Paluu Pohnpeille

Niin se kesä vierähti ja oli aika palata kotiin... Olin suunnitellut lähteväni matkaan tällä kertaa kahden matkalaukun kera, sillä edessä on kahden vuoden keikka ilman, että välillä käyn Suomessa. Kun aloin pakkaamaan, jotenkin tuli mieleen, että tarkistanpa lentoyhtiöiden politiikan extralaukun suhteen. Pisimmät lennot lensin Qatar Airlinesilla ja United Airlinesilla, joten niiden nettisivuja lähdin tutkimaan. Qatarin kohdalla totesin saman tien, että en sitten otakaan extralaukkua mukaan! Yhtiö kun velottaa 40 dollaria per ylimääräinen kilo! Koulu kyllä maksoi minulle ylimääräisiä matkatavaroita, mutta vain 500 dollariin asti. Piti löytää edullisempi tapa toimittaa tavarat perille. Matkahuollon kautta hinta olisi ollut reilut 300 euroa ja posti velotti vajaat 200 euroa. Niinpä pakkasin ison pahvilaatikon täyteen tavaraa ja kiikutin sen postiin toivoen kovasti, että paketti osaa tiensä perille paremmin kuin vuosi sitten lähettämäni pikakirje (joka siis saapui lopulta perille kahden kuukauden seikkailun jälkeen).

Tämä näky siinsi silmissä kohti Pohnpeita suunnatessa.
That view was waiting for me in Pohnpei.

Lähtöpäivänä meinasi mennä stressin puolelle, ennen kuin kaikki tarvittavat lähtövalmistelut oli tehty ja pääsin lopulta lentokentälle. Olin punninnut mukaan lähtevän laukun ja oma vaakani näytti painoksi 29,6 kg. Qatarin lennolle painoraja oli 30 kg. Laukun sisällä oli pienempi laukku, jossa oli tavaraa reilun seitsemän kilon edestä, jotta Manilassa voisin kirjata ruumaan meneväksi kaksi matkatavaraa, max 23 kg. Lentoaseman vaaka näytti laukun painoksi 31 kg. Kerroin virkailijalle punninneeni omalla vaa'alla ja saaneeni alle 30 kg. Ystävällinen virkailija merkitsi laukun painoksi 30 kg ja toivoi, että Qatarissa ei tulisi ongelmia, koska siellä kuulemma joutuisin selvittämään laukun itse jatkolennolle. Tarrat laukkuun sai silti Manilaan saakka. Tässä vaiheessa hirvitti, sillä vaihtoaikaa seuraavalle lennolle oli alle tunti! Noinkohan se riittäisi...

Lentoreittini kulki Oslon ja Dohan kautta Manilaan, jossa olisi pidempi odotusaika seuraavalle lennolle Guamille ja sieltä edelleen Pohnpeille. Lentovaraukset olivat kahtena erillisenä varauksena Helsinki-Manila ja Manila-Pohnpei, koska näin säästin noin 2000 euroa. Jos olisin ostanut saman paketin yhtenäisenä pakettina, olisi hinta ollut yli 3000 euroa. Suurin jännitysmomentti oli siis päästä Manilaan saakka ennen kuin lentoni Guamille sieltä lähtee.

Ensimmäinen pieni pelon tunne myöhästymisestä tuli heti Helsingissä, kun boarding oli valmis ja kapteeni ilmoitti, että koneesta puuttuu muutama matkustaja, mutta heidän matkatavaransa ovat jo ruumassa. Tavarat täytyy poistaa ruumasta, ennen kuin kone voi lähteä. Siinä kuluisi arviolta kymmenisen minuuttia. Oslossakin vaihtoaikaa oli vain tunnin verran ja boarding siellä alkoi samalla hetkellä kun Helsingin koneen piti olla perillä. Onneksi tiesin Oslon kentän melko pieneksi, mutta silti hieman hirvitti. 

