Lomailua

Tänä vuonna kevätlomaa joutui odottamaan vähän pidempään, sillä se on aina pääsiäisviikko. Tuntuu vähän hassulta, että ensin puurretaan kolme kuukautta ilman lomia, sitten on viikon loma, jonka jälkeen on enää puolitoista kuukautta kesälomaan. Mutta olipa se loma milloin vaan, on se aina tervetullut! Minulla oli pieni ongelmanpoikanen lomailua ajatellen - kissanpennut. Mihin laittaisin kaikki viisi pentua (4+1, eri emoilta), kun lähdemme atollille pitkää viikonloppua viettämään. En haluaisi olla aina vaivaamassa campukselle jääviä niiden ruokinnasta ja ennen kaikkea hiekkalaatikoiden siivoamisessa. Kukaan kun ei ole niin kissaihminen, että tekisi sen riemusta kiljuen.

Asioilla kun on tapana järjestyä, niin tämäkin ongelma ratkesi kuin itsestään. Lomaa edeltäneellä viikolla kaksi oppilasta halusi itselleen kissanpennun. Kun vanhemmatkin olivat asialle myötämielisiä, luovutin enemmän kuin mielelläni pikku-Mantan (minun sängynvaltaajan 😻) Anthonyn hellään huomaan ja Jack Smith lähti Kawain hoiviin. Kun vielä lisäksi loput kolme poitsua, jotka olivat Jack Smithin kanssa majailleet minun luokassa, alkoivat yksi toisensa jälkeen katoamaan ikkunasta omille teilleen, eivätkä enää viihtyneet sisällä, oli hiekkalaatikko-ongelma ratkaistu. Emo hoiteli pentuja ulkona ja saalisti niille syötävää. Lisäksi minäkin kiikutin niille vielä uloskin ruokaa, mutta enimmäkseen nuo näyttivät tulevan toimeen saalistamalla ja löytämillään ruuilla.

Manta, sängynvaltaaja, vähän ennen uuteen kotiin lähtöä.
Manta, who occupied my bed, before she left to a new home.

Soza, Socks ja Boots kävivät vierailemassa mun nojatuolissa loman aikana.
Soza, Socks and Boots visiting my arm chair during the spring break.

Lomalla oli hyvää aikaa tutkailla kotisaarta hieman lähemmin. Viikon varalle oli ohjelmoitu muutama retki, mutta kuten asiaan kuuluu, suunnitelmat muuttuivat moneen kertaan... Alun perin meidän piti startata sunnuntaina vaellukselle kohti Pohnpein korkeinta huippua, yöpyä yksi yö vuorilla ja palata maanantaina takaisin. Koska täkäläiseen tapaan ei suinkaan kuulu hoitaa asioita ajoissa, vaan aina viime tipassa, tällä kertaa rehtori ei onnistunut järjestämään meille ketään opasta vaellukselle näin lyhyellä varoitusajalla. Niinpä teimme lennosta uudet suunnitelmat ja vuoren huipun sijasta suuntasimme sunnuntaina yhdelle saaren lukuisista vesiputouksista.

Lehnpaipohn-putous.
Lehnpaipohn-waterfalls.

Tämän putouksen suurin vetonaula on sen iso ja syvä allas ja altaaseen voi hypätä saaren korkeimmalta hyppypaikalta (noin 10 m). Minä EN hypännyt!!!
The most popular thing here is big and deep pool to where you can jump from the highest jumping-off spot of the island (about 10 meters). I DIDN'T jump!!!

Putoukselle oli pieni patikkamatka, josta osa oli hieman mutaista. Niinpä perillä oli mukava upottaa kuraiset jalat virkistävään veteen (ennen kuin pulahti kokonaan uimaan). Vesi tuntui aluksi yllättävän vilpoiselta. Ihan tuli Suomen kesät mieleen...
There was a short hike to the falls. Part of the way was little bit muddy. It was so great to put feet in to the fresh water (before going to swim). The water felt quite chilly at first. It reminded me about summers in Finland...

Lisää kuvateksti

Tim-pastorilla oli ihan oma tapansa nauttia putouksesta...
Pastor-Tim had his own way to enjoy the waterfalls...

Vesiputousreissulla tuli puheeksi, että vieläkään en ole Sokehs Rockille päässyt kiipeämään. Tim-pastori lupasi loman aikana lähteä oppaaksi. Olin ihan innoissani. Vihdoinkin pääsisin toteuttamaan yhden unelmistani! Sovimme kiipeävämme keskiviikkona iltapäivällä. Kävin vielä päivällä varmistamassa, mihin aikaan lähdemme. Kun lähdön aika tuli, pastoria ei löytynyt mistään. Autokin oli pois. Muutama opiskelijalähettipoika halusi lähteä mukaan. He olivat käyneet huipulla jo ennenkin, joten kun pastoria ei näkynyt ei kuulunut, pojat totesivat, että kyllä he reitin osaavan, eikun mennään. Niinpä lähdimme ilman pastoria. Kello oli kuitenkin jo niin paljon, että minulla jyskytti takaraivossa ajatus lähestyvästä auringonlaskusta. En todellakaan halunnut kavuta alas pimeässä.

