tiistai 24. lokakuuta 2017

Exploring Kosrae - Menke ruins x 2

Toistaiseksi seikkailut on jäänyt aika vähiin, mutta onneksi jotain on sentään päässyt näkemään. Ja ihan kahteen kertaan... Ensimmäisen kerran pääsin tutustumaan Menke-raunioihin, kun ystäväni Ken Pohnpeilta oli täällä vierailulla. Toinen reissu tehtiin "omalla porukalla", eli opiskelijalähettien kanssa. Oppaana molemmilla kerroilla Salik, joka suurella ammattitaidolla kertoili matkan varrella kaikenlaista mielenkiintoista mm. vastaan tulleista kasveista.

Sinne sitä sukellettiin viidakkoon. Huomaa matkalaisten sauvat! Salik veisteli ensitöikseen jokaiselle oman sauvan matkantekoa helpottamaan.


Villin inkiväärin kukka. Näitä erilaisia villejä inkiväärejä oli matkan varrella melkoisen monta ja kaikissa oli toinen toistaan kauniimmat kukat!
Sateen sattuessa taron lehdestä saa oivallisen sateenvarjon. Aurinkoisella säällä se toimii aurinkovarjona. Vasemmalla oppaamme Salik, oikealla ystäväni Ken.
Janon yllättäessä viidakosta löytyy kyllä juotavaa. Tässä nautitaan nestettä yhdenlaisen köynnöksen varren sisältä. Maku oli kuin veden maku - ei siis maistunut miltään.


Matkaa tehtiin pitkälti joen vartta pitkin. Joki myös ylitettiin ainakin viisi kertaa kahlaamalla. Vettä ei tosin ollut kuin enimmillään puoleen sääreen.


Afeken yllätti päänsärky, joten Salik teki hänelle vuoteen joen rannalle. Siihen Afeke jäi makoilemaan ja odottamaan meitä takaisin.
Tämä oli melkoinen yllätys. Eukalyptus-puu Kosraella! Näitä oli metsässä muutamia. Vain koalat puuttui...


Monitori-liskot tykkäävät tulla paistattelemaan päivää kaatuneitten puiden rungoille. Näitä nähtiin ensimmäisellä reissulla useita, toisella kerralla ei yhtäkään. Mutta eipä kyllä ollut niin aurinkoistakaan.

Yksi monista virran ylityksistä.


Tämä puu on nimeltään Ka. Kuten kuvasta näkyy, "juurakko" on melkoisen kokoinen. Kun runkoon lyö vaikkapa nyrkillä, siitä kuuluu syvän kumahtava ääni. Kivellä runkoa hakatessa saa aikaan todella kuuluvan kumahduksen. Paikalliset käyttävät tätä kommunikointikeinona. Jos joku eksyy viidakkoon, hän ei koskaan huuda apua, vaan alkaa hakata kan runkoa.

Itse rauniot olivat melkoisen vaatimattoman oloiset, mutta mielenkiintoiset silti. Kuten kuvasta näkyy, kivet on melko pieniä ja todennäköisesti joesta poimittuja, sillä ne ovat kaikki hyvin siloisia. Rauniot ovat tiettävästi koko Mikronesian vanhimmat. Ne ovat peräisin 1200-luvulta. Rauniot sijaitsevat jokseenkin keskellä Kosraen saarta ja ennen kristinuskon saarelle saapumista ihmiset kerääntyivät joka puolelta saarta tänne palvomaan jumaliaan. 

Tällainen kaveri löytyi raunioita vartioimasta. Toisella käynnillä vartija oli tehnyt elämäntaparemontin ja lopettanut tupakoinnin. :D

Kuvassa näkyvä katos ei ole 1200-luvulta... Sen Salik rakensi vasta reilu vuosi sitten.