Lopulta aikaa Oslossa oli aivan ruhtinaallisesti myöhästymisestä huolimatta. Ehdin jopa istahtamaan hetkeksi ennen bordingia. Koneeseen noustessa virkailija pyysi minut sivuun, jotta toinen virkailija voisi varmistaa, onko laukkuni ehtinyt myös lennolle. Siinä samalla selvisi helpottava tieto. Minun ei tarvitsisikaan huolehtia itse laukusta Dohassa! Riitti, että huolehdin itseni seuraavaan koneeseen. Onneksi oli näin, sillä millään ilveellä Dohassa ei olisi ehtinyt itse laukkua huolehtimaan. Käytännössä homma toimi Dohan upealla kentällä niin, että kun koneesta pääsi ulos, sai puolijuoksua suunnata seuraavan koneen lähtöportille. Matkalla otin riskin ja poikkesin pikaisesti vessaan. Portille päästessäni koneen lastaaminen oli jo täydessä vauhdissa. Suurin osa matkustajista oli jo noussut koneeseen ja portilla oli enää lyhyt jono. 

Tässä vaiheessa sain jo huokaista helpotuksesta. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisin ajoissa Manilassa. Se olikin sitten vielä arvoitus, miten lentokenttämuodollisuudet siellä toimisivat, kun siellä se laukku piti poimia itse talteen ja tehdä lähtöselvitys seuraaville lennoille. Suurin kysymysmerkki oli se, pystyisinkö tekemään kaiken Transit-alueella vai joutuisinko poistumaan alueelta ja tekemään lähtöselvityksen lähtöaulassa. 

Manilassa löysin Transit-tiskin juuri ennen passintarkastuspistettä. Sinne sitten suuntasin kyselemään, mitä pitäisi tehdä. Erittäin avulias virkailija otti tarvittavat tiedot laukustani talteen ja kävi poimimassa laukun karusellista passintarkastuspisteen jälkeen. Hän toi laukkuni Transit-tiskille, jonne sain jättää sen jemmaan siihen asti, että Unitedin lähtöselvitys aukeaisi. Sillä välin pääsin itse varsinaiselle odottelualueelle, missä oli kaupat ja ravintolat. Kun lähtöselvitys aukesi, palasin selvittämään itseni ja laukkuni Pohnpeille. Otin pikkulaukun ison sisältä pois. Virkailija koitti isoa laukkuani ja totesi sen olevan edelleen liian painava. Vaakaa hänellä ei ollut käytössä. Kaivoin oman matkalaukkuvaakani repusta ja se näytti tasan 23 kg. Nyt oli virkailijankin uskottava, että ei ole liian painava.

Monet kerrat olen kuullut Usan tiukoista tarkastuksista lentokentällä, mutta itse en ole koskaan Usassa (tai Usaan miltään muulta kentältä lentäessä) törmännyt niin tiukkoihin tarkastuksiin ja kyselyihin kuin Manilan kentällä. Kahdesti olen nyt lentänyt Manilan kautta Guamille (joka on Usan osa) ja molemmilla kerroilla käynyt läpi uskomattoman kysymyspatterin ja asiakirjojen syynäämisen. Onneksi kaikki on kuitenkin ollut kunnossa, joten matka on päässyt jatkumaan ilman ongelmia.

Guamilla haaveilin käyväni etsimässä kentän kupeesta muutaman geokätkön, kun seuraavan lennon lähtöön oli muutama tunti aikaa. Haave kaatui kuitenkin siihen, että vettä tuli kaatamalla eikä minulla tietenkään ollut sateenvarjoa käsimatkatavaroissa. Hyvän tovin odottelin, josko sade olisi tauonnut sen verran, että olisin voinut edes yrittää, mutta turhaan. Sade vain yltyi. Ei siis auttanut muu kuin luovuttaa ja lähteä aamiaisen metsästykseen. Tiesin sen edellisen kerran perusteella haastelliseksi tehtäväksi kasvissyöjälle, mutta jotain oli syötävä. Onnistuin löytämään yhdestä ruokapaikasta nachoannoksen, jonka tilasin lihattomana. Enpä ennen ollutkaan syönyt nachoja aamiaiseksi...

