Lähtö lähenee

Pari viimeistä viikkoa ovat enteilleet monella tapaa kouluvuoden päättymistä. Itse en osaa vielä ollenkaan ymmärtää, että ylihuomenna olen jo matkalla kesälomalle Suomeen. Mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, tässä vielä pieniä makupaloja viimepäiviltä.

Koko täällä oloaikani olen kaivannut avokadoja. Niitä on löytynyt aina joskus. Joka kerta, kun olen kysynyt niitä, vastaus on ollut sama. Ei ole vielä satokausi. Milloinkohan se on? Pitkästä aikaa onnistuin taas bongaamaan muutaman avokadon torilta. Vaikka ne olivat täysin vihreitä (eli raakoja) ostin muutaman kypsymään.

Juuri ostetut avokadot.
Unripe avocados.

Muutos, joka avokadoissa tapahtuu vain parissa päivässä, on melkoinen! Syvä vihreä vaihtuu kauniin tumman punaiseksi. Ja sitten pääseekin herkuttelemaan!

Kahden päivän päästä avokadot näyttivät tältä!
After two days avocados were ripe!

Koska loma lähestyy ja kovin paljoa ei viitsi jättää ruokatarvikkeita kesän yli tänne odottamaan paluuta, ovat viime viikot olleet kaapintyhjennystä. Jauhoja päätin jalostaa banaanileivän muotoon. Piti siis lähteä hakemaan banaaneita. Menin Ellenin torimyymälään, jossa nuori hymyilevä mies tuli heti kysymään, tarvitsenko apua. (Tuon nuorukaisen hymy on ilahduttanut päivääni niin monesti!) Kerroin etsiväni kypsiä banaaneja banaanileipään. Hän pyysi odottamaan pienen hetken, jotta veisi käsissään olevat tavarat ensin myymälään. Ennen kuin hän ehti takaisin, paikalle tuli toinen mies, joka vei minut alebanaanien luo. Banaanit näyttivät epäilyttäviltä. Ruskeilta ja osittain liiskaantuneilta. Nämä olivat kuulemma juurikin täydellisiä banaanileipään. Mies alkoi poistaa huonoimpia ja kun näki minun epäilevän ilmeen, avasi yhden pahalta näyttävän banaanin ja totta tosiaan, se oli sisältä aivan hyvässä kunnossa. Pian nämä kaksi nuorukaista mättivät minulle pussiin banaaneita ja ennen kuin tajusin, niitä oli siellä melkoinen määrä. Nyt olisi ainakin riittävästi banaania leipää varten!

Hymyilevä nuorukainen kantoi banaanit kassalle ja kassalta tien toisella puolella olevaan autoon. Kun hän oli laittanut pussin penkille, hän ojensi kätensä ja esitteli itsensä Jessiksi, kertoen olevansa Emilyn ja Joyn ystävä (Emily = Mrs V ja Joy hänen tyttärensä). Ellenillä on aina niin mukava asioida, kun saa hyvää palvelua hymyn kera!

Kun aloin muussata banaaneja kotona, niitä oli niin paljon, että jouduin leipomaan tupla-annoksen. Mutta sehän ei haitannut yhtään! Nyt on banaanileipää niin paljon, että siitä riitti Janethillekin lämpimäisiä ja kunhan kotimatka alkaa, riittää leipää vielä evääksikin. Ja taitaapa Janeth saada vielä vähän lisääkin syötävää...

Tähän saakka olen onnistunut torjumaan kaikki hyökkäävät flunssat, mutta niin siinä sitten vaan kävi, että ihan loppumetrillä piti vielä flunssan kouriin joutua. Ei auttanut inkivääri, sitruuna ja valkosipuli. Pari päivää huilin sängyssä ja nyt olo onkin jo huomattavasti parempi. Enää vain välillä tulee kunnon yskänpuuskia. Ensimmäinen työpäiväni huilipäivien ja viikonlopun jälkeen meni yllättävän hyvin. Vasta viimeinen oppilaani joutui todistamaan yskänpuuskaa. Hän katseli minua suurin silmin, kun en saanut yskimistä loppumaan millään ja kysyi: Miss, are you ok? Olinhan minä, kun vaan yskiminen hellittäisi.

Tätä tautia on ollut saarella paljon liikkeellä. Janethkin oli niin kipeä, että jopa hän oli pois töistä muutaman päivän. Tosin jo toisena päivänä hän yritti mennä töihin, mutta Franky lähetti hänet takaisin huilimaan.

Vaikka itse makoilin ne pari päivää sängyssä, sen verran oli pakko lähteä aina liikkeelle, että kävin ruokkimassa pienet kisut. Kolmesti päivässä pennut saavat kaurapuuroa, johon on sotkettu vähän kissanruokaa mauksi. Pennut ahmivat ruokaa innolla, kun taas niiden emo käy joskus maistamassa ja toteaa, että ei kiitos. Pienet eivät tiedä paremmasta ja toisaalta, kun nälkä on, silloin syödään sitä mitä on tarjolla. Ja tuolloin pennut olivat vielä luokassa, missä ne eivät pystyneet itse hankkimaan mitään syötävää, toisin kuin emonsa.

Pennut kaurapuurolla. Isot kissat tarkkailevat tilannetta. :D
Oatmeal with tuna and chicken for kittens. Bigger cats are not interested of that food. :D

Koska oma lähtöni lähenee, olen joutunut opettamaan pennut ulkoelämään. En voi jättää niitä luokaan, kun itse lähden. Kova on kyllä huoli, miten pennut pärjäävät kovassa maailmassa... Kuka niille antaa ruokaa, kun oppilaat ovat poissa (kissat ovat aina saaneet oppilaiden ruuanjämiä) ja kaikki vapaaehtoiset ovat poissa. Frankyn kanssa juttelin asiasta ja sanoi yrittävänsä löytää kodin mahdollisimman monelle campuksen kissalle. Nyt kun noita narttuja on täällä viisi, on syytäkin miettiä, miten campuksen kissamäärä saadaan pysymään kurissa. Viiden nartun lisäksi kun campuksella häärii yksi leikkaamaton kolli, pentuja on taatusti luvassa lisää! Ikävä noita suloisia otuksia kyllä tulee. Ne ovat niin kiintyneet minuun ja minä niihin.

Viiru ja Miiru opettelemassa ulkoelämää.
Viiru and Miiru practising living outdoors.

