Rottasota

Niin siinä sitten kävi, että hiiret vaihtui rotiksi ja asunto muuttui sotatantereeksi. Yhtenä päivänä alkuviikosta kauppareissun jälkeen laittelin ostoksia paikoilleen. Avasin alakaapin ja totesin, että se vaati vähän järjestelyä, ennen kuin sinne voisi laittaa uutta tavaraa. Nappasin yhden pussin käteeni ja saman tien rotta livahti pussin takaa karkuun. Kirkaisun säestelemänä  löin kaapin kiinni. Piti laatia sotasuunnitelma. Taro-kissa oli tuolloin sisällä ja heti ensimmäisenä nappasinkin Taron syliin ja laitoin sen kaappiin rottaa jahtaamaan. Rotta vaan pääsi kulkemaan johtojen ja putkien läpivientien rei’istä kaapista toiseen, kun Taro ei niistä mahtunut. Kurkistin tiskikaappiin, josko rotta olisi siellä. Yhden putken takaa näkyi rotan pitkä häntä. Taro ei siis rottaa saanut saalistettua, joten piti miettiä vaihtoehto b. Kaapista löytyi vielä yksi liima-ansa jouluisen hiiretenmetsästyksen jäljiltä, joten virittelin sen kaappiin. Syötiksi vähän kissanruokaa ja tuoretta leipää. Ja eikun odottelemaan. Kovin kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, kun kaapista alkoi kuulua hätääntynyttä vikinää. Kiskaisin nopeasti hanskat käteen ja avasin kaapin. Siellähän se rotan roikale oli hännästään liima-ansaan takertuneena. Piti siis toimia nopeasti. Onneksi tämän ansan liima on todella tarttuvaa, joten rotta pysyi tiukasti jumissa. Nyt vaan oli edessä ongelma. Piti hankkiutua otuksesta eroon. Kissoille sitä ei voinut antaa liiman takia. Sain kietaistua rotan ansan sisään ja suljettua sen sinne (ansan saa kiinni kuin kirjan). Mutta rotta oli yhä hengissä.

Pistin ansan rottineen muovipussiin ja suuntasin toimistolle, missä näkyi valoja. Kurkkasin ovesta sisään ja valitsin uhrini… Vinkkasin Leighn ulos ja pyysin palvelusta. Laitoin pussin maahan ja pyysin häntä astumaan sen päälle. Leigh epäröi ja kysyi mitä pussissa on. Lupasin kertoa myöhemmin. Mutta Leigh arvasi mitä siellä on ja sanoi, ettei hän pysty astumaan sen päälle. Onneksi hän kuitenkin lupautui auttamaan muuten. Hän haki ison kiven, jonka pudotti pari kertaa pussin päälle. Lopuksi vielä täytimme pussin vedellä varmistaaksemme, että rotta on varmasti hengiltä. Kaiken varalta jätin veden pussiin, kun lähdin viemään sitä roskikseen. Roskakatoksessa kuulin isosta jäteastiasta rapinaa. Ensimmäisenä tuli mieleen, että noinkohan siellä on toinen rotta. Kun pääsin aivan jäteastian viereen ja olin aikeissa nostaa rottapussin sinne, sieltä loikkasi joku otus olkapäälleni ja siitä maahan juosten saman tien karkuun. Illan toinen kirkaisu… Onneksi otus ei sentään ollut rotta, vaan yksi campuksen villeistä kissanpennuista. Niillä on tapana käydä etsimässä ruokaa roskiksesta. Koskapa rotta oli liima-ansassa, halusin varmistaa, että kissat eivät pääse sitä tonkimaan esiin. Niinpä suljin roska-astioiden auki olevat kannet.

Helpotus oli suuri, kun rotta oli toimitettu pois päiviltä ja ennen kaikkea pois asunnostani. Tosin edelleen välikatosta kuului juoksentelua… Mutta toisaalta sitä on kuulunut koko asunnossa asumiseni ajan, eikä sieltä ole ketään asunnon puolelle ennen tätä tullut. Enkä edes tiedä, tuliko tämäkään välikatosta vai jostain muualta. Perjantai-iltana istuskelin keittiön pöydän vieressä, kun havahduin outoon ääneen. Nostin katseen ääntä kohti ja kappas vaan, katossa olevasta reiästä tipahti rotta seinällä olevan kaapin päälle! Hetken aikaa tuijotimme toisiamme silmästä silmään ja sitten rotta otti jalat alleen yrittäen kiivetä seinää pitkin takaisin välikattoon. Mutta eipä betoniseinää pitkin noin vaan kiivetä, joten rotta epäonnistui pahasti yrityksessään ja katolle pääsyn sijasta putosi keittiön lattialle. Taro oli jälleen paikalla ja viivana iltapalaa kärkkymässä. Rotta ehti pujahtaa jääkaapin taakse piiloon, joten Tarolta jäi ateria saamatta.

Jälleen piti laatia sotasuunnitelma. Nyt ei liima-ansoja enää ollut, joten piti keksiä jotain muuta. Joulun hiirijahdin jäljiltä kaapin perukoille oli jäänyt Nolin antama rottahäkki. Kaivoin sen esille, virittelin leipää syötiksi ja asetin häkin kaappiin, minkä alle rotta jääkaapin takaa mitä todennäköisimmin oli jostain reiästä päässyt pakenemaan. En halunnut jäädä odottelemaan, joten lähdin Janethin luo iltaa istumaan ja toivomaan, että rotta olisi häkissä palattuani. Kun myöhemmin palasin takaisin yhdessä Janethin kanssa tarkistamaan tilannetta, häkki oli tyhjä. Siirsin sen toiseen kaappiin ja Janethin lähdettyä aloin valmistautua yöpuulle.

Kovin kauaa en ollut ehtinyt sängyssä makoilla, kun keittiöstä alkoi kuulua lupaavaa ääntä. Menin katsomaan, toimiko häkki, mutta sen sijaan, että rotta olisi ollut kaapissa ja häkissä, se vilahti pakoon tiskialtaasta. Nostin häkin kaapista tiskipöydälle ja palasin sänkyyn. Reilun tunnin päästä säpsähdin hereille keittiöstä kantautuviin ääniin. Lähdin taas katsomaan ja nyt sain tyytyväisenä todeta, että oli rotta nätisti häkissä! Mutta oli keskiyö, eikä minua todellakaan innostanut ajatus rotan hävittämistä siihen aikaan. En kuitenkaan halunnut jättää otusta asuntoonkaan. Niinpä nostin häkin asunnon ulkopuolelle ja päätin jättää lopputyön aamuun.

