maanantai 14. maaliskuuta 2016

Runosuoni tukossa

Aina ei tekstiä irtoa. Ei sitten millään. Etenkin kun elämä on ollut hyvin arkista ilman mitään suurta ja ihmeellistä. Tuntuu siltä, että vasta nyt, viiden kuukauden saarella elon jälkeen on se tavallinen arki alkanut.

Vatsatauti ei ihan helpolla hellittänyt. Kun torstaiaamuna olin käynyt lääkärissä, vasta lauantaiaamuna sain annettua näytteen tutkittavaksi. Sen mukaan kaikki oli kunnossa. Ei löytynyt bakteereita, loisia tai muutakaan asiaan kuulumatonta. Mutta kipu oli jäljellä. Makoillessa kipua ei ollut, mutta kun nousin ylös tai yritin istua, kipu alkoi. Niinpä jätin kirkkoreissun suosiolla väliin, kun ajatus kirkonpenkissä makoilusta ei tuntunut hyvältä idealta. Janeth antoi minulle oman asuntonsa avaimet, jos olisin halunnut makoilla siellä ja käyttää nettiä. Oma netti kun ei toiminut... Ajattelin mennä Janetin asuntoon vähän myöhemmin ja katsoa netistä jonkun Bill Hybelsin saarnan, mutta niin vaan nukahdin ja heräsin, kun Janeth jo koputteli ovella ja kyseli avaimiaan.

Maureen oli antanut minulle jo aikaisemmin lääkehiiltä, jota hän itse käyttää lääkkeenä lähes kaikkiin mahdollisiin vaivoihin. En ollut kuitenkaan alkanut sen käyttöä ennen kuin sain näytteen annettua. Heti sen jälkeen aloin juoda hiilivettä. Sunnuntai-iltana huomasin vihdoin, että kipu ei enää iskenytkään, kun nousin ylös. Liekö hiili tehnyt tehtävänsä vai tauti muuten vaan jo halusi hellittää. Niinpä maanantaina palasin taas töihin ja tällä kertaa paluu oli huomattavasti parempi kuin edellinen yritys.

Hiilijuoma.
Charcoal drink.
Töissä saan kuulla mitä kummallisimpia tekosyitä miksi lukuläksyt on lukematta. Järjestäin olen nuo syyt torpannut, mutta sitten tuli vastaan syy, jonka jopa minä hyväksyin. Tokaluokkalainen tyttö ilmoitti, että ei ollut tehnyt kotiharjoituksiaan, koska isä kuoli. Sitten sain erittäin seikkaperäisen selvityksen isän viimeisistä hetkistä. Nuori, vasta vähän yli kolmikymppinen neljän lapsen isä, kuoli sydänkohtaukseen. Kuolema on täällä läsnä hyvin voimakkaasti. Olen ollut saarella viisi kuukautta ja sinä aikana usean oppilaamme, henkilökunnan jäsenen tai seurakuntalaisen isä, äiti tai joku muu lähisukulainen on kuollut. Oppilaat mainitsevat puheissaan myös silloin tällöin kuolleita sisaruksiaan. Vaikuttaa siltä, että täällä kuolemaan suhtaudutaan elämään luonnollisena osana kuuluvana asiana. Vainajalle järjestetään hulppeat hautajaiset (joista kerroin jo aikaisemmassa postauksessa) ja hautajaisten jälkeen muiden elämä jatkuu tavalliseen tapaan.

