Nykyiset kuulumiset

Kuten olet ehkä huomannut, on täällä ollut melkoisen hiljaista viimeaikoina. Jos edelleen haluat lukea kuulumisiani, ilmoita itsestäsi ja lähetä minulle sähköpostiosoitteesi, niin liitän sinut lukijaksi uusimpiin kuulumisiini (jollei sinulla vielä ole sinne pääsyä).

Kuvan marakatit ovat täysin osattomia asiaan... 😄

Kigalin arkea

Reilu kuukausi on jo opeteltu elämään Kigalissa. Onneksi ennen töiden alkua oli muutama viikko aikaa tutustua kaupunkiin ja oppia, mistä mitäkin löytää ja miten hommat täällä sujuu. Ruokaostosten teko on yllättävän haastavaa. Meidän asuinalueella on kolme pientä markettia, joista saa periaatteessa lähes kaikki perustarvikkeet, kuten leipää, aamiaistarpeet ja vaihtelevasti hedelmiä ja vihanneksia. Huomattavasti paremmat hedelmä- ja vihannesvalikoimat on kuitenkin torilla. Meitä lähin tori on kuitenkin kuuden kilometrin päässä, joten sinne ei ihan noin vain lähdetä ilman autoa. Ennen töitten alkua siellä tuli käytyä muutaman kerran, mutta sitten löysin jotakin, mikä helpottaa kummasti elämää. Täällä toimii elitarvikkeita kotiinkuljettava firma, Groce Wheels. Sieltä voi tilata niin hedelmät, vihannekset, yrtit kuin juomavedenkin. Tämän keksittyäni olen käyttänyt palvelua ahkerasti! Pari kertaa viikossa ovelle hurauttaa mopo tuomaan kaiken tilaamani. Laatu on hyvä ja hinnat jopa torihintoja edullisempia. Toimitus on ilmainen, mutta riippuen siitä, mitä on tilannut, saattaa tulla pieni pakkausmaksu (lähinnä hedelmät ja vihannekset). Etenkin juomaveden kohdalla olen enemmän kuin tyytyväinen, että tällainen palvelu toimii. Autottomana 19 litran pönikän raahaaminen lähimmästäkään kaupasta ei kauhesti houkuttele. Ja kun vielä lähikaupassa sen pönikän hinta on 3€ ja Groce Wheels tarjoaa saman puolta halvemmalla. Pullon kyljessä on vain eri merkki.

Kimironkon torilla valinnanvaraa riittää.

Jo ennen kuin työt virallisesti alkoi, löysin itseni oman tiimini kanssa Ruandan koulutuslautakunnan kokoushuoneesta kokoustamassa yhdessä koulutusjohtajan ja joukon paikallisten opettajien kanssa. Tilaisuudessa pääsin tutustumaan Ruandan koulujärjestelmään ja opetussuunnitelmaan. Aika hurjalta kuulosti, kun jotkut opettajat kertoivat luokassaan olevan jopa 80 oppilasta eikä avustajaa ole. Siihen yhtälöön kun lisätään se tosiasia, että opettajan palkka saattaa olla vain 200€ kuussa, ei paljon naurata. Ei ihme, että täällä arvostetaan suomalaista koulutusjärjestelmää korkealle. Toivottavasti pystyn omalta osaltani tuomaan meidän kouluun hieman tuota tieto-taitoa, mitä koulutukseni ja työkokemukseni kautta olen saanut. Onneksi meillä ei sentään ole tuollaisia ryhmäkokoja!

Koulutuslautakunnan kokoushuoneessa.

Mikronesian saarilla vietettyjen kolmen vuoden jälkeen olen nauttinut suunnattomasti siitä, että täällä voi illalla lähteä pimeänkin tultua ihan rauhassa ulos kävelylle. Ei tarvitse pelätä vapaana juoksevia koiria, jotka voivat hyökätä kimppuun. Kaksi vapaana olevaa koiraa olen tässä meidän asuinalueella kerran nähnyt tiellä makoilemassa, mutta ne eivät juurikaan korvaansa lotkauttaneet, kun kävelin niiden ohi. Seuraavana päivänä näin samat koirat vähän eri paikassa jolkottelemassa tiellä ja totesin toisen niistä kulkevan kolmella tassulla. Nyt koirat väistivät minua. Silloin harvoin kuin valoisan aikaan ehtii ulos, olen nauttinut suunnattomasti jakarandojen kukista!