Kouluvuoden päättyminen on tuonut mukanaan monenlaisia juhlallisuuksia. Valmistujaisjuhlia on kolmet: eskarilaisten, kasien ja lukiolaisten. Lisäksi yhtenä iltana oli Award-night, jossa jaettiin valtava määrä erilaisia tunnustuksia oppilaille. Lukion päättäville oli myös kirkossa oma juhlajumalanpalvelus, jossa tutkinnon suorittaneet olivat läsnä kaapuihinsa pukeutuneina.

Ensimmäinen juhla oli eskareiden valmisujaiset. En todellakaan osannut odottaa moista spektaakkelia. Täällä tunnutaan juhlivan kaikkea mahdollista viimeisen päälle näyttävästi. Eskarilaiset olivat pukeutuneet kaapuihin ja hattuihin. Lapset marssivat juhlamarssin tahdissa keskikäytävää pitkin salin etuosaan, jossa heille oli korokkeilla tuolit. Ohjelmassa oli oppilaiden esityksiä ja tunnustusten sekä todistusten jako. Jokainen kävi vuorollaan pokkaamassa erikseen tunnustuksen ja todistuksen. Kummallakin kerralla vanhemmat/sukulaiset olivat kuvaamassa ja pujottamassa oppilaan kaulaan lein tai useampiakin. Osa oppilaista sai niin monta leitä, että ne alkoivat putoilemaan heidän kaulastaan ja oppilaat lähes peittyivät leiden taakse piiloon.

Yksi juhlavieras.
One guest.

Eskarilaiset valmistumisjuhlassaan.
Graduation of kindergarten (K5). 

Varsinaisen ohjelman jälkeen oppilaat marssivat salin perälle, missä heitä pääsi onnittelemaan. Siellä vanhemmat ja sukulaiset suorastaan hukuttivat oppilaat lahjoihin ja leihin. Yksikin pieni poika kruunattiin rahakruunulla, hänen kaulassaan roikkui dollareista karkeista tehtyjä leitä tavallisten leiden lisäksi. Mikä minusta tuntui niin nurinkuriselta, oli se, että tämä pieni poika ei edes oikeasti "valmistunut" eskarista, vaan hän käy sen uudelleen ensi vuonna. Tämä juhla on kuitenkin niin iso juttu, että rehtori antoi lapselle luvan juhlia luokkakavereidensa kanssa.

Dollareilla kruunattu ja seppelöity.
This little boy got a crown and leis made of dollars.

Vieläköhän siihen joku lei sopisi?
Is there more space for some more leis?

Seuraavana juhlana oli vuorossa tunnustusten jaot. Tämä oli ensimmäinen kerta meidän koululla, kun oppilaille jaetaan tunnustuksia kouluvuoden päätteeksi. Jokaiselta luokalta palkittiin kunniakirjoin hyvin menestyneitä, vähän poissaolleita, eniten petranneita, luokan paras keskiarvo sekä alakoulun puolella toisista oppilaista huolehtivia ja lukion puolelta vuoden urheilija, isosisko/-veli ja vuoden oppilas. Vaikka tunnustukset jaettiin oppilaille, tuntui kuin olisin itsekin saanut tunnustuksen, kun parhaiten petranneiden tunnustukset jaettiin. Eka-, toka- ja kolmasluokkainen, jotka kyseisen tunnustuksen saivat, olivat kaikki minun oppilaitani. Kun noita oppilaita katsoi kunniakirjojensa kanssa, tiesi tehneensä ainakin jotain oikein...

Ekaluokkalaisia hyvin menestyneitä oppilaita.
First graders with their High Honors certification.

Viimeisenä kouluvuoden sapattina Kolonian kirkko oli tupaten täynnä lukion päättävien juhlajumalanpalveluksessa. Valmistuvien vanhemmat ja sukulaiset täyttivät kirkon seurakuntalaisten lisäksi.

"Abit" juhlajumalanpalveluksessa.
Baccalaureate Service for seniors.

Tätä kirjoitellessani edessä on vielä kasien ja abien valmistujaisjuhlat. Abien juhlat minä itse asiassa tulen missaamaan, kun olen siinä vaiheessa jo kotimatkalla.

Viimeistä perjantai-iltaa me vapaaehtoiset vietimme rehtorin kotona jakaen muistoja kuluneelta vuodelta ja syöden linssisoppaa. Monella oli tunteet pinnassa, kun ikimuistoinen kokemus on pian ohi. Minä kun palaan takaisin, ei lähtö herätä mitään suuria tunteita. Tämä on nyt minun kotini ja lähden vain lomalle.

Tällainen rehtori meillä on. Aseella sitä vaan leikitään...
That's our principal. Playing with a gun...

Moni meistä kun jättää saaren lopullisesti, niin piti päästä "matkamuistoja" hankkimaan. Franky vei meidän pieneen kylään Kolonian kyljessä. Siellä suurin osa ihmisistä on hyvin köyhiä ja työttömiä, mutta osa kyläläisistä tekee erilaisia puuveistoksia matkamuistoiksi. Noita matkamuistoja voi ostaa paikallisista hotelleista ja pikkumyymälöistä, mutta Franky vei meidät itse verstaalle, missä miehet töitään tekee. Heiltä voi ostaa töitä suoraan ja neuvotella hinnan tai jopa tehdä vaihtokauppaa. Monet meidän porukasta teki ostoksia vaatteilla ja käyttötavaroilla.

Yksi seppä työssään.
A man carving a souvenir.

Työpajalla.
Visiting the workshop of souvenirs.

Oli mukava päästä näkemään työpaja ja hienoja puuveistoksia, vaikka itsellä ei nyt ollutkaan tarvetta niitä ostaa. Kotimatka kun taittuu käsimatkatavaroin, ei tarvitse kuvitellakaan lähteä tuomaan mitään ylimääräistä Suomeen. Vaikka palaankin takaisin samaan asuntoon kesän jälkeen, olen todennut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi pakata kaiken henkilökohtaisen omaisuuteni pois asunnosta. Niin paljon olen kuullut siitä, kuinka vapaaehtoisten lähdettyä paikalliset hyökkäävät hyeenan lailla asuntoihin ja vievät sieltä kaiken vähänkin käyttökelpoisen. Toisaalta, en välittäisi löytää kesän jälkeen rottien tuhoamia vaatteita tai mitään muutakaan omaisuuttani. Niinpä aloittelin jo pakkaamista avaamalla matkalaukun, mutta ennen kuin ehdin mitään sinne pakkaamaan, se oli jo valloitettu...

Mä haluun mukaan!
I want to come with you!