Taas vaihteeksi on muutaman kerran saanut tuskailla autottomuutta. Yhtenä päivänä meidän piti Janethin kanssa lähteä tekemään ostoksia koululle ja hakemaan minulle juomavettä. Molemmat vanit oli menossa ja Janethilla oli kiire. Joku aika sitten koululle saatiin uusi (käytetty) pikkukuormuri, jota saa ajaa henkilöautokortilla. Franky oli paikalla, kun tuskailimme auton puutetta ja Janeth kysyi, voimmeko ottaa uuden kuormurin. Franky totesi, että mikä ettei, mutta siinä on manuaalivaihteet ja epäili, osaanko käyttää manuaalivaihteita. Hieman pisti hymyilyttämään... Yli 25 vuotta on tullut ajettua (ja paljon), enkä ikinä ole omistanut autoa automaattivaihteilla! Enemmän minua mietitytti auton koko. Lavalla kun on pituutta ihan kiitettävästi ja ikinä ennen en ole minkäänlaista kuormuria ajanut. Niin kauan kun saisi ajaa vain eteenpäin, ei varmaankaan tulisi ongelmia, mutta peruuttaminen ei kauheasti houkutellut. Koska vaihtoehtoja ei ollut, päädyimme lähtemään kuormurilla matkaan. Viimeisenä Franky vielä huikkasi, että aja sitten varovasti, autossa ei ole vakuutuksia...

Alku oli tosi lupaava... Auto oli parkissa huoltohallin edessä - tietysti nokka metsään päin. Totesin pihassa olevan hyvin tilaa peruuttaa. Autoon mennessä huomasin auton alla olevan muutaman vähän isomman kiven, jotka olisi syytä väistää. Niistä ei kovin helposti pääsisi yli, jos sellainen osuisi renkaan alle. Lähdin peruuttamaan ja kohta tunsinkin jonkun vastustavan etenemistä. Otin vähän eteenpäin saadakseni uuden ajolinjan. Uusi yrityskin tökkäsi pian. Peilistä näin Nolin tallustelevan autolle päin. Samalla huomasin pelkääjän puolella ison peltitynnyrin, joka oli päättänyt ilmestyä täysin tyhjästä nojailemaan auton kylkeen... Just joo! Noli katseli huvittuneena yritystäni ja tuli antamaan opastusta, miten pääsen tynnyristä eroon. :) Kun olin saanut auton selville vesille, Noli kysyi epäilevänä, onko minulla tarvittava ajokortti ja osaanko varmasti ajaa kuormuria. Hitaana hämäläisenä ei tullut siinä mieleen todeta (totuudenmukaisesti), että en tiedä, kun en oo ikinä ennen kokeillu...
Miten ihmeessä tuo näyttäkin kuvassa niin pieneltä...
How on earth it looks so small in the photo...
Vielä en voinut huokaista helpotuksesta. Seuraava koitos oli heti edessä. Tie hallilta koulun pihalle on suht kapea ja nyt siinä tien poskessa oli parkissa koulun bussi. Toisella puolella oli kivet estämässä nurmikolle ajamista. Nopealla silmäyksellä totesin, että en mahtuisi bussin ohi, jos kiviä ei siirrettäisi. Janeth ehti tässä vaiheessa jo hätiin ja alkoi tarkkailla kiviä. Kuten jo tiesin, ei siitä ohi mahdu, joten Janeth pääsi heittelemään kiviä sivuun. Kun näistä alkuvaikeuksista oli selvitty, loppu sujuikin ihan kunnialla. Pidin visusti huolen siitä, että en joutunut peruuttamaan yhtään ylimääräistä! Vesipaikan edessä jätin auton tien reunaan ja siitä pääsin jatkamaan eteenpäin. Kaupan pihassa on onneksi niin paljon tilaa, että siinä peruuttaminen ei ollut mikään ongelma. Reissun jälkeen totesin, että ihan väkisin en uudelleen tämän ratin taakse halua.

Toinen uusi autokokemus tuli, kun kaikki koulun autot olivat kuskaamassa lukiolaisia saariretkelle. Tim-pastori oli jättänyt oman autonsa avaimen Janethille, jos jollakulla tulee pakottava tarve päästä kaupungille. Se joku olin sitten minä. Oli perjantai ja vesikanisteri taas tyhjä ja ruokaakin piti viikonlopuksi saada. Samaan aikaan Avalon ja Stephanie olivat kyytiä vailla lääkäriin. Niinpä lähdin viemään tytöt lääkäriin ja hoitamaan omat asiani samalla reissulla. Ja taas vakuuttamattomalla autolla. Etukäteen nautin ajatuksesta ajaa pitkästä aikaa vähän pienemmällä autolla, vaikka tämäkin oli tila-auto. Olihan se muuten ihan kivaa, mutta auto hyytyi pieniinkin mäkiin vaikka kaasu oli pohjassa. Näiden autokokemusten jälkeen koulun omat romupakut tuntuu taas niin mukavilta ajaa!