Aamulla herättyäni ja puettuani lähdin katsomaan, mitä rotalle kuuluu. Häkki oli hieman siirtynyt ja oli nyt aivan oveni edessä - hyvässä vartioinnissa! Koby-kissa nimittäin makasi häkin vieressä tuijottaen keskittyneesti häkissä kyyhöttävää rottaa. Piti ihan kamera hakea ja ikuistaa tämä näky ennen kuin oli aika tarjota häkin vartijalle aamiainen… Vein häkin nurmikentän keskelle Kobyn seuratessa kannoilla. Kentällä avasin häkin ja rotta kirmasi innoissaan vapauteen. Iloa riitti erittäin lyhyen hetken, sillä Koby hoiti hommansa kympin arvoisesti. Alta aikayksikön rotta riippui avuttomana tyytyväisen Kobyn suussa. Katselin, kun Koby löntysteli saaliinsa kanssa kohti luokkaani, missä sen pennut ovat ja kädet kyynärpäitä myöten ristissä toivoin, että Koby EI veisi saalista pennuille. Suureksi helpotuksekseni ei vienyt vaan söi sen ihan itse.

Rotanvartija Koby.
Koby the rat guard.

 Tämän rotan jälkeen jo melkein kuvittelin, että välikaton asukit olisi nyt hävitetty. Mutta mitä vielä! Hyvin nopeasti kävi selväksi, että asukkeja on lisää. Istuskelin taas keittiön pöydän vieressä, kun reiän tuntumasta alkoi kuulua niin tuttua juoksentelua. Katsoin ylös ja näin, kuinka kaksi rottaa juoksi putken päällä siellä aukossa. Inho ja epätoivo valtasivat välittömästi mielen. Sota siis jatkuu! Kerran aikaisemmin olin nostanut Kobyn ylös välikattoon tuosta aukosta, mutta se ei siellä viihtynyt kuin hetken. Nyt pistin Taron ja Beanin asialle, mutta nekään eivät siellä pysyneet. Ilmeisesti ne eivät pääse pidemmälle välikatossa, vaan siellä olevat reiät ovat vain rottien kuljettavissa. Seuraavaksi harkitsin liima-ansojen virittämistä sinne ylös, mutta totesin, että siellä ei ole oikein sopivaa paikkaa niille. Toki voisin pyytää miehiä pistämään tuon aukon umpeen (itse asiassa heidän olisi pitänyt tehdä se jo kauan sitten), mutta sitä ennen haluaisin päästä niistä rotista siellä eroon! Ainoa vaihtoehto taitaa olla rotanmyrkky. Siinä on vaan se ikävä mahdollisuus, että joku raato jää minun asuntoni kohdalle ja alkaa haista siellä… Mutta taidan ottaa sen riskin, jollei jollakulla ole tarjota parempaa vaihtoehtoa!

Seuraavaa rottaa odotellessa...
Waiting for the next rat...

Aikaisemmin en ole antanut kissojen olla yötä sisällä, mutta nyt tuntui jotenkin turvallisemmalta nukkua, kun on kissavartio rottien varalta. Ensimmäisellä kerralla Taro oli yksin yötä kanssani ja yö meni hienosti ilman mitään ongelmia. Toisella kerralla Bean jäi myös yöksi sisään. Jossain vaiheessa aamuyötä heräsin ja olin haistavinani kissankakan hajua. Yritin kovasti löytää hajun alkuperää, mutta en löytänyt. Myöhemmi heräsin uudelleen, kun tuli itselle tarve käydä vessassa. Ja kappas vaan, siellä vessan lattialla se kakkakasa komeili! Ei ollut kisu osannut pyytää ulospääsyä, mutta oli se fiksu ollut, kun oli vessaan osannut mennä! :D Ja kakka oli ihan paljaalla lattialla eikä kummankaan maton päällä. Siivosin kakan pois ja laitoin kissat ulos, ennen kuin jatkoin itse uniani.

Pienet kissan pennut luokassani ovat nyt kuusi viikkoa vanhoja. Niiden kasvua on ihana seurata! Nyt ne leikkivät kovasti ja juoksevat ympäri luokkaa. Ja kuten asiaan kuuluu, nekin ovat alkaneet pissiä ja kakata. Koska haluan tarjota niille turvallisen kasvuympäristön en halua laittaa niitä vielä minnekään ulos, mutta en kuitenkaan halua luokkani haisevan, kun pennut pissivät lattialle. Niinpä ostin kissanhiekkaa ja aloin opettaa pentuja asioimaan hiekkalaatikolla. Kun laitoin Miirun ensimmäistä kertaa laatikolle, se onneton alkoi välittömästi syömään kissanhiekkaa!!! Yritäpä siinä sitten saada pentu tajuamaan, että ei se ole ruokaa vaan vessa… Viiru selvästikin hoksasi laatikon käyttötarkoituksen paremmin, kun näin sen seuraavana päivänä kyykkivän laatikolla ihan oikealla asialla. 

Vaikka laatikkoa olikin siis jo käytetty ihan oikeaan tarkoitukseen, yhtenä päivänä löysin pennut nukkumasta hiekkalaatikosta! Sen sijaan Miirulla on selvästikin vaikeuksia ymmärtää hiekkalaatikon oikea tarkoitus. Kerran näin, kun Miiru alkoi ”kaivaa” lattiaa ja kyykistyi pissiäkseen. Nappasin pennut syliin ja laitoin laatikolle. Se ei jäänyt siihen. Hetken päästä se kaapi uudelleen ja kyykistyi ja toistin saman kuvion. Vieläkään ei pentu pissinyt laatikkoon. Kolmannella kerralla hätä oli jo ilmeisen suuri, sillä kun nappasin pennun käteen ja nostin laatikolle, Miiru oli jo ehtinyt alkaa pissiä. Nyt se jäi laatikolle toimittamaan asiansa loppuun. Jostain syystä pennut ovat ottaneet luokan yhden nurkan ”vessakseen”. Hiekkalaatikko on siellä samassa nurkassa, mutta lattialle näyttää olevan mukavampi pissiä. Laitoin nurkkaan ison pahvin, joka aina välillä on märkä. Elän kuitenkin toivossa, että kyllä nuo vielä oppii…

Hiekkalaatikon väärinkäyttöä...
Misuse of the cat littering box...

Kaiken leikkimisen ja kouluttamisen keskellä pieniä kisuja tietysti nukuttaa vielä kovasti. Tuntuu niin älyttömän ihanalta, kun pienet tulee jalkoihin maukumaan ja kun ne nostaa syliin, kohta ne nukuu siinä niin luottavaisina. Viikonlopun jälkeen huomaa hyvin, että pennuilla ei ole ollut ihmiskontakteja, kun ne pakittavat karkuun, mutta kauaa ei tarvitse luokassa olla, kun ne tulevat jalkoihin pyörimään. 