Taro taisi todeta, että ei halua jäädä tänne yksin oman onnensa nojaan, kun ruokkija lähtee. Tosin kisu ei nyt ihan ymmärtänyt, että matkalaukku ei lähde mun mukaan, vaan menee Kenin luo säilytykseen.

Monenlaisia kohtaamisia ja katastrofinpoikasta

Asunnossa on ollut taas hyvän aikaa hiljaista rottien suhteen (jos ei välikatosta kuuluvaa juoksentelua lasketa mukaan). Mutta sattuipa yhtenä aamuna ”mukava” yllätys odottamaan luokassa. Menin tapani mukaan suoraan aamuhartaudesta avaamaan luokan ikkunat, jotta ilma ehtii hieman raikastua ennen tuntien alkua. Koby ja pennut olivat luokassa ja niin oli myös kuollut rotta! Mitäpä siinä voi muutakaan tehdä kuin kehua kissaa hyvästä saaliista ja toivottaa tervetulleeksi pyydystämään kaikki rotat minunkin asunnosta… Ja sitten viskata kuollut elukka pihalle. Kun palasin luokkaan aloittamaan ensimmäistä tuntia, rotta oli takaisin luokassa. Nyt ei enää herunut kehuja pyydystäjälle, vaan rotta lensi kaaressa hieman kauemmas pihalle - eikä palannut enää uudelleen luokkaan.

Pennut kasvavat suorastaan silmissä, mutta emo ei tuon rotan lisäksi ole osoittanut pienintäkään kiinnostusta hankkia niille ruokaa. Niinpä olen alkanut ruokkia niitä itse. Pennut ovat saaneet nauttia mm. tonnikalapastaa, josta ne ovat tykänneet kovasti. Ihan ensimmäisenä tarjoilin niille kissan kuivamuonaa vedessä liotettuna. Pennut latkivat veden innoissaan ja jättivät muonat lautaselle. Koby söi ne myöhemmin. Pentuja ruokkiessa on välillä ollut työn ja tuskan takana pitää Koby erossa ruuasta, sillä se ahmisi kaiken ja pennut jäisivät ilman. Tylysti olen torpannut Kobyn kaikki yritykset lähestyä ruokakippoa ja nykyisin Koby jo tietääkin, että turha on yrittää ennen kuin pennut ovat syöneet tarpeekseen.

Kun pennut alkoivat syödä kiinteää ruokaa, alkoi kakkaakin sitten ilmestyä entistä enemmän. Onneksi molemmat näyttivät jo keksineen hiekkalaatikon käyttötarkoituksen ja monena aamuna laatikossa oli siivottavaa. Mutta sitten uuden kissanmuonan takia pentujen vatsat menivät sekaisin ja yhtenä aamuna luokkaan mennessäni vastassa oli melkoinen haju… Lähemmän tarkastelun tuloksena luokan seinustoilta löytyi useampia löysiä kakkakasoja. Ei autttanut muu kuin siivota ja tuulettaa - ja yrittää opettaa pentuja taas laatikon käyttöön. Useamman kerran olen huomannut, kun jompikumpi kyykistyy jossakin päin luokaa ja syöksynyt hätiin nostamaan pennun laatikolle. Siihen se sitten kiltisti jää tarpeensa tekemään, mutta jostain kumman syystä se laatikko ei vielä automaattisesti löydy hädän yllättäessä.

Uusi muona vaihtui nopeasti perisuomalaiseen kaurapuuroon - höystettynä tonnikalalla. Sitä pennut ovat nyt innoissaan syöneet ja vatsatkin ovat reagoineet toivotulla tavalla, sillä taas on tuotoksena löysän kasan sijasta nättiä pötköä. :D

Ensimmäisiä tutustumisia "oikeaan" ruokaan.
First time to have "real" food.

Nyt pennut ovat oppineet jo kiipeämään ja ne tykkäävät nukkua pöydillä tietokoneiden alla/takana. Välillä ne löytävät uusia kivoja nukkumispaikkoja mm. tyhjistä rasioista. Ja mikä niin suloista - ne ovat oppineet kiipeämään hameenhelmaa pitkin syliin. Siinä ne sitten nukkuvat pieninä kääröinä lämmittäen mukavasti.

Jostain minun sääriin ilmestyi kutiavia punaisia läiskiä. Ensin en kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota, kunhan vaan öisin heräilin välillä siihen kun raavin sääriäni. Ajattelin noiden menevän itsestään ohi, mutta viikon kärvisteltyäni päätin vihdoin perjantaina töiden jälkeen käydä näyttämässä niitä tohtori Isaacille, josko saisin jotain apua kutinaan ja itseasiassa poltteluun. Tohtori tutki sääret ja totesi kyseessä olevan allerginen reaktio johonkin. Sain voidetta ja ohjeen tulla takaisin, jos voide ei viidessä päivässä tehoaisi. Kun kerran tohtorin juttusilla olin, päätin samalla näyttää hänelle muutamia luomiani, joista en oikein tiennyt, pitäisikö niistä olla huolissaan vai ei. Tohtori tutki tarkasti melkoisen määrän luomiani ja muutaman kohdalla sanoi, että tämän hän jäädyttäisi ja yhden poistaisi. Kun luomet oli tarkastettu, tohtori kysyi, haluanko hänen jäädyttävät luomet saman tien. Olin aivan ihmeissäni, kun en edes ollut ajatellut, että hän voisi pienellä praktiikallaan tehdä muuta kuin tutkia luomet. Pian oli jäädytysvekotin esillä ja neljä luomea sai syväjäädytyksen. Tämän jälkeen kysyin luomen poistosta. Tohtori totesi, että sitä varten pitää varata aika erikseen. Taas olin ihmeissäni, sillä en todellakaan kuvitellutkaan, että hän voisi luomen poistaa. 

