Kielen ja kulttuurin opettelua

Jo ennen Ruandaan lähtöä sain Suomessa asuvilta Kongolaisilta ystäviltäni pienen kinyaruandan oppitunnin, joten ihan ummikkona ei maahan tarvinnut tulla. Kiitos ja mitä kuuluu oli hallussa. Vähitellen sanavarasto on karttunut ja nyt taipuu jo yleisimmät tervehdykset ja tuohon Mitä kuuluu? kysymykseen osaan jo vastatakin. On ollut huikeaa huomata, miten pienillä sanoilla saa hymyn loistamaan paikallisten kasvoilla! Ruandalaiset ovat melko varautuneita, eivätkä ole ensimmäisenä tervehtimässä. Ensimmäisiä kertoja kun kävelin täällä omalla asuinalueella, kiinnitin huomioni siihen, kuinka vastaantulijat olivat niin totisia eivätkä tosiaankaan tervehtineet. Kun sitten opettelin itse nuo tervehdykset paikallisella kielellä ja aloin niitä käyttää aina kävellessäni, oli muutos uskomaton! 

Perjantai on täällä päivä, jolloin ihmiset roudaavat roskat kadun varteen portin ulkopuolelle (siis juu, jokainen piha ainakin tällä asuinalueella on aidattu ja portit tiukasti lukossa) ja sitten roska-auto käy keräämässä roskat siitä. Satuimme Ronan kanssa portille juuri samalla hetkellä, kun roska-auto pysähtyi siihen. Nuori mies hyppäsi kyydistä ottamaan meidät roskat kyytiin. Huikkasin miehelle ”Mwiriwe” (Hyvää iltapäivää) ja sain yllättyneen hymyn ja vastauksen. Roska-auton perässä kulki nainen lakaisten kadulta siihen jääneet pikkuroskat. Naista tervehtiessäni sain aivan valloittavan hymyn ja tervehdyksen takaisin. Eikä se jäänyt siihen. Nainen jatkoi keskustelua: Amakuru (Mitä kuuluu), johon vastasin: Ni meza (Kiitos hyvää). Nyt naisen koko naama oli yhtä hymyä ja minusta tuntui, kuin olisin juuri tehnyt suurenkin palveluksen hänelle.

Hieman myöhemmin kohtasin toisen kadunlakaisijanaisen. Tervehdin häntäkin samalla tavalla. Hän ihan pysähtyi tervehtiäkseen takaisin jälleen valloittavan hymyn kera. Hänkin jatkoi kysyen kuulumisia ja kun vastasin, hän suorastaan hihkui ilosta ja jäi vilkuttamaan minulle kaksin käsin. 

Vaikka Kigali on erittäin turvallinen kaupunki, on monilla täällä 24/7 vartija taloa (ja sitä lukittua porttia) vahtimassa. Monesti nämä vartijat maleksivat/seisoskelevat kadulla talon edessä, kun heillä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Yhden tällaisen vartijan kanssa käytiin tämä sama ”keskustelu” hymyjen kera. Tuntuu niin uskomattomalta, miten pienellä teolla saa ihmiset hymyilemään! Nykyisin ihan odotan kävelyretkiäni, kun pääsee näkemään niin paljon hymyileviä ihmisiä! Ja oikeasti hassua, että suurin osa vastaantulijoista/tervehdityistä ei jätä juttua vain tervehdykseen, vaan kysyvät kuulumisetkin.

Kuvan naiset eivät liity tapaukseen. Vastaantulijoista ei ole tullut kuvia napsittua. 😉

Uusi sivu elämässä - Ruanda

Niin siitä vaan on jo kolme ja puoli viikkoa, kun Helsingissä hyppäsin lentokoneeseen ja suuntasin kohti uutta tuntematonta. Ainakin seuraavat kaksi vuotta olen sitoutunut palvelemaan The Maranatha Academya Kigalissa, Ruandassa. 

Lento Ruandaan tuntui niin lyhyeltä kun oli tottunut lentelämään tuota Suomen ja Mikronesian väliä, johon piti aina varata aikaa vähintään puolitoista päivää. About 12 tuntia yhdellä välilaskulla Istanbulissa oli oikein mukava matkustusaika. Istanbulin kenttä osoittautui isoksi ja ruuhkaiseksi. Saapumisportilta kesti parikymmentä minuuttia kävellä lähtöportille. Matkalla sai koko ajan väistellä muita matkailijoita.