Viiru ja Miiru syliin sammuneina. <3
Viiru and Miiru sleeping on my lap. <3

Tällä viikolla olen vihdoin päässyt nauttimaan siitä, mitä olen pitkään kaivannut - lenkkiseurasta! Löysin Afekesta hengenheimolaisen, joka tykkää myös liikkua säännöllisesti. Niinpä päätimme lyödä hynttyyt yhteen tällä saralla ja laajentaa hieman liikkuma-aluettamme. Kävimme jo kertaalleen kiipeämässä Sokens Ridgelle yhtenä iltana töitten jälkeen, mutta ennen auringonlaskua. Vieläkään ei ollut niin paljoa aikaa, että olisin päässyt etsimään ne kaksi viimeistä geokätköä, mitkä saaren viidestä on vielä hakematta, mutta tulevana viikonloppuna sen pitäisi onnistua. Kyllä tuntui niin hyvältä haastaa itseään pitkästä aikaa kiipeämällä tiukkaa mäkeä. Mutta ei muuten tuntunut ollenkaan yhtä kovalta kuin ensimmäisellä kerralla. Huippu tuli vastaan yllättävän pian. Arki-iltana harjulle oli tungosta. Vastaantulijoita ja ohikulkijoita oli hämmästyttävän paljon. Paikka on selvästikin suosittu ulkoilijoiden ja kuntoilijoiden keskuudessa. Meidän suunnitelmamme on, että kerran viikossa vähintään harjulle kiivetään ja jos tuntuu siltä että useamminkin voisi kiivetä, niin sitten kiivetään. Muuten käydään radalla tai jossain muualla kävelemässä.

Pitkän jahkailun jälkeen sain vihdoin myös teetettyä itselleni perinteisen paikallisen mekon, mumun. Löysin kivan kankaan, jonka vein Frankyn äidille, jonka serkku ompeli mumuni. Valitsin mallin Frankyn äidillä myynnissä olleista mumuista. Kun mumu oli valmis, se oli aivan liian pitkä. Niinpä se lähti takaisin lyhennettäväksi. Kun se tuli takaisin, se oli reippaasti lyhyempi kuin oli ollut puhetta. Mutta oli se silti vielä ihan hyvän pituinen. Kun sitten puin mumun sapattina päälleni kirkkoa varten huomasin (hieman liian myöhään, sillä olin jo matkalla kirkkoon), että mekosta oli toisessa kyljessä sauma ratkennut. Hieman tarkemmin asiaa tutkittuani totesin, että ei se mitään ratkennut ollut, siinä oli taskun paikka, mutta tasku vaan puuttui… Täytyy siis kiikuttaa mumu vielä kertaalleen fiksattavaksi… Nyt ei ollut aikaa lähteä enää vaihtamaan asua, mutta onneksi käsilaukusta löytyi hakaneula ensiavuksi.

Mä ja mun uus mumu.
Me and my new mumu.

Lentopalloa ja leirielämää

Ura lentopallovalmentajana on sitten korkattu! :D Ja hienosti se alkoikin! Oli kyllä syytäkin, sillä turnauksen avajaispäivän takia jätin väliin retken Manta Roadille. Valinta oli kiperä, mutta lopulta päädyin siihen, että mantoja pääsen katsomaan myöhemminkin. Hieman olin kyllä yllättynyt, kun avajaiset olivat alkamassa, mutta paikalla ei ollut kuin kolme nais- ja kaksi miesjoukkuetta. Olin kuvitellut turnauksen hieman isommaksi... Mutta näillä mentiin. Avajaisseremonioiden jälkeen arvottiin ottelujärjestys naisjoukkueiden osalta. Meille sattui se arpa, jolla pelattiin kaksi peliä ensimmäisenä sunnuntaina ja kahtena seuraavana sunnuntaina molempina yksi peli. Pelaamme siis kahdesti molempia joukkueita vastaan. Hieman tuo minua harmitti, sillä yksi avauskuusikkomme jäsen oli sairaana, eikä varamiehistössä ole yhtään hyvää korvaajaa. Valmentajana piti sitten tehdä päätös, kenet laitan kentälle.

Ensimmäinen pelimme oli etukäteistietojen mukaan kovinta joukkuetta vastaan. Jostain meidän tytöt sai hyvän draivin päälle ja kaikkien yllätykseksi (eikä vähiten minun) voitimme pelin suoraan erin 2-0. Siitä oli hyvä aloittaa turnaus! Toinen peli sitten kyllä pudotti takaisin maan pinnalle. Liekö tytöt niin tuudittautuneet hyvänolontunteeseen voiton myötä, mutta nyt he pelasivat surkeasti! Eniten harmitti se, että vastustajakin pelasi surkeasti ja olisi ollut ensimmäisen pelin meiningillä täysin voitettavissa. Toivottavasti tytöt ottivat tästä opikseen ja seuraavassa kohtaamisessa pelaavat omalla tasollaan! 

Joukkueeni CTS Angels.
My team CTS Angels.

Samainen sunnuntai toi mukanaan jälleen yhden huikean hienon yllätyksen. Aamupäivällä ennen peliä sain viestin Afekelta, joka oli ostamassa vararehtorin autoa. Vararehtorin perhehän lähti Jenkkeihin jo pääsiäisenä Candicen terveydentilan takia. Mvp jätti auton avaimet Kenille, jonka piti toimittaa ne Afekelle, kun Afeke palaa matkaltaan takaisin Pohnpeille. Sattui kuitenkin niin, että Ken lähti itse matkalle ennen kuin Afeke palasi ja hän pyysi minua luovuttamaan avaimet Afekelle kun hän palaa. Kun Afeke tuli hakemaan avaimet ja auton campukselta, hänellä oli kuski (Sevil) tuomassa hänet perille. En tuntenut kumpaakaan naisista ennestään, mutta kun tervehdimme, Sevil totesi muistavansa minut. Hän oli ollut paikallisessa ravintolassa yhtenä sunnuntaina, kun kävimme Kenin kanssa siellä syömässä. Ken tunsi kaikki ravintolassa silloin olleet asiakkaat ja niinpä kun astuimme ovesta sisään, kaikki moikkasivat meitä ja me tietysti takaisin - minäkin, vaikka en kaikkia tuntenutkaan. Osan tunsin, osan tiesin ulkonäöltä, kuten Amerikan suurlähettilään, joka istui yhdessä pöydässä jonkun toisen naisen kanssa. Ken kuvitteli, että minäkin tunsin kaikki paikalla olleet, eikä siksi esitellyt minua suurlähettiläälle seuralaisineen. Nyt selvisi, että Sevil oli tuo seuralainen. He olivat kuulemma ihmetelleet, miksi Ken ei ollut esitellyt minua heille.

Sevil ja Afeke osoittautuivat aivan ihastuttaviksi ihmisiksi! Meidän juttutuokiosta ei tahtonut tulla loppua ollenkaan. Lopulta naiset kutsuivat minut päivälliselle pelien jälkeen, jotta voimme jatkaa juttua. Ennen päivällistä kävimme yhdessä reippailemassa urheilukentällä. Oli huomattavasti mukavampi kiertää rataa porukalla kuin yksin. :D Siinä tuli monta monituista asiaa höpistyä samalla ja oli aivan ihanaa tajuta, että olin jälleen kahta ystävää rikkaampi! Kun puhuimme seuraavan viikonlopun suunnitelmista ja kerroin, että koulun väki on menossa saareen, naiset innostuivat kovasti ja kysyivät, voisivatkohan he liittyä joukkoon. Lupasin kysyä rehtorilta asiaa.

