Jouluksi kotiin?

Joulun odotuksen teki tänä vuonna erityisen jännäksi se, että pääsenkö oikeasti muuttamaan omaan asuntooni ennen joulua. Franky oli luvannut, että keskiviikkona pääsisin muuttamaan, mutta kieltämättä usko meinasi loppua jo moneen kertaan matkalla, kun seurasin töiden ”edistymistä” asunnossani. Paikallinen henkilökunta kun ei tuntunut pitävän mitään kiirettä. Kovasti he kyllä yrittivät sanoa, että kyllä minä jouluksi pääseen muuttamaan. Teot vaan eivät vahvistaneet puheita millään tapaa. Lisäksi kun tuntui, että kommunikaatio ei pelannut alkuunkaan henkilökunnan kesken. Kun joku sanoi jonkun toisen huolehtivan jostain asiasta, se toinen ei koskaan ollut kuullutkaan asiasta…

Jouluviikkoon mahtui toki paljon muutakin, kuin vain asunnon odottelua. Sunnuntai-iltana oli henkilökunnan joulujuhla (lue: syömingit). Juhla oli ilmoitettu alkavaksi kuudelta, mutta tuolloin paikalla ei ollut ketään. Kävimme taas Janethin kanssa hakemassa ravintolasta tilatut tofuannokset ja tällä kertaa olimme juuri ajoissa toteamassa, ettei muita näkynyt vielä missään. Lähdin huoneeseeni odottelemaan juhlan alkua ja joskus seitsemän aikoihin Stephanie kyseli, olenko menossa juhlaan. Se kuulemma oli alkamassa. Lähdin siis ruokalaan vain todetakseni, että siellä oli kourallinen ihmisiä. Jäin kuitenkin hengailemaan sinne ja tunnin verran vielä odottelimme, ennen kuin lopulta aloitimme. Silloinkaan tosin kaikki eivät olleet vielä paikalla. Vähitellen pöytään oli ilmestynyt melkoinen määrä syötävää. Siinä oli paikallisia ruokia, kalkkunaa, kalaa ja erinäisiä makeita herkkuja. Tavallinen lautanen tuntui onnettoman pieneltä ja monet lastasivatkin syötävää kahdelle lautaselle. Kävipä yksi vapaaehtoisista hakemassa jopa tarjottimen, jolle lastasi annoksensa…

Jouluruokaa...
Christmas food...

Joulunviettoon campukselle saapui myös muutamia vieraita. Yhden vapaaehtoisen, Emilyn, äiti tuli jenkeistä, samoin kuin yksi entinen vapaaehtoinen ja lisäksi Kosraen sisarkoululta tuli yksi vapaaehtoinen (heidän ainoa) meille jouluksi. Olin hyvissä ajoin jo kysynyt Emilyltä, josko olisi mitenkään mahdollista, että hänen äiti voisi tuoda minulle jenkeistä piparkakkumaustetta ja vaniljajauhetta, joita ei täältä saa. Olin niin onnellinen, kun sain mausteeni ja näin ollen pääsin leipomaan pipareita! Suunnittelin paistavani piparit uudessa asunnossani, että saisin sinne heti piparin tuoksua maalin tuoksun tilalle. Taikinan tein tiistaina valmiiksi, jotta se olisi keskiviikkona paistettavissa. Vaan ei tullut keskiviikkona muuttoa, kun suurin osa henkilökunnasta oli anonut päivän vapaaksi. Ei siis ollut ketään viimeistelemässä asuntoa muuttokuntoon… Franky vakuutti, että aattona pääsen muuttamaan.

Kun kerran muuttoa ei tullut, Janice kyseli, haluaisinko lähteä heidän kanssaan Nan Madolin rauniokaupunkiin. Sinne olen kovasti halunnut jo pidemmän aikaa ja nyt aukesi siis hyvä mahdollisuus. Mutta eipä mennyt ihan putkee tuo reissu. Aamusta alkaen satoi. Raunioilla vierailu sateessa ei innostanut ollenkaan. Niinpä, kun Maureen kutsui heidän kanssaan iltapäivällä häihin, tartuin tuohon kutsuun. Nan Madol olisi paikollaan myöhemminkin, paikallisiin häihin ei välttämättä toista kertaa kutsua tulisi. Häät olivat Frankyn vanhimman veljen tyttären häät. Ne pidettiin yhden paikallisen hotellin puutarhassa. Tarjoilu toimi nyyttäriperiaatteella. Franky ja Maureen veivät häihin valtavan määrän syötävää mukaan. Matka häihin taittui jo tuttuun tapaan pikkukuormurin lavalla…

Vihkimisen piti alkaa kolmelta, mutta saaren tapaan odottelimme tunnin seremonian alkua. Siinä vaiheessa, kun morsiusneidot ja sulhaspojat alkoivat astelemaan vihkipaikalle, alkoi myös sataa. Lähes koko seremonian ajan satoi. Yleisöllä oli katokset, joissa istuimme sateensuojassa, mutta itse toimitus tapahtui taivasalla, joten morsiuspari, pappi ja kaikki 14 morsiustyöttöä ja sulhaspoikaa saivat kunnon suihkun. 

Maisema oli aika kiva. :D
The view was quite nice. :D

Vihkimisen jälkeen jäimme seuraamaan, miten homma jatkuu. Ihmisiä alkoi parveilla ruokapöytien äärellä ja morsiuspari ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka ruokaa olisi ottanut. Niinpä mekin liityimme jonoon ja siinä olikin miettimistä taas, mitä pöydästä lautaselleen keräisi, kun keneltäkään ei pystynyt kysymään, mitä mikäkin oli. Otin siis varman päälle sellaisia ruokia, jotka näyttivät kasvisruuilta tai varmasti kalalta. Frankyn paistaman tonnikalat löysin Frankyn avustuksella. Ihmiset mättivät lautasilleen aivan käsittämättömiä määriä ruokaa! Ja melkoiset määrät ruokaa päätyikin lopulta jäteasioihin… 

Kuka jaksaa oikeasti syödä noin paljon...?
Who can really eat that much...?

Täkäläisen perinteen mukaan häihin kutsutaan myös kyläpäällikkö, jota kutsutaa kuninkaaksi. Näissäkin häissä kuningas oli puolisonsa kanssa paikalla. Heitä varten oli aivan oma katos, jossa oli heille oma pöytä ja tuolit. Ruokailun alkaessa naiset kantoivat kuninkaan pöytään melkoisen määrän ruokia, jotka olivat vain kuninkaan ja hänen rouvansa käytössä. Koko juhlan aikana kuningas ei poistunut katoksestaan, vaan häntä palveltiin sinne. Häät Pohnpein tapaan oli hieno kokemus kaikkineen! Tosin olin kuullut, että täkäläsiin häihin kuuluisi myös perinnetansseja, mutta niitä en nähnyt, sillä syötyämme poistuimme paikalta - kuten suuri joukko muitakin vieraita. Jatkuiko juhlat vielä, sitä en tiedä. 

Juhlien jälkeen päätin tehdä jotain muuttoni eteen. Lähdin tulevaan asuntooni tiskaamaan loput sieltä löytyvät astiat. Olin aloittanut urakkaa jo tiistaina. Kaapeista löytyi hajanainen otos erinäisiä enempi vähempi käyttökelpoisia astioita. Niinpä jouduin haalimaan lisää astioita saadakseni kasaan edes välttämättömimmät. Koulun keittiöltä löytyi uusia lautasia, kuppeja, pari tarjoilukulhoa sekä setti kattiloita ja paistinpannuja. Aterimia ei ollut, joten ne ostin kauppareissullani. Muutenkin jouduin tekemään hankintoja asuntoa varten. Piti ostaa mm. pesuaineita, siivousvälineitä, suihkuverho, mattoja, verhoja, pöytäliina ja muuta pientä oleellista. Onneksi suurimman osan koulu maksaa takaisin, koska perusasumistarvikkeet koulu tarjoaa meille vapaaehtoisille. 

Aattoaamuna heräsin aikaisin (ennen kahdeksaa) ja lähdin katsomaan, mitä asuntooni kuuluu. Suureksi helpotuksekseni pihalla näin henkilökuntaa, jonka oli määrä laittaa asunto muuttokuntoon. Mutta kun pääsin asuntoon, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Keittiö lattialla lainehti melkoinen vesilammikko! Hyvin nopeasti myös selvisi veden alkuperä. Se tuli katon läpi yläkerran asunnosta, joka toimi vierashuoneena. Joka kerta, kun siellä vedettiin vessa, puhdas vesi alkoi valua minun asuntooni. Olin jo aivan varma, että tähän tyssäsi muutto ennen joulua! Menin välittömästi Frankyn juttusille ja hän lupasi mennä tarkistamaan tilanteen. 

Itse lähdin ostoksille epätoivoisin ajatuksin. En kestänyt ajatusta siitä, että joutuisin viettämään jouluni jaetussa asunnossa. Etenkin, kun asunnolle oli tullut vielä lisää käyttäjiä… Joululoman aikana Pohnpeilla järjestetään perinteinen koko Mikronesian lukioiden välinen koripalloturnaus. Meidän koululla on kolme joukkuetta, jotka kaikki yöpyvät turnauksen ajan campuksella. Tytöt nukkuvat atk-luokassa ja pojat henkilökunnan työtilana toimivassa huoneessa. Kummassakaan ei ole vessaa tai suihkua. Joukkueet käyttivät alkuun yhden tyhjillään olevan asunnon suihkua peseytymiseen, mutta suikun lattia vuoti ja kaikki vesi valui alakertaan vararehtorin asuntoon. Niinpä suihkun käyttö loppui siihen. Piti löytää muita vaihtoehtoja. Kayla kävi tiistaiaamuna anelemassa minulta, josko pelaajat saisivat käyttää minun tulevan asuntoni suihkua. Lupasin, että he voivat käyttää sitä tiistain, mutta keskiviikkona ei enää onnistuisi, kun minä muuttaisin asuntoon. Niinpä keskiviikkona oli taas edessä uuden suihkuratkaisun löytäminen pelaajille. Nyt ei enää löytynyt tyhjillään olevia asuntoja, joten joukkueiden valmentajat kyselivät kämppiksiltään, voisivatko pelaajat käyttää vapaaehtoisten asuntojen suihkuja. Eli myös meidän asunnon. Ratkaisu ei kuulostanut hyvältä, mutta en halunnut heittäytyä hankalaksi ja kieltää heitä. Kaduin kyllä valintaani illalla, kun vielä puolenyön aikaan väkeä ramppasi meidän suihkussa…

Yksi ostoslistallani olevista asioista oli virtajohto tuliterään hellaani. Täällä kun hellan mukana (niin kuin ei minkään muunkaan kodinkoneen) ei tule virtajohtoa, vaan se pitää ostaa erikseen. Sain johdon ja kerroin Nolille, että johto on asunnossa ja odottaa vain hellan asennusta. Noli sanoi olevansa kovin kiireinen bussin korjaamisen kanssa, eikä ollut kovin innokas lähtemään asentamaan. Hänen takanaan oli myös asuntooni tuleva jääkaappi, joka vaati korjausta. Kaapin ovi kun ei pysynyt kiinni. Siitä Noli sanoi, että hän ei ehdi sitä aattona korjaamaan. Minä puolestani totesin, että jos kaappi vaan muuten toimii, voin kyllä tehdä viritelmän, että ovi pysyy kiinni, kunhan vaan pääsen muuttamaan!

Myöhemmin iltapäivällä, kun kävin katsomassa onko asunto jo muuttokunnossa totesin, että asunto oli siivottu ja muuten valmis muuttoon, mutta hella oli edelleen asentamatta, jääkaappi puuttui ja Nolia ei löytynyt mistään. Kävin pajallakin katsomassa, eikä hän ollut sielläkään. Sen sijaan siellä oli jääkaappini. Se nojaili takakenossa seinään. Päätin katsoa, miten pahasti ovi on rikki ja avasin oven. Koko ovi putosi saman tien syliini… Kyse ei siis ollutkaan siitä, että ovi ei pysy kiinni, vaan koko ovi ei ollut lainkaan kiinni!!! Jääkaappi ei ollut lainkaan käyttökelpoinen. Nyt oli jo itku tosi lähellä! Mielessäni kuitenkin päätin, että vaikka en jääkaappia saisikaan, muuttaisin siitä huolimatta. Voisin pitää ruokani vielä vanhassa asunnossa tai Janethin jääkaapissa. Lähdin siis pakkaamaan loppujakin tavaroita. Saatuani pakkaukset valmiiksi, Nolikin oli saapunut. Hän oli juuri menossa asentamaan hellaani. Sen asennettuaan hän sanoi, että jääkaappi on pajalla valmiina, mutta pitää löytää väkeä siirtämään se, sillä hänen selkä ei kestä painavien siirtelyä. Toimiston edessä oli poikia istuskelemassa ja niinpä marssin sinne kyselemään apua. Kaksi pojista tarttui toimeen ja lähdimme pajalle jääkaappia hakemaan. Jännityksellä odotin, missä kunnossa kaappi on. Ovi oli nyt paikoillaan ja se jopa pysyi kiinni! Noli oli kaikesta huolimatta ehtinyt korjata sen! 