Jakaranda

Muistanpa taannoin, kun Ghanaan oltiin menossa ja viisumeita hankittiin, miten hankalaa niiden saaminen oli! Passit kun piti lähettää Tanskaan Ghanan lähetystöön. Useita kertoja kyseltiin passien/viisumien perään, eikä koskaan saatu kunnon vastausta. Lopulta joku virkailija vaivautui asiaa hieman tutkimaan ja totesi, että tuossahan tuo teidän lähetys näyttää olevan avaamattomana lattialla, kun ollaan odotettu maksua. Jos olisivat vaivautuneet avaamaan paketin, olisi maksukin löytynyt...

Täällä viisumin hankkiminen oli erittäin yksinkertainen ja nopea prosessi. Turistiviisuminhan sai siis rajalta 30 päiväksi, mutta työviisumi piti anoa paikanpäällä. Hakemukseen piti liittää monenlaisia dokumentteja, joista osa piti tulostaa/kopioda ja Rona tarvitsi passikuvankin. Niitä varten mentiin yhdessä työnantajamme kanssa pieneen tienvarsimyymälään, joka osoittautui oikein monitoimipuodiksi. Tarvittavien kopioiden ja tulosteiden lisäksi siellä otettiin passikuvat ja siellä voi myös maksaa viisumihakemukset. Tosi kätevää! Tosin tuo passikuvan ottaminen pisti vähän hymyilyttämään... Kun kaikki tarvittavat dokumentit oli kasassa, vietiin ne maahanmuuttovirastoon, jossa meidät opastettiin pudottamaan kirjekuori laatikkoon ja viisumi olisi valmis kolmessa päivässä.

Rona passikuvattavana. Kuvaaja on kameran kanssa oven ulkopuolella, Rona seisoo oviaukossa ja toinen kaveri pitelee Ronan takana valkoista lakanaa. Lopputulos oli ihan normi passikuva.

Meidän puutarhaprojekti on edistynyt mukavasti. Betoni on kadonnut pihalta ja tilalla on kerros multaa. Nyt pitäisi saada aikaan toimiva suunnitelma, miten käytössä olevan tilan käyttää ja mitä siinä alkaa kasvattaa! Ja sitten pitää tietysti ne siemenet/taimet löytää jostakin. Täällä on kuulemma olemassa joku matala mangopuu/-puska, joka alkaa tuottaa satoa jopa niinkin pian kuin toisena vuonna. Olisipa ihanaa, kun voisi poimia mangot omasta puusta! Enkä pistäisi pahakseni, vaikka avokadotkin olisi omasta takaa. Niistä haaveillessa täytyy vielä tyytyä torin antimiin, tai toivoa, että koulun pihan puut tuottaisivat ylenpalttisen sadon...

Vielä niin pieniä, mutta kyllä niistä avokadoja tulee.

Nämä mangot kaipaavat vielä tovin aurinkoa kypsyäkseen. Toivottavasti sateet ei vie satoa.

Sadekausi on pikkuhiljaa alkamassa. Viime sunnuntaina saimme keittiön viereisen ruokavaraston katon kuntoon, joten siitä ei enää pitäisi sataa läpi. Ikkunoiden fiksausta vielä odotellaan ja sitten oltaisiinkin niiltä osin valmiita sateisiin. Itselle pitäisi vielä sateenvarjo löytää.