Niinhän se "lupa" rehtorilta irtosi ja innoissani ilmoitin asiasta Afekelle. Selvisi, että Afekella oli työpaikan väen kanssa oma päivän saariretki lauantaille ja Sevililläkin oli sitoumuksia sekä perjantai-illaksi että lauantaiaamuksi, mutta Sevil oli halukas liittymään seuraamme lauantaina iltapäivällä, jos vaan saisi venekyydin järjestettyä. Se järjestyi helposti, joten Janethilta lainasin riippumaton Sevilille, jolla ei sellaista ole. Muutenkin Sevilillä ei ole enää juurikaan tavaroita täällä, sillä hänen työpaikkansa siirtyy Salomon saarille toukokuun lopussa. Toisaalta niin kurjaa, kun on juuri löytänyt uuden ystävän ja tietää hänen lähtevän pian, mutta vielä meillä on aikaa nauttia jäljellä olevista viikoista!

Alkuperäisen suunnitelman mukaan saariretken piti suuntautua Long Islandille. Tätä retkeä olen odottanut niin paljon ensimmäisen reissun jälkeen! Mutta niin ne suunnitelmat taas muuttui. Meidän senioriluokka kun oli menossa perinteiselle kevätretkelleen juuri kyseiselle saarelle samana viikonloppuna. Jostain kumman syystä me emme halunneet samaan saareen heidän kanssaan... Piti siis kehittää suunnitelma b. Päädyimme Black Coral-saareen, joka oli minun ensimmäinen saareni täällä. Toinen reissu jäikin väliin vatsataudin takia. Saari ei ole minun suosikkisaareni, mutta kun luvassa on viikonloppu riippukeinussa, mikä tahansa (tai ainakin melkein) kelpaa!

Ai että miksi saaren nimi on Black Coral...?
Do you need to ask why the name of the island is Black Coral...?

Näillä pikkusaarilla ei oikeasti ole mitään muuta tekemistä kuin rentoutua riippumatossa, uida/snorklata ja syödä. Ja tietysti ulkoiluttaa kameraa... :D

Kaiken karuuden keskeltä pilkistää aina jotain uutta.
Even in the middle of the all barrenness there is something new growing.

Tämän näköistä rapua en ennen ollutkaan vielä nähnyt.
This kind of crab I haven't seen before.

Leirikeittiö.
Camp kitchen.

Oli jännä huomata, miten pienellä saarella sääolot voivat olla täysin toisenlaiset kuin edellisellä kerralla. Lokakuussa saaren avomeren puoli oli todella tuulinen ja rantaan löi valtavat aallot. Nyt saaren isäntäväki oli muuttanut asumaan tuolla puolen saarta. Kun ihmettelin asiaa isännälle, hän kertoi, että toisella puolella tuli kylmä. Olin aivan ihmeissäni, sillä tämähän oli se "kylmä" ja tuulinen puoli saaresta. Nyt huomasin hyvin pian, että toden totta, tällä kertaa tämä olikin se tyynempi puoli. Aallot olivat hyvin pienet ja tuulta ei juurikaan tuntunut. Toisella puolen saarta (sillä puolen missä me yövyimme) puolestaan oli ihan kunnolla tuulista. Tuulen suunta oli siis muuttunut vuodenajan myötä.

Auringonlaskut ovat aivan erottamaton osa saariviikonloppuja!
Sunsets are inseparable part of island weekends!

Riippumatossa nukkumisesta on tullut suorastaa juhlaa minulle! Nautin suunnattomasti öistä riippumatossa. Jostain kumman syystä nyt ensimmäisenä yönä nukuin kuitenkin huonosti. Olin hereillä välillä pitkiä aikoja ja heräilin vähän väliä. Kun lopulta alkoi olla jo valoisaa, päätin lähteä pistäytymään "pihan perällä". Kun kömmin ulos majasta tajusin auringon olevan juuri nousemassa. Niinpä nappasin kameran ja vessan sijasta päädyin kuvaamaan elämäni ensimmäistä auringonnousua. Tälläinen aamu-uninen ihminen kun ei ole tavallisesti koskaan auringonnousun aikaan hereillä... Totesin, että en ollut edes ainoa, joka oli siihen aikaan hereillä. Pojat olivat jo virittelemässä nuotiota ja etsimässä aamupalaa.

Sieltä se aurinko nousee...
Sun is rising...

Saatuani auringonnousun kuvattua ja vessareissun tehtyä, palasin riippumattoon makoilemaan ja onnistuin vielä nukahtamaan ja nukuinkin hyvän tovin. Vasta kymmenen aikaan kömmin uudelleen ulos etsimään aamiaista ja tekemään aamukävelyn saaren ympäri. Jotenkin huvittavaa, kun saari on oikeasti niin pieni, että sen ympäri kävelee muutamassa minutissa.

Sevil saapumassa saarelle.
Sevil coming to the island.

Venekyydissä saarelle tuli myös pieni koiranpentu, joka ihastui oitis jalkaani. :D
Little puppy came by boat also. He was thrilled about my foot. :D

Koralli - ei musta!
The coral - and it's not black!

Saaren isäntäväki.
Hosts of the island.

Sevilin saavuttua ja asetuttua saarelle yksi ensimmäisiä tehtäviä oli päästä pulahtamaan mereen. Lainasimme Shellyltä snorlausvälineet Sevilille ja lähdimme tutkimaan pinnanalaista elämää. Tällä kertaa kahden saaren väliin jäävä kanaali oli turvallisempi kuin edellisellä kerralla, joten nyt lähdimme tutkimaan sitä. Hait ja kilpikonnat jäi nyt näkemättä, mutta yhden pienen, pohjahiekan (valkoisen) värisen rauskun onnistuin näkemään muiden tavallisempien, värikkäiden kalojen lisäksi.

Lilluttuamme riittävästi meressä siirryimme kameran ulkoiluttamisosioon. Kaksin sen ulkoiluttaminen olikin taas ihan erilaista. Vihdoin sain taas kuvia itsestänikin! Tuli siinä siis kiipeiltyä puuhun ja keinuttuakin ihan vaan kameran takia. Ja taas kerran tuli ikävä geokätköjä! Olis niin kiva kiipeillä puissa kätköjä etsimässä...

Ei hassumpi paikka keinua!
Not bad place to swing!

Meidän "maja" eli viikonloppukoti.
Our hut or weekend home.

Niinhän siinä tietysti kävi, että kun kaksin kameraa ulkoilutimme ja tarpeeksi monta selfietä napsimme, nälkä kasvoi syödessä... Piti siis etsiä se kuuluisa "joku muu" ottamaan muutama kuva meistä yhdessä. Kuvaajan valinta oli helppo, sillä mukana oli Alex, joka on (puoli)ammattilaiskuvaaja. Alexin kotisivut.

