Valittuja paloja arjesta

Viimeisimmistä postauksista voisi saada käsityksen, että elämä täällä on yhtä juhlaa ja hienoja paikkoja. Niitäkin onneksi on, mutta enimmäkseen sitä perusarkea täällä eletään ja siihen mahtuu monenlaisia pieniä ja välillä isompiakin niin kivoja kuin vähemmän kivoja asioita. Onneksi suurin osa on niitä kivoja asioita, niin ne ikävämmätkin jaksaa ottaa positiivisin mielin vastaan.

Pitkin matkaa olen kirjoitellut noista pienistä ihanista kissanpennuista, jotka ovat nyt jo kasvaneet kovasti. Viidestä pennusta enää kaksi, Taro ja Bean, on campuksella. Yksihän kuoli tapaturmaisesti jo ihan pienenä ja kaksi vain katosi muutama viikko sitten. Lopulta niidenkin kohtalo sitten selvisi. Yksi oppilaani kertoi, että toinen kadonneista pennuista on hänen isoäidillään. Hyvä niin. Toinen, minun oma Muru, puolestaan jäi Nolin auton alle ja kuoli välittömästi. Kurjaa, mutta onneksi sen ei tarvinnut kitua. Etenkin Taro on ottanut tehtäväkseen maukua säännöllisesti oveni takana ja pyytää ruokaa. Harvoin minulla on mitään oikeasti kissalle mieluista ruokaa, mutta leipää on pakkasessa aina. Sitä usein sitten Tarolle annan ja se syö hyvin ahnaasti. Sääliksi käy pientä, kun se yrittää päivittäin löytää jotain syötävää.

Taro oli pennusta toinen, joka pienenä ei uskaltanut tulla lähellekään ja lähti aina karkuun, jos sitä yritti silittää. Nyt siitä on tullut aivan ihana sylikissa - kirjaimellisesti. Syötyään se usein hyppää syliin ja käpertyy siihen nukkumaan kehräten tyytyväisenä.

Pentujen emo, Koby, vieroitti edelliset pentunsa hyvin tehokkaasti pian joulun jälkeen, kun campuksen kolli kiimassaan päätti ottaa Kobyn kohteekseen. Niinpä tiedossa oli lisää pentuja. Kobyn vatsa kasvoi kasvamistaan ja yhtenä päivänä kesken koulupäivän Koby ilmestyi pitkästä aikaa minun luokkaani rikkinäisestä ikkunasta ja alkoi tutkia paikkoja ahkerasti. Se yritti avata kaappeja ja mourusi. Tiesin heti, että synnytys on lähellä. Niinpä toin luokkaan pahvilaatikon, laitoin sen sivupöydän alle ja rakensin sen ympärille vanhoista sohvatyynyistä näkösuojaa. Illalla kävin vielä katsomassa, onko Koby luokassa, mutta se ei ollut. Seuraavana aamuna töihin mennessäni Koby oli pesässään kahden vastasyntyneen pennun kanssa! Jännityksellä jäin seuraamaan, tuleeko pentuja vielä lisää, mutta ei (onneksi) tullut. Nämä kaksi uutta tulokasta sulattivat saman tien sydämeni. Aivan ihania pieniä! Niitä on niiiiiin ihanaa seurata päivittäin. Kuinka silmät aukesivat, miten ne kellivät laatikossa selällään!!! uinumassa ja miten ne vähitellen ovat alkaneet leikkiä keskenään.

Viiru ja Miiru vastasyntyneinä.
Newborn Viiru and Miiru.

Miiru päivän vanhana.
One day old Miiru.

Otetaanpa rennosti... Ikää kolme viikkoa.
Let's relax... Three weeks old kittens. 

Vähän on niitä asioita, joita Suomesta todella kaipaan, mutta yksi nousee ylitse muiden päivittäin. Täällä ei voi noin vain lähteä kävelylle luontoon tai edes kaduille. Luontoon siksi, että saisi olla jatkuvasti maksamassa maanomistajille heidän maidensa käytöstä ja kaduille siksi, että siellä saa varoa jatkuvasti koiria. Ja niitä on paljon! Suurin osa on ihan harmittomia, mutta valitettavasti mukaan mahtuu niitä, jotka käyvät kimppuun. Pitkään kipuilin tuon ongelman kanssa ja kaipasin päästä kävelylle säännöllisesti. Kukaan campuksella ei tuntunut olevan innokas lähtemään seuraksi (ja turvaksi - kaksin tai useamman kanssa liikkuessa on helpompi puolustautua koiria vastaan) kuin vain satunnaisesti, joten oli pakko löytää joku ratkaisu ongelmaan. Liikumaan oli pakko päästä. Muutaman sadan metrin päässä campuksesta on urheilukenttä, jossa monet paikalliset ja muutkin saarella asuvat käyvät ihan vaan kävelemässä kenttää ympäri. Toki siellä käydään myös juoksemassa ja harrastamassa muutakin liikuntaa. Kentän ympäri kiertäminen ei houkutellut yhtään, mutta kun muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, päätin liittyä rataa kiertävien joukkoon. Siellä olen nyt käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti ja nauttinut ainakin liikkumisesta ja auringosta.