Apina - ei kun Salik - kiipesi reissun lopuksi ketterästi kookospalmuun viiden-kuuden metrin korkeuteen hakemaan kaikille kookospähkinät, jotta pääsimme nauttimaan kookosvettä. Aika huikeaa oli seurata, kuinka helposti paljasta palmun runkoa pitkin voi kiivetä ylös - ja yhtä lailla alas. 

Toinen reissu raunioille ei ollut lainkaan suunniteltu juttu. Tänä aamuna olimme jo autossa matkalla kohtaamispaikkaan Salikin kanssa, tarkoituksena vallata saaren korkein vuori, kun taivas repesi ja rankka ukkosmyräkkä pyyhkäisi saaren yli. Vettä tuli kirjaimellisesti kuin saavista kaatamalla. Hetkessä kaikki paikat lainehti. Sateen myötä saimme haudata haaveen vuorelle kiipeämisestä. Se olisi ollut yksinkertaisesti aivan liian vaarallista liukkauden takia. Niinpä lennosta tehtiin uusi suunnitelma ja opiskelijalähetitkin pääsivät nyt näkemään Menken rauniot.

Allison maistelemassa viidakon antimia.

Vierivä kivi ei sammaloidu. Nämä kivet eivät ole hetkeen tainneet vieriä. Niin kaunis sammalmatto niitä peitti.

Täällä päin maailmaa kävyt ovat punaisia... Ei vaan. Tässä yksi inkiväärin kukka nupullaan.

Päivän sana oli banaani. Tämä "pieni" banaaniterttu lähti meidän mukaan. Kyseessä on Lakatan-banaani, joka on paikallisten mukaan paras syöntibanaani, mitä saarelta löytyy. Ja on se hyvää! Suomessa kun kuulee monesti valitettavan, kuinka hedelmät ei maistu niin maukkailta, kun ne joudutaan keräämään raakoina, jotta ne saadaan hyvinä Suomeen asti. Täytyy sanoa, että äärettömän harvoin olen täällä nähnyt, että esim. banaani saisi kypsyä puussa loppuun saakka. Toreilla myytävänä olevat banaanit ovat lähes järjestäin vihreitä. Tosin ne kypsyvät hyvinkin nopeasti, eli seuraavana päivänä väri voi olla jo keltainen.

Huilitauko

Tytöt poseeraamassa kan juurella. Huomatkaa erityisesti Michaelan (keskellä) kuraiset reidet ja Allisonin (vasemmalla) paljaat jalat!!! Allison totesi viidakon mutaisilla poluilla kävelyn mukavammaksi paljain jaloin kuin vaellussandaaleissa. Myös oppaamme (tällä kertaa heitä oli kolme) ja Aaron patikoivat paljain jaloin.

Liekö tämä Saku-sammakko odotellut sitä täydellistä kumppaniehdokasta hitusen liian pitkään...

Rehtori pääsi kokeilemaan uusia muodin virtauksia. Taro taipuu moneen!

Miksikö banaani on päivän sana? No tämän takia! Edessä keskellä patikoinnilta mukaan tarttuneet banaanit. Välittömästi kotiin paluun jälkeen pihaan hurautti auto. Senaattori vaimoineen toi meille "vähän" banaaneita... Voipi olla, että näillä voisi elää helposti muutaman päivän.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Exploring Kosrae - Walung

Ensimmäinen (ja tähän mennessä ainoa) yön yli retki tehtiin jo hyvä tovi sitten ja kohteena oli Walung - saaren ainoa kylä, jonne ei ole varsinaista tieyhteyttä. Kylään pääsee kyllä tietäkin pitkin, mutta tie on suomalaista metsäautotietä huomattavasti heikompikuntoinen ja matkaa tietä pitkin tulisi reippaasti toistakymmentä kilometriä saaren viimeisestä kylästä, jonne vie kunnollinen tie. Kylään kuljetaan siis veneellä. Tukikohtana kylässä meillä oli yhden seurakuntalaisen kakkoskoti. Monilla Walungin kylässä asuvilla on toinen koti "Ihmisten ilmoilla", kuten tälläkin pariskunnalla. Heidän kotinsa on monen seurakuntalaisen pakopaikka, kun he haluavat vetäytyä rauhaan. Sinne siis mekin vetäydyimme luonnon rauhasta nauttimaan (tai niin minä kuvittelin...)