Kun jääkaappi oli asunnossa, oli aika lähteä hakemaan ”muuttokuorma”. Miten ihmeessä sitä tavaraa on ehtinyt kahdessa ja puolessa kuukaudessa kertyä niin paljon! Tänne tullessa kun mukana ei ollut kuin yksi matkalaukku ja reppu. Nyt niiden lisäksi pakkasin kolme pahvilaatikollista, erinäisiä muovipussillisia, pari muuta kassia ja yhden kylmälaukullisen tavaraa. Aika eksoottinen oli tämä muutto, sillä muuttoauton virkaa toimitti kottikärryt. :D Hitusen harmitti, että kamera oli pakattuna jonnekin, joten kuvia tästä muutosta ei jäänyt, mutta pääasia tuli kuitenkin suoritettua, eli pääsin kuin pääsinkin jouluksi omaan kotiin!

Piparit jäi tässä hötäkässä vielä odottamaan paistamista, sillä kello oli viisi, kun olin saanut tavarani uuteen asuntoon. Nyt piti vielä saada välttämättömimmät asiat paikoilleen, ennen kuin kuudelta olisiFrankyn luona jouluateria. Sitä ennen piti vielä ehtiä käydä suihkussakin. Olin jättänyt vanhan sänkyni edelliseen huoneeseeni, sillä en halunnut kirppuista patjaa uuteen kotiini. Sen sijaan kävimme Janethin kanssa kaivamassa tyhjästä asunnosta yhden tuliterän, vielä pakkauksessa olevan patjan minulle. Franky kyseli varovasti, josko voisin käyttää patjaa niin, että se olisi muovipakkauksessaan ja pysyisi näin puhtaana. Lupasin harkita asiaa, mutta kun huomasi, että petauspatja ei ollutkaan irrallinen, vaan kiinniommeltu, totesin, että en todellakaan aio nukkua muovin päällä. Muutenkin on ihan tarpeeksi lämmintä ja hikistä…

Pikaisesti purin oleellisimmat asiat (kuten ruuat) paikoilleen ennen pikasuihkua. Tai siis niin kuvittelin… Suihku on ehkä hieman väärä sana kuvaamaan kylpyhuoneessani olevaa vesipistettä. Seinällä on kyllä suihkulta näyttävä tötterö, mutta vesi siitä tulee lähinnä valumalla, kuten hanasta. Yhden valuvan noron lisäksi tötteröstä tuli kaksi muuta hieman niukempaa vesivanaa, jotka lähtivät kumpikin eri suuntaan. Alkuun yritin valita, minkä alla ”suihkun” ottaisin, mutta mistään ei tullut vettä niin paljoa, että siinä olisi pystynyt oikeasti peseytymään. Onneksi olin varannut jo valmiiksi suihkun nurkkaan ison ämpärin, että voisin tehdä siihen lämpimän pesuveden, kun lämmitän veden hellalla. Nyt ei ollut aikaa lämmittää vettä, mutta laitoin ämpärin sen voimakkaimman (edelleenkin erittäin heikon) vesivanan alle, jotta saisin edes jollakin tavalla peseydyttyä. Ja onnistuihan se, kun vaan oli tarpeeksi kärsivällinen… 

Kun lopulta olin valmis lähtemään aattoillan aterialle, hain Janethin mukaan ja yhdessä suuntasimme Frankyn ja Maureenin luo. He asuvat yhden koulurakennuksen yläkerrassa (sen saman, jossa minun luokkani sijaitsee). Portailla oli vastassa kaikki neljä kissanpentua emon kanssa. Muutamaa päivää aikaisemmin ensimmäinen pentu oli onnistunut löytämään reitin ulos luokkahuoneesta, jossa ne siihen saakka olivat olleet. Kun se kerran reitin oppi, se ei enää luokassa pysynyt, vaikka sen sinne aina palautin. Pian toinenkin oppi tulemaan ulos ja nyt näköjään viimeisetkin kaksi olivat onnistuneet tulemaan ulos. Toivottavasti ne pärjäävät julmassa maailmassa… Ainakin emo on pitänyt niitä tarkasti silmällä ja ruokkii niitä edelleen. 

Sisälle oli loihdittu perinteinen joulutunnelma. Nurkassa seisoi kuusi koristeineen ja sen alla oli lahjoja. Ruokapöytä oli täynnä herkkuja. Perinteisiä suomalaisia jouluruokia siinä ei näkynyt, mutta syötävää oli taas niin valtavasti, että ei ollut epäilystäkään, etteikö siitä vatsaansa täyteen saisi - jopa liian täyteen. Minun erityisiä suosikkeja pöydässä oli tonnikala ja uppopaistetut banaanit. Noita banaaneita pitäisi opetella itsekin höydyntämään ruuanlaitossa. Niitä kun täällä riittää ja niistä saa monenlaista hyvää ruokaa.

Aattoilta rehtorin kotona.
Christmas eve in the principals 

Ja ruoka maistui!
Food was so good!

Kun kaikki olivat saaneet pahimman nälän sammutettua, Emily ilmoitti, että on aika kutsua joulupukki paikalle. Tai siis löytää vapaaehtoinen joulupukki. :D Mr Saintz ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja hän sai tonttulakin päähänsä. Emilyn äiti oli hankkinut jenkeistä jokaiselle vapaaehtoiselle sekä rehtorin ja vararehtorin perheille lahjat. Nyt oli aika jakaa ne. Lahjansa sai esittämällä pienen tanssipätkän pikkuoravien tahdittamana. Naurusta ei ollut tulla loppua, kun näitä mitä mielikuvituksellisempia tanssipätkiä katseltiin! Lahjat avattiin sitä mukaa, kun ne saatiin. Suurimmasta osasta kääröjä paljastui jonkinlainen paita. Lopuksi, kun kaikki paketit oli jaettu, kaikki vetivät paidat päälleen ja otettiin yhteiskuva. Kuvaan tuli mukaan myös kaikki muut lahjansaajat lahjoineen.

Iloiset joulunviettäjät lahjoineen.
Happy people with our gifts (new shirts).

Illan päätteeksi sovittiin, että aamupäivällä 10.30 kokoonnutaan yhteiselle brunssille nyyttäriperiaatteella. Suunnittelin paistavani nyyttäreille perinteisiä suomalaisia lättyjä. Nämä amerikkalaiset kun syövät ihan kummallisia ”pannukakkuja” aamiaiseksi. Otin kaapista vasta ostamani jauhopussin, jota en vielä ollut edes avannut. Kun avasin pussin, siellä oli melkoinen määrä pieniä mustia ötököitä! Samassa huomasin, että pussin yksi nurkka oli jyrsitty auki. Minulla oli siis kämppäkaveri… Hyvin epätoivottu sellainen. Lätyt jäi paistamatta ja jauhopussi päätyi roskiin saman tien. Aloin kaivella kaappiani miettien kuumeisesti, mitä nyt brunssille tekisin. Päädyin vähemmän perinteiseen suomalaiseen kookomaidossa keitettyyn ananasriisiin. Ja niin vaan oli riisipussinkin nurkkaa jyrsitty ja myös yksi papupussi oli päätynyt hiirulaisen uhriksi. Pakkasin välittömästi kaikki vielä pelastettavissa olevat ruuat isoon suljettavaan muovirasiaan.

Sain ananasriisin tehtyä juuri ajoissa ja lähdin ruokalaan. Siellä ei ollut ketään. Menin Janethin luo odottelemaan muiden ilmestymistä. Siinä tuli mieleen, että minunhan piti pestä pyykkiä, joten kävin hakemassa pyykit ja laitoin ne koneeseen. Olin edellisenä päivänä saanut vararehtorilta heidän vanhat verhot, kun Candicen jouluperinteisiin kuuluu, että joka joulu kotiin vaihdetaan uudet verhot. Näin siis heidän edelliset verhot jäivät tarpeettomiksi ja otin ne ilolla vastaan. Minulla kun oli verhojen hankita joka tapauksessa edessä. Ajattelin pestä verhotkin ennen kuin ripustan ne omaan asuntooni. Olin jättänyt verhot Janetin asuntoon, joka on pyykkituvan vieressä. Nyt heitin muut pyykit koneeseen ja tietysti unohdin ne verhot… Onneksi tuvassa on kaksi pesukonetta, joten kun lopulta hoksasin unohdukseni, heitin verhot toiseen koneeseen pikaohjelmalle. Näin sain ne jokseenkin samaan aikaan kuin muutkin pyykkini ja tungin kaiken kuivausrumpuun. Tämä olikin ensimmäinen kerta kun käytin kuivausrumpua, sillä pyykit kuivuu nopeasti ulkona. Nyt vaan oman asuntoni lähistöllä ei ole missään paikkaa, missä voisin pyykit kuivattaa. Niinpä joudun turvautumaan kuivausrumpuun. Sen käyttö maksaa dollarin kerralta. Eipä siinä onneksi köyhtymään pääse, kun keskimäärin kerran viikossa tulee pyykkiä pestyä.

Puolentoista tunnin odottelun jälkeen brunssille alkoi vihdoin saapua väkeä… Että niin hyvin on jenkit oppineet saaren ajan! Itse olin juuri luopumassa toivosta, että mitään brunssia oikeasti tulisikaan. Olin juuri lähdössä takaisin kämpille syömään, kun väkeä alkoi lappaamaan ruokalaan. Liityin siis joukkoon. Emilyn äidillä oli meille kaikille varattuna vielä jouluaamun pikkupaketti! Paketissa oli vähän naposteltavia, suklaata, huulirasva, pyyhekumi ja palapeli. Brunssin jälkeen päädyimme Janethin kanssa lähtemään ”jouluostoksille”. Juu, täällä kaupat ovat auki joulunakin. Ei tosin kaikki, mutta monet. Olin myös kipeästi kampaajan tarpeessa ja niin vaan sain joulupäivänä hiustenleikkuun! Oli siis hieman erilainen joulu taas vaihteeksi. 

Kun shoppailut ja kampaajareissu oli tehty, oli vihdoin ja viimein aikaa paistaa ne piparit! Janethin kaapista löytyi piparimuotteja ja sain myös kaulimen ja muutaman vuuan paisamista varten lainaan. Kun oli aika laittaa uuni päälle, tulikin vastaan ongelma. Minulla ei ollut hajuakaan, missä lämpötilassa piparit pitäisi paistaa. Uuni kun on jenkkiläinen ja asteet ovat Fahrenheit-asteita! Asunnossani ei ole vielä nettiä, joten ei voinut etsiä sieltäkään apua. Kaivoin esille kaikki jauhopussini (jotka olivat jääkaapissa hiiriltä turvassa) ja yritin löytää jonkun pikkuleipäreseptin. En löytänyt, mutta jonkun leivontareseptin löysin ja siinä asteiksi tarjottiin 350. Päätin tarttua siihen ja aloin tutkia, miten uuni toimii. Siinä tulikin melkoinen ylläri. Uuni onkin automaattiuuni. Siinä ei voi valita itse lämpötilaa, vaan nappia painamalla valitaan, haluaako leipoa vai laittaa ruokaa/grillata. Valitsin leipomisen ja uuni tarjosi 350 astetta lämpötilaksi. Nerokasta. Jäin vain miettimään, että mitäs sitten, kun haluaa leipoa jotain, mikä tarvitsee korkeamman tai matalamman lämpötilan…

Kun laitoin ensimmäisen satsin pipareita uuniin, löysin säädöistä mahdollisuuden laittaa ajastin hälyttämään. Näppäilin ajan tyytyväisenä, ettei tarvitse huolehtia ajan katsomisesta. Ajastin toimi moiteettomasti ja sain piparit kypsinä ulos uunista. Seuraavat laitettuani toistin toimenpiteen ja jäin odottamaan. Yllätyksekseni uuni piipitteli jo ennen kuin aika oli loppunut. Kun katsoin uuniin, yksi vuuallinen pipareita näytti jo valmiilta ja otin sen ulos. Voisiko uuni todellakin olla niin älykäs, että se ilmoittaisi ihan itse, milloin leivonnaiset ovat valmiita? Täytyy testata joku kerta.