Kylläpä naiset näyttää kauniilta, kun kuvaaja osaa hommansa. :D
How beautiful the ladies are when the photographer knows how to take photos. :D

Toisen illan auringonlasku.
Sunset of the second night.

Toinen yö tuli nukuttua jo huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen. Vaikka tänä yönä joutui hieman taistelemaan vilua vastaan! Kummallista, että lämmintä oli taatusti yli 25 astetta, mutta silti meinas viluttaa... Tuuli teki tehtävänsä. Onneksi käden ulottuvilla oli sen verran lämmikettä, että vilu ei päässyt liikaa yllättämään.

Sunnuntaina kotimatkalla alkoi sataa. Siihen on täällä tottunut, että sade voi yllättää milloin vain, mutta kun istuu pienessä veneessä merellä ja sade alkaa piiskaamaan kunnolla, niin sen muuten tuntee! Kuin pieniä neuloja olisi kasvoille iskeytynyt. Sevilillä oli pyyhe esillä ja hän pystyi piiloutumaan sen sisään ja välttämään näin kivuliaat vesipisarat.

Ensimmäistä kertaa saariretken jälkeen ei tarvinnut odottaa kyytiä, kun Sevilillä oli auto rannassa odottamassa. Muut jäivät odottelemaan noutajaa, eikä kukaan tarttunut tarjoukseen hypätä Sevilin autoon. Ensimmäistä kertaa elämässäni istuin näin diplomaattiauton kyydissä. Sevil on WHO:n hommissa ja hänellä on käytössään diplomaattiauto.

Ihanan rentouttavan viikonlopun jälkeen oli hyvä suunnata seuraavaan lentismatsiin. Vastassa oli joukkue, jonka olimme viimeksi voittaneet. Tiedossa oli tiukka matsi! Tytöt aloittivat hienosti, mutta sitten vastustajan valmentaja teki meille kohtalokkaan vaihdon. Kentälle tuli Kayla, joka käytännössä yksin nuiji meidän tytöt maanrakoon. Peli oli silti tiukka ja tosi hyvätasoinen. Tytöt pelasivat hienosti, mutta Kayla vaan oli liian kova vastus.

Valittuja paloja arjesta

Viimeisimmistä postauksista voisi saada käsityksen, että elämä täällä on yhtä juhlaa ja hienoja paikkoja. Niitäkin onneksi on, mutta enimmäkseen sitä perusarkea täällä eletään ja siihen mahtuu monenlaisia pieniä ja välillä isompiakin niin kivoja kuin vähemmän kivoja asioita. Onneksi suurin osa on niitä kivoja asioita, niin ne ikävämmätkin jaksaa ottaa positiivisin mielin vastaan.

Pitkin matkaa olen kirjoitellut noista pienistä ihanista kissanpennuista, jotka ovat nyt jo kasvaneet kovasti. Viidestä pennusta enää kaksi, Taro ja Bean, on campuksella. Yksihän kuoli tapaturmaisesti jo ihan pienenä ja kaksi vain katosi muutama viikko sitten. Lopulta niidenkin kohtalo sitten selvisi. Yksi oppilaani kertoi, että toinen kadonneista pennuista on hänen isoäidillään. Hyvä niin. Toinen, minun oma Muru, puolestaan jäi Nolin auton alle ja kuoli välittömästi. Kurjaa, mutta onneksi sen ei tarvinnut kitua. Etenkin Taro on ottanut tehtäväkseen maukua säännöllisesti oveni takana ja pyytää ruokaa. Harvoin minulla on mitään oikeasti kissalle mieluista ruokaa, mutta leipää on pakkasessa aina. Sitä usein sitten Tarolle annan ja se syö hyvin ahnaasti. Sääliksi käy pientä, kun se yrittää päivittäin löytää jotain syötävää.

Taro oli pennusta toinen, joka pienenä ei uskaltanut tulla lähellekään ja lähti aina karkuun, jos sitä yritti silittää. Nyt siitä on tullut aivan ihana sylikissa - kirjaimellisesti. Syötyään se usein hyppää syliin ja käpertyy siihen nukkumaan kehräten tyytyväisenä.

Pentujen emo, Koby, vieroitti edelliset pentunsa hyvin tehokkaasti pian joulun jälkeen, kun campuksen kolli kiimassaan päätti ottaa Kobyn kohteekseen. Niinpä tiedossa oli lisää pentuja. Kobyn vatsa kasvoi kasvamistaan ja yhtenä päivänä kesken koulupäivän Koby ilmestyi pitkästä aikaa minun luokkaani rikkinäisestä ikkunasta ja alkoi tutkia paikkoja ahkerasti. Se yritti avata kaappeja ja mourusi. Tiesin heti, että synnytys on lähellä. Niinpä toin luokkaan pahvilaatikon, laitoin sen sivupöydän alle ja rakensin sen ympärille vanhoista sohvatyynyistä näkösuojaa. Illalla kävin vielä katsomassa, onko Koby luokassa, mutta se ei ollut. Seuraavana aamuna töihin mennessäni Koby oli pesässään kahden vastasyntyneen pennun kanssa! Jännityksellä jäin seuraamaan, tuleeko pentuja vielä lisää, mutta ei (onneksi) tullut. Nämä kaksi uutta tulokasta sulattivat saman tien sydämeni. Aivan ihania pieniä! Niitä on niiiiiin ihanaa seurata päivittäin. Kuinka silmät aukesivat, miten ne kellivät laatikossa selällään!!! uinumassa ja miten ne vähitellen ovat alkaneet leikkiä keskenään.

Viiru ja Miiru vastasyntyneinä.
Newborn Viiru and Miiru.

Miiru päivän vanhana.
One day old Miiru.

Otetaanpa rennosti... Ikää kolme viikkoa.
Let's relax... Three weeks old kittens. 

Vähän on niitä asioita, joita Suomesta todella kaipaan, mutta yksi nousee ylitse muiden päivittäin. Täällä ei voi noin vain lähteä kävelylle luontoon tai edes kaduille. Luontoon siksi, että saisi olla jatkuvasti maksamassa maanomistajille heidän maidensa käytöstä ja kaduille siksi, että siellä saa varoa jatkuvasti koiria. Ja niitä on paljon! Suurin osa on ihan harmittomia, mutta valitettavasti mukaan mahtuu niitä, jotka käyvät kimppuun. Pitkään kipuilin tuon ongelman kanssa ja kaipasin päästä kävelylle säännöllisesti. Kukaan campuksella ei tuntunut olevan innokas lähtemään seuraksi (ja turvaksi - kaksin tai useamman kanssa liikkuessa on helpompi puolustautua koiria vastaan) kuin vain satunnaisesti, joten oli pakko löytää joku ratkaisu ongelmaan. Liikumaan oli pakko päästä. Muutaman sadan metrin päässä campuksesta on urheilukenttä, jossa monet paikalliset ja muutkin saarella asuvat käyvät ihan vaan kävelemässä kenttää ympäri. Toki siellä käydään myös juoksemassa ja harrastamassa muutakin liikuntaa. Kentän ympäri kiertäminen ei houkutellut yhtään, mutta kun muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan, päätin liittyä rataa kiertävien joukkoon. Siellä olen nyt käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti ja nauttinut ainakin liikkumisesta ja auringosta.