Matka alkoi - yllätys, yllätys - odottamalla... Onneksi Nellie oli varautunut hyvin ja venettä odotellessa saimme nauttia saaren parasta pizzaa suoraan Nellien uunista.

Tulihan se vene vihdoin ja päästiin matkaan. Hieman kyllä mietin, miten ihmeessä muutamalla ihmisellä on niin järkyttävän paljon tavaraa mukana vain yhden yön reissuun... 

Perillä oli vastassa kylän lapsia, jotka innokkaasti auttoivat tyhjentämään tavaroita veneestä rannalle. Vuoroveden vaihtelu on täällä melkoinen, joten perille pääsi vain nousuveden aikaan.

Korkean veden aikaan salmen yli pääsi siltaa pitkin. Siltaan oli kaiverettu valtava määrä nimiä. Larry kaiversi sinne ainakin yhden nimen lisää meidän ylittäessä sillan.

Itse kylässäkään ei niitä teitä ole. Tässä matkaamme tutustumaan lähiseutuun. Tällaisia polkuja oli oikein mukava tallustella.

Paikallisoppaamme, Larry ja kylän lapset. Minä kun tulin joukon hännillä kameran kanssa ja jäin välillä muista jälkeen, kun jäin kuvaamaan jotakin, yksi lapsista jäi "huolehtimaan" minusta.

Sitten poseerataan. Opettajat ja oppaat orrella.


Pitihän rehtorinkin päästä orrelle, mutta haaveissa oli hieman erilainen kuva kuin seisten otettu. Ihan tämä ei kyllä ollut tavoitteena, mutta näin siinä kävi, kun yritin laskeutua istumaan rungolle.


Se pakollinen...

Ruokailu voi tapahtua näinkin.

Muut nukkuivat sisällä, mutta minua ei sisälle olisi saanut kirveelläkään. Kun kerran leirielämää eletään, pitää saada nukkua ulkona riippumatossa. Tosin tätä ihanuutta varjosti se luonnon rauhan puuttuminen... Takakulmassa oikealla olevan vessarakennuksen takana kun metelöi generaattori. Pyysin Larrya sammuttamaan sen yöksi, mutta erinäisistä seikoista johtuen se oli vaiti vain pari tuntia. Seuraavalla kerralla virittelen riippumaton tuonne auringonlaskun puolelle pressun alle. Sinne ei generaattorin mölinä kuulu.  

Laskuveden aikaa. Veneet pysyy kiltisti paikoillaan.

Toisena päivänä teimme pidemmän tutustumismatkan aina kylän toiseen laitaan saakka. Meidän tukikohta kun on käytännössä aivan kylän toisella laidalla.

Paikallista asumusta.

Walungin "hotelli". Näitä pieniä mökkejä oli rannalla useampia ja ne ovat vuokrattavissa. 

Larryn yllätti jano, joten eikun kookos alas puusta ja kookosvettä juomaan.

Laskuveden aikaan salmen pystyi ylittämään näinkin. Vettä ei ollut kuin nilkkoihin asti, joten mitä sitä suotta sillalle saakka kävelemään.


Tämän palmun rungolla poseerattiin edellisenä päivänä, kun vesi oli reippaasti ylempänä.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Rehtori, rahakirstun vartija, kirjanpitäjä, sihteeri, opettaja, yleismies jantunen, autokuski, prinsessa...