Aika löytyi pikaisesti heti seuraavan viikon alkuun. Koska tiistai oli vapaapäivä, otin ajan sinne. Kun menin klinikalle, pääsin saman tien operoitavaksi. Tosin siinä samalla selvisi, että vastaanottovirkailija ei ollut muistanut kertoa tohtorille, että olin tulossa… Onneksi se ei haitannut. Kuten jo aikaisemmin kerroin, tohtori pyörittää klinikkaa yksinään, ilman sairaanhoitajaa. Edellinen kun oli lähtenyt vuoden alussa ja uutta ei ole vielä löytynyt. Niinpä tohtori teki kaikki valmistelut luomenpoistoa varten itse. Kun sitten lopulta makasin hoitopöydällä vatsallani (poistettava luomi oli selässä), tohtori pyysi minua auttamaan puudutusainepullon pitelemisessä, jotta hän voisi imeä sielä ruiskuun tarvittavan määrän puudutusainetta. Enpä ole ennen ollut yhtä aikaa potilaana ja hoitajana… Aika hurjalta näytti neulakammoisen silmissä tuo julmetun iso neula ja putkilo, mihin tohtori imi pullosta ainetta. Pelkkä ajatuskin, että kohta tuo neula lävistää ihoni tuntui kamalalta. Vaikka operaatio itsessään oli pieni ja nopea, sain ihan tosissaan taistella pitääkseni mielikuvitukseni kurissa. Ehdin jo hetken ajatella, että pyörryn siihen hoitopöydälle ja tohtorikin taisi sen huomata, kun kyseli välillä, olenko kunnossa.

Kun operaatio oli ohi, tohtori totesi, että pidä haava kuivana 48 tuntia. Suihkussa saisi kuulemma käydä ihan normaalisti. Vähän piti ihmetellä, että siis haava pitää pitää kuivana, mutta suihkussa saa käydä? Juu, haava pitää vaan peittää vaikka muovipussilla. Tässä hiostavassa ilmastossa haavan kuivana pitäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Vaikka siihen ei ulkopuolelta kosteutta pääsisi, niin hikeä siihen päätyisi ihan taatusti. Kävelin takaisin campukselle kaikessa rauhassa, jotta en hikoilisi yhtään enempää kuin normaalisti. Kun avasin asuntoni oven, oli vastassa katastrofi… Sisällä kirjaimellisesti satoi ja lattia lainehti vedestä. Keittiön katosta tuli vettä läpi tiputellen useampaan paikkaan. Ensitöikseni ryntäsin vetämään pöydän turvaan. Onneksi veden tulo oli vasta jokseenkin alkuvaiheessa ja suhteellisen suppealla alueella eikä pöydälle ollut vielä ehtinyt tippua vettä. Pöydällä kun oli sekä läppäri että kamera. Kun olin saanut turvatoimet tehtyä, lähdin etsimään apua. Ensitöikseni kävin yläkerran vierasasunolla tarkistamassa, vieläkö siellä on lukion yökoululaisia suihkussa ja pyysin heitä lopettamaan suihkun käytön välittömästi. Franky ei ollut campuksella, joten seuraavaksi lähdin etsimään Nolia. Huutelin heidän asunnon ikkunan alla. Mrs. V tuli ulos sanomaan, että Noli on kirkolla talkoissa. Great! Bongasin Tim-pastorin pihalta ja huusin häntä apuun. Pastori sanoi, että Noli oli juuri palannut ja oli huoltohallilla. Hain siis Nolin hätiin ja lopulta pastorikin liittyi joukkoon, kun marssimme yläkerran asuntoon tarkistamaan tilanteen. Viimeinen oppias oli pois suihkusta ja pääsimme katsomaan, mistä tulva minun asunnossani johtuu.

Tulvan torjuntaa.
My flooding kitchen floor.

Yläkerran kylppärin lattia lainehti vettä. Vettä valui myös pienenä purona asunnon puolella. Jälleen kerran todella tyrmistyin tavasta, millä asioita täällä hoidetaan. Noli vain totesi, että lukiolaisten pitää kuivata vesi lattialta. Minun asunnon suhteen Noli (joka vastaa campuksen kiinteistöhuollosta) vain totesi, että juu, vettä tulee katosta läpi ja käveli pois. Ei puhettakaan, että mitään pitäisi kuivata, vaikka vesi lainehti lattialla ja tuli katon läpi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa. Katon suhteen en itse pystynyt tekemään mitään, mutta lattia oli kuivattava. Laitoin astioita pahimpien vuotokohtien alle keräämään veden ja lähdin toimistolta etsimään rättejä, millä voisin kuivata lattian. Sain Maureenilta vanhoja koulupukuja räteiksi. Niillä sitten kuivasin lainehtivan lattian. Kun hikinen urakka vihdoin oli ohi tuli mieleen vilkaista, mitä haavalle kuuluu. Side haavan päältä oli irronnut ja paita oli veressä. Iho oli niin hikisen nihkeä, että mikään laastari tai teippi ei siinä pysynyt kiinni. Nyt kihisin kiukusta! Franky oli onnekas, että ei ollut campuksella, sillä tuolla hetkellä en todellakaan olisi säästellyt sanojani vaan olisin taatusti tehnyt tiettäväksi, mitä mieltä olen yökoulua viettävistä lukiolaisista, jotka käyttävät vierasasunnon suihkua vielä puolenyön jälkeen järjetöntä meteliä pitäen ja aamulla ensimmäiset ovat siellä jo ennen seitsemää aloittamassa samaisen elämöinnin ja aiheuttaen tulvan asuntooni. Seuraavana päivänä kiukun laannuttua asia tuli hoidettua taatusti hieman asiallisemmin…

Kuolleen rotan ja tulvan kohtaamisen lisäksi olen päässyt kohtaamaan myös mielenkiintoisia ihmisiä. Yhtenä sapattina menimme kirkkoon Janethin kanssa Tim-pastorin kyydissä. Kun pääsimme kirkon pihaan, satoi kaatamalla joten jäimme autoon juttelemaan ja odottamaan sateen taukoamista. Pian viereemme ajoi toinen auto. Pastori katsoi autoa ja kysyi meiltä, kenen auto tuo on. Janeth katsoi autoa ja kuskia ja totesi, että tuohan on Amerikan suurlähettiläs. Nyt minäkin hänet tunnistin, kun tarkemmin katsoin. Hyvin nopeasti tajusimme tilanteen. Tänä sapattina oli ohjelmassa Joyn ja Paolon Sydney-vauvan siunaaminen. Suurlähettiläs on Joyn hyvä ystävä. Siksi hän oli paikalla. Jotekin oudolta tuntui ajatus, että Amerikan suurlähettiläs pölähtää paikalle yksin, ilman ketään turvallisuushenkilöä, tavallista vanhahkoa autoa itse ajaen. 