Halusin kuitenkin yrittää ja reippaasti lähdimme matkaan. Täytyy sanoa, että teki tiukkaa tällaisen keski-ikäisen pysyä parikymppisten vauhdissa mukana... Kyllä minä vuorille kiipeän, mutta en sentään juoksemalla, kuten innokkaimmat ryhmästämme! Alkumatka oli helppoa nousua kiviportaita pitkin. Läähättämään se kyllä pisti, mutta itse kiipeäminen ei ollut vaikeaa. Kun sitten vastassa oli käytännössä lähes pystysuora nousu ison kivenjärkäleen yli, oli pakko alkaa todenteolla miettimään ajan kulua. Pätkän matkaa kiipesin poikien hyvillä neuvoilla ja avustuksella, mutta kun aloin ajattelemaan paluuta mahdollisesti pimeässä, totesin pojille, että en ota sitä riskiä, vaan palaan takaisin. Mutta tulen takaisin uudestaan, kunhan on aikaa enemmän!!! 

Pojat jatkoivat matkaa, minä laskeuduin takaisin turvallisemmalle maankamaralle ja istahdin hetkeksi huilaamaan ja kaivoin kameran esille. Edessä näkyi huippu, mikä jäi tällä kertaa vielä saavuttamatta. Hetken päästä näin pojat kapuamassa rinnettä ylös. Itse pakkasin kameran takaisin reppuun ja lähdin etsimään tietä takaisin autolle. Mutta sepä ollutkaan ihan niin yksinkertaista... Kiviportaiden päätyttyä olimme jotenkin onnistuneet harhautumaan varsinaiselta polulta ja nyt minulla ei ollut mitään käsitystä, missä se polku oikeastaan on. Mietin hetken, josko jäisin odottamaan poikien paluuta, mutta edelleenkään ajatus pimeässä metsässä paluusta ei houkutellut, joten lähdin etsimään polkua. Onneksi minulla oli kännykässä kartta, jossa polku näkyi kartalla näkyi myös pisteenä oma sijaintini. Vuoren juurella, keskellä metsää sijainnin tarkkuus ei kuitenkaan ole niin hyvä, että sen perusteella olisi pystynyt suoraan polulle suunnistamaan. Vähän osviittaa siitä kuitenkin sai, minne päin pitäisi lähteä.

Suuntasin olettamaani polun suuntaan. Kapusin kivien ja kaatuneiden puunrunkojen yli. Jalkoihin sai katsella tarkasti, sillä maasto oli kivikkoista ja kivien väliin jäi rakoja, joihin oli helppo astua harhaan. Muutaman kerran noihin rakoihin lankesin ja sain melkoisia tällejä sääriin ja nilkkoihin. Sisulla mentiin kuitenkin eteenpäin. Sen sijaan, että olisin löytänyt polkua, löysin itseni yhä tihenevästä viidakosta. Aika kului ja auringonlasku lähestyi. Piti kaivaa taas känny esiin ja ottaa uutta suuntaa. Samalla lähti yläkertaan harras pyyntö polunpään löytymisestä ennen pimeän tuloa. Uuden suunnan otettuani, pienen rämpimisen jälkeen, viidakko näytti harvenevan ja suureksi helpotuksekseni tajusin pian polun olevan edessäni. Loppumatka alas olikin sitten iisi biisi!

Siinä se on. Niin lähellä, mutta vielä niin kaukana. Ensi kerralla minäkin kipuan ylös asti!
There it is. So near, but still so far. Next time I will climb all the way up!

Poikia odotellessa oli hyvää aikaa kuvata tuota vielä valloittamatonta vuorta alhaalta käsin.
While waiting the boys I had good time to take photos of this still unreachable rock from down.

Loman ehdottomasti odotetuin osuus oli pitkä viikonloppu Ant-atollilla. Luvassa oli kolme yötä riippumatossa, snorklausta, auringonlaskuja ja -nousuja, huikeaa tähtitaivasta sekä rentoa oleilua. Ja tietysti silmänruokaa kameralle! 😊 Tässä niitä tunnelmia...

The most waited part of our spring break was a long weekend in Ant-atoll. It included three nights in the hammock, snorkeling, sunsets and sunrises, beautiful sky with stars and relaxed staying. And of course lot of photos! 😊 There are those feelings...