Uuden kouluvuoden aloitus oli melkoinen urakka! Samalla, kun yritin itse saada kaikki tarvittavat asiat hoidettua ennen ensimmäistä koulupäivää, vastuullani oli uusien opettajien työhönperehdyttäminen. Ja nyt siis pitää muistaa, että puhutaan opettajista, jotka eivät ole ensimmäistäkään oppituntia ikinä pitäneet, eivätkä ole saaneet opettajankoulutusta... Kun vielä siihen lisätään, että koululla ei välttämättä ole parhaat mahdolliset resurssit esim. oppikirjojen suhteen, piti pistää mielikuvitusta ja kokemuksen tuomaa osaamista todella peliin, että sai opettajille tarjottua edes jonkinlaiset edellytykset aloittaa työnsä. Ennen oppilaiden tuloa meillä oli vajaa viikko aikaa valmistautua heidän vastaanottamiseen.

Käytännössä tuo valmistautumisviikko meni siten, että päiväsaikaan tein parhaani auttaakseni opettajia ensin oppikirjojen löytämisessä. Se oli muuten ihan käsittämätön urakka, vaikka kaikki kirjat olivatkin nätisti kirjaston hyllyissä. Jostain ihmeen syystä kun kirjoissa ei ole mainittu, minkä luokan oppikirjasta on kyse... Ja tietysti osa kirjoista loisti poissaolollaan - olivat vielä matkalla jossakin Usan ja Kosraen välillä. Kun kirjat oli löytynyt (tai jääneet löytymättä), oli aika laatia vuosisuunnitelmat. Siinä vaiheessa kaivettiin netistä opetussuunnitelmaa ja yritettiin päättää, miten yhdysluokkatyöskentelyssä kunkin oppiaineen osalta toimitaan - opetetaanko kaikille samaa, vai mennäänkö vuorovuosisysteemillä. Lopuksi alettiin vääntää ensimmäisen viikon tuntisuunnitelmia. Omat työni jäi melko vähälle, kun vähän väliä joku oli toimistossa pyytämässä apua. Ja minun tehtävänihän oli tässä vaiheessa ennen kaikkea tehdä kaikkeni, että uudet opettajat pääsevät työhönsä kiinni. Niinpä omat työpäiväni jatkuivat pitkälle iltaan sen jälkeen, kun opettajat olivat saaneet oman päivän urakkansa hoidettua.

Onneksi olen oppinut jo kauan sitten kokkaamaan aina kerralla niin paljon, että siitä syö monta kertaa. Taisin ensimmäisen työviikon aikana kokata tasan kaksi kertaa... Yhtenä iltana istuin toimistossa tekemässä omia töitäni, kun opiskelijalähetti tytöt tulivat toimistoon kysymään, voisivatko he jotenkin auttaa. Heidän tarjouksensa lämmitti kovasti mieltä, mutta hommani olivat sellaisia, että niissä ei pystynyt auttamaan. Niinpä he sitten kysyivät, voisivatko he tuoda minulle ruokaa, kun aikoivat itselleen kokkailla. Sekös vasta mukavalta tuntuikin! Pian edessäni oli lautasella vastapaistettua maissileipää papujen kera. Siinä vaiheessa piti jo silmäkulmaa pyyhkäistä... Ihania opiskelijalähettejä minulla!!!

Opettajien lisäksi minä olen siis ainoa työntekijä koko campuksella. Minun vastuulla on mm. kaikki toimistotyöt. Ensin otin vastaan oppilaiden rekisteröitymiset tälle lukuvuodelle. Täällä jokainen oppilas ilmoittautuu (siis vanhemmat ilmoittavat) joka vuosi uudelleen kouluun, täyttää rekisteröitymislomakkeen ja maksaa rekisteröitymismaksun. Vielä koulunaloituspäivänä otin vastaan uusia rekisteröitymisiä. Opettajat (eikä kukaan muukaan) eivät siis tienneet etukäteen montako oppilasta luokassa lopulta tulisi olemaan. Kun oppilaat on tiedossa, pidän yllä oppilasrekisteriä, mikä onkin ihan oma mielenkiintoinen hommansa. Täällä kun oppilaan nimi saattaa muuttua vuosien varrella useampaankin kertaan ja osa oppilaista ei suinkaan asu vanhempiensa kanssa vaan jonkun sukulaisensa kanssa. Niinpä jokainen uusi oppilas joutuu tuomaan syntymätodistuksensa, jotta voimme varmistaa oppilaan oikean nimen.