Maaliskuussa Fb:ssä oli kyykkyhaaste, johon tartuin, Tosin otin varaslähdön ja aloitin heti kun haasteen huomasin. Oli hauskaa huomata, että niin vaan sen 250 kyykkyä kuukauden treenaamisen jälkeen pystyi tekemään ihan helposti. Syväkyykkyyn mun koivet ei taivu, mutta tehokasta tuo tuntui olevan joka tapauksessa! Nyt olen yrittänyt jatkaa kyykkytreeniä vähän eri muodossa. Törmäsin artikkeliin, jossa sanottiin, että syväkyykkyyn pitäisi jokaisen pystyä. Siinä myös opastettiin, miten sitä voi opetella, jos jalat ei anna periksi kyykkyyn menoa. Olen nyt istuskellut lähes päivittäin selkä seinää vasten syväkyykyssä ja yrittänyt opettaa koipiani tottumaan tuohon asentoon. Josko sitä vaikka joskus sitten pystyisi "istuskelemaan" kyykyssä ilman seinän tukeakin.

Toinen hieno lisä arkeen on ollut lentopallo! Filippiiniläinen ystäväni Janice keräsi joukkuetta filippiinojen vuotuiseen lenttisturnaukseen ja pyysi minutkin mukaan, kun kuuli, että osaan pelata. Joukkueessa saa olla korkeintaan kaksi ei-filippiinoa, joista vain yksi saa olla kerrallaan kentällä. Lisäksi joukkueeseen saa kuulua kaksi puoliksi filippiinoa, jotka saavat pelata myös samaan aikaan. Olin ihan innoissani, kun pääsin pitkästä aikaa pelaamaan! Edellisen kerran olin koskenut lentopalloon Fidzillä yli vuosi sitten. Hyvin pian treenien alettua Janice ilmoitti, että he haluavat minut myös joukkueen valmentajaksi. Heh, mikäs siinä. Hupaisaa. Minä filippiinojen lenttisjoukkueen pelaajavalmentajana! :D Kieltämättä tytöt/naiset kaipaavat jotakuta hieman tsemppaamaan ja antamaan vinkkejä. Mielenkiinnolla odotan, millainen turnaus sitten on. Kauaa ei tarvitse odottaa, sillä se alkaa huomenna.

Viikonloppurutiinit ovat (valitettavasti) viimeaikoina hieman muuttuneet. Pitkään meillä oli tapana aina jumiksen jälkeen syödä porukalla nyytärimeiningillä Mrs. V:n ja Nolin luona. Välillä lähdimme Causewaylle picnikille nauttimaan ruuan lisäksi raikkaasta merituulesta, joka vilvoittaa mukavasti muuten kuumana päivänä. Nämä yhteiset ruokailut loppuivat kuin seinään, kun Mrs. V:lle ja Janethille tuli erimielisyyttä palkanmaksusta ja Mrs. V lopetti Janethille puhumisen. On niin surullista seurata vierestä, kuinka kaksi loukkaantunutta ihmistä ei pysty nielemään ylpeyttään ja sopimaan. 

Viimeinen yhteinen ateria. Huomaa takakonttien käyttö!
Our last meal together. Notice use of the trunk!

Ruuan kanssa täällä joutuu välillä käyttämään mielikuvitusta, että tulisi syötyä muutakin kuin papuja ja linssejä (joihin meinaa jo vähän kyllästyä). Valikoimat kaupoissa kun ovat mitä ovat. Silloin harvoin, kun jostain onnistuu löytämään vaikkapa avokadoja, niitä tulee haalittua kerralla enemmän. Kun ensimmäistä kertaa törmäsin torilla paikallisiin avokadoihin, jätin ne ostamatta, sillä ne olivat aivan vihreitä. Seuraavalla kerralla Janeth vakuutti, että kyllä ne kypsyvät viikon sisään. Päätin kokeilla. Ei mennyt montaa päivää, kun vihreä alkoi muuttua syvän punaiseksi. Lopullinen väri oli kaunis tumma punainen. Hedelmäliha itse on huomattavasti vaaleampaa kuin mitä Suomessa on tottunut näkemään, mutta hyviä nuo joka tapauksessa ovat. Valitettavan harvoin avokadoja onnistuu mistään löytämään, mutta aina kun niitä näen, ostan yleensä kaikki jäljellä olevat. Kun sitten päivänä eräänä huomasin kaupan hyllyssä ranskankermapurkkeja, oli ilo ylimmillään ja seuraava menu selvä: Haystack! Nyt pääsi pavut hyvään seuraan lautaselle nachojen, kurkun, paprikan, cuacamolen ja ranskankerman kanssa. Nam!