Kaksi viimeistä viikkoa on ollut jo työviikkoja. Ensimmäinen viikko oli opettajien suunnittelu- ja orientaatioviikko, toisella viikolla oppilaat palasivat kouluun. Jo ensimmäisellä työviikolla kävi hyvin selväksi, että työpäivät venyy pitkiksi ja kotona ei jää aikaa sen paremmin  kokkailuun, siivoamiseen kuin pyykinpesuun. Yhtenä päivänä lounasaikaan avauduin aiheesta ja meidän keittäjä totesi, että hänpä etsii meille kotiapulaisen. Seuraavana päivänä hän tulikin kertomaan, että hänellä on meille apulainen, joka on tulee maanantaina tapaamaan minua. Hieman hämilläni ihmettelin, että jahas, näin tämä siis toimii. Kun Sylvia sitten ilmestyi koululle, hetki siinä juteltiin millaisia odotuksia puolin ja toisin on ja sovittiin työpäivistä ja palkasta. Meille riittää hyvin kolmena päivänä viikossa saatu apu, joten maanantai, keskiviikko ja perjantai valikoituivat työpäiviksi.

Keskiviikkoaamuna portilta kuului kolkutus jo ennen kuutta, vaikka 6:30 oli sovittu aloitusajaksi. Parempi näin päin, kuin myöhässä! Täällä kun on käytössä tämä afrikan aika, joka tarkoittaa sitä, että pääsääntöisesti sovitut ajat ei pidä. Toisinaan odotellaan joitakin tunteja, mutta ei ole lainkaan epätavallista, että odotus voi venyä päiviin tai jopa viikkoihin... Olin siis enemmän kuin tyytyväinen ja erittäin positiivisesti yllättynyt, että me saimme kotiapulaisen, joka tulee ajoissa!

Salaattia, bataattia, riisiä, vihannespataa ja hedelmiä valmiina pöydässä odottamassa nälkäisiä töistä palaajia. Nam! Kyllä maistui!

Kielen ja kulttuurin opettelua

Jo ennen Ruandaan lähtöä sain Suomessa asuvilta Kongolaisilta ystäviltäni pienen kinyaruandan oppitunnin, joten ihan ummikkona ei maahan tarvinnut tulla. Kiitos ja mitä kuuluu oli hallussa. Vähitellen sanavarasto on karttunut ja nyt taipuu jo yleisimmät tervehdykset ja tuohon Mitä kuuluu? kysymykseen osaan jo vastatakin. On ollut huikeaa huomata, miten pienillä sanoilla saa hymyn loistamaan paikallisten kasvoilla! Ruandalaiset ovat melko varautuneita, eivätkä ole ensimmäisenä tervehtimässä. Ensimmäisiä kertoja kun kävelin täällä omalla asuinalueella, kiinnitin huomioni siihen, kuinka vastaantulijat olivat niin totisia eivätkä tosiaankaan tervehtineet. Kun sitten opettelin itse nuo tervehdykset paikallisella kielellä ja aloin niitä käyttää aina kävellessäni, oli muutos uskomaton! 

Perjantai on täällä päivä, jolloin ihmiset roudaavat roskat kadun varteen portin ulkopuolelle (siis juu, jokainen piha ainakin tällä asuinalueella on aidattu ja portit tiukasti lukossa) ja sitten roska-auto käy keräämässä roskat siitä. Satuimme Ronan kanssa portille juuri samalla hetkellä, kun roska-auto pysähtyi siihen. Nuori mies hyppäsi kyydistä ottamaan meidät roskat kyytiin. Huikkasin miehelle ”Mwiriwe” (Hyvää iltapäivää) ja sain yllättyneen hymyn ja vastauksen. Roska-auton perässä kulki nainen lakaisten kadulta siihen jääneet pikkuroskat. Naista tervehtiessäni sain aivan valloittavan hymyn ja tervehdyksen takaisin. Eikä se jäänyt siihen. Nainen jatkoi keskustelua: Amakuru (Mitä kuuluu), johon vastasin: Ni meza (Kiitos hyvää). Nyt naisen koko naama oli yhtä hymyä ja minusta tuntui, kuin olisin juuri tehnyt suurenkin palveluksen hänelle.

Hieman myöhemmin kohtasin toisen kadunlakaisijanaisen. Tervehdin häntäkin samalla tavalla. Hän ihan pysähtyi tervehtiäkseen takaisin jälleen valloittavan hymyn kera. Hänkin jatkoi kysyen kuulumisia ja kun vastasin, hän suorastaan hihkui ilosta ja jäi vilkuttamaan minulle kaksin käsin. 