Yksityiskoulussa kun ollaan, minun tehtäväni on kerätä vanhemmilta koulumaksut kuukausittain. Joka kuukausi lähetän koteihin "tiliotteen", mistä vanhemmat näkevät, paljonko heillä on maksettavaa. Suurin osa vanhemmista hoitaa maksut ajallaan, mutta osalla vanhemmista tahtoo maksut jäädä rästiin ja yhdenkin tytön vanhemmilla oli melkoinen urakka maksaa lähes kaikki viime vuoden koulumaksut kesän aikana, jotta he saivat rekisteröityä tytön täksi vuodeksi. Vanhat maksut kun pitää olla maksettuna ennen kuin voi rekisteröityä. Eikä oppilas saa edes keväällä todistusta ennen kuin maksut on hoidettu.

Osa vanhemmista ei kykene maksamaan lastensa koulumaksuja lainkaan. Joidenkin oppilaiden sukulaiset sponsoroivat heitä ja lopuille pyrimme löytämään sponsorit ulkomailta. Rehtorina minun odotetaan hankkivan nämä sponsorit... Onneksi edellinen rehtoripariskunta on ja yksi edellinen opiskelijalähetti ovat olleet suureksi avuksi ja he ovat hankkineet sponsoreita USA:sta ja sponsoroivat myös itse. Mutta ei haittaisi, vaikka meillä olisi muutama sponsori "varastossa", kun aina välillä tulee yhteydenottoja vanhemmilta, jotka haluaisivat lapsensa meidän kouluun, mutta heillä ei ole siihen varaa.

Sen lisäksi, että otan vastaan maksuja, kulutan myös sujuvasti koulun rahoja. Palkkojen/opiskelijalähettien kuukausirahojen jälkeen suurin menoerä on sähkö. Se on käsittämättömän kallista täällä saarilla. Kuukaudessa menee helposti 700 $ sähköön, eikä sekään välttämättä riitä. Haaveissa olisikin saada tänne niin pian kuin mahdollista aurinkopaneelit tuottamaan campuksella tarvittavan sähkön. Näin voisimme tarjota myös opiskelijaläheteille lämpimän suihkun eikä inhottavan rehtorin tarvitsisi olla nipottamassa ilmastointilaitteiden käytöstä...

Vaikka rehtorin työ on työllistänyt ainakin näin alkuvaiheessa enemmänkin kuin täyspäiväisesti, en silti ole pystynyt pysymään täysin erossa opettamisestakaan. Pari uutta oppilasta ovat tarvinneet kipeästi lisäapua lukemisessa ja kielen kanssa. Kumpikaan ei puhunut juuri lainkaan englantia koulun aloittaessaan ja vaikka kyseessä on kakkos- ja kolmosluokkalaiset, lukeminenkaan ei sujunut. Mikä ei ollut sinänsä yhtään yllättävää, kun englanninkielen kirjain-äänne -vastaavuudet eivät olleet ollenkaan hallussa. Niitä on nyt kovasti opeteltu ja kolmasluokkalainen on jo päässyt hyvin jyvälle englanninkielisen tekstin lukemisesta, vaikka hän ei lukemaansa vielä juuri pystykään ymmärtämään. Siinä lukiessa kartutetaan samalla sanavarastoa. Tokaluokkalaisen kohdalla saa tehdä huomattavasti enemmän töitä. En ole ollenkaan varma, osaako hän lukea äidinkielelläänkään, mutta vähitellen hän alkaa lukemaan lyhyitä kolmekirjaimisia sanoja, kun ensin tavaa sanan äänne kerrallaan.