"Heinäkuorma"
"Haystack"

Työrintamalla sain hyvästellä taas yhden oppilaani. Tokaluokkalainen poika oli saavuttanut luokkansa tason eikä enää tarvinnut minua. Pojan myötä vapautui aikaa muille ja laitoinkin lukujärjestykseni uusiksi viimeiseen neljännekseen. Nyt päätin panostaa pienempiin oppilaisiin (1. - 3.-luokkalaisiin) henkilökohtaisesti ja järjestin jokaiselle vähintään kaksi kertaa viikossa yksityisopetusta. Hyvin pian tämän aloitettuani totesin, että näin tulen jatkossakin toimimaan. Edistyminen on niin paljon nopeampaa näin. Eikä kenenkään tarvitse odotella, kun toinen takkuaa oman lukemisensa kanssa. Tuskinpa enää loppuvuoden aikana ketään oppilaistani "potkin pois", mutta tiedän jo nyt, että syksyllä en enää heitä kaikkia tule oppilaikseni ottamaan.

Täällä synttärit tuntuvat olevan iso juttu. Oppilaat (tai siis heidän vanhemmat) tarjoavat koko luokalle kakkua, jäätelöä, pizzaa, kuppikakkuja tai/ja jotain muita leivonnaisia. Yhtenä päivänä yhden minun oppilaani mummi (jonka kanssa tyttö asuu ja jota kutsuu äidiksi) tuli koululle isojen kantamusten kanssa. Hän kertoi olevan tytön syntymäpäivä. Hän vei kantamukset tytön luokkaan. Vähän myöhemmin mummi ilmestyi minun luokkani ikkunan taakse ja viittoi minut ovelle. Siellä hän tarjosi minullekin kuppikakkuja. Tuntuu tosi mukavalta, kun näkee ja saa kuulla jonkun arvostavan minun tekemääni työtä ihan oikeasti. Tämä mummi on tosi mukava ja niin kiitollinen, kun olen avittanut hänen suojattiaan lukemisen tiellä.

Yhtenä päivänä minulle ilmestyi tällainen oppilas nelosluokkalaisten joukossa. :D
One day I got this kind of student with other fourth graders. :D

Hiihtolomaa ei täällä trooppisissa oloissa tunneta, mutta pääsiäisloma oli viikon pituinen. Loman alkajaisiksi piti käydä hieman taas keventämässä oloa kampaajalla. Edessä oli pulma: mistä löytäisi uuden, hyvän kampaajan? Koska niin tuttu autottomuusongelma vaivaa niin usein, päätin testata lähikampaajan, joka on lähes heti campuksen portin ulkopuolella. Kampaamo oli pieni, yhden hengen yritys. Astuin ovesta sisään pieneen huoneeseen. Siellä oli paikan omistaja yksin. Pääsin saman tien käsittelyyn. Kampaaja kyseli tarkasti, mitä  haluan. Kuultuaan toiveeni hän näytti muutaman kuvan yhdestä asiakkaastaan, jolle oli myös leikannut lyhyet hiukset. Pidin kovasti lopputuloksesta ja sanoin, että saa leikata samalla tavalla. Otin lasit pois ja kampaaja alkoi työhön. Koska olen ilman silmälaseja lähes puolisokea, en näe peilistä, millaista jälkeä kampaaja tekee. Kun lopulta laitoin lasit takaisin ja näin hiukseni, piti hetki totutella näkemääni... Josko edellinen leikkasi hitusen turhankin lyhyeksi, pisti tämä vielä paremmaksi! Kuten kuvasta näkyy...

Hetken aikaa tuntui, että vaikka lyhyestä tykkään, niin nyt meni ehkä vähän turhankin lyhyeksi, mutta kun toisilta alkoi tulla kommentteja tyyliin: "Tykkään tosi paljon", aloin vähitellen itsekin tykkäämään tosi paljon. Ihanan huoleton ja kevyt!