Vaikka Kigali on erittäin turvallinen kaupunki, on monilla täällä 24/7 vartija taloa (ja sitä lukittua porttia) vahtimassa. Monesti nämä vartijat maleksivat/seisoskelevat kadulla talon edessä, kun heillä ei ole mitään muutakaan tekemistä. Yhden tällaisen vartijan kanssa käytiin tämä sama ”keskustelu” hymyjen kera. Tuntuu niin uskomattomalta, miten pienellä teolla saa ihmiset hymyilemään! Nykyisin ihan odotan kävelyretkiäni, kun pääsee näkemään niin paljon hymyileviä ihmisiä! Ja oikeasti hassua, että suurin osa vastaantulijoista/tervehdityistä ei jätä juttua vain tervehdykseen, vaan kysyvät kuulumisetkin.

Kuvan naiset eivät liity tapaukseen. Vastaantulijoista ei ole tullut kuvia napsittua. 😉

Uusi sivu elämässä - Ruanda

Niin siitä vaan on jo kolme ja puoli viikkoa, kun Helsingissä hyppäsin lentokoneeseen ja suuntasin kohti uutta tuntematonta. Ainakin seuraavat kaksi vuotta olen sitoutunut palvelemaan The Maranatha Academya Kigalissa, Ruandassa. 

Lento Ruandaan tuntui niin lyhyeltä kun oli tottunut lentelämään tuota Suomen ja Mikronesian väliä, johon piti aina varata aikaa vähintään puolitoista päivää. About 12 tuntia yhdellä välilaskulla Istanbulissa oli oikein mukava matkustusaika. Istanbulin kenttä osoittautui isoksi ja ruuhkaiseksi. Saapumisportilta kesti parikymmentä minuuttia kävellä lähtöportille. Matkalla sai koko ajan väistellä muita matkailijoita.

Kigalin kentällä maahantulomuodollisuudet sujuivat nopeasti - olihan keskiyö. Mitään papereita ei tarvinnut täyttää, mutta virkailija kyseli tarkasti missä majoitun ja halusi yhteystiedot, mistä tunnen ihmiset, joiden luona majoitun, kuinka kauan aion maassa olla ja niin edelleen. Tilanne oli vähän hassu, sillä olin tulossa töihin, mutta minulla ei ollut työviisumia, koska se anotaan paikan päällä. En myöskään ole koskaan tavannut majoittajiani (työnantajani). Rajalla myönnettävän turistiviisumin saa 30 päiväksi, joten kysymykseen, kuinka kauan aion maassa olla, totesin, että vähintäänkin tuon ajan, mutta toivottavasti pidempään, jos saan työviisumin.

Ensimmäisen viikon siis majoituin työnantajieni kotona, sillä minulle vuokratussa talossa oli vielä yhtä jos toista pientä viilaamista. Ja on edelleen… Vaikka täällä on nyt asuttu se kaksi ja puoli viikkoa yhdessä filippiiniläisopettajan, ystäväni, Ronan kanssa. Onneksi suurimmat alkuvaikeudet on nyt selätetty (toivottavasti!). Enää ei sähköt katkea kesken suihkun, jolloin lämpimän veden tulo loppuu. Vettäkin on hanasta nyt tullut melko säännöllisesti. Vesipumppu ei enää jatkuvasti huuda kuin palosireeni (se ensimmäinen kun onneksi hajosi ja oli pakko hankkia uusi). Seinätkin saivat uuden maalikerroksen ja ovat nyt tasaisesti saman väriset. Täällä oli seinät maalattu uudelleen meitä varten, mutta ilmeisesti ensimmäisen maalauksen jälkeen maalari oli huomannut joitakin kohtia, joita piti vähän paikkailla. Oli sitten vaan paikkaillut hieman erisävyisellä maalilla… Pesukonekin pitää nyt vedet sisällään eikä aiheuta tulvaa kylppärin lattialle. Toisen kylppärin käsisuihkukaan ei enää tiputtele vesiä lattialle.