Maaliskuussa Fb:ssä oli kyykkyhaaste, johon tartuin, Tosin otin varaslähdön ja aloitin heti kun haasteen huomasin. Oli hauskaa huomata, että niin vaan sen 250 kyykkyä kuukauden treenaamisen jälkeen pystyi tekemään ihan helposti. Syväkyykkyyn mun koivet ei taivu, mutta tehokasta tuo tuntui olevan joka tapauksessa! Nyt olen yrittänyt jatkaa kyykkytreeniä vähän eri muodossa. Törmäsin artikkeliin, jossa sanottiin, että syväkyykkyyn pitäisi jokaisen pystyä. Siinä myös opastettiin, miten sitä voi opetella, jos jalat ei anna periksi kyykkyyn menoa. Olen nyt istuskellut lähes päivittäin selkä seinää vasten syväkyykyssä ja yrittänyt opettaa koipiani tottumaan tuohon asentoon. Josko sitä vaikka joskus sitten pystyisi "istuskelemaan" kyykyssä ilman seinän tukeakin.

Toinen hieno lisä arkeen on ollut lentopallo! Filippiiniläinen ystäväni Janice keräsi joukkuetta filippiinojen vuotuiseen lenttisturnaukseen ja pyysi minutkin mukaan, kun kuuli, että osaan pelata. Joukkueessa saa olla korkeintaan kaksi ei-filippiinoa, joista vain yksi saa olla kerrallaan kentällä. Lisäksi joukkueeseen saa kuulua kaksi puoliksi filippiinoa, jotka saavat pelata myös samaan aikaan. Olin ihan innoissani, kun pääsin pitkästä aikaa pelaamaan! Edellisen kerran olin koskenut lentopalloon Fidzillä yli vuosi sitten. Hyvin pian treenien alettua Janice ilmoitti, että he haluavat minut myös joukkueen valmentajaksi. Heh, mikäs siinä. Hupaisaa. Minä filippiinojen lenttisjoukkueen pelaajavalmentajana! :D Kieltämättä tytöt/naiset kaipaavat jotakuta hieman tsemppaamaan ja antamaan vinkkejä. Mielenkiinnolla odotan, millainen turnaus sitten on. Kauaa ei tarvitse odottaa, sillä se alkaa huomenna.

Viikonloppurutiinit ovat (valitettavasti) viimeaikoina hieman muuttuneet. Pitkään meillä oli tapana aina jumiksen jälkeen syödä porukalla nyytärimeiningillä Mrs. V:n ja Nolin luona. Välillä lähdimme Causewaylle picnikille nauttimaan ruuan lisäksi raikkaasta merituulesta, joka vilvoittaa mukavasti muuten kuumana päivänä. Nämä yhteiset ruokailut loppuivat kuin seinään, kun Mrs. V:lle ja Janethille tuli erimielisyyttä palkanmaksusta ja Mrs. V lopetti Janethille puhumisen. On niin surullista seurata vierestä, kuinka kaksi loukkaantunutta ihmistä ei pysty nielemään ylpeyttään ja sopimaan. 

Viimeinen yhteinen ateria. Huomaa takakonttien käyttö!
Our last meal together. Notice use of the trunk!

Ruuan kanssa täällä joutuu välillä käyttämään mielikuvitusta, että tulisi syötyä muutakin kuin papuja ja linssejä (joihin meinaa jo vähän kyllästyä). Valikoimat kaupoissa kun ovat mitä ovat. Silloin harvoin, kun jostain onnistuu löytämään vaikkapa avokadoja, niitä tulee haalittua kerralla enemmän. Kun ensimmäistä kertaa törmäsin torilla paikallisiin avokadoihin, jätin ne ostamatta, sillä ne olivat aivan vihreitä. Seuraavalla kerralla Janeth vakuutti, että kyllä ne kypsyvät viikon sisään. Päätin kokeilla. Ei mennyt montaa päivää, kun vihreä alkoi muuttua syvän punaiseksi. Lopullinen väri oli kaunis tumma punainen. Hedelmäliha itse on huomattavasti vaaleampaa kuin mitä Suomessa on tottunut näkemään, mutta hyviä nuo joka tapauksessa ovat. Valitettavan harvoin avokadoja onnistuu mistään löytämään, mutta aina kun niitä näen, ostan yleensä kaikki jäljellä olevat. Kun sitten päivänä eräänä huomasin kaupan hyllyssä ranskankermapurkkeja, oli ilo ylimmillään ja seuraava menu selvä: Haystack! Nyt pääsi pavut hyvään seuraan lautaselle nachojen, kurkun, paprikan, cuacamolen ja ranskankerman kanssa. Nam!

"Heinäkuorma"
"Haystack"

Työrintamalla sain hyvästellä taas yhden oppilaani. Tokaluokkalainen poika oli saavuttanut luokkansa tason eikä enää tarvinnut minua. Pojan myötä vapautui aikaa muille ja laitoinkin lukujärjestykseni uusiksi viimeiseen neljännekseen. Nyt päätin panostaa pienempiin oppilaisiin (1. - 3.-luokkalaisiin) henkilökohtaisesti ja järjestin jokaiselle vähintään kaksi kertaa viikossa yksityisopetusta. Hyvin pian tämän aloitettuani totesin, että näin tulen jatkossakin toimimaan. Edistyminen on niin paljon nopeampaa näin. Eikä kenenkään tarvitse odotella, kun toinen takkuaa oman lukemisensa kanssa. Tuskinpa enää loppuvuoden aikana ketään oppilaistani "potkin pois", mutta tiedän jo nyt, että syksyllä en enää heitä kaikkia tule oppilaikseni ottamaan.

Täällä synttärit tuntuvat olevan iso juttu. Oppilaat (tai siis heidän vanhemmat) tarjoavat koko luokalle kakkua, jäätelöä, pizzaa, kuppikakkuja tai/ja jotain muita leivonnaisia. Yhtenä päivänä yhden minun oppilaani mummi (jonka kanssa tyttö asuu ja jota kutsuu äidiksi) tuli koululle isojen kantamusten kanssa. Hän kertoi olevan tytön syntymäpäivä. Hän vei kantamukset tytön luokkaan. Vähän myöhemmin mummi ilmestyi minun luokkani ikkunan taakse ja viittoi minut ovelle. Siellä hän tarjosi minullekin kuppikakkuja. Tuntuu tosi mukavalta, kun näkee ja saa kuulla jonkun arvostavan minun tekemääni työtä ihan oikeasti. Tämä mummi on tosi mukava ja niin kiitollinen, kun olen avittanut hänen suojattiaan lukemisen tiellä.