Nyt vihdoin sain tilaisuuden jutustella tovin suurlähettilään kanssa. Olimme nähneet aikaisemmin ravintolassa, missä hän oli Sevilin kanssa (en tuntenut silloin vielä Seviliä) ja minä Kenin kanssa. Ken ei esitellyt meitä toisillemme, kun kuvitteli meidän tuntevan toisemme. Nyt pääsimme paiskaamaan kättä ja vaihtamaan muutaman sanan. Oli mukava tutustua ihan tavalliseen, mukavaan ihmiseen, joka nyt vaan sattuu olemaan Amerikan suurlähettiläs täällä. Joskus nuo tittelit tahtoo hämätä niin pahasti, että pääsee unohtumaan totuus, että jokaisen tittelin takana on ihan samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin. 

Sydney-vauvan siunaaminen. Suurlähettiläs kuvassa kolmas pää vasemmalta (mintunvihreää päällä).
Baby Sydney's child dedication. American ambassador third from left.

Sevilin komennus Pohnpeilla päättyi juuri. Hänelle pidettiin läksiäisjuhlat, jonne oli kutsuttu ystäviä, työkavereita ja yhteistyökumppaneita. Sevil toimi täällä WHO:n Tyynenmeren alueen yhteyspäällikkönä, joten seura näissä läksiäisissä oli sitten myös liuta silmäätekeviä. Pippalot pidettiin Australian suurlähettilään kotona, kun Sevil oli ystävystynyt suurlähettilään vaimon kanssa.

Minä, Sevil ja Australian suurlähettilään rouva.
Me, Sevil and Australian ambassador's wife.

Ennen Sevilin saarelta lähtöä yritimme kovasti saada järkättyä retken mantoja ihailemaan. Olimmekin aivan innoissamme, kun Pohnpei Surf Club ilmoitti sähköpostilistalla, että he ovat menossa muutaman sukeltajan kanssa lauantaina ja sunnuntaina Manta Roadille ja että veneessä on tilaa. Hintakin oli järkevä. Snorklaajilta 20 dollaria, sukeltajilta 80. Sevil, Afeke, Janeth ja minä ilmoittauduimme mukaan sunnuntaille, mutta eihän se nyt ihan niin yksinkertaista ollutkaan. Ensin emme saaneet mitään vastausta sähköpostiin ja lopulta menimme Sevilin kanssa Mangrove Bayhin, mistä löysimme retken järjestäjän. Hän totesi, että sorry, he menevätkin vain lauantaina, mutta kun meitä on monta, he voivat kyllä järkätä meille oman veneen. Tosin hinta olisi sitten 60 dollaria per nenä. Siinä vaiheessa totesimme, että ei kiitos! Omituista, että ensin huudellaan mukaanlähtijöitä ja kun lähtijöitä löytyy, ei ollakaan menossa sinne minne ilmoitetaan ja aletaan pyytää kovempaa hintaa. Kun Ken kuuli tästä tapauksesta, hän vain totesi, että ”That’s Allois (retken järjestäjä)”. Mantat jäi siis vielä näkemättä, mutta onhan tässä vielä pari vuotta aikaa nekin nähdä.

Mielenkiintoisten kohtaamisten joukkoon voisi lukea myös ”ensikohtaamisen” banaaninkukintojen kokkaamisessa. :D Nolihan on monesti tehnyt käsittämättömän hyvää banaaninkukintopataa. Janeth kertoi yhtenä päivänä yhden paikallisen työntekijän tuoneen hänelle banaaninkukintoja, joista hän oli sitten tehnyt ruokaa. Päätin minäkin kysäistä Joenilta, josko hän voisi minullekin tuoda muutaman kukinnon. Joen kiikutti minulle kuusi kukintoa ja sittenpä meni sormi suuhun. Miten näistä tehdään ruokaa? Ei auttanut kuin ottaa Google avuksi. Ensimmäinen yllätys oli kukintojen esikäsittely. Ilman Googlen apua minulla ei olisi ollut pienintäkään hajua, miten kukinnot pitää ”perata”, jotta niistä saa ruokaa. En edes olisi tiennyt, mikä osa niistä syödään… Esivalmistelujen jälkeen turvauduin omaan sovellukseen filippiiniläisestä reseptistä. Pataan meni sipulia, kukintoja, kookosmaitoa ja mausteita. Lopputulos oli juuri niin hyvää kuin pitikin. :D Riisin kanssa tuota pataa tulee syötyä joka kerta enemmän kuin pitäisi…

Vapun jälkeen palasimme seuraavana viikonloppuna Afeken kanssa Sokehs Ridgelle. Nyt olin päättänyt kaivaa viimeksi löytymättä jääneen kätkön esiin vaikka väkisin. Uusin silmin ja uuden vinkin avulla kävin japanilaisen tankin kimppuun, mutta vinkin mukaisesta paikasta ei löytynyt yhtään mitään. Päätin laajentaa etsimisaluetta ja aloin tiirailla maahan tankin alle, josko purkki olisi pudonnut sinne. Kauaa ei tarvinnut katsella, kun maasta osui silmiin pieni purtilo, joka näytti epäilyttävästi geokätköltä. Pudottauduin tankin alle poimimaan purtilon käsiini ja siinä se oli! Neljäs kätkö viidestä valmiina logattavaksi. Enää piti löytää saaren viimeinen kätkö, joka oli myös harjulla, vajaan kilometrin päässä tästä. Pakollisten kuvien jälkeen jatkoimme matkaa näköalapaikalle, missä tuo viimeinen purkki piileskeli. Kerrassaan upeita maisemia sai tuolta kätköltä ihailla ja ihailuunkin jäi mukavasti aikaa, kun purkki oli kädessä hyvin nopeasti. Hieman haikein mielin tuo tuli logattua, sillä takaraivossa kolkutteli karu fakta, että parin seuraavan vuoden aikana ei sitten tarvitsekaan kätköillä, jollei poistu tältä saarelta jonnekin autuaammille kätköilymaille.

Löytyihän se!
I found it! (Geocache)

Pakollinen selfie huipulta. Minä ja Afeke.
Must to have -selfie at Sokehs Ridge. Me and Afeke.

Kun kouluvuosi alkaa olla vääjämättömästi lopussa, on ohjelmassa ollut monenlaista loppua enteilevää. On käyty henkilökunnan picnikillä Nett-pointissa nauttimassa uimisesta ja syömisestä, vietetty senioreiden ja vapaaehtoisten jäähyväisnyyttäreitä, viimeiset myyjäiset on pidetty ja viimeinen saariviikonloppu vietetty. Vapaaehtoisten jäähyväisnyyttärit oli taas oikein kunnon nyyttärit. Seurakuntalaiset ympäri saarta olivat tulleet koululle ruokien kanssa. Meidät istutettiin pitkälle penkille eteen ja kukin vuorollaan sai kunniakirjan vuoden uurastuksesta ja seppeleen päähän. Tietysti meiltä toivottiin myös jokaiselta pientä puhetta. Neljä meistä vapaaehtoisista jatkaa näillä näkymin myös tulevana lukuvuonna.