Valitettavasti piparit osoittautuivat hieman pettymykseksi. Reseptin olin ottanut netistä, kun oma resepti ei ollut mukana. Ja tuossa maustesekoituksessa maistuu muskotti liikaa läpi. Kyllähän noita syömään pystyy, mutta ei ne mitään herkkua ole. :( Kunhan kesällä pääsen taas Suomeen pidän huolen siitä, että kaikki suosikkireseptini päätyvät sähköisinä tietsikan muistiin! Ja tarvittavat mausteet varaan mukaan jo Suomesta.

Jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan sapattina kirkon jälkeen söimme yhdessä Mrs V:n ja Nolin luona. Tosin tällä kertaa meitä oli heidän lisäksi vain Janeth ja minä. Muut olivat jossain muualla joulua viettämässä. Niinpä meillä ei ollut nyt edes nyyttäreitä, vaan Mrs V kutsui Janethin ja minut syömään banaaninkukkapataa. Sehän kelpasi. Olin sitä kerran aikaisemmin jo päässyt maistamaan ja se on hyvää. Ruoka oli hyvin yksinkertainen. Banaaninkukkapadan lisäksi tarjolla oli riisiä. Tuo on ihan normaali tapa täällä (ja Filippiineillä, mistä Mrs V ja Noli ovat kotoisin), että ateria koostuu riisistä ja yhdestä lisukkeesta. Banaaninkukkapata on aivan tajuttoman hyvää! Banaaninkukat on keitetty kookosmaidossa yhdessä sipulin ja mausteiden kanssa. Sitä voisi syödä aivan loputtomasti!

Iltapäivällä oli aikaa vihdoin hengähtää ja nauttia joulun rauhasta. Ripustin riippumattoni asuntoni eteen ja sinne kömmin kirjan tyynyn kanssa. Mattoa viritellessä Mr Jay käveli määrätietoisesti asuntoani kohti. Puhe-etäisyydelle päästyään hän totesi, että hänellä on minulle kirje. Olin aivan hämilläni. Mistä minulle kirje on tullut? Avasin kuoren ja sieltä löytyi joulukortti Karenilta, Trans-Euroopan osaston vapaaehtoiskoordinaattorilta. Olipa aivan ihana yllätys! Iltapäivä vierähti nopeasti riippumatossa nukkuessa… Illemmalla teki mieli jotain tavallista kotiruokaa ja niinpä keittelin täkäläisen version kesäkeitosta. Kookosmaito tekee ruuasta kuin ruuasta herkkua! Söin kaikessa rauhassa keittoa keittiön pöydän ääressä, kun yht’äkkiä huomasin vasemmassa silmäkulmassa jotain liikettä. Käännyin katsomaan ja kirkaisu tuli ihan spontaanisti. Siinä oli mun kämppis! Oikein iso, pulska hiirulainen! En tiedä, kumpi pelästyi enemmän, mutta hiirulainen kipitti kiiruusti takaisin makuuhuoneeseeni (!), mistä se tulikin. Minä puolestani suuntasin saman tien Nolin juttusille ja pian Noli saapuikin hätiin häkin kera. Häkki viriteltiin hiirulaista varten valmiiksi. Sinne asetettiin pala juustoa syötiksi. Nyt siis vaan odottelemaan, josko juusto maistuisi.

Hiirulaisen aikaansaamisia...
My "room mate" (mouse) has been eating...

Ei ole juusto maistunut… Mutta säilyketölkkien etiketit ja banaanit kyllä. Mitähän tuonne häkkiin oikein laittaisi, että se olisi hiirulaiselle tarpeeksi houkutteleva? En nimittäin halua asuntoani tuon otuksen kanssa jakaa! Tosini ajatuskin siitä, että jossain vaiheessa häkkiin päätyy, on vastenmielinen. Se nimittäin jää vain häkin vangiksi ja minun tehtäväni on suoriutua siitä eroon. Noli neuvoi upottamaan häkin veteen ja hukuttamaan hiiren. Kuulostaa julmalta! Minun suunnitelmani on viedä häkki keskelle parkkipaikkaa ja tuoda Koby pentuineen paikalle. Koby saa opettaa poikasilleen, miten hiirulainen pyydystetään ja tarjoilla jälkikasvulleen maittavan aterian…

Eläimellisen hikistä joulun odottelua

Aika täällä on kulunut käsittämättömän nopeasti. Tätä kirjoittaessa joululoma on jo alkanut, mutta itsellä on sellainen olo, että vastahan minä tänne tulin ja aloitin työt. Viimeinen kouluviikko oli melkolailla erilainen kuin tavallisesti. Joulujuhlan harjoitukset sotkivat normaalin päivärytmin ja minäkin sain tehdä aikatauluni täysin uusiksi harjoitusten takia. Tosin lopulta minulla oli oppilaita (satunnaisesti) vain maanantaista keskiviikkoon. Vapaaksi jääneen ajan vietin K5:ssä ja aloin ottamaan myös sieltä oppilaita teho-opetukseen pareittain. Aika jännää, että täällä jo K5:n oppilaiden odotetaan oppivan lukemaan. Niinpä olen noiden viisivuotiaiden kanssa opetellut aakkosia ja äänteitä. Muutama oppilas tunnistaa vasta satunnaisesti kirjaimia ja äänteet ovat täysin hukassa, kun etevimmät lukevat jo melko sujuvasti. Näitä heikompia olen yrittänyt auttaa parhaani mukaan tutustumaan kirjainten ihmeelliseen maailmaan.

Pienten oppilaiden kanssa suurimpia haasteita on saada heidät keskittymään edes pieneksi hetkeksi opiskeltavaan asiaan. Osa kun on sellaisia väkkäröitä, että he ovat silmänräpäyksessä jossain aivan muualla kuin siinä pöydän ääressä vieressäni. Isompien oppilaiden kanssa vastaan tulee toisenlaisia "haasteita". Ylempien luokkien oppilaiden tunnit ovat aina lounastaon jälkeen. Tauko on 45 minuuttia ja sen aikana on paljon aikaa remuta ulkona - useimmiten paahtavassa auringonpaisteessa. Niinpä nuo murrosikäiset vitos- ja kutosluokkalaiset tulevat tunnille tavallisesti hikeä valuen. Osan paidat ovat litimärät eikä niistä löydy pienintäkään kuivaa kohtaa. Se hien haju on käsittämätön... Tällaisella hajuherkällä on tekemistä, että pystyy luokassa työskentelemään. Hieman tilannetta onneksi helpottaa se, että avaan luokan ikkunat (siis mun luokassa on oikeasti avattavat/suljettavat ikkunat eikä vain pelkkiä kaltereita) aina heti aamulla ja lisäksi tuuletin puhaltaa nurkassa.

Campuksen eläinmaailma on osoittautunut yllätävän laajaksi. Aikaisemmin tutuiksi ovat tulleet jo ainakin gekot, torakat, hiiret, koirat, kissat, kanat ja pienemmät värikkäät liskot. Useampaan kertaan olen päässyt ihailemaan myös pientä, kaunista mustaa lintua, joka oksalle istahtaessaan avaa pyrstönsä ja sillä hetkellä on kuin edessäni olisi metso pienoiskoossa. Lintu on todella kaunis! Kerran olin tulossa asunnolleni, kun yläkertaan vievien rappusten alapäässä näin valtavan ison liskon hännän katoavan yhteen koloon. Toivottavasti tuo lisko ei ikinä eksy minun huoneeseeni!!! Aina silloin tällöin olen nähnyt oppilaita koulun pihalla virtaavan ojan yhden siltarummun päässä keppien kanssa törkkimässä veteen. Kerran menin katsomaan mitä he siellä tekevät. En nähnyt vedessä mitään erityistä, joten kysyin, mitä siellä on. Oppilaat kertoivat siltarummussa olevan mureenan! Tällä kertaa otus ei suostunut näytille, mutta myöhemmin kävin katsomassa uudestaan ja toden totta, siltarummusta pilkisti iso mureenan pää!

Etsi mureena...
Find an eel...

Kerrankin olen päässyt nauttimaan kiireettömästä joulunodotuksesta. Se, että muut vapaaehtoiset ovat nuoria opiskelijoita ja minä jo "vanha" ammattilainen, on aiheuttanut sen, että kun jotain isompiakin tapahtumia suunnitellaan, kukaan ei muista tai huomaa kertoa minulle milloin kokoonnutaan suunnittelemaan. Niinpä olen autuaallisen pihalla kaikesta. Mutta en valita. Päinvastoin. Olen oikein tyytyväinen, kun nuori voima jyllää ja pistää asiat tapahtumaan. En todellakaan valita, että sain nukkua kaikki yöt rauhassa, kun nuoriso oli kuulemma yhtenäkin yönä valvonut viiteen saakka rakentaen kulisseja joulunäytelmään.

Janethille viimeinen kouluviikko oli tosi kiireinen. Yhtenä päivänä menin koulun jälkeen toimistoon moikkaamaan Janethia ja sain kuulla, että hän ei ollut ehtinyt syödä sinä päivänä sen paremmin aamiaista kuin lounastakaan. Siltä istumalta sovimme, että kun Janeth pääsee töistä, lähdemme ulos syömään. Tilipäiväkin oli ollut sopivasti juuri edellisenä päivänä. Candicekin oli aluksi lähdössä mukaan, mutta ei lopulta lähtenytkään, kun Danny oli tehnyt ruokaa, eikä Candice malttanut olla syömättä... Kun olimme Janethin kanssa lähdössä, Mrs V istuskeli asuntonsa edessä ja huikkasi, minne olemme menossa. Vastauksen kuultuaan hän halusi lähteä mukaan. Niinpä meitä oli sittenkin kolme nälkäistä lähtijää. Ruokapaikaksi valitsimme Ocean View -hotellin ravintolan, joka on saarella tunnettu hyvistä tonnikalaruuistaan. Ravintola oli ihanalla paikalla. Hotellin nimen mukaisesti ravintolastakin oli merinäköala. Ilta oli juuri pimenemässä ja saimme ihailla tummuvaa iltaa ja kaupungilta loistavia valoja. Ruokakin oli maineensa arvoista. Nautiskelin grillastusta tonnikalasta uuniperunan ja sitruunavoin kera. Nam!  Ainoa hitusen harmittamaan jäänyt asia oli, että kamera ei ollut mukana. Tämä oli nimittäin nyt se hotelli, johon Pia ja Juha saatte majoittua tänne tullessanne... :D

Joulujuhlaa vietettiin torstai-iltana. Juhla rakentui Sheerluck Sholmes and the Case of the True Meaning of Christmas -näytelmän ympärille muodostaen yhtenäisen hyvin musiikkipitoisen kokonaisuuden. Koulun jokainen oppilas osallistui ohjelmaan, sillä kaikkien luokkien oppilaat muodostivat luokkakuoroja, jotka olivat treenanneet opettajiensa johdolla laulut näytelmään. Illan aikana kuultiin valtava määrä todella tasokasta musiikkia! Täällä osataan laulaa! Luokkakuorojen lisäksi illan aikana esiintyi erilaisia pienempiä kokoonpanoja sekä solisteja. Vanhoista tutuista joululauluista oli tehty hienoja uusia sovituksia.

Pienimmät oppilaat ja "Happy Birthday Jesus"-laulu. Solistina neljävuotias Hannah. Kuva harjoituksista.
Our youngest students singing "Happy Birthaday Jesus" at final rehearsal. Soloist is Hannah, 4 years old. 

Sheerluck Sholmes apulaisineen.
Sheerluck Sholmes with his assistants.

Joulujuhlan ohjelma onnellisessa päätöksessään.
At the end of the Christmas program.

Oma roolini joulujuhlassa oli toimia virallisena valokuvaajana. Nyt kun on hyvä kamera, olisi kiva, kun osaisi sitä vielä käyttääkin... Nuo hämärät olosuhteet aiheuttavat tällaiselle aloittelevalle järkkärin käyttäjälle vielä tuhottomasti päänvaivaa. Kuvatessa oli kova ikävä Markku-serkkua, jolla olisi taatusti ollut yksi jos toinenkin toimiva vinkki annettavaksi. Markkua tuli ikävä myös juhlan äänentoistoa kuunnellessa... Vaan eipä sitä voi paljoa vaatia, kun mikseripöydän taakse istutetaan ensikertalainen. Siltä se valitettavasti sitten kuulostikin.

