Tunteita laidasta laitaan

Elämään mahtuu monenlaisia tunteita ja sitten viime postauksen olen saanut tuntea paljon erilaisia tunteita - niin mukavia kuin niitä kurjempiakin tunteita. Oppilaiden kanssa tulee vastaan tilanteita, joissa välillä sydäntä raastetaan rinnasta, välillä ilo pulppuaa ylimmillään ja välillä voin vain hämmästyneenä ihmetellä asioita. Hämmästystä on aiheuttanut etenkin jotkin itselle päivänselvät asiat, jotka ovatkin oppilaille jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Muutamat oppilaani ovat pelanneet tabletilla sanastopeliä, jossa pitää valita neljästä kuvasta oikea annetulle sanalle tai päinvastoin valita neljästä sanasta oikea annetulle kuvalle. Jokainen oppilaani, joka tuota peliä on pelannut, on kysynyt minulta, mikä on traktori... Pianoakaan täällä ei tunneta, vaikka omassa luokassani nököttääkin yksi pianon romu. Nimeä soittimelle ei vaan tiedetä.

Hämmästystä, iloa ja päänvaivaakin elämään on tuonut myös ruuan hankkiminen tällä saarella. Koska kauppojen tarjonta on erittäin rajallista, olen päätynyt tilaamaan mm. pähkinöitä, siemeniä, mausteita, täysjyväviljatuotteita ja kuivahedelmiä amerikkalaisista nettikaupoista. Vaikka Mikronesia onkin itsenäinen valtio - joka muuten juhli juuri 30-vuotis itsenäisyyspäivää - täällä on amerikkainen postitoimisto. Niinpä, kun tilaan tuotteita Azuren nettikaupasta, en valitse asuinmaakseni Mikronesiaa, vaan Usa:n ja kun syötän postinumeroni, ruudulle lävähtää aivan oikeat tiedot. Nettikaupoista tilaaminen ei vaan ole ihan ongelmatonta. Tai siis tilaaminen ei ole mikään ongelma, mutta toimitukset ovat täysin arpapeliä. Elokuun lopulla tilasin Amazonilta useita tuotteita, joista kolme savupaprikapurkkia jostain täysin käsittämättömästä syystä lähetettiin kolmena erillisenä lähetyksenä. Nuo olivat tilauksesta ensimmäisenä toimitukseen lähteneet tuotteet. Netissä pystyin seuraamaan tuotteiden toimitusta ja muutaman päivän jälkeen näin, että muutkin tuotteet on toimitettu kahtena erillisenä pakettina. Arvioitu toimitusaika oli reilu viikko. Savupaprikoita ei kuulunut, mutta toinen muista paketeista tuli etuajassa perille. Toinen tuli aikataulussa, mutta paprikoita ei tullut. Kuukauden verran niitä odottelin, kunnes aloin selvittää asiaa tarkemmin. Nettiseurannassa sanottiin, että tuotteita ei ole pystytty toimittamaan perille ja ne ovat palautuneet lähettäjälle. Siellä pyydettiin ottamaan yhteyttä asiakaspalveluun. Laitoin viestiä ja sain vastauksen, jossa kovasti pahoiteltiin tapahtunutta ja luvattiin palauttaa rahat tilille. Tästä meni noin viikko, kun toimiston pöydältä löytyi iso pehmustettu kirjekuori minulle osoitettuna. Sieltä löytyi ensimmäinen savupaprika! Ja taas viikon odottelun jälkeen postista tuli vielä ne kaksi puuttuvaa purkkia...

Azuren toimitukset ovat tulleet perille aivan moitteetta, mutta parin paketin sisältö oli hieman kärsinyt matkalla. Yhdessä paketissa oli purkki kylmäpuristettua kookosöljyä ja vaikka se oli pakattu todella hyvin muovien sisään, oli kaikki paketin sisältö hyvin ravattua... Onneksi siellä ei ollut mitään, mikä olisi siitä kärsinyt. Sen sijaan toinen paketti tuli perille melkoisen kärsineen näköisenä jo ulkoapäin. Paketista paljastui tilaamani oliivipurkit, joista kaksi oli ryttääntynyt niin pahasti, että ne oli osittain auki ja liemet olivat valuneet purkeista ulos. Koko paketti oli kostea. Onneksi siinäkään paketissa ei ollut mitään, mikä olisi kosteudesta kärsinyt ja tuhoutuneet purkitkin minulle hyvitettiin.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olen erittäin tyytyväinen, että saan tilattua haluamiani ruokia netistä ja tulen jatkossakin tätä tapaa hyödyntämään!