Yhtenä päivänä minulle ilmestyi tällainen oppilas nelosluokkalaisten joukossa. :D
One day I got this kind of student with other fourth graders. :D

Hiihtolomaa ei täällä trooppisissa oloissa tunneta, mutta pääsiäisloma oli viikon pituinen. Loman alkajaisiksi piti käydä hieman taas keventämässä oloa kampaajalla. Edessä oli pulma: mistä löytäisi uuden, hyvän kampaajan? Koska niin tuttu autottomuusongelma vaivaa niin usein, päätin testata lähikampaajan, joka on lähes heti campuksen portin ulkopuolella. Kampaamo oli pieni, yhden hengen yritys. Astuin ovesta sisään pieneen huoneeseen. Siellä oli paikan omistaja yksin. Pääsin saman tien käsittelyyn. Kampaaja kyseli tarkasti, mitä  haluan. Kuultuaan toiveeni hän näytti muutaman kuvan yhdestä asiakkaastaan, jolle oli myös leikannut lyhyet hiukset. Pidin kovasti lopputuloksesta ja sanoin, että saa leikata samalla tavalla. Otin lasit pois ja kampaaja alkoi työhön. Koska olen ilman silmälaseja lähes puolisokea, en näe peilistä, millaista jälkeä kampaaja tekee. Kun lopulta laitoin lasit takaisin ja näin hiukseni, piti hetki totutella näkemääni... Josko edellinen leikkasi hitusen turhankin lyhyeksi, pisti tämä vielä paremmaksi! Kuten kuvasta näkyy...

Hetken aikaa tuntui, että vaikka lyhyestä tykkään, niin nyt meni ehkä vähän turhankin lyhyeksi, mutta kun toisilta alkoi tulla kommentteja tyyliin: "Tykkään tosi paljon", aloin vähitellen itsekin tykkäämään tosi paljon. Ihanan huoleton ja kevyt!

Pääsiäinen ja synttärit Ant Atollilla

Aina toisinaan sattuu niin, että synttärit osuu pääsiäiseen. Niin kävi taas tänä vuonna. Jos viime vuonna oli mukava paikka (Bali) juhlia synttäreitä, niin ei ollut nytkään puitteissa valittamista. Ant Atolli on ehdottomasti toinen mun suosikki saarikohteista täällä Long Islandin ohella. Pääsiäisen kunniaksi meillä oli mahdollisuus lähteä viettämään pitkää viikonloppua atollille. Lähtö oli jo torstaiaamuna, joten luvassa oli neljä päivää ihanan rentoa saarielämää - riippumatossa nukkumista, kristallinkirkkaat vedet, lämpöä ja aurinkoa.

Edelliskerroista viisastuneena olin varautunut muonapuoleen hieman uudella tavalla. Pakastin kaiken mahdollisen etukäteen ja näin ollen sain täyttää kylmälaukkuni jäisillä pillimehuilla, leivällä, omppuhillolla pienissä annospakkauksissa ja valmiilla ruualla. Jääkaapista laukkuun meni lähinnä tuoretavaraa, kuten hedelmiä ja kurkkua sekä ensimmäisen päivän lounas, pähkinä-rusina-taateli-sekoitusta ja aamiaismyslit. Tällä systeemillä ruuat pysyivät tarpeeksi pitkään syömäkelpoisina. Vasta sunnuntaina laukun sisältö alkoi olla lämmintä. Tavallisen viikonloppureissun eväät pysyvät siis näin hyvänä koko reissun ajan.

Matka atollille taittui samalla veneellä kuin edellisellä kerralla. Nyt merimatka vaan oli huomattavasti miellyttävämpi, sillä merenkäynti oli hyvin hillittyä. Kun viimeksi olimme täysin märkiä perille päästyämme, nyt saimme muutaman kerran pienet pärskeet päällemme ja perillä olimme kuivina. Tavarat siirtyivät nopeasti veneestä rantaan ja alkoi majoittuminen. Ripustin riippumattoni samaan majaan kuin viimeksi vararehtorin perheen kanssa ja jäin jännityksellä seuraamaan, saanko nyt seuraa. Vararehtorin perhe ei ollut reissussa mukana, sillä heidän tiensä vei Jenkkeihin Candicen terveydentilan takia. Tytöt valtasivat yhden majan, joka viimeksi oli poikien käytössä ja rehtorin perheen käytössä oli kolmas maja. Käytännössä kaikki alkoivat ripustamaan riippumattojaan taivasalle ja jättivät vain tavarat majoihin. Pojat toivat tavaransa minun majaani ja muuten sainkin sitten majan täysin itselleni.

Minun pääsiäiskoti.
My Easter home.

Tuskin olin saanut pääsiäiskotini valmiiksi, kun näin rannalla tutun hahmon. Kenhän se siellä käpötteli. Hän oli tullut saarelle päiväretkelle rauhanturvaajien kanssa. Koko viikonlopuksi hänellä ei ollut mahdollisuutta jäädä meidän kanssamme. Kenin porukka oli tullut jo aikaisemmin aamulla ja Ken oli jo ehtinyt käydä snorklaamassa, mutta oli menossa vielä uudelleen. Liityin seuraan ja kävimme tutkimassa yhden pienen koralliriutan elämää. Mitään kovin kummoista siellä ei ollut, mutta olipa ihana päästä taas pitkästä aikaa lillumaan lämpimään mereen!

Kokkailua saaren tapaan.
Cooking in island-style.

Yksi odotetuimmista hetkistä saarella on minulle aina auringonlasku. Niinpä olin hyvissä ajoin joka ilta kameran kanssa valmiina rannalla odottamassa auringon painumista meren syliin. Uskomatonta, miten upeita värileikkejä ilta illalta sai nähdä - ja joka ilta täysin erilaisia! Tällä kertaa auringonlaskujen lisäksi pääsin ihailemaan kuun nousuja. Täysikuu oli ollut juuri edellisenä päivänä, joten käytännössä kuu oli vielä täyden veroinen. Auringonnousujen kuvaaminen ei tällaiselta aamu-uniselta tahdo oikein luonnistua, mutta onneksi aina välillä pääsee kuvaamaan nousevaa kuuta. Ja kyllä sitä tulikin kuvattua.  Joten sorppa vaan, mutta tämä bloggaus sisältää auringonlaskuja ja kuunnousuja joka illalta.

Poijjaat poseeraamassa auringonlaskun aikaan.
Boys posing during the sunset.

Ensimmäisen illan kuun nousu.
First night moonrise. 

Perjantaiaamuna heräiltyäni laittauduin valmiiksi saaren ympäri kävelylle. Suurin osa tytöistä oli sonnustautunut bikineihin, joten niin tein minäkin ensimmäistä kertaa täällä. Tai jos ihan tarkkoja ollaan, sortsit kyllä pidin jalassa, mutta paidan jätin pukematta. Tuntui ihan hassulta kulkea ilman paitaa, kun on tottunut siihen, että aina on paita päällä - uidessakin. Kiertelin kaikessa rauhassa saaren pysähtyen välillä varjoon istuskelemaan ja ihailemaan (ja kuvaamaan) maisemia ja rapuja. Kun pysähtyi paikoilleen, hetken päästä ranta kuhisi rapuja. Kävellessä ne pujahtivat aina piiloon.