Perjantaina oli sitten vuorossa luokkien omat joulupippalot. Lapset vaihtoivat lahjoja keskenään. Ennalta oli sovittu (arvottu) kuka kenellekin lahjan ostaa. Lahjan maksimiarvoksi oli sovittu 10 dollaria. Silti paketit pursuivat valtavia määriä tavaraa ja arvo oli taatusti enemmän kuin kympin! Vanhemmat toivat nyyttäriperiaatteella syötävää ja sitä muuten sitten riitti! Kaikki näyttivät tuovat syötävää sillä ajatuksella, että siitä riittää jokaiselle. Kun toistakymmentä henkilöä tuo ruokaa jokaiselle, voitte kuvitella, kuinka paljon syötävää lopulta oli! Itse juhlin K5:n kanssa. Nuo pienet eivät käytännössä syöneet mitään. Monelle riitti yksi pizzapala ja joku yksi makea herkku. Syötävää jäi hurjat määrät - kuten kaikissa muissakin luokissa. Kävin katselemassa muittenkin juhlintaa ja joka luokassa kutsuttiin keräämään pöydästä syötävää omalle lautaselle. Juhlien päätyttyä opettajat kantoivat jäljelle jääneitä herkkuja omiin jääkaappeihinsa, jotka täyttyivät ääriään myöten. Meidänkin asunnon jääkaappi pursuu edelleenkin jos jonkinmoisia syötäviä.

Näin upeita cup cakeja en ennen olekaan nähnyt!
I've never seen before so awesome cup cakes!

Lahjat ovat vaihtaneet omistajiaan. Tämä kaikki oli yhden tytön paketissa...
Gifts have been exchanged. All this was for one girl.

Syötävää riitti...
There was enough food to eat...

Samoin meidän asunnon roskis on jälleen ollut kovin "pursuvaa" sorttia. Vaikka Jaci kovasti yritti vakuuttaa viime sunnuntaina, että hän yrittää huolehtia roskien viennistä paremmin, jäi se surkeaksi yritikseksi. Heti alkuviikosta keittiön nurkkaan alkoi kertyä epämääräinen roskaröykkiö, joka kasvoi kasvamistaan viikonloppua kohti. Koska Jaci oli luvannut jatkossa yrittää viedä roskat pois ilman, että joku sitä erikseen häneltä pyytää, pysyin hiljaa. Mutta lopulta en enää pystynyt olemaan hiljaa, koska läjä alkoi haista niin pahalle ja se kuhisi erinäisiä pieniä ötököitä. Nyt nurkka on taas tyhjä ja toivon hartaasti, että pääsen muuttamaan omaan asuntoon ennen kuin roskis taas löyhkää ja pursuu yli. Muutto vaan näyttää venyvän ja venyvän. Viime viikolla asunnossa ei tapahtunut yhtään mitään, koska työmiesten aika meni salin juhlakuntoon laittamiseen. Franky lupaili, että pääsisin muuttamaan vielä ennen joulua, mutta usko alkaa hiipua samaa tahtia kun ahdistus kasvaa...

Ylitsevuotavainen roskis...
Our overflowing trash...

Sen verran olen jo selvillä tulevan asuntoni mukavuuksista, että lämmintä vettä sinne ei välttämättä tule, sillä katolla olevasta kuumavesivaraajasta asuntoon johtavat putket vuotavat. Järjestelmää voi kyllä kuulemma käyttää, mutta jos säiliön täyttää aamulla, on se illalla jo tyhjä, vaikka ei itse vettä käyttäisi lainkaan. Minne vesi vuotaa, siitä ei ole hajuakaan. Putkiston voisi kuulemma korjata, mutta varaosia ei saa tältä saarelta. Ne pitää tilata Jenkeistä, mistä putketkin on peräisin. Mutta lämpimän veden puute ei haittaa pätkääkään, kunhan vaan pääseen omaan asuntoon!

Itse asiassa tässä menneellä viikolla tuli todettua, että on huomattavasti oleellisempaa, että asuntoon tulee kylmä vesi kuin kuuma vesi. Yhtenä iltana olin Janethin asunnossa. Janeth avasi vesihanan ja totesi, että vedenpaine oli niin heikko, että vesi ei varmasti jaksa nousta meille yläkertaan. Kun myöhemmin menin kämpille, hanasta ei tosiaankaan vettä tullut. Hikisen päivän jäljiltä olisi ollut mukava päästä suihkuun ja muistin, että onhan meillä sentään lämmin vesi, joka tulee katolta. Niinpä toiveikkain mielin menin suihkuun todetakseni, että vesi oli aivan liian kuumaa suihkun ottamiseen. Yritin pestä enimpiä hikiä pois kastelemalla pesusientä kuumaan veteen ja antamalla sen jäähtyä hetken ennen kuin painoin sen iholle. Mutta juu, kylmä suihku on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin liian kuuma suihku...

Kun väki oli perjantaina saanut luokkansa raivattua ylimääräisistä herkuista ja lukukausi oli näin virallisesti saatu päätökseen, oli vuorossa varsinainen loman alkamisen juhlinta... Makoilin kaikessa rauhassa omassa sängyssä nauttimassa loman alkamisesta kun ulkoa alkoi kuulua enenevässä määrin meteliä. Torvet soivat ja rummutus yltyi. Pakko oli vääntäytyä pystyyn ja kurkistaa ikkunasta mistä oikein on kyse. Pihalle oli kertynyt melkoinen määrä autoja, jotka oli koristeltu jouluisiksi. Autojen lavat olivat täynnä lukiolaisia. Olipa pihassa poliisiautokin... Meininki pihalla näytti ihan samalta kuin meillä Suomessa penkkaripäivänä. Ja tuo autosaattue olikin lähdössä kaupungille karkkeja heittelemään. Pitkään ja hartaasti lähtöä valmisteltiin, ennen kuin metelöivä saattue vihdoin pääsi liikkeelle. Autojen lavoille oli nostettu tyhjiä metallitynnyreitä, joita oppilaat hakkasivat puupalikoilla huutaen samalla minkä kurkusta ääntä lähti. Ja sitä ääntä muuten näistä oppilaista lähtee! Kun saattue hiljalleen valui portista ulos poliisiauto etunenässä, campukselle laskeutui ihana hiljaisuus.

Poliisit valmiina paraatia johtamaan.
Police ready for to lead the parade.

Kohta mennään!
Soon we will go!

Tynnyri oli mitä oivallisin rumpu.
A barrel was a really great drum.

Paraatin riemua.
Students having fun in parade.

Me muutamat campukselle jääneet istuskelimme pihamajassa nauttien kiireettömästä tunnelmasta. Vähitellen yksi jos toinenkin alkoi hakea ruokaa paikalle ja niin siinä oli pian hyvät rääppiäiset pystyssä. Minä olin vielä niin täynnä aikaisemmasta syömisestä, että jätin tämän kerran suosiolla väliin. Kun paraatin väki palasi kierrokseltaan, osa heistäkin liittyi rääppiäisille.

Rääppiäisillä pihamajassa.
Eating left overs in the hut.

Luokkien juhlien aikana kun kiertelin luokissa, löysin tokaluokasta ihania kuvistöitä! Oppilaat olivat taiteilleet jääkarhuja ja pingviinejä. Kun opettaja oli pyytänyt oppilaita piirtämään lunta, oppilaat olivat olleet aivan hoo-moilasena ihmettelemässä, millaista lumi on... Mutta lopputulos on aivan upea! Samoin pingviinit ovat aivan ihastuttavia. Noita katsellessa tuli niin hyvälle mielelle! :D

Pingviinit jäälautoillaan.
Penguins on the ice rafts.

Tokaluokkalaisten suloiset jääkarhut.
Cute polar bears by second graders.

I don't care - ja muuta täällä opittua

Sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin tarkoittaa väistämättä uusien asioiden oppimista/hyväksymistä. Tällaiselle suomalaiselle pienoisesta perfektionismista kärsivälle tiettyjen asioiden opettelu on ollut hieman haastavaa, mutta huikeaa edistymistä on ollut havaittavissa. Tosin en vielä itsekään ole ihan varma, pitäisikö tällaisia asioita oikeasti oppia... Omaa elämää kyllä helpottaa kovasti, kun vähintäänkin yrittää. Ensimmäinen opittu asia on se, kuinka olla myöhässä. Kun jokin kellonaika on sovittu ja olet ajoissa paikalla, olet tavallisesti ainoa paikallaolija. Siksipä minulla ei olekaan kelloa ranteessa, että edes tietäisin, mitä kello on. Huomattava määrä stressiä poistuu, kun opettelee ihan tietoisesti olemaan välittämättä ajasta. Vaikeaa se silti on.

Ja siinä tulikin sitten se toinen iso opittu asia - miten olla välittämättä. Pikkuhiljaa olen oppinut ummistamaan silmäni monilta asioilta. Tuntuu vaan niin typerältä. Esimerkiksi koululla on paljonkin sääntöjä, joita kukaan ei näytä noudattavan. Lipunnostossa rehtori mm. esitti pyynnön, että oppilaat ja henkilökunta käyttäisivät kulkemiseen varsinaista kulkureittiä rakennusten seinustalla eivätkä kävelisi/juoksisi ojien suojana olevien betonilaattojen päällä, koska ne eivät ole mitenkään kiinnitetty paikoilleen, vaan voivat pudota kannattimiltaan ja siinä voi sattua pahastikin. Kyseessä on kuitenkin painavat betonilaatat. Lipunnostoa seuraavina päivinä muistuttelin laatoilla juoksevia oppilaista rehtorin ohjeesta, mutta kovin kauaa en jaksanut, sillä yksikään muu henkilökuntaan kuuluva ei näyttänyt asiasta välittävän millään tapaa. Miksi siis minäkään taistelisin tuulimyllyjä vastaan?

Norminäky campuksella: naapurin kanat ja kukko vierailulla.
Normal view at the campus: Neighbour's hens and rooster visiting here.

Toinen hyvä esimerkki on roskaaminen. Joka ikinen maanantaiaamu lipunnostossa pastori hehkuttaa oppilaille, kuinka campus on nyt niin siisti, kun sunnuntaina henkilökunta siivosi sen. Samalla pastori vetoaa oppilaita pitämään campuksen siistinä, laittamaan roskat roskikseen ja jos joku näkee roskan maassa, keräämään sen ja laittamaan roskiin. Turha toivo! Sattuipa omassa luokassani menneellä viikolla, että yksi tyttö söi karkkia lukiessaan. Karkki putosi suusta pöydälle, mistä tyttö viskasi sen saman tien lattialle. Pysäytin tytön lukemisen ja kysyin, mitä hän juuri teki. Tyttö näytti täysin hölmistyneeltä kysymyksestä. Hänhän vain luki. Jouduin tarkentamaan kysymystäni ja kysyin, mitä hän juuri heitti lattialle. Edelleenkään tyttö ei osoittanut minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi ymmärtänyt tehneensä jotain väärin. Vasta kun pyysin häntä viemään karkin roskiin, hän tajusi mistä puhuin.

Omalla asunnolla on viimeiset pari viikkoa mennyt hokien itselle jatkuvasti - I don't care. En välitä, vaikka tiskialtaat ovat täynnä haisevia astioita, roskis tulvii yli, hellalla on edellisten käyttäjien jäljiltä ruuanjämiä ja kukaan ei taaskaan ole täyttänyt kuumavesivaraajaa. En välitä enää. Sinnittelen vielä hetken ja pian pääsen omaan privaattiasuntoon! Sitten saan katsella ihan omia sotkujani ja jos jostakin asiasta on valittamista, voi vain katsoa peiliin. Tänään tosin en enää voinut olla hiljaa vaan jouduin avautumaan kämppiksille asuntomme tilasta. Katsotaan, tuleeko tilanteeseen mitään muutosta...

Tulevan asuntoni remontti edistyy hitaasti. Menneellä viikolla keittiön työtasolta on saatu vanhat laatat irti, mutta uusia ei vielä ole. Oveen on vaihdettu toimiva lukko ja ikkunan puitteet on korjattu niin, ettei ikkunan kautta enää pysty avaamaan ovea ulkoa päin. Keittiön kaappien hyllytkin on nyt maalattu ja asunnossa on tehty pientä siivousta. Ylimääräiset roskat on kadonneet ja lattia luututtu. Kattoakin on fiksattu - reiän päälle on lyöty levyn palanen. Jääkaappia tai hellaa ei vielä ole näkynyt. Perjantaina kävimme Frankyn kanssa tarkistamassa asunnon tilan ja Franky lupasi ensi viikolla pistää työmiehiin vauhtia.

Maalattu keittiö uusia laattoja odottamassa
Painted kitchen waiting for new tiles

Olishan täällä vähän lisääkin fiksattavaa, mutta kukapa siitä välittäisi...?
They should fix something more, but who cares...?