Kigalin kentällä maahantulomuodollisuudet sujuivat nopeasti - olihan keskiyö. Mitään papereita ei tarvinnut täyttää, mutta virkailija kyseli tarkasti missä majoitun ja halusi yhteystiedot, mistä tunnen ihmiset, joiden luona majoitun, kuinka kauan aion maassa olla ja niin edelleen. Tilanne oli vähän hassu, sillä olin tulossa töihin, mutta minulla ei ollut työviisumia, koska se anotaan paikan päällä. En myöskään ole koskaan tavannut majoittajiani (työnantajani). Rajalla myönnettävän turistiviisumin saa 30 päiväksi, joten kysymykseen, kuinka kauan aion maassa olla, totesin, että vähintäänkin tuon ajan, mutta toivottavasti pidempään, jos saan työviisumin.

Ensimmäisen viikon siis majoituin työnantajieni kotona, sillä minulle vuokratussa talossa oli vielä yhtä jos toista pientä viilaamista. Ja on edelleen… Vaikka täällä on nyt asuttu se kaksi ja puoli viikkoa yhdessä filippiiniläisopettajan, ystäväni, Ronan kanssa. Onneksi suurimmat alkuvaikeudet on nyt selätetty (toivottavasti!). Enää ei sähköt katkea kesken suihkun, jolloin lämpimän veden tulo loppuu. Vettäkin on hanasta nyt tullut melko säännöllisesti. Vesipumppu ei enää jatkuvasti huuda kuin palosireeni (se ensimmäinen kun onneksi hajosi ja oli pakko hankkia uusi). Seinätkin saivat uuden maalikerroksen ja ovat nyt tasaisesti saman väriset. Täällä oli seinät maalattu uudelleen meitä varten, mutta ilmeisesti ensimmäisen maalauksen jälkeen maalari oli huomannut joitakin kohtia, joita piti vähän paikkailla. Oli sitten vaan paikkaillut hieman erisävyisellä maalilla… Pesukonekin pitää nyt vedet sisällään eikä aiheuta tulvaa kylppärin lattialle. Toisen kylppärin käsisuihkukaan ei enää tiputtele vesiä lattialle.

Minun Ruandan koti

Vesi on tuottanut kerran jos toisenkin päänvaivaa. Täällä kaupungin tarjoamaa vettä, mutta joka talossa on myös oma vesisäiliö, joka on myös yhteydessä kaupungin veteen. Jos vedentulo verkossa jostain syystä katkeaa, systeemi alkaa automaattisesti käyttämään vettä säiliöstä, joka täyttyy taas itsestään, kun verkoston vesi palaa käyttöön. Meidän talo on paritalo ja meillä oli yhteinen säiliö naapurin kanssa. Meille kuitenkin hankittiin oma säiliö, jolle rakennettiin asianmukainen teline, joka nostaa säiliön yläilmoihin. Kun oma säiliö oli saatu, vesi pelasi hienosti, kunnes yhtenä kauniina päivänä talon takaa kuului rysäys… Teline petti ja säiliö rojahti maahan.  Sitten oltiin taas puoli vuorokautta ilman vettä…

Se siitä vesisäliliön telineestä...

Onneksi työnantajilla on luotto sähkö-/putkimies, josta on tullut vakiovieras meillä. Kerran jos toisenkin Peter on pelastanut meidät pulasta. Hänestä onkin tullut meidän pelastava enkeli!

Talon ongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että vuokraemäntä on pyrkinyt pääsemään kaikessa mahdollisimman halvalla ja työn laatu onkin sitten sen mukaista. Aika kalliiksi on jo vuokraemännälle tullut kaikkien virheiden korjailu. Ja lisää on tulossa. Täällähän eletään nyt kuivaa kautta, mutta toissa yönä oli ukkosmyräkkä. Aamulla, kun hiippailin alakertaan, vastassa oli tulvivat lattiat niin olohuoneessa ikkunan alla, keittiössä oven edessä kuin ruokavarastossa, jossa vesi tuli katon läpi. Ruokavaraston kattoon kiinnitin huomioni heti ensimmäisellä käynnilläni talossa. Katto kun näytti siltä, että siinä on kosteusvaurio. Kysyinkin siitä heti työnantajaltani, mutta hän vakuutti, että kaikki on kunnossa. No, nyt se on nähty, että ei todellakaan ole.