Elämään kampuksella kuuluu erottamattomana osana kissat - nuo ihanat luontokappaleet, jotka ovat tuoneet minun elämään valtavasti iloa! Toki huolta ja suruakin, mutta enimmäkseen silti iloa. Kaikki kolme aikuista tyttökissaa osoittautuvat syksyn mittaan odottavan pentuja. Bean oli ensimmäinen joka synnytti. Yhtenä päivänä vaan totesin, että Bean ei ole enää raskaana. Alkoi siis pentujen jäljittäminen. Hyvän ja turvallisen paikan oli emo pennuilleen keksinyt, kun oli synnyttänyt lukiorakennuksen välikatoon, jonne pääsi pienestä reiästä katoksen katolta. Katoksen katolle puolestaan pääsi kiipeämään puuta pitkin. Ei siis auttanut kuin odottaa, että jonain päivänä pennut osaavat itse tulla ihmisten ilmoille. Vaan eipä sitten tarvinnutkaan odottaa ihan niin kauaa. Yhtenä päivänä, kun tulin kauppareissulta takaisin kotiin, oveni edessä odotti Bean ja pieni suloinen pentu! Tein oitis pennulle pienen pesän pahvilaatikosta ja tarjosin ruokaa, mutta sitä se ei vielä osannut syödä. Hyvän tovin olin pikkuista saanut ihailla, kun emo katosi ovesta ulos ja jätti pennun minun huostaan. Hetken kuluttua emo palasi takaisin kantaen niskasta toista pienokaista. Emo kiikutti pennun suoraan minulle ja siihen jalkojen juureen se päästi sen vapaaksi. Ei voi muuta sanoa, kuin että fiksu kissa! Pennut olivat nyt sen ikäisiä, että niillä alkoi olla aika alkaa syödä muutakin kuin emon maitoa ja Bean tiesi, mistä ruokaa saa... 

Candy ja Girly, Beanin suloiset lapsukaiset
Candy and Girly, the cute kittens of Bean

Ensimmäisen yön uudet söpöliinit saivat nukkua minun asunnossani, mutta seuraavana aamuna ne muuttivat luokkaani, jossa edellisetkin pennut ovat saaneet asustaa turvassa. Oli aivan ihanaa nähdä, kuinka pienet oppivat saman tien hiekkalaatikon käytön. Mutta päänvaivaa alkoi tuottaa emo, jota ei ole koskaan laatikolle opetettu. Se onneton alkoi kakkia nurkkiin, vaikka se olisi päässyt ikkunasta ulos tarpeilleen. Muutaman kerran siivottuani sain tarpeekseni ja totesin, että en yksinkertaisesti voi jättää emolle vapaata kulkua luokkaan ikkunan kautta jollen halua aloittaa jokaista työpäivääni siivoamalla kakat nurkasta ja tuulettamalla luokkaa. Piti keksiä jotain muuta. Bean teki ratkaisun minulle helpoksi, sillä se oli jo alkanut kantaa lapsukaisiaan ulos luokasta ja lähes joka aamu herättyäni vähintäänkin toinen pennuista oli oveni takana maukumassa. Niinpä pentujen päivä muodotui siten, että koulupäivän ajan ne saivat nukkua ja leikkiä luokassa ja Bean sai olla niiden kanssa. Päivän päätyttyä otin pennut mukaani ja ne saivat vapaasti juosta ulkona tai leikkiä/nukkua minun luona. Yöt pennut viettivät emon kanssa ulkona. Tämä systeemi on toiminut mukavasti, eikä enää ole tarvinnut siivota luokan nurkkia. Toin asuntooni myös hiekkalaatikon pentuja varten, ettei tarvitse joka kerta "heittää" niitä ulos, kun itse poistun asunnosta, vaan ne voivat jäädä tänne nukkumaan.

Eskarilaiset olivat ihan innoissaan, kun pennut vierailivat heidän luokassa.
Kindergarten kids were so exited about the kittens.