Nyt kun ei ollut Candice mukana saarta kiertämässä, piti hyödyntää kameran itselaukaisuominaisuutta, että sai jonkun kuvan itsestäkin. Olipas muuten hauskaa ja haastavaa yrittää saada oikeasti hyviä kuvia tällä tapaa. Aika monta kertaa sai pinkaista nopsaan kuvaan mukaan, ennen kuin alkoi tulla siedettäviä kuvia. :D

"Selfie" itselaukaisimella otettuna.
"Selfie" took by using the autotimer.

Saarikierrokselle lähtiessäni olin juuri syönyt aamiaisen ja leiriin palattuani siellä oli lounas juuri valmistumassa. Franky ja Maureen kokkailivat aina koko porukalle ruokaa, joten ilman omia eväitäkin olisi viikonlopun pärjännyt. Itse en vaivautunutkaan koko viikonlopun aikana kokkaamaan mitään, vaan nautiskelin valmiita ruokiani yhteisten aterioiden lisäksi. Saarella kun oltiin, tarjolla oli mm. takuutuoretta kalaa suoraan merestä.

Lounasaika
Lunch time.

Perjantaina lounaan jälkeen olin juuri asettunut mukavasti riippumattoon kirjan kanssa, kun Franky tuli kertomaan, että hetken päästä olisi tarkoitus lähteä käymään toisella atollin saarella (saarella, jossa he ovat joskus aikaisemmin aina yöpyneet) sekä pysähtyä snorklaamaan laguuniin johtavaan kanaaliin. Totesin, että enpä taida nyt lähteä mukaan. Riippumatto houkutti huomattavasti enemmän. Sainkin nauttia ihanasta hiljaisuudesta ja rauhasta leirissä vain parin muun leiriin jääneen kanssa.

Sininen hetki?
Blue moment?

Perjantain auringonlasku...
Friday's sunset...

ja kuun nousu.
and moonrise.

Sapattia odotin tällä kertaa kuin kuuta nousevaa (kirjaimellisesti!). Se oli synttäripäivä. Tiesin päivän olevan aivan erityinen, sillä näin ihanassa paikassa en ole koskaan ennen päässyt synttäreitä viettämään. Juhlan kunniaksi päätin snorklata hieman eri paikassa kuin aikaisemmin. Oli nousuveden aika, kun sonnustauduin mereen. Tiesin virtauksen olevan voimakas, joten päätin hyödyntää sen ja kahlasin mereen saaren pohjoisimmasta päästä voidakseni kellua virtauksen mukana mahdollisimman pitkän matkan rantaa myötäillen. Pistin maskin ja snorkkelin paikoilleen ja painoin pään veteen. Lähdin hitaasti uimaan hieman kauemmas rannasta ja samalla jutustelin hiljaa mielessä Taivaan Iskälle. Sanoin, että on niin kivaa, kun tälläkin hetkellä sai olla parhaassa seurassa snorklaamassa ja totesin, että olisi niin kivaa nähdä jotain erityistä vähän niinkuin synttärilahjana. Tuskin olin tämän ehtinyt loppuun ajatella, kun huomioni kiinnittyi minua kohti uivaan isoon kalaan. Tai niin luulin, kunnes "kala" pääsi hieman lähemmäs ja totesin, että eihän tuo mikään kala ole, se on kilpikonna! Lumoutuneena seurasin, kun konna ui suoraan minua kohti. Päästyään noin parin metrin etäisyydelle, se muutti hieman suuntaa ja ui ohitseni. Seurasin sitä koko ajan katseellani ja lähestulkoon ääneen nauroin putkeen ja huikkasin kiitokset yläkertaan. Ensimmäistä kertaa koskaan näin kilpikonnan näin läheltä meressä!

Kun konna katosi näköpiiristä, käännyin takaisin suuntaan, mihin olin matkalla. Saman tien tajusin katselevani toista konnaa, joka söi kaikessa rauhassa pohjassa lähestulkoon alapuolellani. Nyt nauroin oikeasti ääneen snorkkeliputkeen! Ja kun näin ne kaksi muuta kilpparia pienen matkan päässä olin niin kiitollinen ja onnellinen saamastani elämäni parhaasta synttärilahjasta! Hyvän tovin sain seurata pohjassa syövää konnaa ennen kuin se lähti uimaan pois. Mielettömän onnellisena jatkoin snorklausta ja hetken päästä näin vielä yhden kilpparin lisää. 

Myöhemmin illalla kerroin Frankylle kilppareista ja hän oli aidosti hämmästynyt. Hän kertoi, että yleensä nämä kilpikonnat ihmisen nähtyään uivat salamannopeasti pois ja että hyvin harvoin niitä pääsee ylipäänsä näkemään. Tämän kuultuani olin entistäkin kiitollisempi!

Tästä astelin kilpikonnien valtakuntaan. Taustalla näkyy Pohnpein saari.
The place where I went to the "kingdom of turtles". At the back you can see island of Pohnpei.

Kuvaan en kilppareita saanut, mutta jonkun kummallisen kuvaajan varjo tuli ikuistettua...
I didn't get a photo of turtles but there is a shadow of some weird photographer...

Sapatti-illan auringonlasku. Mallina Kayla.
Sabbat night sunset with Kayla.

Tim-pastori vesileikeissä. :D
Pastor-Tim and the tube. :D

Samainen auringonlasku hieman myöhemmin.
Same sunset little bit later.

Auringon laskettua jäin rannalle lukemaan iPadista hartaustekstejä. Nautin täysillä pimenevästä illasta ja luonnon rauhasta. Muut katosivat vähitellen jonnekin, joten jäin yksin rauhasta nauttimaan. Olin jo lukenut hyvän tovin, kun satuin kääntämään päätä ja näin kauempana rannalla ison tulenloimotuksen. Toiset olivat pistäneet nuotion (vai oliko se sittenkin se pääsiäivalkea?) pystyyn. Lähdin katsomaan, mitä rannalla tapahtuu. Siellä oli juuri alkamassa iltahartaus. Istahdin toisten seuraan rantahiekalle nuotion ääreen. Tim-Pastori kantoi nuotioon kuivia palmunoksia tasaisin väliajoin. Aina kun uudet oksat syttyivät tuleen, tuli roihahti oikein komeasti ja lähimpänä istuvat joutuivat vetäytymään kauemmaksi. Hartauden päätyttyä kajahti ilmoille "Paljon onnea vaan" kaikkien kolmen täällä käytetyn säkeistön voimin. Ensimmäinen on perinteinen Happy Birthday to you, toinen säkeistö kuuluu: "How old are you now" ja kolmas, se paras: "May the Dear God Bless You".

Iltanuotiolla/pääsiäisvalkealla.
Bonfire at the beach.

Vielä viimeisen illan nouseva kuu.
Moonrise of the last night.