Henkilökunnan piknikillä Nett pointissa.
Staff picnic at Nett point.

Nett point. Taustalla näkyy Sokehs Ridge ja Rock (joka on vielä valtaamatta...)
Nett point. At the back you can see Sokehs Ridge and Rock (I haven't been there yet...)

Tämän vuoden vapaaehtoisten joukko Mrs V:llä (oikealla) vahvistettuna.
Our volunteer teachers and Mrs V.

Ken on ollut paljon reissussa, mutta hän piipahti viikon verran Pohnpeilla ja pääsimme tekemään yhden seikkailun lisää. Kenillä on kummallinen kiinnostus kuvata mureenoita, joten tulin kysyneeksi häneltä, onko hän kuullut Eel pondista (mureena lammikko). Hän oli kuullut siitä, mutta ei ollut käynyt siellä. Selvitin Frankylta, missä se sijaitsee ja lähdimme käymään paikalla. Ostimme matkan varrelta purkin makrilleja. Frankyn ohjeiden mukaan löysimme paikan, joka ei oikeastaan ole lammikko, vaan joki. Joen varressa on talo, josta meidän piti kysyä lupa saammeko mennä katsomaan mureenoita. Ja tietysti täkäläiseen tapaan maksaa "pääsymaksu". Talon isäntä ja poika lähtivät näyttämään meille heidän ylpeydenaihettaan. Kuuleman mukaan talonväki suorastaan palvoo mureenoita. Joella meitä odottikin melkoinen näky. Arviolta 20 - 30 mureenaa uiskenteli sameassa vedessä ja tulivat innoissaan makrilleja syömään. Meidän molempien kamerat lauloivat ahkerasti. Siinä vaiheessa kun talon poika alkoi laskeutua veteen mureenoiden sekaan, minun suu loksahti auki. Siis ihan oikeastiko poika menee kymmenien mureenoiden sekaan kahlaamaan? Kysyin ihmeissäni, eikö mureenat pure poikaa. Eivät kuulemma pure. Minua on aina opetettu kunnioittamaan mureenoita ja pitämään etäisyyttä niiden ison suun ja terävien hampaiden takia. Ken ilmoitti tulevansa vielä joku päivä takaisin ja kahlaavansa hänkin mureenoiden seassa. Minua ei sinne saa kirveelläkään! Mutta kuvata voin, kun Ken siellä kahlaa.

Perheen poika mureenoiden keskellä.
A boy wading in the middle of the eels.

Viimeinen saariviikonloppu vietettiin (taas) Black Coralilla. Kun kuulin, että sinne taas mennään, päätin jo, etten lähde. Olisin niin halunnut päästä vielä Long Islandille, mutta se oli täyteen buukattu. Kun mainitsin Afekelle Black Coralista, hän totesi heti, että haluaa mukaan. Ei siis auttanut muu kuin lähteä minunkin. Ensimmäistä kertaa meidän saarella ollessamme siellä oli myös toinen ryhmä. He olivat paikallisia. Tämä tiesi huomattavasti enemmän ääntä saarelle kuin tavallisesti ja siitähän minä en pitänyt. Nämä viikonloput kun ovat minulle nimenomaan hiljentymistä ja luonnon rauhasta nauttimista. Nyt meteli jatkui illalla myöhään ja mikä vielä pahempaa, aamulla ennen seitsemää oli taas täysi meno päällä. Nuoret pojat pelasivat koripalloa aivan meidän nukkumapaikan vieressä metelöiden täysin estotta.

Onneksi tämä ryhmä ei ollut kuin yhden yön, joten toisena iltana sai huokaista helpotuksesta. Tosin meidän oma porukka innostui melkoiseen elämöintiin illan myötä, mutta meteli lakkasi kuin seinään, kun kunnon sade alkoi. Me olimme Afeken kanssa jo riippumatoissa majassamme, kun muut olivat taivasalla sateen alkaessa. Pikaisesti porukka keräili riippumattonsa turvaan sateelta ja siirtyivät itsekin katon alle - kauemmaksi meidän majasta. Sade kesti pitkään täkäläisen mittapuun mukaan, kun vettä tuli tunnin verran. Myöhemmin yöllä sateli vielä lisää. Heräsin puoli kolmen aikoihin ja totesin, että pakko on lähteä käymään pihan perällä. Paluumatkalla alkoi tuulla aivan mielettömän kovaa. Puista lenteli oksia ja minun oli pakko suorastaan juosta takaisin majaan, kun pelkäsin saavani vaikka mitä päälleni. Tuuli sen kun yltyi ja myräkkää kesti taas tunnin verran, ennen kuin tuuli laantui. Aamulla kuuntelin toisten juttuja, kuinka osa oli pelännyt majansa lähtevän tuulen mukaan. Afekekaan ei ollut uskaltanut nukkua myräkän aikana. 

Viimeinen auringonlasku saarilla (ennen syksyä).
Last sunset on the islands (before next autumn).

Afeke nauttimassa ensimmäisestä viikonlopusta Black Coralilla.
Afeke enjoying her first weekend at Black Coral.

Se viimeinen ja omalla tavalla merkityksellisin kohtaaminen olikin sitten aivan huippujuttu! Kun kohtaa toisen suomalaisen keskellä valtamerta seitsemän kuukauden jälkeen, ei haittaa vaikka toinen on ventovieras. Ken järjesti tämän tapaamisen. Hän oli tavannut Chuukilla käydessään World Teachin vapaaehtoisopettajia ja yksi heistä oli suomalainen. Nyt Chuukilla oli koulu loppu ja muutama opettaja, Annina mukaan lukien, viettää muutaman päivän Pohnpeilla lomailemassa. Ken kävi hakemassa minut Anninaa tapaamaan. Vaikka emme toisiamme ennestään tunteneet, tuntui niin luonnolliselta halata kuin parasta ystävää konsanaan! Tosi hassulta tuntui pitkästä aikaa puhua suomea, mutta kun alkuun päästiin, niin siitähän ei meinannut loppua tulla ollenkaan. :D Mietin vaan, että pistäpä kaksi toisilleen tuntematonta suomalaista samaan hissiin Suomessa, niin tuntemattomina pysyvätkin, mutta kun yhtälailla kaksi tuntematonta suomalaista tapaa toisella puolen maapalloa, hyvin nopeasti ollaan kun aina tunnettu toisemme!