Kun kerran campukselta ei löydy muita työntekijöitä, tarkoittaa se sitä, että periaatteessa minä olen vastuussa kiinteistöistä, autoista, pihasta, irtaimistosta, kaikesta mahdollisesta! Onneksi seurakuntalaisilta löytyy rutkasti auttavaa mieltä ja erityisesti Larry on ollut suureksi avuksi. Hän on ilmoittanut, että mitä ikinä apua tarvitsen käytännön asioissa, hän tulee ja auttaa. Hän on siis huoltanut autoja, leikannut nurmikkoa, vaihtanut ovien lukkoja, korjannut pyykkikoneen, vaihtanut rikkinäisen ilmaistointilaitteen uuteen, vaihtanut loisteputkilamppuja, nikkaroinut milloin mitäkin pientä tarvittavaa, juossut asioilla puolestani, ruokkinut rottia myrkkyherkuilla, roudannut roskia kaatopaikalle jne, jne...

Vaikka apuja onkin ilahduttavasti tarjolla, silti sitä tuntee itsensä melkoiseksi yleismies jantuseksi niin monesti. Pari viikkoa sitten jouduin hyppäämään koulukyytikuskiksikin. Koulun alettua pastori ajoi koulukyydit, mutta hän irtisanoutui työstään ja samalla myös kuskin hommasta. Kun uutta kuskia ei siihen hätään löytynyt, aloin minä ajaa aamulenkin pakettiautolla ja Aaron, yksi opiskelijalähettimme, ajaa iltapäivälenkin isommalla avolavapakulla, jonka lavalle Larry nikkaroi penkit ja katoksen sadetta/aurinkoa vastaan. Minä kun en viihdy noiden isompien autojen ratissa, niin iltapäivälenkki jää automaattisesti muiden hoidettavaksi. Tosin meidän pakun laturissa on jotain hämminkiä ja se ei lataa akkua kunnolla. Niinpä tuossa yhtenä aamuna, kun yritin käynnistää pakua, se ei suostunut käynnistymään. Onneksi seurakunnalla on myös paku, joten sain Larrylta sen avaimet ja pääsin ajamaan lenkin. Larry tsekkasi koulun pakun tilanteen, latasi akkua ja kävi koeajolla. Kuvittelin hänen ladanneen akun, mutta kun seuraavana aamuna yritin käynnistää sitä, ei se edelleenkään suostunut käynnistymään. Nyt tiesin, että seurakunnan pakussa ei ole polttoainetta riittävästi, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi hypätä avolavapakun rattiin, ajaa Larryn talolle, herättää Larry ja pyytää hänet kuskiksi lenkille. Itse lähdin seuraneidiksi... Onneksi nyt näyttää siltä, että kuun vaihteessa saamme uuden kuskin, kun saamme uuden pastorin, joka lupasi tarvittaessa alkaa ajamaan kyydit!

Kun tässä on monenlaiseen hommaan joutunut mukaan, niin täytyy sanoa, että kyllä tuosta "tittelivalikoimasta" yksi on ylitse muiden - prinsessa! Kiitos meidän ihanien oppilaiden... Meidän asunnot ovat vanhan koulurakennuksen toisessa kerroksessa. Monesti, kun lounastauon jälkeen palaan toimistoon ja laskeudun portaat alas, portaiden alapäässä on joitakin oppilaita tekemässä tehtäviään. Kerran, kun laskeuduin alas, yksi tytöistä totesi toisille: "Tehkää tilaa, prinsessa saapuu". Nauroin moiselle toteamukselle, mutta kun seuraavana päivänä sama toistui, pysähdyin ja totesin, että itseasiassa prinsessahan kuulostaa oikein mukavalta. Sehän on lähestulkoon sama kuin rehtori (principal). Siitä lähtien tytöt ovat kutsuneet minua rehtorin sijasta prinsessaksi. 👸


perjantai 8. syyskuuta 2017

Hawaii

Kiireistä on rehtorin elämä ollut! Mutta vihdoin on taas aikaa palata hieman ajassa taaksepäin ja kurkistaa, mitä kaikkea uuteen työhöni on jo ehtinyt sisältyä. Kuten jokainen minut tunteva tietää, matkustaminen on yksi rakkaista "harrastuksistani". Niinpä en yhtään pistänyt pahaksi, että uusi työni vei minut heti alkajaisiksi Hawaijille vuotuiseen rehtorikokoukseen ja vastaanottamaan uudet opiskelijalähetit. Tässä pieniä makupaloja tuolta reissulta.