Lento Pohnpeille teki välilaskun Chuukilla, jossa minä jouduin vaihtamaan paikkaa koneessa. Hassua. Mutta ei se mitään. Siirryin kiltisti uudelle paikalleni koneen perälle. Matkalla täyttelin Pohnpein tullilappua ja tunnollisesti ruksasin taas siihen, että minulla on ruokaa mukana. Lapun mukaan kaikesta saarelle tuotavasta ruuasta piti maksaa tullit. Minun laukussani oli melkoiset määrät mausteita, pähkinöitä ja erinäistä kuivaa ruokatarviketta. Jännityksellä odotin, kuinka paljon joutuisin niistä tullia maksamaan - vai joutuisinko ollenkaan. Edellisellä kerralla olin ruksinut myös, että minulla on ruokaa, mutta se ei ketään tullissa kiinnostanut. Eikä kiinnostanut nytkään. Virkailija silmäili paperini läpi ja ilahtuneena totesi, että jaa, sinä teet töitä Sda-koululle ja toivotti tervetulleeksi.

Päästyäni tullista ulos, aloin silmäillä, onko minua kukaan vastassa. Piti olla. En tosin tiennyt kuka. Arvelin, että varmaan Maureen, sillä rehtori oli vielä Hawajilla uusien lähettien koulutuksessa. Hetken aikaa katsein ympärilleni näkemättä yhtään tuttua naamaa. Aloin viritellä puhelimeeni paikallista sim-korttia, jotta voisin tarvittaessa soittaa koululle. Siinä samassa Maureen ilmestyi kulman takaa äitinsä kanssa. Olin kotona!

Campuksella oli vastassa täysi kaaos. Joka paikka oli rempallaan (remontissa). Ruokala oli täydessä remontissa, opettajat maalasivat luokkien ulkopuolella pulpetteja ja tuoleja. Isoja roska- ja jätekasoja oli ympäri campusta. Ei näyttänyt ollenkaan siltä, että viikon päästä olisi koulu alkamassa! Oman asunnon näkeminen jänskätti melkoisesti. Oliko siellä tehty mitään, mitä oli luvattu. Kaukaa jo näin, että ovi oli ainakin maalattu - tai siis sen maalaaminen oli aloitettu... Siihen oli vedelty vähän valkoista maalia, jonka läpi kuusi alkuperäinen puun väri. Kädensijan ympäristö oli täysin maalaamatta, samoin kuin oven alaosa. Oven avattuani sain ilokseni todeta, että välikatto oli uusittu! Samoin pari sisäseinää. Mutta muut luvatut asiat oli tekemättä. Ikkunoissa oli edelleen risat hyttysverkot, katossa reikä, josta yläkerran putket paistoivat ja vessan lattiaan ei oltu koskettu. Lisäksi remontin jäljiltä nettipiuha lojui lattialla (sen pitäisi olla katon rajassa), taulut oli nostettu komeroon (seinillä ei ollut nauloja, mihin niitä ripustaa) ja osa seinistä oli maalattu uudelleen siten, että ne olivat nyt kahden erisävyisen sinisen kirjavia... Mielenkiintoista. Mutta niin tavallista täällä!

Ruokala remontissa.
Our cafeteria in the middle of renovation.

Yksi pulpetti odottamassa uutta maalia pintaan.
One desk waiting for a new paint.

Rivi jo maalattuja pulpetteja.
Couple of just painted desks.

Onneksi olin pakannut omat tavarani turvaan Kenin luo. Nyt vaan oli pikku ongelma. Ken oli Hawajilla ja minä tarvitsin tavarani heti. Onneksi Ken sai hoidettua vuokraisäntänsä avaamaan minulle oven, niin sain tavarani. Vuokraisäntä olikin minulle tuttu ennestään ja nyt minulle vielä selvisi, että hänen tyttärensä on meidän koulussa. Sain siinä samalla informoitua isää koulunaloituspäivästä.