Tämä ja seuraava kuva ovat pari. Kuvat on otettu samasta kohdasta. Ensimmäinen kuva on auringonnousun aikaan. Kuvassa näkyy Pohnpein saari, jonka yläpuolella on pilviä (kuten siellä näytti aina olevan).  Toinen kuva on otettu vähän myöhemmin samana päivänä, mutta minne katosi Pohnpei...?

This and the next photo are a pair. Photos are taken from the same spot. First photo is taken during the sun rise. You can see Pohnpei in the photo. There are clouds above Pohnpei (as there seemed to be always). Next photo is taken little bit later on the same day, but where is Pohnpei...?

Auringonlaskuja ei koskaan näytä olevan kahta samanlaista. Joka ilta taivas näytti totaalisen erilaiselta - ja aina niin kauniilta!
There are no two same kind of sun set. Every night the sky was totally different - and always so beautiful! 

Ant on snorklaajan paratiisi. Tällä kertaa rauskut näyttivät parastaan. Eikä aina tarvinnut pistää edes päätänsä veteen, vaan yhtenä aamuna sain ihailla rauskuja auringonnousua kuvatessani! Siinä ne uivat aivan rantavedessä. Ensin pariskunta tähtikotkarauskuja ja hetken kuluttua täysin toisenlainen yksinäinen rausku.

Ant is a paradise for snorkelers. This time I saw many sting rays. And I even didn't have to go into water every time to see them! One morning I was taking photos of sun rise when I saw a couple of spotted eagle rays swimming in a shallow water and right after them I saw another totally different kind of sting ray.

Tähtikotkarauskut
Spotted eagle rays

Ja se toinen rausku.
And the another sting ray.

Tämän rauskun kanssa uiskentelin ihan lähietäisyydellä.
I was swimming with this sting ray very near to me.

Hai on aina kiva bongata snorklatessa (kunhan kyseessä ei ole agressiivinen yksilö...). Tässä mustaevähai.
It is always great to see shark while snorkeling (as long as it's not an aggressive one...). This is a blacktip reef shark.

Enkelikala
An angelfish

Tällä kertaa atollille päästyämme meitä odotti mukava yllätys. Sinne oli rakennettu uusi iso maja. Niinpä majat meni uusjakoon... Opiskelijalähetit valtasivat ison majan ja sen vieressä olevan pienen majan, joka on aikaisemmin ollut aina minun majani. Minä ja yhden opiskelijalähettipojan vierailulla ollut äiti saimme oman majan hieman syrjemmästä. Siitäkös minä tykkäsin! Vihdoinkin sai oikeasti rauhallisen majapaikan! Ja tämä maja on jokseenkin saaren kärjessä. Sinne puhaltaa merituuli mukavan vilvoittavasti. Maja on myös aamuauringon puolella, joten aamuisin pystyin riippumatostani kuikuilemaan, josko aurinko jo alkaa nousta ja voisin lähteä sitä kuvaamaan. 

Minun majani.
My hut.

Rehtorin "perheriippumatto".
Principal's "family hammock".

Nuotiopaikka. Taustalla opiskelijalähettien pienempi maja ja uusi, iso maja.
Campfire place. In the background you can see the small hut and the new, big hut of student missionaries. 

Antille tullaan rentoutumaan. Mallia näyttää Nathan ja Leighton.
Ant is for relaxing. Nathan and Leighton giving an example how to relax.

Tämän vuoden opiskelijalähetit ovat kovia lainelautailijoita. Nytkin mukana oli puolikas (!) lauta ja sillä temppuiltiin rantavedessä.
Most of our student missionaries are surfers. Even now they had a half (!) surfboard with them and they loved to do tricks on the shallow water. 

Joka kerta Antilla käydessämme olen merimatkan aikana silmä kovana seurannut, josko onnistuisimme näkemään delfiineitä. Ja aina olen joutunut pettymään. Vaan en enää! Paluumatka alkoi aika rajusti. Päivä oli ollut sateinen ja tuulinen. Laguunissa atollin sisällä meri oli jokseenkin tyyni, mutta kun pääsimme laguunista ulos avomerelle, vastassa oli todella hurja aallokko. Meidän veneet eivät olleet mitään isoja veneitä, vaan tavallisia perämoottorilla varustettuja veneitä. Onneksi meillä oli kokenut kippari, joka luotsi meidän aallokon läpi turvallisemmille vesille atollin toiselle puolelle. Kun merenkäynti hieman rauhoittui, aloimme katsella, missä meidän toinen venekunta oli. Emme saaneet siihen näköhavaintoa. Jäimme siis himmailemaan ja odottelemaan. Yhtäkkiä tajusin vedenpinnassa liikettä. Eviä! Ja samassa ensimmäiset delfiinit hyppäsivät! Nappasin actionkamerani (jonka olin jättänyt helposti saataville) ja pistin videon pyörimään. Aika haastavia kuvattavia delfiinit ovat, mutta jotain sentään onnistuin ikuistamaan...