Rehtorin ja vararehtorin poissaolo näkyi campuksella liiankin hyvin. Aamuisin opettajat olivat tavallistakin myöhemmässä. Oppilaat parveilivat luokkien ulkopuolella odottamassa opettajiaan, jotka tulivat 15-20 minuuttia myöhässä. Tavallisesti vararehtori on aamuisin päivystämässä koulurakennusten edessä ja päästämässä oppilaita luokkiin opettajia odottamaan. Vapaaehtoiset ovat normaalisti ajoissa luokissa, mutta ei tällä viikolla... Aamuhartaudetkin alkoivat lähes kymmenen minuuttia myöhässä, joka taas tarkoitti sitä, että ne, jotka aamuhartauteen ylipäänsä olivat vaivautuneet tulemaan, myöhästyivät tunneilta, koska hartaus venyi liian pitkäksi.

Tiistaina olin opettamassa luokassani, kun yksi lukiolaisista tuli luokkaani kädessään joku lista. Hän toi listan minulle ja kysyi, minkälaisen burriton haluan. Siis täh? Olin hieman ihmeissäni. Rehtori oli kuulemma pyytänyt kysymään kaikilta, millaisen burriton kukin haluaa. Seuraava kysymykseni oli, että mitäköhän vaihtoehtoja on. Ei ollut lukiolaisella mitään hajuakaan. Katselin siis, mitä muut ovat tilanneet ja totesin, että papuburrito lienee ainakin kasvisversio, joten tilasin sellaisen. Kun rehtorit keskiviikkona sitten saapuivat, burritot eivät suinkaan saapuneet heidän kanssaan... Osa heidän matkatavaroistaan oli jäänyt koneesta Guamilla ja mm. iso kylmälaukku, missä burritot olivat, oli edelleen siellä. Mielenkiinnolla jäimme odottamaan, milloin ne saapuisivat Pohnpeille ja missä kunnossa.

Työssäni olen pitkästä aikaa päässyt kokemaan, mitä työn imu onkaan. Viimeisten työvuosien aikana se työn ilo ja imu, mitä monta vuotta työssäni koin, pääsi katoamaan. Täällä olen suureksi ilokseni huomannut jälleen todella nauttivani työstäni! Jos siis olen oppinut täällä noita negatiivisia(kin) asioita, niin jotain todella arvokasta olen myös löytänyt!

Joulun tuloa ei voi olla huomaamatta, vaikka sään puolesta kelit ovat kaikkea muuta kuin perinteisen jouluiset. Kaupungille on ilmestynyt vaikka minkälaisia jouluvaloja ja -koristeita kauppojen edustoille, seinille ja katoille. Koululla eri luokkiin on alkanut myös ilmestyä joulukoristeita. Itse olen nauttinut suunnattomasti kirjavaraston siivouksen yhteydessä löytyneistä jouluvaloista, jotka virittelin omaan huoneeseeni. Iltaisin en enää käytä kirkasta kattovaloa, vaan nautiskelen jouluvalojen luomasta tunnelmasta. Muuten en kyllä kaipaa vähääkään kaikkea jouluun liittyvää krääsää ja koristeita. Jos pääsen muuttamaan omaan asuntoon ennen joulua (ja sitä todella toivon ja rukoilen!) aion hankkia muutaman kynttilän joulua luomaan ja leivon taatelikakun, joulutorttuja ja pipareita (mikäli onnistun löytämään jostain piparkakkumausteita). Sitten olen valmis keskittymään joulun perimmäiseen tarkoitukseen. Facebookissa näin jonkun seinällä sen oleellisen joulusta. Teksti oli lyhyt ja ytimekäs: Ilman Jeesusta ei joulua olisi.


Kissanpentujen kehitystä on ollut mukava seurata. Ne ovat ottaneet uuden kotinsa nyt täysin haltuunsa. Sain Janethilta avaimen luokkaan, joten pääsen sinne milloin vain nauttimaan pentujen seurasta. Kaksi pentua, Casbian ja Bean ovat seurallisia ja rohkeita. Joka kerta kun menen luokkaan, ne juoksevat heti luo ja yrittävät kiivetä punttia pitkin syliin. Monesti olenkin istunut luokan lattialle pahvin päälle ja antanut pentujen käyttää minua kiipeilytelineenään. Nuo kaksi telmivät kimpussani, leikkivät keskenään, jahtaavat toisiaan, kiipeävät paitaa pitkin hartiolle ja loikkivat sieltä alas. Käsivarteni ja sääreni kyllä näyttävätkin siltä, että olen ollut kiipeilyteline... Pienten kynsien raapimisjälkiä on ihan riittävästi. :D Siihen kun lisätään vielä kaikki kirppujen puremat, niin etenkin kädet ovat kivan näköiset...

Kisujen asustamiseen luokassa liittyy omia haasteita. Emily tietenkin tykkää myös käydä niitä katsomassa, mutta hänellä ei ole avainta luokkaan. Kerran, kun menin luokkaan, huomasin, että ikkunan verkkoa on revitty lisää irti ja joku oli selvästikin tullut ikkunasta sisään. Luokan yhdellä pulpetilla oli vieras juomapullo ja itseasiassa luokan ovikin oli auki. Tai siis ei ollut lukossa. Korjailin verkkoa ja totesin, että joku on siis keksinyt kulkureitin tyhjään luokkaan. Kun näin Emilyä, kerroin hänelle havainnostani. Emily nauroi ja kertoi, että se oli hän! Hän oli halunnut päästä kisujen luo, eikä hän ollut löytänyt minua, joten oli kiivennyt ikkunasta sisään.

Tänä aamuna, kun menin katsomaan pentuja, ne maukuivat kaikki hirveään ääneen ikkunan alla luokassa. Totesin heti, että ne ovat nälissään. Pitäisi löytää emo ruokkimaan niitä. Siinä samassa Mrs V kulki siitä ohi ja ihmetteli, että onko luokassa kissoja, kun tuolla toisessakin luokassa on kissa. Vapastuin oitis ja kysyin, missä luokassa on kissa. K5:ssa kuulemma. Kipaisin saman tien katsomaan ja toden totta, siellä oli kissa - pentujen emo, joka oli todennäköisesti ollut luokassa perjantaista saakka. Ilmankos pennut olivat eilen illallakin vaikuttaneet niin nälkäisiltä... Aloin saman tien tutkimaan, miten saan Kobyn ulos luokasta. Yhden ikkunan ulommassa metalliverkossa oli pieni reikä ja sisemmän sain taivutettua sen verran, että Koby mahtui tunkeutumaan reiästä ulos. Vein emon suoraan pentujen luo niitä ruokkimaan. Pennut suorastaan hyökkäsivät emonsa kimppuun! Se ei päässyt edes makuulle asti, kun pennut olivat jo nisissä kiinni.

Koby ruokkimassa lapsukaisiaan. Osa on tosin jo saanut tarpeekseen.
Koby feeding her babies. Some of them have had enough already.

Kun pastori Tim tuli takaisin Guamilta seurakunnan Tyynenmeren osaston kokouksista, hän alkoi kouluttaa seurakuntaa tulemaan ajoissa jumalanpalveluksiin. Kolonian kirkossa jumis alkaa 9.30 Raamattutunnilla. Jumalanpalvelus koostuu kahdesta osasta, joista jälkimmäinen, saarnatilaisuus, alkaa n. 10.45. Monet seurakuntalaiset valuvat paikalle Raamattutunnin aikana. Harvat ovat paikalla heti alusta alkaen. Pastorin yritys kouluttaa seurakuntaa tuntuu jotenkin niin toivottomalta. Itse olisin mielelläni kirkossakin ajoissa, mutta täällä se on lähes mahdotonta, kun ei ole sitä omaa autoa. Vaikka olen campuksella 9.15 valmiina odottamassa kyytiä kirkkoon, auto lähtee monesti vasta puolen tunnin odottelun jälkeen. Moni muu kun ei vähääkään välitä siitä, ovatko he ajoissa vai eivät. Ja jos yksi on myöhässä, kaikki muutkin myöhästyvät.

Viikko sitten kirkon jälkeen oli taas nyyttärit. Tällä kertaa ne olivatkin oikein viimeisen päälle nyyttärit! Koulun entisen rehtorin synttärit kun osuivat samalle päivälle ja ex-rehtori oli päättänyt juhlistaa synttäreitään oikein kunnolla valmistamalla reilusti jos jonkinmoista syötävää seurakunnalle. Siihen kun lisättiin kaikki normaalitkin nyytit, niin ruokaa todella riitti! Samalla juhlittiinkin sitten kolmet synttärit. Janethin synttärit osuivat samalle päivälle ja myös yksi seurakunnan vanhemmista rouvista täytti vuosia. Tuo ihastuttava rouva jututti minua eilen kirkossa. Hän kertoi täyttäneensä 74 vuotta. Ulkonäön perusteella olisin voinut kuvitella rouvan täyttäneen jo kymmenen vuotta enemmän. Täällä ihmisten vanhenevat huomattavasti näkyvämmin kuin länsimaissa. Ihmisten ikiä on melkoisen vaikea lähteä arvailemaan.

Aiemmin viikolla Mrs V oli kysynyt minulta, josko voisin kirkossa kertoa jotain omasta elämästäni Raamattutunnin aikana olevien lähetysterveisten paikalla. Lupasin sen tehdä ja huolella valmistauduinkin elämäni ensimmäiseen englanninkieliseen puheeseen kirkossa. Sapattiaamuna olin hyvissä ajoin valmiina lähtöön. Koska tiesin Mrs V:n olevan vastuussa Raamattutunnin vetämisestä, kuvittelin pääseväni heidän kyydissä kirkolle ajoissa. Mutta Mrs V olikin lähtenyt jo aikaisemmin pastorin kyydissä ja Nolilla ei näin ollen ollut mitään kiirettä enään kirkkoon. Koulun bussi oli lähdössä Kolonian kirkkoon, mutta muita Koloniaan lähtijöitä ei näkynyt missään. Janethin kanssa odottelimme ja taas kello oli jo 9.45. Vihdoin Noli ilmestyi paikalle ja hyppäsimme hänen kyytiin. Olimme kuitenkin auttamattomasti myöhässä. Niinpä valmistamani puhe jäi odottamaan aikaa tulevaa...

Tähän saaren aikaan en taida koskaan oikein tottua. Torstai-iltana meillä oli nyyttärit vieraan kunniaksi. Kosraen SDA-koulun uusi rehtori pistäytyi meillä matkallaan Guamilta takaisin Kosraelle. Koulun puolesta Janeth oli tilannut parista paikallisesta ravintolasta kalaa, kanaa, tofua ja paistettuja banaaneja. Meidän piti käydä hakemassa tilatut ruuat, mutta eipä ollut taas yhtään autoa paikalla. Nyyttäreiden piti alkaa kuudelta, mutta vielä varttia vaille kuusi odottelimme autoa. Kun toinen autoista vihdoin tuli, lähdimme kierrokselle ruokia hakemaan. Yritin ajaa mahdollisimman reippaasti, ettemme olisi niin paljoa myöhässä. Mutta näillä teillä ja noilla autoilla viisikymppiä tuntuu jo hirveältä hurjastelulta... Vaikka matkat eivät ole pitkiä, meillä meni hakureissulla tunti, sillä toisessa paikassa jouduimme tilaamaan vielä extra-annoksen, kun valmiiksi tehtyjen kanojen määrä näytti niin vähäiseltä. Sitä odotellessa ravintola tarjosi meille paikallista jääteetä. Se oli oikein mukava yllätys, sillä se ei suinkaan ollut valmiiksi sokerilla kyllästettyä, vaan siihen piti lisätä itse sokeri, jos sitä halusi makeuttaa.

Ruokien haku kannatti! Erityisesti banaanit olivat aivan huippuhyviä, kun vihdoin pääsimme niitä syömään! Ja kyllä tuo kalakin maistui, kun itse ei koskaan tule kalaa kokattua. Sapattina pääsin nautiskelemaan lisää herkkukalaa. Kirkon jälkeen kokoonnuimme taas jo tutuksi tulleeseen tapaan Mrs ja Mr V:n luo syömään. Noli oli kokannut tuoretta tonnikalaa kookosmaidossa keittämällä. Se, jos mikä, oli taivaallisen hyvää!!! Maailmanympärimatkalla pääsin niin tuoreen tonnikalan makuun, että sitä on ollut ikävä. Nyt sitä taas sain. Nam!