Suomi-neitojen iloinen tapaaminen maailmalla.
Two Finnish ladies at the other side of the world.

Vappukelit kohdillaan

Tässä maailmankolkassa vappu ei näy millään tavalla. Paitsi että keli tuntuu jotenkin tosi kotoisalta... Aattona iltapäivällä alkoi sataa ja sitä sadetta onkin sitten riittänyt! Koulun nurmikenttä on muuttunut jälleen lammikoksi ja kaupungilla pyörähtäessä sai ihmetellä, kun vettä juoksi pitkin katuja melkoiset määrät ja sadevesiviemärit pulppusivat kaduille. Itsekin on sateesta saanut osansa suihkun muodossa jo useampaan kertaan. Sateenvarjolla ei tee mitään, sillä sade on niin rankaa, että hyvin pienen hetken kuluttua vesi tulee varjosta läpi.

Onneksi yksi iso ero Suomen niin tuttuihin vappukeleihin verrattuna kuitenkin on. Vaikka vettä tulee taivaan täydeltä, silti on lämmintä. Siksi sade ei sotke pahasti suunnitelmia edes ulkoilun suhteen. Olimme Afeken kanssa sopineet kiipeävämme Sokehs Ridgelle taas lauantai-iltana. Jos saisimme Kenin tai jonkun muun turvallisen miehen mukaan, voisimme mennä auringonlaskua ihailemaan. Paluumatka kun tapahtuisi pimeässä, on syytä olla joku mies mukana tai sitten isompi porukka. Koska Kenillä oli työporukan kanssa saariretki, päätimme mennä hieman aikaisemmin ja jättää auringonlaskun toiseen kertaan. Kun heräilin nokosilta neljän aikaan, ulkona satoi. Hetken aikaa mietin, että noinkohan kiipäeminen jää sittenkin tältä kertaa. Toisaalta, täällä kun sade voi kestää hyvinkin lyhyen ajan (harvemmin tavallisesti sataa pitkään), niin sen takia ei juurikaan viitsi perua sovittuja juttuja. Niinpä täytin juomapullon ja varustauduin muutenkin matkaan. Kävin herättelemässä myös Janethin mukaan.

Afeke oli myös hieman miettinyt, että olisinkohan minä innokas lähtemään sateessa kiipeämään. Mutta koska viikolla meiltä oli jäänyt kolme iltaa väliin Afeken työkiireiden takia, mikään ei meitä voinut nyt pidätellä. Kolmen naisen voimin uhmasimme luonnonvoimia ja sateesta välittämättä aloitimme urakkamme. Jostain kumman syystä tällä kertaa muita ihmisiä ei näkynyt missään... Heti alkumatkasta kävi selväksi, että kuivina tältä reissulta ei palattaisi takaisin. Jostain kumman syystä minulla ei ole ensimmäistäkään lippalakkia täällä mukana, joten vesi pääsi valumaan suoraan kasvoille ja silmälasit olisivat kaivanneet lasinpyyhkijöitä. Näkyvyys siis heikkeni olennaisesti, mutta ei haitannut. Huipulle piti päästä, sillä tällä kertaa olimme varanneet reilummin aikaa, että voisimme etsiä harjun kaksi geokätköä. Sateesta huolimatta tai ehkä juuri sen ansiosta kiipeäminen tuntui tällä kertaa jotenkin niin helpolta. Hikikään ei päässyt yllättämään. Puolimatkassa ylöspäin kännykkäni soi. Ken siellä kyseli, missä olen. Hän ei meinannut uskoa, että sissimeiningillä olemme kiipeämässä harjulle sadetta uhmaten. Ken oli juuri palannut saaresta ja kyseli suunnitelmiamme. Koska yhteinen reippailu jäi nyt väliin, sovimme menevämme porukalla päivälliselle myöhemmin.

Huippu tuli vastaan taas yllättävän nopeasti. Ensimmäinen geokätkö oli heti siinä lähellä yhteen japanilaiseen toisen maailmansodan aikaiseen tankkiin kätkettynä. Oikea tankki löytyi helposti, mutta vaikka kaikki kolme tutkimme ja tongimme kaikki vihjeeseen sopivat paikat, purkki ei antautunut. Lopulta luovutimme ja jatkoimme matkaa seuraavan purkin suuntaan. Matkalla kuitenkin totesimme, että aika ei riittäisi toisen kätkön etsintään. Auringonlaskuaika oli liian lähellä ja halusimme päästä takaisin autolle ennen pimeää. Onpahan syy taas palata takaisin... Vaikka nyt kun kiipeämisen makuun on kunnolla päässyt, ei siihen mitään muuta syytä tarvita, kuin liikkumisen ilo.

Sade oli tauonnut kätköä etsiessämme, mutta siitä huolimatta me olimme läpimärkiä. Joka askeleella kuului iloista litinää lenkkareista, joissa oli vettä sisällä. Miten ihmeessä olinkin tullut laittaneeni lenkkarit jalkaan, enkä vaellussandaaleja, vaikka jo lähtiessä satoi. Josko seuraavalla kerralla muistaisi... Paluumatkalla vastaan tuli yksi yksinäinen reippailija, jonka olimme jo nähneet edelliselläkin kerralla. Tämä herra oli helppo muistaa, sillä hänellä oli lisävarustuksena käsipainot käsissään. Emme siis olleetkaan ainoat säätä uhmaavat ulkoilijat!

Pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen kävimme poimimassa Kenin kyytiin ja lähdimme testaamaan Red Snapper -ravintolan, missä kukaan meistä ei ollut aikaisemmin käynyt. Janeth ei ollut innokas lähtemään mukaan, joten menimme kolmisin. Ken oli aivan hämmästynyt, miten ihmeessä kaksi naista suoriutui patikoinnin jälkeen niin nopeasti päivälliskuntoon. Noh, itse olen kyllä tottunut siihen, että kyllä ne on miehet, joita minä olen aina joutunut odottamaan!

Ravintola osoittautui oikein hyväksi löydöksi. Tilasin tonnikalapihvin, joka oli parasta, mitä olen tällä saarella saanut (vaikka hyvää olen ennenkin syönyt). Nytpähän tiedän, minne mennä, kun tonnikalaa seuraavan kerran tekee mieli! Pihvi oli iso ja erittäin hyvin valmistettu. Se tarjoiltiin riisin ja salaatin kera ja pihvin päällä oli nokare kunnon voita. Olisin mieluusti riisin sijasta ottanut perunamuusia (miten niin suomalainen haluaa perunaa...), mutta sitä ei tällä kertaa valitettavasti ollut tarjolla. Mutta olipa hyvä vappuaaton päivällinen silti!