Minun Ruandan koti

Vesi on tuottanut kerran jos toisenkin päänvaivaa. Täällä kaupungin tarjoamaa vettä, mutta joka talossa on myös oma vesisäiliö, joka on myös yhteydessä kaupungin veteen. Jos vedentulo verkossa jostain syystä katkeaa, systeemi alkaa automaattisesti käyttämään vettä säiliöstä, joka täyttyy taas itsestään, kun verkoston vesi palaa käyttöön. Meidän talo on paritalo ja meillä oli yhteinen säiliö naapurin kanssa. Meille kuitenkin hankittiin oma säiliö, jolle rakennettiin asianmukainen teline, joka nostaa säiliön yläilmoihin. Kun oma säiliö oli saatu, vesi pelasi hienosti, kunnes yhtenä kauniina päivänä talon takaa kuului rysäys… Teline petti ja säiliö rojahti maahan.  Sitten oltiin taas puoli vuorokautta ilman vettä…

Se siitä vesisäliliön telineestä...

Onneksi työnantajilla on luotto sähkö-/putkimies, josta on tullut vakiovieras meillä. Kerran jos toisenkin Peter on pelastanut meidät pulasta. Hänestä onkin tullut meidän pelastava enkeli!

Talon ongelmat johtuvat suurimmaksi osaksi siitä, että vuokraemäntä on pyrkinyt pääsemään kaikessa mahdollisimman halvalla ja työn laatu onkin sitten sen mukaista. Aika kalliiksi on jo vuokraemännälle tullut kaikkien virheiden korjailu. Ja lisää on tulossa. Täällähän eletään nyt kuivaa kautta, mutta toissa yönä oli ukkosmyräkkä. Aamulla, kun hiippailin alakertaan, vastassa oli tulvivat lattiat niin olohuoneessa ikkunan alla, keittiössä oven edessä kuin ruokavarastossa, jossa vesi tuli katon läpi. Ruokavaraston kattoon kiinnitin huomioni heti ensimmäisellä käynnilläni talossa. Katto kun näytti siltä, että siinä on kosteusvaurio. Kysyinkin siitä heti työnantajaltani, mutta hän vakuutti, että kaikki on kunnossa. No, nyt se on nähty, että ei todellakaan ole.

Vielä täällä siis on yhtä jos toista pientä (toivottavasti) puuhasteltavaa ja puutetta. Hieman huolestuneena olen katsellut keittiön yläkaappien kiinnitystä ja pieni aavistus on, että jonain päivänä kaapit tulee rytisten alas. Pihalla on viimepäivien aikana tapahtunut täysi myllerrys. Talon pääty oli betonipäälllystetty. Se oli aika ankean näköinen. Halusin siihen puutarhan. Niinpä paikalliset nuoret miehet ovat hikoilleet hakkujen kanssa tuhoamassa betonia. Urakka osoittautui odotettua isommaksi, sillä betonikerros olikin yllättävän paksu. Nyt päädyssä on melkoinen kasa betonimurikoita odottamassa pois vientiä. Yksi kuorma siitä jo lähti viikolla.

Betoni saa kyytiä

Jotta talo alkaisi näyttää ja tuntua kodilta, pitäisi olohuoneeseen saada sohvakalusto. Nyt sen virkaa toimittaa ulkokäyttöön tarkoitettu, paikallisen nikkarin banaaninlehdistä(?) väsäämä kalusto. Työnantajat ovat luvanneet kunnon kaluston hankkia, kunhan sellainen löytyy sopivaan hintaan. Ongelma vaan on, että työnantajani ovat kovasti kiireisiä ihmisiä, eikä meidän sohvakalusto ole ihan to-do listan kärkipäässä.