Yllättäviä juonenkäänteitä

Niin se taas uusi viikko alkoi. Tällä kertaa se toi mukanaan aivan uusia kuvioita. Maanantaiaamuna olin tavalliseen tapaan lipunnostossa. Olin jättänyt jo tavarani eskariin ja seisoin eskarilaisten kanssa jonossa (opettaja kun tapojensa mukaan oli taas myöhässä). Vähän ennen lipunnostotilaisuuden loppua vararehtori tuli kuiskaamaan minulle, että voisinko mennä K5-luokkaan lipunnostosta ja olla siellä siihen asti kun omat tuntini alkavat. Siihen mennessä toivottavasti luokan avustaja olisi tullut (hänelläkin on tapana tulla ihan milloin sattuu). Huuli pyöreänä jäin ihmettelemään. Pitäisi siis mennä ja ottaa vastuu luokallisesta viisivuotiaita. Eihän siinä vaihtoehtoja ollut. Mentävä oli. Lipunnoston jälkeen oli aamuhartauden aika ja sehän tarkoittaa sitä, että lasten kanssa mm. lauletaan useita lauluja. Vaan kun enhän minä osaa näitä englanninkielisiä lastenlauluja ulkoa... Oli siis pistettävä luovuus peliin. Pyysin oppilaita opettamaan minulle lempilaulunsa. Kovin suuri menestys tämä kokeilu ei ollut, mutta minkäs teet. Päädyin lopulta opettamaan oppilaille yhden itselleni tutun pienen laulun. Avustaja saapui paikalle vähän ennen yhdeksää ja siinä vaiheessa minä poistuin takavasemmalle helpotuksesta huokaisten.

Maanantaiseen tapaan meillä oli opettajien palaveri päivän päätteeksi. Siellä kävimme läpi mm. viikon erityisjärjestelyjä. Guamilla oli alkamassa seurakunnan Tyynenmeren osaston yleiskokoukset tiistaina. Osa meidänkin henkilökunnasta oli lähdössä sinne. Mm rehtori, vararehtori ja pastori olivat lähdössä ja koulu jäisi loppuviikosta kahdeksi päiväksi ilman rehtoria ja vararehtoria. Rehtori ilmaisi vienon toiveensa, että voisimme olla sairastumatta tämän viikon aikana, koska kaikki mahdolliset sijaisjärjestelyt oli jo käytössä.

Kokouksen jälkeen raahauduin kämpille nälissäni ja väsyneenä. Vastassa oli sotkuinen ja haiseva keittiö. Lopen väsyneenä tähän meininkiin marssin saman tien takaisin rehtorin juttusille ja kysyin, voisinko tehdä mitään sen eteen, että voisin saada oman asunnon niin pian kuin suinkin mahdollista. Franky katsoi minua lempeästi ja totesi, että mennäänpä saman tien katsomaan, mitä asunnossa pitää tehdä. Hän kirjoittaa työmiehille tehtävälistan ja he saavat aloittaa heti seuraavana päivänä remontin. Tuntui enemmän kuin hyvältä, kun Franky priorisoi minun tuskani lievittämisen niin korkealle! Yhdessä kävimme läpi asunnossa tehtävät toimenpiteet ja jo pelkkä ajatuskin siitä, että lähiaikoina voin muuttaa omaan asuntoon kohotti kummasti mielialaa!

Tiistaiaamu toi mukanaan seuraavan yllätyksen. Aamuhartauden päätyttyä Franky sanoi haluavansa puhua kanssani. K5 oli edelleen ilman opettajaa. Franky pyysi minua menemään sinne taas ensimmäiseksi tunniksi ja sitten tuli se paukku. Candice, K5:n opettaja, olisi lähdössä torstaina myös Guamille hakemaan apua terveysongelmiinsa ja Franky pyysi minua ottamaan vastuun luokasta keskiviikosta alkaen ainakin seuraavaan keskiviikkon asti. Hupsista... Sanoin suoraan, että nämä pikkuoppilaat eivät todellakaan ole minun vahvinta osaamisaluettani, mutta jos käsky käy, tottahan minä sinne menen. Onneksi minulla olisi mahdollisuus saada Candicelta opastusta luokan asioista ennen hänen lähtöään.

Iltapäivällä töitten jälkeen marssinkin Candicen juttusille. Kylläpä tuntui pahalta nähdä ja kuulla, millaisessa kunnossa ystäväni oikeasti on. :( Tilanne oli kuitenkin kimurantti. Guamille lähtö tarkoittaisi, että perheen lapset (nuorin on 10-v, vanhin 15-v) joutuisivat jäämään tänne ilman kumpaakaan vanhempaansa. Äidille tämä tuntui kovalta ratkaisulta ja niinpä hän alkoikin jo miettiä, josko lykkäisi omaa lähtöään myöhemmäksi. Joka tapauksessa Candice lupasi tulla keskiviikkona töihin opastamaan minut luokan tavoille ja näyttämään, mitä siellä ollaan tekemässä. Melkoisen ristiriitaisin tuntein jäin odottamaan, mitä viikko todella toisi tulleessaan.

Keskiviikkona sitten pääsin näkemään, miten Candice tekee työtään luokassaan. Olen ennenkin kyllä nähnyt ohikulkiessa pieniä väläyksiä hänen työskentelystään, mutta nyt sain seurata sitä pidempään. Olin otettu! Nainen, jolla ei ole opettajan koulutusta eikä kokemusta, heittäytyy täysillä rooliinsa. Oli huikeaa seurata, miten satasella hän eli mukana opettaessaan lapsia. Kaikki eleet, ilmeet ja äänenpainot olivat niin mukaansatempaavia. Mutta kun opetettavana on viisivuotiaat lapset, opettaja saa tehdä vaikka mitä ihmeitä ja silti monet oppilaat eivät jaksa seurata vaan puuhailevat ihan omiaan, juoksentelevat ympäri luokkaa ja juttelevat keskenään. Luokan oma avustaja ei puuttunut millään tavalla lasten puuhiin, joten minä otin asiakseni käydä rauhoittelemassa oppilaita ja suuntaamassa heidän huomionsa takaisin opettajaan.

Candice oppilaineen.
Candice and her students.

Viimeiseksi tunniksi vastuu luokasta siirtyi minulle Candicen lähdettyä lääkäriin. Ohjeistin avustajan tekemään samaa, mitä itse olin aamulla tehnyt Candicen opettaessa. Omalla tavallaan hän sitä tekikin, mutta kyllä tämä paikallisten työmoraali on todella heikko... En yhtään ihmettele, että Candice on toistuvasti puhunut, että hän tarvitsee oikeaa apua luokkaan. Hän todellakin tarvitsee sitä! Avustaja, joka tulee töihin milloin sattuu, lähtee luokasta pitkiksi ajoiksi mitään sanomatta ja saattaa jopa nukkua luokan lattialla, on kaikkea muuta kuin tarvittava apu viisivuotiaiden kanssa! Niinpä mielessäni mietin, että jos Candice päättää siirtää Guamille lähtöään, ehdotan hänelle, että tulisin joka aamu kahdeksi ensimmäiseksi tunniksi hänen avuksi sen sijaan, että viettäisin ensimmäisen tunnin toimettomana eskarissa. Omista oppitunneistani joutuisin perumaan joka aamulta ensimmäisen, joka tarkoittaisi sitä, että kun pienemmillä oppilailla on nyt kolme oppituntia viikossa minun kanssa, jatkossa heillä olisi kaksi. Toki tämä järjestely olisi väliaikainen, sillä joulun jälkeen opettajajärjestelyjä on tarkoitus muutenkin rukata ja Candice saisi sitten uuden avustajan, joka on toiminut aikaisemminkin K5:n avustajana yli yhdeksän vuotta.

Palattuaan lääkäristä, Candice kertoi, että hän aikoo jäädä toistaiseksi campukselle ja oli kovasti ilahtunut tarjoamastani avusta. Hän ei vaan ollut vielä puhunut asiasta miehensä kanssa, joten jäin odottamaan lopullista päätöstä, voidakseni suunnitella oman työjärjestykseni sen mukaan. Tietysti järjestelylle pitäisi saada myös rehtorin siunaus. Candice lupasi tulla kertomaan tilanteen heti kun olisi puhunut miehensä kanssa. Tätä jäin odottamaan. Ja sitä sainkin odottaa... Ilta tuli, mutta varmuutta ei tullut. Lopulta menin nukkumaan tietämättä, mitä torstai tullessaan toisi.

Aamulla lähdin aamuhartauteen tavalliseen tapaan. Matkalla törmäsin Candiceen. Nyt sain varmuuden siihen, että vastuu luokasta ei jäisi minulle. Olin helpottunut, mutta samalla huolissani Candicesta. Torstaina teimme aamulla yhdessä töitä luokassa, viimeiseksi tunniksi jäin taas yksin sinne (avustajaa ei näkynyt...) ja iltapäivällä kävimme rehtorin juttusilla. Rehtorin ei enää olisi pitänyt olla paikalla, vaan hänen olisi pitänyt olla jo Guamilla. Hänen piti lähteä sinne jo tiistaina, mutta lentokentällä hänelle selvisi, että hänen lippunsa olikin jostain kumman syystä vasta torstain lennolle. Torstaina aamulla matkalaiset saivat kuulla, että päivän lento oli peruttu. Niinpä saimme audienssin Frankyn juttusille. Hän kuunteli huolella tilanteen ja oli myöntyväinen ehdotukselleni. Oli helppo nähdä, kuinka helpottunut Candice oli asioiden saamasta käänteestä.

Perjantaiaamuna oli selvät sävelet. Ekat puolitoista tuntia rauhoittelin pikkuoppilaita yrittäen saada heidät seuraamaan opetusta ja keskittymään annetuihin tehtäviin. Sitten pienet lähtivät kappelitunnille ja minä lähdin omien oppilaideni pariin. Oli hauskaa huomata, kuinka nuo lukemaan opettelevat tokaluokan pojat olivat aivan innoissaan, kun pääsivät taas minun tunnille. :D

Mun nykyinen luokka. Tilaa riittää...
My classroom. There is enough space...

Kaksi oppilastani valmiina harjoittelemaan lyhyiden sanojen lukemista.
Two of my students ready to study how to read short words.

Viikko meni jotenkin omituisen nopeasti kaiken tuon epätietoisuuden ja asioiden saamien nopeiden käänteiden pyörteissä. Kaiken tuon ohella ilokseni huomasin, että tulevassa asunnossani alkoi tapahtua. Yhtenä päivänä näin, kuinka työmiehet menivät asuntoon kottikärryjen kanssa. Iltapäivällä uteliaisuus voitti ja oli pakko käydä katsomassa, mitä asunnossa oli tapahtunut. Ja olihan siellä tapahtunut. Seinät olivat alkaneet saada uutta väriä. Puolet tupakeittiön seinistä oli jo maalattu - vaalean siniseksi... Ne, jotka minut paremmin tuntevat tietävät, että sininen ei todellakaan ole minun värini. :D Mutta ei haittaa - ilo oman asunnon saamisesta on niin suuri, että siniset seinät  on pikkujuttu. Ja onhan siellä odottamassa ihanat siniset löhönojatuolitkin!

Seuraavana päivänä asunnossa ei tapahtunutkaan mitään, kun toinen työmiehistä ei ilmestynyt töihin. Nämä paikalliset oikeasti voivat olla milloin vain poissa töistä. Syytä ei välttämättä ole. Tai syy on joku aivan omituinen. Keskiviikkona istuin töitten jälkeen Janethin toimiston sohvalla. Paikalliset työntekijät kävivät hakemassa viikoittaista tiliänsä. Heillä on periaatteessa tilipäivä kerran kuussa, viimeinen päivä, mutta käytännössä kaikki ovat hakemassa joka viikko förskottia. Palkka maksetaan heille takautuvasti, joten förskottiakaan ei makseta enenpää kuin jo tehdyiltä työpäiviltä. Silti lähes jokainen yrittää kinuta enemmän ja kun Janeth ei enempää voi antaa, työläiset kiukuttelevat ja uhkailevat, että eivät tule seuraavana päivänä töihin tai että he irtisanoutuvat. Oli mielenkiintoista seurata tuota "näytelmää". Yksi nuori mies kävi myös hakemassa rahansa. Hänen palkkansa on pienempi kuin muilla ja niinpä hän sai vähemmän kottia kuin muut. Hänkin ihmetteli saamansa summan pienuutta, mutta tyytyi Janethin vastaukseen. Pois lähtiessään poika kiitti. Siinä vaiheessa havahduin, että hän oli ensimmäinen, joka kiitti! Mainitsin asiasta Janethille. Hetken kulutta poika tuli takaisin kysymään jotain muuta asiaa. Janeth kertoi pojalle, mitä olin kiittämisestä sanonut ja poika hymyili leveästi. Vähiten saanut oli se kiitollisin...