Vaikka minun asuntoni taitaa olla yksi campuksen viihtyisimmistä ja hyväkuntoisimmista, silti täälläkin tulee vastaan välillä todellisia yllätyksiä. Yhtenä päivänä kiinitin huomiota lattianrajaan, johon oli ilmestynyt jotain, mitä en ennen ollut huomannut. Ihan kuin siellä olisi törröttänyt paperimassapallo piippurassin päässä. Ihmettelin, mistä se siihen oli yhtäkkiä tullut. Kun tutkin hieman tarkemmin ja nappasin pallerosta kiinni totesin, että ihan ihka oikea sienihän siinä kasvaa! Epäuskoisena tuijotin sitä hetken ja mietin, että pitäiskö itkeä vai nauraa. Kovin mukavalta ei tuntunut ajatus asua asunnossa, jossa lattianrajassa kasvaa sieniä... Mutta toisaalta, kun asuu kuumassa ja kosteassa maassa, jossa asunnossa ei ole varsinaisia ikkunaruutuja, vaan lämpö ja kosteus on sisällä ihan samaa luokkaa kuin ulkonakin, niin selväähän se on, että näin voi käydä.

Lattianrajassa kasvanut sieni.
This mushroom was growing in my apartment.

Tuo sieni ei päätynyt pataan ruuaksi. :D Ruokailu on joskus haastavaa täällä. Yhtenä päivänä juuri ennen lounasaikaa tuli sähkökatko. Olin ottanut aamulla pakkasesta lounaani sulamaan pöydälle, mutta ruoka oli vielä osittain jäässä. Siitä ei siis ollut syötäväksi. Piti laittaa kaikki mielikuvitus peliin, mitä jääkaapissa olevista aineksista saisi loihdituksi lounaaksi ilman sähköä. Edellisenä päivänä keitetyistä pavuista, sipulista, maustekurkusta, kookoskermasta ja mausteista väsäsin makoisan tahnan, joka oli ihan huippuherkullista Suomesta tuotujen hapankorppujen päällä! Tuota on tullut tehtyä myöhemminkin, kun osoittautui helpoksi ja niin herkulliseksi.

Tavallisen arkisen aherruksen välissä tervetullut breikki on jokakuinen saariviikonloppu. Viimeksi vuorossa oli vihdoin viimein, lähes vuoden odotuksen jälkeen, suosikkilähisaareni Long Island. Viime vuonna jostain omituisesta syystä muut halusivat enemmän Black Coralille, mutta nyt näyttää siltä, että tänä vuonna tuota "ongelmaa" ei ole, sillä suurin osa toisista ihastui kovasti saareen ja sen snorklausvesiin. Alla pieni kuvakooste saarelta.

Ei hassumpia "majoja" viikonlopun viettoon. Yöpyminen 5 dollaria yö.
Quite nice huts to spend a weekend. 5 dollars per night.

Osa porukasta palasi campukselle jo lauantaina.
Part of our group left the Long Island already on Saturday.

Minun mökkini täysikuun valossa.
My hut and full moon.

Sunnuntaina paluukyytiä joutui hieman odottelemaan. Tämä oli aika kiva tapa odottaa!
We had to wait our boat back on Sunday. This was quite great way to wait!

Pinnan alla meinasi tulla yhteentörmäys, mutta viime hetkellä nämä kaverit päättivät muuttaa suuntaa.
In the water these guys were about to ram me but at the last moment they changed their course.

Rauskun näkeminen sykähdyttää edelleen joka kerta, vaikka niitä näkeekin lähes joka kerta.
Seeing a sting ray feels so great every time even you can see them almost every time.

Ihan pakko oli taas kiivetä...
I just had to climb up again...

Saariviikonlopun jälkeen edessä oli melkoinen uutispommi. Afeke oli ollut työmatkalla Kosrealla (yksi Mikronesian osavaltioista/saarista) viimeisen kuukauden ja oli juuri palannut takaisin. Minulla oli jotain hänen omaisuuttaan säilytyksessä ja kun olin kotiutunut saarelta kävin moikkaamassa Afekea ja viemässä hänen tavarat takaisin. Tuolla reissulla sain kuulla, että Afeke oli saanut työtarjouksen Kosraelta ja ottanut työn vastaan. Muutto olisi jo kahden viikon päästä. Nyt oli tunteet todella pinnassa... Olin mielettömän iloinen Afeken puolesta ja samaan aikaan tajunnan täytti tuskallinen tietoisuus, että pian lähin ystäväni täällä olisi pois. Enää ei olisi kaveria kiipeämään Sokehs Ridgelle, saareen viikonloppureissuille tai lyhyemmille päiväreissuille eikä nauttimaan herkullisiä aterioita yhdessä. Onneksi viimeisen kahden viikon aikana pääsimme vielä viettämään yhdessä Afeken synttäreitä ja yhdelle päiväretkelle snorklaamaan.