Yksi asia, mitä kovasti odotin, oli nähdä, kuinka monta kissaa täällä olisi vastassa... Ennen kuin ehdin ensimmäistä kertaa asunnolleni asti, Taro juoksi vastaan kovasti mouruten nälissään. Kobyn näkeminen oli shokki. Se oli niin onnettoman laiha! Ja ilmiselvästi sillä oli uudet pennut taas jossakin, koska sen nisät olivat niin suuret. Bean ilmestyi myös melko pian jostakin, mutta Viirua ja Miirua ei näkynyt. Esteriltä sain kuulla että ne olivat päässeet kesällä uuteen kotiin. Hyvä niin! Esteriltä kuulin myös, että Kobylla on ainakin kolme uutta pentua ja pennut ovat heidän asuntonsa yläpuolella välikatossa. Myöhemmin näin itse, että pentuja on ainakin neljä.

Koby, Bean ja Taro kaurapuuron kimpussa! Uskomatonta, millaiset määrät noihin katteihin uppoaa kissanruualla maustettua kaurapuuroa!
Koby, Bean and Taro eating oatmeal! It's so amazing how much they eat oatmeal with some catfood.

Yksi iso muutos camuksella oli se, että Janeth ei enää ole täällä. Uusi rahakirstun vartija on Gladys, nuori pakistanilaistyttö. Hän on koulutukseltaan kirjanpitäjä, mutta ei ole koskaan tuota työtä tehnyt. Hän on ollut täällä nyt reilun kuukauden ja työ on vielä opettelua monelta osin, mutta koko ajan hän oppii lisää. 

Aina hymyilevä Gladys perinteisessä pakistanilaisessa asussa.
Always smiling Gladys (our new accountant) wearing a traditional Pakistani dress.

Kun itse saavuin saarelle keskiviikkona, uudet opiskelijalähetit (suurin osa heistä) Frankyn johdolla tulivat torstaina. Tänä vuonna meillä on campuksella melkoinen määrä nuorta miesenergiaa, sillä viidestätoista opiskelijalähetistä vain kaksi on tyttöjä! On mielenkiintoista nähdä, miten herrat pyörittävät pikkuoppilaiden vilperiluokkia... Itse sain kunnian pitää uusille läheteille luennon luokanhallinnasta. Se olikin ensimmäinen kerta, kun koulutin tulevia opettajia ja vieläpä englanniksi. Kokemus oli hyvin opettavainen ja antoisa ja valoi itseluottamusta siihen, että kyllä tämä lontoon murre (tai oikeestaan täällä se on sitten kai jenkkilän murre) alkaa oikeasti olla ihan riittävästi hallussa.

Uudet oppilaslähetit juuri rantautuneina.
New student missionaries.

Tavalliseen tapaan koululla otetaan kaikki uudet tulokkaat vastaan kunnon nyyttäreillä. Niin nytkin. Sunnuntai-iltana kaikkien saaren kolmen adventtiseurakunnan jäsenet pystyttivät koulun liikkasaliin komean nyyttäripöydän. Ennen syömään pääsyä jokainen uusi tulokas esitteli itsensä lyhyesti ja jokaiselle arvottiin oma nimikkoseurakunta/-perhe. Vaikka minä en uusi tulokas olekaan, minäkin olin näissä arpajaisissa mukana, sillä viime vuonna tulin myöhemmin kuin muut, enkä saanut silloin omaa seurakuntaa/perhettä. Nyt minut arvottiin Palikirin seurakuntaan, joka on pienin kolmesta. Kerran siellä viime vuonna kävin, joten ihan vieras paikka ei ole. Siellä odottaa avoimet seinät ja pieni sali.

Nyyttäripöytä odottamassa syöjiä.
Welcome potluck by church members.