Vielä täällä siis on yhtä jos toista pientä (toivottavasti) puuhasteltavaa ja puutetta. Hieman huolestuneena olen katsellut keittiön yläkaappien kiinnitystä ja pieni aavistus on, että jonain päivänä kaapit tulee rytisten alas. Pihalla on viimepäivien aikana tapahtunut täysi myllerrys. Talon pääty oli betonipäälllystetty. Se oli aika ankean näköinen. Halusin siihen puutarhan. Niinpä paikalliset nuoret miehet ovat hikoilleet hakkujen kanssa tuhoamassa betonia. Urakka osoittautui odotettua isommaksi, sillä betonikerros olikin yllättävän paksu. Nyt päädyssä on melkoinen kasa betonimurikoita odottamassa pois vientiä. Yksi kuorma siitä jo lähti viikolla.

Betoni saa kyytiä

Jotta talo alkaisi näyttää ja tuntua kodilta, pitäisi olohuoneeseen saada sohvakalusto. Nyt sen virkaa toimittaa ulkokäyttöön tarkoitettu, paikallisen nikkarin banaaninlehdistä(?) väsäämä kalusto. Työnantajat ovat luvanneet kunnon kaluston hankkia, kunhan sellainen löytyy sopivaan hintaan. Ongelma vaan on, että työnantajani ovat kovasti kiireisiä ihmisiä, eikä meidän sohvakalusto ole ihan to-do listan kärkipäässä.

Yläkerta on minun valtakuntani. Täällä on kaksi huonetta ja kylppäri. Toinen huone on makuuhuoneeni, minne odotan kuin kuuta nousevaa saavani riippumaton telineineen niin pian kuin mahdollista. Tilaus on Kiinasta lähtenyt reilu viikko sitten, mutta nähtäväksi jää, kuinka kauan paketti matkalla viipyy, vai löytääkö perille lainkaan. Toivottavasti löytää, sillä nyt minulla on vain patja lattialla. Ja tämä patja saa selän huutamaan armoa… 

Toinen yläkerran huone on toistaiseksi tyhjä. Se odottaa työpöytää ja -tuolia sekä sänkyä. Se tulee siis toimimaan minun työhuoneena ja vierashuoneena. Koululla kun on vain pienen pieni toimistohuone, jonka jaan toimistoapulaisen kanssa ja jonka läpi osa oppilaista kulkee sisään ja ulos. Siellä ei siis ole minkäänlaista työrauhaa ja kun tuota opetussuunnitelmatyötä pitäisi alkaa tekemään, niin on turha kuvitella, että pystyisin koululla siihen keskittymään.

Työt alkaa varsinaisesti tulevana maanantaina (jolloin toivottavasti saan myös työviisumini). Opettajat palaavat kolmen viikon kesälomaltaan valmistautumaan uuteen kouluvuoteen viikkoa ennen kuin oppilaat. Minun odotetaan kouluttavan opettajia käytössä olevan opetussuunnitelman tiimoilta sekä monista periaatteellisista ja käytännön asioista, joista itsekin olen vielä pihalla kuin lumiukko… Onneksi kaikki opettajat eivät sentään ole uusia ja toivonkin saavani noista ”vanhoista” opettajista apua, kun käymme asioita läpi. 

Ja kun koulusta ja opettajista puhutaan, niin tarkennattakoon, että tässä tapauksessa ”koulu” vastaa lähinnä suomalaista päiväkotia, sillä ”oppilaat” ovat 2-5 -vuotiaita. Onneksi tämä koulu on erittäin edistyksellinen ja oppiminen tapahtuu pääasiassa leikin ja tekemisen kautta. Ryhmäkootkin ovat pieniä. Suurimmassa ryhmässä on 16 lasta ja kaksi opettajaa. Muut ryhmät ovat max 12 lasta, joilla on opettaja ja avustaja. Pienin ryhmä on vain 8 oppilasta ja siellä on vain yksi opettaja.

Mielenkiinnolla odotan alkavaa viikkoa ja mitä se tuo tullessaan. Haasteet on suuret ja välillä tuntuu, että mitä ihmettä minä täällä teen… Mutta jälleen kerran takerrun tiukasti Ison kirjan sanaan: Kaiken minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. (Fil. 4:13)