Kissoja, kissoja, kissoja...

Voihan kissat sentään... Enpä olisi osannut kuvitella, millaiseen pyöritykseen näiden ihanien karvajalkojen kanssa voi joutua. (Ja tässä vaiheessa voin jo kertoa, että tämä postaus käsittelee vain ja ainoastaan kissoja, joten jos ne ei kiinnosta, voit lopettaa tähän.) Pennut on niin söpöjä ja niitä voisi katsella ja ihailla loputtomiin. Mutta nuo emot... Niiden ajatuksenjuoksua ei aina osaa ymmärtää. Josko edellisen postauksen lopussa totesin Taron jääneen tyytyväisenä hoitelemaan pentuaan makuuhuoneeseen, sitä iloa ei kovin kauaa kestänyt. Vaikka olin mukamas tukkinut reiän välikattoon, löysi Taro uuden (jonka tukin) ja taas uuden. Lopulta en edes yrittänyt enää tukkia kaikkia reikiä, sillä pentu, joka oli nyt Daisyksi nimetty, liikkui jo sen verran, että aina kun Taro sen ylös kiikutti ja minä menin sitä kattoon pelastusoperaation jäljiltä jääneestä reiästä huhuilemaan, se tuli miukuen minun luo ja minä sain nostettua se takaisin alas. 

Viikko Taron pentujen syntymän jälkeen oli Kobyn vuoro synnyttää neljäs pentueensa vuoden sisään... Yhtenä päivänä Koby taas ilmestyi minun luokkaani ja alkoi tutkia paikkoja siihen malliin, että tiesin heti synnytyksen olevan lähellä. Toin taas pahvilaatikon luokkaan ja laitoin sen matalaan kaappiin, johon Koby tuntui viehtyneen. Raivasin kaapin alahyllyn tyhjäksi laatikkoa varten. Sinne Koby jäi, kun minun työpäiväni päättyi. Aamulla en löytänyt Kobya kaapista, vaan luokan nurkasta vanhojen sohvatyynyjen välistä neljän pienen palleron kanssa. Kobylla on ollut vuodessa siis yhteensä 16 pentua... Niistä vain kaksi on saanut kasvaa aikuiseksi täällä (eli Taro ja Bean) ja nyt on nämä neljä uutta. 

Pari päivää pennut ja Koby majailivat sohvatyynyjen välissä. Sitten yhtenä aamuna, kun menin luokkaan, pennut olivat hävinneet. Ne löytyivät sieltä matalasta kaapista, mutta ei suinkaan alahyllyltä, vaan ylemmältä hyllyltä kaiken rojun seasta. Siivosin niille vähän enemmän tilaa ja kävin aina välillä kurkkimassa, mitä niille kuuluu. Noin viikon ikäisinä pentujen silmät alkoivat aueta ja nuo ihanat pallerot olivat kaikkien oppilaideni silmäteriä. Kunnes sitten taas yhtenä aamuna luokkaan tullessani pennut olivat kadonneet. Nyt niitä ei löytynyt enää mistään. Koby oli kantanut ne jonnekin muualle turvaan. Sen koommin en ole pentuja nähnyt, vaikka joka päivä jutustelen nätisti Kobylle ja yritän houkutella sitä tuomaan pennut takaisin... :D No, kohta pennut ovat jo sen verran isoja, että ne tulevat itse esiin, missä ikinä sitten ovatkaan.

Kobyn vastasyntyneet pennut.
Koby's newborn kittens.

Ettei tämä postaus menisi ihan täysin kissajutuiksi, niin pitää yksi koirakin päästää juttuun mukaan. Campuksella pyörii koiria milloin minkäkinlaisia. Omia koiria täällä on kaksi, mutta tuossa yhtenä iltana ulkoa alkoi kuulua omituista elämöintiä ja kissat sisällä murisivat kovasti. Menin ovelle katsomaan, mille ne oikeen murisevat ja siellä oli viisi koiraa parveilemassa... Toisella kertaa kissat taas murisivat ja ulkoa kuului outoa rapinaa. Kun menin katsomaan, mikä rapinan aiheuttaa, löysin tämän...

Koira etsi roskapöntöstä syötävää itselleen. Minut nähtyään se loikkasi oitis ulos pöntöstä ja katosi.
A dog trying to find something to eat from the trash.

Beanin pennut Girly ja Candy ovat jo isoja. Niin isoja, että kahdestaan ne jo onnistuivat valtaamaan lähes koko sänkyni... Kun näitä pentuja täällä riittää enemmän kuin omiksi tarpeiksi, olisi tietysti ihanaa, että kaikille löytyisi hyvä koti. Yhtenä päivänä yksi kuudesluokkalainen tyttö tuli luokseni ja kertoi, että he voisivat ottaa yhden pennun. Heillä kun oli rottia kotona eli kissalle olisi tarvetta. Tuolloin pennut eivät olleet ihan vielä luovutusikäisiä, joten sovimme luovutuksen seuraavan viikon lopulle. Haikein mielin lopulta luovutin Girlyn uuteen kotiin... Bean yritti alkuun kovasti etsiä Girlyä, mutta tietysti turhaan. Candykin selvästi ikävöi leikkitoveriaan, mutta nopeasti nuo sopeutuivat uuteen tilanteeseen. Candy otti Taron uudeksi leikkikaveriksi. Leikit muuttuivat kertaheitolla hurjasti rajummiksi. Toisaalta Candy yritti myös leikkiä Daisyn kanssa, mutta siitä ei tullut vielä mitään, kun Daisy hädin tuskin pysyi vielä itse jaloillaan.

Girly ja uusi iloinen omistaja.
Girly and her happy new owner.

