satsaisivat palveluihin ja tekisivät saareen tutustumisen astetta helpommaksi täällä vieraileville.