Perjantaina näin taas asunnossani tapahtuvan jotain. Oli ihan pakko taas päivän päätteeksi käydä katsomassa, miltä siellä nyt näytti. Olin yhtä hymyä, kun totesin, että koko asunto oli nyt maalattu. Minun sininen valtakuntani odottaa uutta valtiastaan. :D Tosin paljon muutakin tehtävää vielä on, ennen kuin pääsen muuttamaan. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä ensi viikolla asunnossa tapahtuu.

Tämä sänky ei ole menossa minun uuteen asuntooni, mutta tästä saa hyvän kuvan siitä, miten täällä työskennellään. :D
This bed is not going to go to my apartment but you can see how they are working here. :D

Perjantaina törmäsimme taas kerran koulun auto-ongelmaan. Janethilla oli pitkä lista hoidettavia asioita kaupungilla ja hän laittoikin jo hyvissä ajoin toiseen pakuun lapun auton varauksesta. Vähän ennen kuin meidän piti Janethin kanssa lähteä, yksi pojista kysyi voisiko hän käydä nopeasti hakemassa pastori Timin lentokentältä ennen kuin me lähtisimme. Janeth antoi auton ja me jäimme odottaan. Ja saimmekin sitten odottaa ikuisuuden, eikä autoa kuulunut. Puolitoista tuntia koneen odotetun saapumisen jälkeen Janeth soitti lentokentälle ja kysyi, onko kone jo laskeutunut. Oli laskeutunut ja jatkanut matkaakin jo aikoja sitten. Janice oli lasten kanssa tullut campukselle ja kuuli tilanteemme. Hän tarjosi oman autonsa lainaksi ja niin pääsimme hoitamaan Janethin (koulun) asioita. Matkalla näimme odottamamme pakun seisovan kaikessa rauhassa yhden rakennuksen pihassa. Janeth oli niin kiukkuinen, että vannoi ottavansa kuskilta avaimet pois.

Perjantai-ilta toi mukanaan kissahaasteen. Emily tuli luokseni ja kertoi, että he eivät enää pysty pitämään pentuja asunnossaan. Emo kun oli alkanut kantaa pennuille kuolleita hiiriä ja gekkoja asuntoon. Vaikka tytöt kuinka yrittivät tukkia kulkureitin, emo onnistui aina tunkeutumaan ikkunasta sisään saaliidensa kanssa. Nyt Kayla oli saanut tarpeekseen kuolleista elukoista ja totesi, että pennut on pakko saada jonnekin muualle. Yhdessä Emilyn kanssa lähdimme etsimään uutta sijoituspaikkaa pennuille, joita on enää neljä. Yksi pennuista kuoli traagisesti. Se oli onnistunut jotenkin kaatamaan asunnossa seinää vasten nojanneet ruokapöydän jatkopalan päälleen niin, että sen kulma oli kaatuessaan iskeytynyt pennun päähän. Emily löysi kuolleen pennun verilammikon keskeltä.

Ensimmäisenä lähdimme tarkastamaan tyhjillään olevat luokkahuoneet. Piti löytää tila, minne emo pääsee vapaasti kulkemaan ruokkimaan pentuja. Heti ensimmäinen tyhjä luokkahuone osoittautui etsimäksemme paikaksi. Yhden ikkunan kalteriverkossa oli juuri kissan kokoinen reikä ja toinenkin verkko oli alareunasta sen verran irti, että siitäkin pääsisi kulkemaan. Teimme pikasiivouksen luokkaan. Nostelimme tavaroita kaappiin ja kaapin päälle turvaan. Sitten haimme pennut tutustumaan uuteen kotiinsa. Uteliaana ne alkoivat tutkia paikkoja ja pian ne telmivät täysillä nauttien suuresta tilasta. Toimme luokkaan uusista pesukoneista tulleet isot pahvilaatikot, jotka levitimme lattialle. Toimme myös muita, pienempiä laatikoita, pennuille leikkipaikoiksi. Emokin haettiin paikalle ja sille opetettiin kulkureitti luokkaan.

Kun seuraavana päivänä menin katsomaan pentuja, en löytänyt kuin yhden pennun. Olin ihan ihmeissäni. Luokassa kun pitänyt olla sellasia piilopaikkoja, mihin ne olisivat voineet mennä. Yksi pennuista oli kirjoituspöydän syvennyksessä nukkumassa. Etsin kaikki mahdolliset paikat, mutta pentuja ei löytynyt. Olin jo ovella lähdössä pois, kun kuulin jotain ääntä. Ihan kuin kynnet raapisivat metallia. Kirjoituspöytä, missä löytämäni pentu oli nukkumassa, oli metallinen. Menin takaisin katsomaan, pitikö tuo pentu sen äänen, mutta pentu oli hiljaa paikoillaan. Hetken pähkäilyn jälkeen aloin vetää kirjoituspöydän laatikkoa auki ja siitäkös meteli alkoi! Laatikosta kuului sähinää ja hirveää mouruamista. Pennut olivat onnistuneet kiipeämään laatikkoon takaseinän kautta. Siellä niillä oli aivan mahtava piilopaikka! Tuo yksi ei ilmeisesti ollut onnistunut kipuamaan ylös ja oli siksi jäänyt alas.

Laatikon pikku asukit. <3
Small residents of the drawer. <3

Thanksgiving - ja taas on aihetta kiitokseen. :D

"Anokaa, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte." Niinhän tuossa Isossa Kirjassa sanotaan. Ja jälleen kerran on tullut nähtyä, että paikkansa pitää. Viime viikkoisen vuodatuksen jäljiltä päätin tarttua härkää sarvista ja tehdä jotain asioille. Purin sydäntäni Janethille, joka vakuutti, että ihan varmasti minulle järjestyy oma asunto. Vaihtoehtojakin on muutamia. Kävimme katsastamassa kaikki kolme tyhjillään olevaa asuntoa. Ensimmäinen, suurin, oli aivan järkyttävässä kunnossa. Molemmissa makuuhuoneissa katto vuosi, kylppärissä lavuaari oli romahtanut, pytty rikki ja suihkun lattian kaakeleista suurin osa oli irti. Keittiö ei ollut yhtään houkuttelevamman oloinen. 

Iloisen yllätyksen tarjoili koulurakennuksen alakerrasta löytynyt kulma-asunto, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ollut edes tietoinen. Olin käynyt yläkerrassa vastaavassa asunnossa ja se ei tuntunut kovin kivalta. Sekin oli törkeässä kunnossa. Ei alakerran asuntokaan ollut häävissä kunnossa, mutta se vaikutti kaikin puolin muuten mukavalta. Hitusen hämärä se on, kun ikkunoita on vähän ja ne ovat pieniä ja kummallakin puolella asuntoa on luokkahuone. Remonttia asunto kaipaa ennen kuin sinne voi kuvitella muuttavansa. Sielläkin katto vuotaa yhdestä kohdasta, vessaan tarvitaan uusi pönttö, makkarin ihanan iso vaatekomero (isolla peililiukuovella - siis vain yhdellä, kun toinen puuttuu) kaipaa pientä kunnostusta, keittiön kaapit ovat maalausta vailla ja olishan se ihan kiva, että keittiöstä löytyisi hella ja jääkaappikin... Tämä asunto mielessäni istahdin rehtorin juttusille ja kysyin, olisikohan mitenkään mahdollista saada omaa asuntoa. Hetkeäkään sen enempää asiaa pohtimatta vastaus tuli välittömästi: Kyllä on. Asunto pitää vaan ensin remontoida. Näillä näkymillä muuttamaan voisi päästä joskus joulun jälkeen. Joku leijaili riemuissaan ja olisi voinut vaikka kapsahtaa rehtorin kaulaan, mutta onnistuin hillitsemään itseni, kun en tiedä, miten tässä kulttuurissa moiseen suhtauduttaisiin. :D

Tulevan asuntoni keittiö ennen remonttia.
My coming apartments kitchen before renovation.

Mennyt viikko oli koulullamme rukousviikko. Joka päivä oppilaat kokoontuivat koulun kappeliin opettajien vetämiin tilaisuuksiin. Alakoululaiset olivat omana ryhmänä, yläkoululaiset ja lukiolaiset omana ryhmänä. Minun aikatauluihin tämä vaikutti sen verran, että yhden ryhmän tunti jäi vähän normaalia lyhyemmäksi. Perjantaina oli hieman pidempi sessio, joten ensimmäinen oppilaani jäi kokonaan pois. Niinpä minun perjantaini oli tosi rento päivä. Aamulla tunti eskarissa istumista (jep, juuri sitä) ja myöhemmin aamupäivällä kaksi puolen tunnin opetusrupeamaa. Töitä siis kokonainen tunti. Vapaaksi jääneen ajan käytin hyväkseni ja istahtin vararehtorin toimistoon purkamaan turhautumistani eskarissa istumisesta. Tuntuu oikeasti niin turhalta mennä kahdeksalta eskariin toteamaan, että opettaja on taas myöhässä. Vastaile siinä sitten vanhempien kysymyksiin asioista, joista minulla ei ole mitään hajuakaan ja pyytele anteeksi, kun opettaja on (taas) myöhässä. Kun opettaja vihdoin tulee, oikeisiin töihin, joissa minusta olisi hyötyä, päästään silloin, kun minun on aika lähteä omiin töihini. Vararehtori ymmärsi hyvin tilanteen ja pyysi kärsivällisyyttä vielä ehkä jouluun saakka. Sitten voimme katsoa tilanteen uudelleen. Tulihan siinä samalla puolin ja toisin purettua omia turhautumia paikallisen henkilökunnan työskentelyyn (tai työntekemättömyyteen). 

Viime viikolle osui myös tämän neljänneksen puoliväli, jolloin oppilaat saivat väliarvioinnit. Illalla viidestä seitsemään olimme taas töissä vastaanottamassa vanhempia, jotka halusivat keskustella lastensa arvosanoista. Tällä kertaa minua tuli tapaamaan kolmen oppilaan vanhemmat/huoltajat. Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka yksi isoäiti oli saanut juuri hetki sitten kuulla hänen suojattinsa käyvän minun luona lukemista opettelemassa. Tyttö ei ollut puhunut kotona halaistua sanaakaan asiasta. Eikä pääsääntöisesti ollut koskaan tehnyt kotitehtäviään... Isoäiti oli erittäin kiitollinen lapsen saamasta tuesta ja lupasi jatkossa pitää huolen, että kotitehtävät tulee tehtyä. On todella palkitsevaa, kun tapaa vanhempia, jotka vuolaasti kiittelevät lastensa saamasta lisäopetuksesta. Eikä yhtään vähempää mieltä lämmitä sekään, että kaksi tokaluokan poikaa aina minut nähdessään ryntäävät halaamaan ja silmät kirkkaana julistavat, että olen paras opettaja, jonka he ovat ikinä tavanneet! Ja arvatkaa vaan, kuinka monta kertaa olen näitäkin veijareita joutunut ojentamaan tunneilla ja nuhtelemaan tekemättömistä läksyistä...

Torstaina meillä oli vain puolikas työpäivä, koska oli Thanksgiving day. Koska suurin osa vapaaehtoisista on amerikkalaisia, päivällä oli täälläkin suuri merkitys. Minulle kyseessä oli elämäni ensimmäinen Thanksgiving day. Illalla kokoonnuimme koulun ruokalaan nyyttärimeiningillä. Koulu tarjosi kalkkunan, kalan ja riisin, paikalliset toivat paikallisia ruokia ja me vapaaehtoiset toimme jälkkärit. Pöytä notkui mitä herkullisempia ruokia ja siitä sai syödä enemmän kuin tarpeekseen. Syötävää riitti evääksikin asti.

Thanksgiving-perinteisiin koululla kuuluu, että historian opettaja kertoo päivän historiasta ja merkityksestä. Tässä historian opettajaa valmistellaan esitystä varten. :D
It's the tradition here that history teacher tells about history and meaning of Thanksgiving. They are preparing our history teacher for the presentation. :D

Melkein kuin joulupöytään olisi astunut...
It was almost like the christmas table.