Afeken synttäreitä juhlimassa.
Celebrating Afeke's birthday.

Seuraavat kuvat ovat snorklausreissulta Afeken ja muutaman muun kanssa Nan Madolille ja Na-saarelle.

Aurinko paistoi, meri oli lähes tyyni ja Kolonian kaupunki jäi taakse.
Sun was shining and ocean was calm when we left the city of Kolonia.

Matka meinasi tyssätä heti alkuun, kun laskuveden aikaan kippari harhautui reitiltä ja karautti koralliriutalle. Onneksi tästä selvittiin säikähdyksellä.
Our trip started with an accident. It was a low tide and our skipper missed the fairway. We ended up to the coral reef. Fortunately we were able to continue our trip.

Aivan epätodellinen fiilis. Missä horisontti?
Very surreal feeling. Where is the horizon? 

Paikalliset veneilemässä.
Local people with the local boat.

Nan Madolin rauniot mereltä päin. Oli muuten hieno paikka snorklata!
Ruins of Nan Madol. This was a great place for snorkling!

Miten ihmeessä kivikasassa voi kasvaa jotain?
How is it possible that these are growing on the rocks?

Päivä merellä takana. Aurinko paistoi koko päivän, joten nuo pressuviritykset veneissä oli tosi tarpeeseen edes pientä varjoa tuomassa.
The end of the day on the ocean. Sun was shining whole day so the tarps were really useful giving at least a little bit shade.

Korallin ei aina tarvitse olla värikäs ollakseen todella kaunis.
The coral doesn't always have to be colorful and it can still be really beautiful.

Kakkakasakin voi näyttää kauniilta.
The pile of poop can look beautiful also.

Merellä vietetyn päivän päätteeksi pakkasimme Afeken auton valmiiksi laivausta varten ja kävimme nauttimassa viimeisen yhteisen päivällisen Mangrove Bayssa. Tällä saarella on tapana, kun joku ulkomaalainen muuttaa pois, hän myy pois kaiken, mitä ei halua/pysty ottamaan mukaan seuraavaan paikkaan. Afekekin myi paljon tavaraa ja minäkin sain osani. Afekella oli ihanan punaiset verhot, jotka odottavat nyt ripustamista minun ikkunoihin. Siinä viimeisiä pakkauksia tehdessämme löytyi vielä yhtä jos toista, mistä Afeke kysyi, tarvitsenko ja lopulta kannoin kotiin melkoisen säkillisen erilaisia ruokatarpeita, toisen säkillisen tuholaistorjunta- ja siivoustarvikkeita sekä yhtä jos toista muuta sekalaista. Yksi oikein mukava juttu oli iso jumppapallo ja toinen aivan huippujuttu oli muutamat paikallisen villikorianterin taimet! Nyt mulla kasvaa keittiön ikkunalla ruukussa omat korianterit ja kyllä siitä on tullut jo nautittua. Tuoreita yrttejä kun on ollut tosi kova ikävä ja korianteri on yksi mun ehdoton suosikki.

Ystävän menettämisen ikävää on hieman lievittänyt nuo ihanat pienet kissaystävät. Niiden leikkiä ja nukkumista on niin ihana katsella. Pienet kasvavat ihan silmissä ja ne ovat ottaneet minut omaksi luottoihmisekseen. Kun ne ovat ulkona ja näkevät minun tulevan, ne juoksevat vastaan. Luokassa ne kiipeävät syliin nukkumaan aina kun vaan mahdollista.

Nojatuolin valtaajat.
Intruders of my armchair. 