Principal's life has been busy! But finally I have some time to look back and check what's all my new work has been. As all who really know me, know that I love traveling. So I didn't mind that I "had to" travel to Hawaii to our annual principals meeting and new student missionaries orientation. Here are some shots from Hawaii trip.

Rehtorikokous ja orientaatio pidettiin Hawaii Mission Academyn tiloissa Honolulussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin Hawaijille ja mieleen nousi muistot lapsuudesta, kun tohkeissaan puhuttiin Honolulusta, vaikka minulla ei ainakaan ollut pienintäkään hajua, että sellainen paikka on oikeasti edes olemassa... Nimi vaan kuulosti niin hassulta!
Meetings and orientation were in Hawaii Mission Academy in Honolulu. That was my first time in Hawaii and remembered my childhood when we were talking about Honolulu, though at least I didn't have an idea that it was a real city... The name just sounded so funny!

Uudet opiskelijalähetit siunattavana tehtäväänsä jumalanpalveluksessa Kailuan kirkossa.
New student missionaries in Kailua church where they were dedicated to their mission.

Vehreiden Pohnpein ja Kosraen jälkeen Hawaijin kuivuus ja karuus näytti niin erilaiselta mihin silmä oli tottunut. Pohnpein lapset eivät edes tienneet, mitä kaktukset ovat ja Hawaijilla ne ovat paikoitellen lähes ainoa kasvillisuus.
After living in green and fresh Pohnpei and Kosrea, dry and bald Hawaii was so different my eyes were used to. Children of Pohnpei didn't even know what are cactuses and in Hawaii those are the only plants in some places. 

Sapatti-iltapäivällä patikoimme Makapuu Pointin majakalle ihailemaan maisemia.
On Sabbath afternoon we hiked to the Makapuu Point Lighthouse to enjoy the view.

Näkymä huipulta toiseen suuntaan.
The view to another side.

Ja vielä kolmanteenkin suuntaan...
And to the third side...

Sapatti-iltapäivä jatkui Sandy beachillä mm. picnicin merkeissä.
We continued our Sabbath afternoon at Sandy beach and had a picnic there.

Tämä kaveri ei tainnut olla saimaannorppa... Mutta rento kaveri se oli ja uni näytti maistuvan, vaikka turistit kävi kuvaamassa ihan vieressä.
This fellow was not a Saimaa ringed seal...But it was relaxed and enjoyed napping even when tourists took pictures right next to it. 


Yhtenä aamuna tuli patikoitua Diamond Headille ihailemaan auringonnousua ja hienoja maisemia.
One morning we hiked up to the Diamond Head to enjoy sunrise and gorgeous view.

Alhaalla siellä jossakin näkyi majakka.
Some where down there was a lighthouse. 

Näkymä Honoluluun. Kaupungilla tuli käytettyä aikaa aina kun vain mahdollista, sillä pikkusaarella vuoden asumisen jälkeen oli todella tervetullutta päästä shoppailemaan "oikeisiin" kauppoihin. Vaatteita tuli ostettua niin paljon, että ne täyttivät uuden lentolaukun.
Honolulu. I used a lot of time for shopping. After living in a small island I enjoyed shopping in the "real" stores. I bought so much new clothes that they filled my new cabin size suitcase.

Tässä Kosraen uudet opettajat rehtorinsa kanssa.
Here are the new teachers of Kosrae with their principal.

Ja tässä kaikki Guam-Mikronesian lähetyksen koulujen rehtorit ja apulaisrehtorit.
And here are all the principals and vice principals of Guam-Micronesian Mission schools.