Viikko tuntui mukavan lyhyeltä, kun siihen sisältyi kaksi puolikasta työpäivää peräkkäin. Perjantaina olin saanut työni muilta osin tehtyä, mutta kopioin vielä toimistossa seuraavan viikon tehtävämonisteita. Janeth tuli kysymään, lähdenkö kuskiksi saaren ympäri. Olin heti valmis. Janethin entry permit oli menossa umpeen sunnuntaina ja oli viimeinen hetki käydä tekemässä hakemus jatkoluvasta. Täkäläinen systeemi on kaikkea muuta kuin tehokas. Meidän piti ajaa ensin Palikiriin, Mikronesian liittotasavallan pääkaupunkiin, johonkin valtion virastoon, maksamaan 25 dollarin maksu hakemusta varten. Sen jälkee ajoimme takaisin Koloniaan, Pohnpein pääkaupunkiin, immigrant officeen jättämään hakemuksen. Saaren ympäri ei sitten ollutkaan tarvetta lähteä ajamaan, mutta Koloniassa ajelimme ristiin rastiin ympäri kaupunkia maksamassa koulun laskuja kaikkiin mahdollisiin kauppoihin, joista koulu oli hankintoja kuukauden aikana tehnyt.

Federated States of Micronesian pääkaupunkiin opastava kyltti. Itse "kaupunki" on pieni kyläpahanen.
Sign to the capital of Federated States of Micronesian. The "city" is actually more like small village. 

 Viikonloput ovat alkaneet tuntua nyt rentouttavilta ja mukavilta. Kirkkoon lähtiessä ei enää tarvitse miettiä, että mihinköhän tänä aamuna pitäisi mennä, vaan Kolonian kirkosta on tullut minulle kotikirkko. Sinne on aina mukava lähteä Janethin kanssa yhdessä. Kirkosta palattuamme istuskelin hetken aikaa Janethin sohvalla, kun minulle ei oikein ollut selvinnyt, että olikos meillä nyt tarkoitus syödä porukalla Mr ja Mrs V:n luona, kuten edellisenä sapattina. Edellisellä kerralla Mrs V oli erikseen minua kutsunut mukaan syömään, mutta nyt kukaan ei puhunut mitään (ainakaan englanniksi - kaikki muut kun olivat filippiinoja...). Kun mitään syömiseen viittaavaa ei alkanut tapahtua, totesin Janethille, että lähdenpä tästä etsimään jotain syötävää ja pienet torkutkin tekisi hyvää. Siinä vaiheessa Janeth totesi, että hän tulee sitten huutelemaan syömään... Jätin sitten syömisen väliin ja otin ruokalevon ennen ruokaa.

Tosin vasta syömisen jälkeen pääsin tosissaan ottamaan ne torkut. Myöhään iltapäivällä havahduin, kun kämppikset rynnivät melkoisella metelillä kämpille. Väki oli lähdössä läheisen Sokehns vuoren harjanteelle ihailemaan auringonlaskua ja pitämään iltahartauden siellä. Vuorella on pari geokätköä, joten olin jo pitkään suunnitellut siellä käyväni. Nyt lähtö tuli niin nopeasti, että kännykkä jäi reissusta pois, joten kätköjen paikallistaminen ei onnistunut. Mutta eipä siellä kyllä olisi ollut aikaakaan niitä etsiä... Pakkauduimme yhteen pakettiautoon ja pikkukuormuriin, jonka lavalla oli taas hyvä määrä väkeä. Vararehtori ajoi kuormuria, minä onnistuin saamaan paikan kuormurin hytistä. Se oli erittäin miellyttävä paikka, kun alettiin nousemaan vuorelle... Alkumatka tiestä oli päällystettyä, mutta ehkä puolessa välissä tie muuttui hiekkatieksi ja jokseenkin huonokuntoiseksi sellaiseksi. Paku ajoi edellämme ja jossain vaiheessa se jäi jumiin rinteeseen. Pojat hyppäsivät lavalta avuksi työntämään pakua ja sillä kertaa matka vielä pääsi jatkumaan. Kohta kuitenkin tie muuttui niin huonokuntoiseksi, että pakukuski totesi parhaaksi pistää auto parkkiin ja jatkaa matkaa kävellen. Osa pakun porukasta hyppäsi kuormurin lavalle, sillä Danny päätti yrittää ajaa yläparkkipaikalle asti. Jotta ylös pääsi, oli vauhtia oltava tarpeeksi, muuten olisi juuttunut rinteeseen. Niinpä auto hyppi ja pomppi kuoppaisella tiellä ja lavalla olijat kiljuivat yrittäessään parhaansa mukaan pysyä kyydissä ja väistellä matalalle ulottuvia puiden oksia. Danny onnistui ajamaan kuormurin viimeiselle parkkipaikalle asti, mikä oli oikein mukava asia, sillä edessä oli edelleenkin vielä hyvä pätkä kiipeämistä rinnettä ylös vuoren harjanteelle päästäkseen.

Hammasta purren ja suomalaisella sisulla kiipesin ylös asti nuorison kirmatessa jossakin kaukana edellä... Huipulle asti johti kyllä tie, mutta se oli hyvin kivikkoinen eikä mitenkään erityisen helppokulkuinen. Jyrkkyyttäkin oli ihan riittämiin. Onneksi olin nopeasta lähdöstä huolimatta muistanut napata vesipullon mukaan. Ilman sitä olisi noutaja kyllä saapunut ennen huipulle pääsyä. Harjanteelle päästyäni edessä oli vielä pieni pätkä tasamaalla taivaltamista ennen kuin edessä oli määränpää, pieni tornirakennelma, josta oli hulppeat näköalat saarelle ja merelle.

Harjanteelta löytynyt torni.
Tower on the ridge.

Maisemaa tornista katsottuna. Keskellä kuvaa on Sokhens Rock, jolle voi myös kiivetä. Se on vielä minulta valloittamatta, mutta senkin vuoro tulee vielä.
Scene from the tower. In the middle of the picture there is Sokhens Rock. It is possible to climb up to the rock. I haven't done it yet but I will...

Onnellinen vuorenvalloittaja.
Happy to be finally on the ridge.

Pohnpein lentokenttä
The airport of Pohnpei

Illan kruunannut auringonlasku.
The best part of the evening - sunset.

Kun huipulla kerran haluttiin ihailla auringonlaskua, tarkoitti se vääjäämättä sitä, että alas vuorelta laskeuduttiin pimeässä. Täällä kun pimeä tulee hetkessä auringon laskettua. Tornista päästiin alas vielä pikkuhämärässä, mutta ensimmäisten parinsadan metrin kävelyn jälkeen oli käytännössä pimeätä. Eikä sitä taskulamppuakaan tietysti ollut mukaan tullut... Onneksi Danny oli paremmin varustautunut ja hänellä oli fikkari mukana. Pian hän ottikin johtopaikan ja hänen perässään oli turvallista laskeutua alas. Nyt, kun ei nähnyt lampun valokiilaa pidemmälle, laskeutuminen ei tuntunut lainkaan niin pahalta, kun olisi voinut kuvitella. Rinne ei tuntunut enää hirmuisen jyrkältä ja ennen kuin edes oikein tajusinkaan, olimme takaisin parkkipaikalla. Oli voittajafiilis! Nyt pitää vaan päästä vuorelle takaisin ne kätköt etsimään...

Sunnuntain oli taas aikainen herätys. Koko campuksella asuva henkilökunta ja vapaaehtoiset oli kutsuttu yhteisiin talkoisiin. Oli aika siivota ruokottomassa kunnossa oleva kirjavarasto sekä yksi luokkahuone, joka toimitti myös jonkinlaisen romuvaraston virkaa. Danny pyysi minua toimimaan kirjavaraston siivouksessa "aivoina" ja päättämään, mitä kannattaa säästää, mitä heitetään pois. Varastossa oli valtavat määrät vanhoja oppikirjoja, joita ei enää käytetä. Täällä kun oppikirjat ovat vielä ihan kirjaimellisesti tiiliskiven paksuisia, hyllyt olivat tupaten täynnä. Sääliksi käy oppilaista, jotka joutuvat noita tiiliskiviä mukanaan kantamaan. Varastoon tuotiin kottikärryt, joilla kärrättiin poistettavat kirjat kuormurin lavalle. Me kävimme Janethin kanssa kirjoja läpi ja muut mättivät poistettavia kärryihin ja kärräsivät niitä ulos. Kaatopaikalle taisi lähteä kolme kuormaa kahdesta varastosta yhteensä. Kaiken roskan lisäksi varastosta löytyi myös todellisia helmiä. Löysin omaan työhöni soveltuvaa opetusmateriaalia melkoisen määrän ja ehdoton ykköslöytö oli kirja "Locating and Correcting Reading Difficulties". Tuota kirjaa pitää päästä pian opiskelemaan ajan ja ajatuksen kanssa! Nopean vilkaisun perusteella kirja on äärettömän hyödyllinen minulle työssäni lukemisvaikeuksista kärsivien lasten kanssa.

Ison siivousurakan päätteeksi koulu tarjosi meille vohveliaamiaisen. Ennen aamiaista meinasin käydä laittamassa pyykit pyörimään, ennen kuin kaikki muutkin olisivat pyykkäämässä. Pyykkituvassa on kaksi pesukonetta, joista toinen ei linkoa, vaan jättää vaatteet märiksi (ja haiseviksi). Toinen kone on toiminut hyvin, mutta muutaman kerran viimeaikoina se on jättänyt ohjelman kesken ja vedet koneeseen. Nytkin koneessa oli vedet. Ei siis ollut toimivaa konetta pyykkäämiseen. Kerroin asiasta Frankylle aamiaisella ja hän lupasi, että vaihdetaan koneet uusiin heti aamiaisen jälkeen. Pihalla olevassa merikontissa kun oli uusia koneita odottamassa käyttöönottoa. Vohvelit oli syöty ja mitään ei tapahtunut. Koneita ei näkynyt ei kuulunut. Franky lähti trimmerillä ajamaan nurmikon reunoja ja huoltomiehemme Noli istuskeli kaikessa rauhassa terassilla asuntonsa edessä vieraiden kanssa. Janethin kanssa istuimme pihamajassa odottamassa, että jotain alkaisi tapahtua. Aikaa kului, eikä mitään edelleenkään tapahtunut. Tim-pastori käveli majan ohi ja Janeth huikkasi hänelle, olisiko hänellä aikaa lähteä koneita kontista kaivamaan ja tuomaan pyykkitupaan. Tim tarttui toimeen, haki muutaman riuskan pojan avukseen ja pian alkoi tapahtua. Ei aikaakaan, kun ensimmäinen vanha kone oli kärrätty tulvasta ulos ja pian toinenkin. Pian uudet koneet olivat tuvassa ja nyt Nolikin saapui paikalle asentamaan ne toimintakuntoon.

Miesten ahkeroidessa koneiden parissa Janeth alkoi siivoamaan törkeässä kunnossa olevaa pyykkitupaa. Tuvassa on pari kaappia, joissa oli epämääräisiä pussukoita sisällä. Minä aloin tutkia kaappien sisältöä ja toisen kaapin yhden luukun avattuani paiskasin sen kiljaisun kera saman tien takaisin kiinni. Siellä vilisti hiiri. Noli tuli hätiin, nappasi jonkun palikan käteensä ja litisti hiirulaisen hengiltä. Me olimme siinä vaiheessa Janethin kanssa siirtyneet turvallisemmille seuduille ulos. Sieltä seurasimme Nolin hiirenmetsästystä. Hetken päästä lattialla virui kaksi päivänsä päättänyttä hiirulaista.

Myöhemmin illalla etsimme vielä jotain Janethin kanssa noista kaapeista, kun toisessa kaapissa olevassa pussissa alkoi näkyä liikettä. Jälleen kaapin ovi kiinni ja ulos katselemaan, kenet nyt pyytäisi hätiin. Pihamajassa istuskeli poikia, joita pyysimme apuun. Yksi pojista tulikin, mutta hän ei ollut millään tapaa innokas tappamaan hiirtä. Onneksi siinä lähistöllä oli pari kissaa, Kobi ja Prince. Saimme houkuteltua Kobin pyykkitupaan. Janeth pudotti pussin kaapista lattialle, jolloin hiiri pääsi vapaaksi. Hetken aikaa se yritti kovasti löytää pakoreittiä, mutta kun Kobi sen lopulta äkkäsi, ei hiirulaisella ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Kobi sai maukkaan illallisen ja vuolaat kiitokset. :D

Uudet pesukoneet pääsivät saman tien tehokkaaseen käyttöön. Kylläpä oli mukavaa pestä pyykkiä, kun ohjelman päätyttyä sai ottaa koneesta jo valmiiksi lähes kuivat pyykit ulos. Pyykit olivat kuivia jo ennen kuin seuraava koneellinen oli valmis. Ilmasto täällä on tuohon pyykin kuivattamiseen kovastikin otollinen (silloin kun ei satu se lähes päivittäinen sadekuuro juuri siihen hetkeen). Jälleen anovalle annettiin...