Yläkerta on minun valtakuntani. Täällä on kaksi huonetta ja kylppäri. Toinen huone on makuuhuoneeni, minne odotan kuin kuuta nousevaa saavani riippumaton telineineen niin pian kuin mahdollista. Tilaus on Kiinasta lähtenyt reilu viikko sitten, mutta nähtäväksi jää, kuinka kauan paketti matkalla viipyy, vai löytääkö perille lainkaan. Toivottavasti löytää, sillä nyt minulla on vain patja lattialla. Ja tämä patja saa selän huutamaan armoa… 

Toinen yläkerran huone on toistaiseksi tyhjä. Se odottaa työpöytää ja -tuolia sekä sänkyä. Se tulee siis toimimaan minun työhuoneena ja vierashuoneena. Koululla kun on vain pienen pieni toimistohuone, jonka jaan toimistoapulaisen kanssa ja jonka läpi osa oppilaista kulkee sisään ja ulos. Siellä ei siis ole minkäänlaista työrauhaa ja kun tuota opetussuunnitelmatyötä pitäisi alkaa tekemään, niin on turha kuvitella, että pystyisin koululla siihen keskittymään.

Työt alkaa varsinaisesti tulevana maanantaina (jolloin toivottavasti saan myös työviisumini). Opettajat palaavat kolmen viikon kesälomaltaan valmistautumaan uuteen kouluvuoteen viikkoa ennen kuin oppilaat. Minun odotetaan kouluttavan opettajia käytössä olevan opetussuunnitelman tiimoilta sekä monista periaatteellisista ja käytännön asioista, joista itsekin olen vielä pihalla kuin lumiukko… Onneksi kaikki opettajat eivät sentään ole uusia ja toivonkin saavani noista ”vanhoista” opettajista apua, kun käymme asioita läpi. 

Ja kun koulusta ja opettajista puhutaan, niin tarkennattakoon, että tässä tapauksessa ”koulu” vastaa lähinnä suomalaista päiväkotia, sillä ”oppilaat” ovat 2-5 -vuotiaita. Onneksi tämä koulu on erittäin edistyksellinen ja oppiminen tapahtuu pääasiassa leikin ja tekemisen kautta. Ryhmäkootkin ovat pieniä. Suurimmassa ryhmässä on 16 lasta ja kaksi opettajaa. Muut ryhmät ovat max 12 lasta, joilla on opettaja ja avustaja. Pienin ryhmä on vain 8 oppilasta ja siellä on vain yksi opettaja.

Mielenkiinnolla odotan alkavaa viikkoa ja mitä se tuo tullessaan. Haasteet on suuret ja välillä tuntuu, että mitä ihmettä minä täällä teen… Mutta jälleen kerran takerrun tiukasti Ison kirjan sanaan: Kaiken minä voin hänessä, joka minua vahvistaa. (Fil. 4:13)

Ebeye

Ennen kuin kouluvuosi päättyi, pääsin kuin pääsinkin toteuttamaan yhden haaveeni - vierailemaan Ebeyella. Siellä odotti monta tuttua ja vielä useampi uusi tuttavuus! Pitkään viikonloppuun mahtui yllättävän paljon kaikkea kivaa ja mielenkiintoista!

Rona ja Kim olivat vastassa Kwajaleinin lauttasatamassa. Kwajaleinilta on noin parinkymmenen minuutin lauttamatka Ebeyelle.

Kyllähän kissa kissan löytää... 

Minun viikonloppukotini Ebeyella. Värimaailma on hieman toisenlainen, mihin Suomessa on tottunut, mutta violetti on mun lempiväri! Banaanit tuli tuliaisina Kosraelta mukana, kun täällä niitä ei kasva.

Ebeyen SDA-koulun opettajien talon sisäpiha. 

Ja talo ulkopuolelta. Kaikki rakennukset oli tiukasti aidoilla ympäröity ja tässäkin portin sai lukkoon, ettei kutsumattomat vieraat pääse kyläilemään.

Kun saarelle saadaan vierailija, hän pääsee "töihin". Tässä kirkossa saarnaamassa.

Sunnuntaina suuntasimme porukalla picnicille. Ajoimme niin pitkälle pohjoiseen kuin tietä riitti ja lopulta kävelimme viimeiselle saarelle atolliketjussa.

Tämän muurin takaa löytyy kuulemma kuninkaan talo.

Saarille tuttuun tapaan matka taittui auton lavalla istuen.