Jotkut asiat täällä hämmästyttää, kummastuttaa. Mutta ei kai sitä kaikkea tarvitse ymmärtää. Yksi näistä asioista on ison asfalttipihan putsaaminen painepesurilla... Ja yleensä se tapahtuu vielä sateella. Pihaa ei suinkaan lakaista hiekasta, vaan hiekka ajetaan paineella pois alfaltilta.

Poijjaat asfalttia pesemässä...
Boys cleaning a parking lot with pressure washer.

Josko tuo piha nyt sitten olisi "kelvollinen" minun tulevalle uudelle autolleni, jota vimmatusti nyt metsästän. Elämä helpottuisi kummasti, kun voisi mennä kauppaan juuri silloin, kun sinne haluaa mennä, riippumatta siitä, sattuuko kumpikaan koulun pakuista olemaan paikalla tai toimimaan ja onko joku jo odottamassa autoa itselleen käyttöön. Muutenkin olisi kiva päästä tutkimaan tätä saarta kiireettömästi, kenestäkään riippumattomana. Shoppailukin olisi aika paljon kivempaa, kun voisi ihan rauhassa tutkailla uusiakin paikkoja. Ja tietty sekin tuntuisi ihan kivalta, että autossa olisi kaikki ikkunat tallella, ettei sateella ajaessa kastuisi...

Nyt, kun ensimmäinen viikko täällä on takana, asiat alkavat pikkuhiljaa asettua uomiinsa. Tiistaina poikkesin doctor Isaacin luona poistattamassa tikit leikkaushaavasta. Haava on parantunut hienosti ja keskiviikkona sain jo Suomesta lääkäriltä sähköpostilla patologin lausunnon, jonka mukaan kaikki on kunnossa. Ei siis mitään syytä huoleen sen suhteen. Joka päivä olen rehtorilta kysellyt, koska miehet laittavat asuntoni kuntoon ja saanut aina saman vastauksen - lounaan jälkeen tai huomenna. Nyt miehet vihdoin ovat töissä ja kun hetki sitten poikkesin asunnolla, ovi oli jo maalattu, hyttysverkko vessaan vaihdettu ja keittiössä paikattu (jesarilla :D). Reikää katossa oltiin parhaillaan pistämässä umpeen. Samalla huomasin, että nettiboxissakin paloi taas vaihteeksi oikeat valot. Netin toiminta kun on ollut aivan arpapeliä. Se on toiminut noin joka toinen päivä. Toinen murheenkryyni on jääkaappi. Tänne tullessani totesin heti, että se ei ole niin kylmä kuin sen pitäisi olla. Säädin sen kylmimmälle mahdolliselle ja pyysin Nolia katsomaan, mikä on vikana. Noli kävi ja teki tuulettimelle jotain. Pian Nolin käynnin jälkeen tuuletin alkoi huutaa kuin palosireeni. Eikä lopettanut vaikka tein mitä. Syöksyin takaisin Nolin luo, joka vain totesi, että ei sille voi tehdä mitään. Pitää vaihtaa uusi tuuletin. Oli ilta, joten vasta seuraavana päivänä voisi jotain tehdä. Nukuin korvatulpat päässä ja silti ujellus kuului läpi yön.

Tällä saarella ei minkään saatavuus ole varmaa. Jääkaapin tuuletinta ei tietenkään saarelta löytynyt. Tulee kuulemma seuraavalla laivalla - ehkä joskus ensi kuussa. Kolme yötä olen meteliä nyt kuunnellut ja (taas kerran) huomenna minulle on luvattu uusi jääkaappi huutavan tilalle. Saas nähdä... Huomenna pitäisi saada myös uusi mikroaaltouuni kesän aikana hajonneen tilalle. Kävin itse jo alkuviikosta etsimässä kohtuuhintaisen uuden mikron (ei siis korjattua vanhaa) ja kysyin rehtorilta lupaa sen ostamiseen. Rehtori lupasi itse käydä ostamassa sen perjantaina. Minkä viikon perjantaista hän puhui, jäi kysymättä...