Viime keskiviikkoiltana Taro, minun musta kissa, alkoi käyttäytyä siihen malliin, että uumoilin synnytyksen olevan käsillä. Taro on campuksen kissoista ehdottomasti minun kissa. Se on arka, mutta minuun se luottaa. Niinpä olin jo päättänyt, että jos vain mitenkään mahdollista, haluan Taron synnyttävän minun asunnossani. Olin laittanut sille pahvilaatikon pesäksi. Yleensä Taro lähtee yöksi aina ulos, mutta nyt se ei osoittanut mitään merkkejä haluavansa ulos. Annoin sen jäädä sisälle ja menin itse nukkumaan. Puolen yön aikaan heräsin, kun kuulin Taron liikehtivän levottomasti laatikossa. Pomppasin katsomaan, mitä siellä tapahtuu ja siellä se punnersi ensimmäistä pentuaan maailmaan. Pentu oli jo puoliksi ulkona. Jäin seuraamaan synnytystä ja olin valmis auttamaan, jos avun tarvetta ilmenisi. Taro selvisi hienosti omin avuin, nuoli vastasyntyneen puhtaaksi ja söi istukan, kuten kissoilla on tapana. Pieni pentu hamusi emon nisälle, mutta vaikka se kuinka yritti, näytti siltä, että se ei löytänyt nisää. Yritin auttaa sitä, mutta nisän sijasta se yritti imeä minun sormea. Arvelin, että kyllä se varmasti pian oppii sitä nisääkin imemään. 

Hyvän tovin siinä odottelin, josko seuraava pentu alkaisi tulla maailmaan, mutta kun mitään ei tapahtunut, menin takaisin nukkumaan. Heräsin monta kertaa yön aikana laatikosta kuuluviin ääniin ja kävin tarkistamassa, onko siellä jo lisää pentuja. Lopulta vasta aamulla seitsemän aikaan seuraava pentu päätti putkahtaa maailmaan. Ja melkein heti perään tuli vielä kolmas. Vastasyntyneet kissanpennut ovat niin suloisen avuttomia yrittäessään löytää nisälle! Aivan ihastuksissa ja ylpeänä seurasin noiden pienten ensimmäisiä hetkiä tässä maailmassa. Torstai oli onneksi vapaapäivä (itsenäisyyspäivä), joten sain kaikessa rauhassa seurata ensimmäisen päivän, miten Taro pärjää pienten kanssa ja miten pienten ensimmäinen päivä sujuu.

Taro ja vastasyntyneet pikkuiset.
Taro and her newborn kittens.

Pennut nukkumassa. Äippä pääsi livistämään syömään.
Sleeping kittens. Mom got a little break and went to eat.

Asia, mikä minua kovasti mietitytti antaessani Taron synnyttää asunnossani, oli miten käy Taron vessareissujen. Minä kun en välttämättä olisi aina paikalla, kun sen pitäisi päästä tarpeilleen. Huoli osoittautui kuitenkin täysin turhaksi, sillä kun Taro vihdoin kömpi ensimmäistä kertaa laatikosta ulos pentujen syntymän jälkeen, se kävi syömässä ja sen jälkeen suuntasi päättäväisesti Candyä ja Girlyä varten tuomalleni hiekkalaatikolle ja teki siihen tarpeensa. Kyllä olin ylpeä! Taroa kun ei myöskään ole koskaan opetettu hiekkalaatikolle.

Tänään kirkosta kotiin tullessani vastassa oli surullinen näky, kun menin katsomaan pentuja. Kaksi pentua nukkui yhdessä mytyssä ja yksi makasi selällään laatikon yhdessä nurkassa. Ensin näytti, että sekin nukkuu, mutta kun silitin sitä, se oli aivan jäykkä ja eloton. Pentu oli kuollut. Tämä oli se ensimmäisenä syntynyt. En tiedä, mitä sille tapahtui, mutta jäin miettimään, että noinkohan se ei lopulta oppinutkaan syömään. Kun katsoin läpi kaikki pennuista ottamani kuvat, yhdessäkään tämä pentu ei syönyt, kun taas toiset kaksi söivät suurimmassa osassa kuvista. Yllä olevassa kuvassakin näkyy, kuinka se makaa emon tassun päällä, kun toiset  syövät. Raskain mielin poistin pienen laatikosta Taron ihmetellessä vieressä. Toivottavasti nuo kaksi jäljelle jäänyttä saavat kasvaa ja kehittyä rauhassa!