Matkalla voi bongata rannoilta muistoja menneistä sodista.

Siellä se määränpää häämöttää. Tästä ei enää autolla mennä, mutta matalan veden aikaan pääsee sentään kuivin jaloin.

Tällaista polkua pitkin päädyimme perille.

Ensimmäisenä piti tietysti ripustaa riippumatto!

Osa iloisista retkeläisistä.

Osa porukasta tuli polkupyörillä.

Sitten lähdettiin saarta kiertämään ja tietysti matkalla piti poseerata. Tässä Victor.

Ja lisää poseerausta vähän isommalla porukalla.

Kim, minä ja Rona.

Ebeyella ei liiemmin puita kasva, joten Kim päätti auttaa asiaa ja istuttaa muutaman kookospalmun rannalle ilahduttamaan tulevia vierailijoita.

Lapset(kin) nauttivat veden äärellä touhuilusta.

Kotimatka alkoi samalla tavalla kuin tänne tultiin. Ensin kannasta pitkin takaisin tielle, joka johtaa kaukana etuvasemmalla häämöttävälle varsinaiselle Ebeyen saarelle. Polkupyörät eivät olleet maastoversioita, joten taluttamiseksi meni.

Sitten odotettiin kyytiä takaisin. Tytöillä oli onneksi omat tuolit mukana. Kyytiä kun odoteltiin toista tuntia... Island time. 😁

Pojat taas harjoittivat apinan taitojaan.

Näitä ihania pyöräilijöitä näki joitakin. Ja lapset nauttivat, kun pääsivät kuvaan.

Maanantai aamupäivän vietin koululla. Aamun aikana oli kappelitunnit ikäryhmittäin - kolmessa osassa. Yllättäen löysin itseni puhumasta kaikille ryhmille... Onneksi noita kertomuksia on takataskussa ja niin siitäkin selvittiin kunnialla.

Kurkistus High School -luokkaan. Ensimmäisenä vastassa oli nuorisopastorin pieni tyttö, joka vietti päivät koululla touhuten, kun molemmat vanhemmat opetti.

Ebeye Seventh Day Adventist School

Näkymä High Schoolin "etupihalle"

Niinpä. Miten sinä elät elämääsi silloin kun kukaan ei ole näkemässä? Tässä kysymys, mitä toivoisi jokaisen oppilaan (ja kaikkien muidenkin) miettivän läpi elämänsä.

Oppilaat jonottamassa luokkaan pääsyä välitunnin jälkeen. Huomaa meri taustalla. Katsoipa tuosta tasanteelta kumpaan suuntaan tahansa, näki aina meren.

Tässä luokassa voisi olla tarvetta uusille pulpeteille...

Osa luokkahuoneista oli hyvin värikkäitä. Ikkunoissa on luukut, jotka suljetaan aina päivän päätteeksi ja myös silloin, kun sataa tai tuulee rajusti. 

Ekaluokkalainen matikan tehtävien kimpussa.

"Keskikoululaiset", eli luokat 4 - 8 kappelitunnilla laulamassa.

Merinäkymä toiseen suuntaan ja tässä näkyy myös hyvin, miten pieni on koulun piha. Kun koulussa on yli 300 oppilasta, ei tuossa paljoa leikitä...

Maanantai-iltapäivällä sain Ronan paikallisoppaaksi ja teimme pienen sight seeingin saarelle kävellen.

Tässä on Ebeyen varsinaisen saaren ainoa "virallinen" uimaranta ja piknikalue. Vieressä (kuvassa selän takana) oli saaren voimalaitos metelöimässä ja haisemassa.  

Palmut olivat niin harvassa, että riipumaton ripustamisesta voi vain haaveilla.

Upouusi monitoimihalli, jonka vieressä oli vielä tenniskenttä.

Tyypillistä saaren asutusta.

Lauttalaituri, mistä lautat Kwajaleinille kulkevat.

Yksi saaren muutamista hautausmaista. Täällä omat pihat ovat niin pieniä, että niihin ei vainajia haudata, kuten Pohnpeilla ja Kosraella.