Liekö syynä iltapäivällä otetut torkut vai mikä, mutta illalla ei uni tullut millään. Yhden aikaan vielä pyörin sängyssä hereillä. Siinä vaiheessa totesin, että kun ei kerran uni tule, niin sama se, jos tekee jotain. Viihdytin itseäni iPadilla tunnin verran ja yritin uudelleen, josko uni tulisi. Tulihan se vihdoin. Ja sitä sitten riittikin reippaasti yli kymmeneen aamulla. Heräsin sateen ropinaan. Vettä tuli oikein kunnolla. Ulos katsoessa oli helppo havaita, että vettä oli tullut läpi yön. Sen verran iso lammikko nurmikentällä jo oli. Sadepäivän kunniaksi päätin vähän kokkailla ja leipoa. Olin illalla jo laittanut kikherneet likoamaan. Ensitöikseni aloin keittämään niitä. Herneiden kiehuessa leivoin mutaisaa uunivanukasta, josta ei tullut lähellekään sitä, mitä kuvittelin. Mutaisan koostumuksen sijasta lopputulos oli lähinnä kumimainen. Maku oli onneksi ihan ok, joten kyllä se syötyä tulee!

Sataa, sataa ropisee...
Oh yeah, it is raining...

Kun herneet olivat kypsiä, tein elämäni ensimmäiset falafelit. En halunnut paistaa niitä rasvassa vaan uunissa. Maustevalikoima täällä on lievästi sanottuna suppea, joten falafelien perusmausteita en tietenkään ollut, mutta maustoin ne niillä mausteilla, mitä kaappiin olen onnistunut haalimaan. (On muuten kesän jälkeen tänne palatessani matkalaukussa melkoinen maustevalikoima mukana...) Fafafeleista tuli oikein kelvollisia. Harmi vaan, että niiden seuraksi ei ollut tsatsikia, kun turkkilaista jogurttia (tai ylipäänsä mitään jogurttia) ei saa muualta kuin Acesta ja se on sunnuntaisin kiinni. Huomenna sitten...

Loput kikherneet tein hummukseksi, jonka maustamisessa jouduin niin ikään soveltamaan. Hyvää siitä silti tuli! Kun kokkailut oli kokkailtu, oli aika lähteä juomaveden hakuun ja Janethin kanssa shoppailemaan koulun tarpeet huomista lounasta varten. Kerrankin paku oli paikalla, kun sitä tarvitsimme! Ja sadekin oli loppunut. Otin siis vesikanisterini ja lähdin katsomaan olisiko Janeth valmis kauppareissulle. Olihan hän. Ennen kuin ehdin autoon saakka, alkoi taas sataa. Ja tämä meidän paku kun on ottanut joskus vähän osumaa, siitä puuttuu kuskin puoleinen sivuikkuna kokonaan. Niinpä sateella saa samalla suihkun... Jouduin hetken odottamaan Janethia sateessa autossa istuessa. Avasin sateenvarjon ja laitoin sen avoimesta ikkunasta ulos suojaamaan pahimmalta sateelta.

Kaupungilla oli tosi hiljaista. Ihmiset eivät näin kovalla sateella juurikaan liiku, jos ei ole ihan pakko. Kun olimme asiamme hoitaneet ja ajoimme takaisin kampukselle, matkamme muuttui seikkailuksi, sillä paku otti ja hyytyi ainoaan matkalla olevaan ylämäkeen! Tajusin heti, mistä kiikasti. Bensa loppui! Olin kyllä huomannut, että bensamittari näytti tyhjää, mutta olen nähnyt sen näyttävän paljon tyhjenpääkin, joten en edes ajatellut, että olisi pitänyt jo tankata. Siinä sitten ollaan puolessa välissä ylämäkeä ja auto sanoo köh, köh, nyt loppui matkanteko. Ei auttanut muu kuin pistää hätävilkut päälle ja parkkeerata. Onneksi oli puhelin mukana, joten Janeth soitti Nolin apuun. Noli oli kirkolla toisella puolen kaupunkia talkoissa, mutta lähti hätiin. Ensin hänen piti ajaa kampukselle hakemaan kanisteri ja sitten takaisin kaupungille ostamaan siihen bensaa. Tiedossa oli siis tovi odottelua. Onneksi ei ollut kiire minnekään!

Nolia odotellessa ohi ajoi useita autoja. Suurin osa ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Joku tööttäsi meille tientukoille, mutta ajoi ohi. Puolisen tuntia odotimme Nolin tuloa. Sinä aikana viisi autoa pysähtyi kysymään, tarvitsemmeko apua. Neljä pysähtyjää oli oppilaidemme äitejä ja viides oli seurakunnan vanhin. Koulun pakut tunnetaan hyvin, joten jokainen pysähtyjä tiesi, kenen autosta on kyse. Mielenkiintoista oli huomata, että yksikään vieras ei pysähtynyt kysymään avuntarvetta. Vettä satoi lähes koko ajan. Sateenvarjo pääsi taas käyttöön suojaamaan pahemmalta kastumiselta, vaikka tässä vaiheessa housut olivatkin jo ihan märät.

Tämä seikkailu päättyi onnellisesti, kun Noli saapui vihdoin paikalle ja saimme bensaa tankkiin. Onneksi paku ei edes nikotellut, kun starttasin tankkauksen jälkeen. Tulihan ajeltua hieman erilainen kostea vappuajelu!

Sateella vaatteiden kuivaksi saaminen on haasteellista. Sisällä kun on täsmälleen yhtä kosteaa kuin ulkona. Eikä minulla kyllä ole edes mitään kuivatuspaikkaa sisällä. Nyt oli kuitenkin pakko kehittää jotain, sillä lenkkarit olivat edelleen ihan yhtä märät kuin eilen ja märkiä vaatteita alkoi kertyä. Niinpä kyhäsin tuolista, koirienhätistelytangosta ja lattiatuulettimesta kuivatuspaikan. Taitaisi tuo antiikinaikaiselta näyttävä ilmastointivekotinkin tuolla seinällä toimia, mutta jotekin tuntuu älyttömältä ajatukselta lyödä ilmastointi päälle, kun asunnossa ei saa kaikkia ikkunoita suljettua...

Pyykinkuivausteline :D
Drying rack :D