Tarolla ja Beanilla oli siis nyt kummallakin yksi pentu jäljellä. Bean hoivasi edelleen tunnollisesti Candyä, vaikka poitsu oli jo lähes kolme kuukautta vanha. Candy sai edelleen imeä maitoa ja nukkua emon kyljessä. Tarolla sen sijaan tuntui olevan äitiys pahasti hakusessa. Se ei juurikaan välittänyt viipyä Daisyn vieressä ja näytti siltä, että Daisy ei saanut ollenkaan riittävästi ravintoa Tarolta. Niinpä aloin tarjoamaan Daisyllekin muuta ruokaa. Alkuun se ei tahtonut ymmärtää ollenkaan alkaa syömään, mutta vähitellen se oppi maistelemaan ja jopa vähän syömäänkin.

Kiitospäivän kalkkunajämät päätyivät kissojen herkuksi.
The rest of the turkey from Thanksgiving dinner was given to the cats.

Daisy syömässä... Vähän oli vielä "pöytätavat" hakusessa. :D
Daisy trying to learn how to eat...

Kun Taro ei kerran pikkuisestaan piitannut huolehtia, päätin kokeilla, saisinko Beanin adoptoimaan Daisyn. Kun Candy oli syömässä emon maitoa, nostin Daisyn Candyn kaveriksi. Bean ei ollut moksiskaan ja pian pennut sulassa sovussa imivät maitoa. Olin niin onnellinen, kun ajatetlin, että näin Daisy voisi ehkä alkaa kasvaa ja voimistua nopeammin.

Candy ja Daisy tyytyväisinä vatsat täynnä Beanin maitoa.
Bean was nursing both Candy and Daisy. After eating both of the kittens were so happy and sleepy.

Viikon verran aikaa vierähti siitä, kun Daisy alkoi syödä oikeaakin ruokaa. Silti näytti, että pentu ei kasva odotetusti. Aloin olla hieman huolissani tilanteesta. Huoli vain syveni, kun Daisy ei enää ollut kiinnostunut ruuasta. Ensin se näykki vain pikkuisen ruokaa yhden päivän ajan ja seuraavana päivänä se ei syönyt enää ollenkaan. Vähän vettä se suostui juomaan.

Pieni Daisy Nickin kämmennellä.
Tiny Daisy on Nick's hands.

Vaikka Taro ei juurikaan Daisystä huolehtinut, välillä tuli tilanteita, että molemmat pennut, Candy ja Daisy ottivatkin Taron emokseen. Vaikka Tarolla ei ollut kuin yksi nisä, josta tuli maitoa, Candy yritti kovasti myös imeä Taroa. Tuona päivänä, kun Daisy ei enää suostunut syömään ruokaa, näytti siltä, että se olisi sentään saanut emolta vähän maitoa.

Candy ja Daisy toisen emonsa, Taron hoivissa.
Candy and Daisy with their another dam.

Tuona iltana Daisy oli kovasti heikon oloinen. Se ei tahtonut pysyä jaloillaan. Otin sen nukkumaan mennessäni mukaani sänkyyn. Alkuun se nukkui rintani päällä, mutta kun Tarokin tuli sänkyyn, nostin Daisyn Taron viereen. Taro nuoli sitä kovasti, mutta ei ruokkinut. Daisy miukui muutaman kerran heikosti. Kun Taro lopetti nuolemisen, tajusin, että Daisy lopetti samalla hetkellä hengittämisen. Tuo pieni suloinen otus ei jaksanut enää...  Otin vielä lämpimän pennun kämmenelleni ja kaivoin Nessu-paketin esiin. Taro ei tuntunut ymmärtävän lainkaan, mitä tapahtui, eikä se sen koommin näyttänyt pentuaan kaipaavan. Mutta minä kaipasin senkin edestä.

Daisy juuri nukahtaneena viimeiseen uneensa.
Daisy a moment after he stopped to breath.

Koska oli jo yö, en voinut lähteä hautaamaan Daisyä saman tien. Kun lopulta hennoin luopua pennusta, tein sille "pedin" kenkälaatikkoon, jossa se sai odottaa hautaamista. Seuraavana päivänä pari viidennen luokan tyttöä, jotka usein kävivät katsomassa pentuja, tulivat taas kysymään Daisyä. Näytin heille laatikon. Toinen tytöistä ei meinannut millään ymmärtää, että Daisy on kuollut, kun se näytti niin nukkuvalta. Työpäivän päätteeksi kaivoin pienen haudan, johon laskin Daisyn. Miten voikin olla ikävä tuota pientä, suloista taapertajaa...

Daisy odottamassa hautaamista.
Daisy in the shoebox waiting for burial.

Kun Tarolla ei enää ollut omaa pentua hoidettavana, se otti Candyn omakseen. Yhdessä ne leikkivät (rajusti) ja sitten nukkuvat. Välillä Candy yrittää edelleenkin imeä Taroa, mutta epäilen, että viimeinenkin nisä on lopettanut jo toimintansa. Vaikka rajuista leikeistä voisi kuvitella, että nuo kaksi ovat suuria toistensa vihollisia, leikin jälkeen ne tykkäävät käpertyä pikkuruiseen laatikkoon yhdessä nukkumaan.

Mitä pienempi laatikko, sen läheisempi tunnelma.
After rough play Candy and Taro like to sleep together in a small box.

Jännityksellä nyt odottelen, missä vaiheessa yhden pennun sijasta täällä vilistää viisi pentua. Se riippuu pitkälti siitä, milloin Koby päättää tuoda lapsosensa ihmisten ilmoille.

Koby ihmettelemässä, että miksi ihmeessä ne pennut pitäisi tuoda näytille.
Koby looks like asking why should she bring her kittens to me.