Yksi syy runosuonen ehtymiseen lienee siinä, että kaikki energia tuolla saralla on viimeisen viikon ajan mennyt raportin laatimiseen. Mvp (mister vice principal) pyysi minua laatimaan raportin työstäni johtokunnalle esitettäväksi ja pohjaksi keskusteluille niiden oppilaiden vanhempien kanssa, jotka ovat vaarassa jäädä luokalleen. Halusin tehdä työni kunnolla ja valmistelin raporttia huolella ajan kanssa. Mvp oli pyytänyt minua palauttamaan raportin maanantaina toimistoajan päättymiseen mennessä. Sunnuntaina olin valmis ja pyysin audienssia, jotta voisimme katsoa yhdessä, haluaako mvp jotain lisää tai muutettavan. Sunnuntaina oli koululla myyjäisiset, joten sovimme tapaavamme illalla viiden ja seitsemän välillä. Odotin toimistossa vartin yli seitsemään saakka, eikä mvp ilmestynyt paikalle. Siinä vaiheessa totesin, että pitäköön tunkkinsa. Jos ei raportti kiinnosta, niin ei väkisin. Myöhään illalla sain sähköpostin, jossa mvp vain totesi, että ei sitten tavattukaan ja sanoi olevansa vapaa palaveriin aamulla 8.15 tai voisin lähettää raportin hänelle sähköpostilla. Aamuhartaudessa totesin, että lähetän raportin, sillä minulla alkoi opetus 8.30.

Lähetin raportin. Vähän myöhemmin sain palautetta. Raportti oli oikein hyvä, MUTTA josko siihen saisi vielä lisättyä sitä ja tätä ja vähän totakin. Listalla oli viisi lisäpyyntöä (alkuperäisessä tehtävänannossa oli niin ikään viisi kohtaa). Uusista pyynnöistä kaksi oli täysin perusteltua ja lupasin ne lisätä. Yksi koski lähinnä raportin laatimistapaa, yksi osoitti sen, että mvp ei ollut lukenut ajatuksella raporttiani ja viimeiseen totesin, että ei muuten ole minun asiani laatia budjettia materiaaleista, joita minun oppilaiden menestykselliseen opettamiseen tarvittaisiin. Alkuperäisen pyynnön perusteella olin laatinut listan päällimmäisistä tarpeista.

Siitäpä sitten mielenkiintoinen soppa syntyikin. Olin kuulemma ymmärtänyt väärin, etteikö budjetointi kuuluisi minulle. Tietysti se kuului minulle, kun kyseessä on MINUN ohjelma ja minulla on täysi valta sen suhteen. Kukaan muu ei tiedä, mitä luokassa tapahtuu ja mitä siellä tarvitaan. Minä olen ainoa, joka pystyn tarvittavat tiedot tarjoamaan. Tätä keskustelua käytiin sähköpostitse ja viestit menivät myös rehtorille. Tuon viestin saatuani olin totaalisesti hämilläni. Jaa, että MINUN ohjelma. Minä kun luulin, että kyseessä on koulun tarjoama ohjelma. Minä kun teen töitä koululle. Olin siis todellakin ymmärtänyt väärin - asemani. Tämän myöskin vastauksessani totesin. Tuota täysin absurdia keskustelua käytiin pitkä ilta sähköpostin välityksellä (vaikka olimme kaikki kolme noin sadan metrin säteellä toisistamme). Olen pitkään jo puhunut opetuksessani tarvitsemistani välineistä ja mvp oli luvannut pyytää ystäviään Jenkeissä huolehtimaan hankinnoista. Olin näyttänyt millaisia kirjoja tarvitsen ja kysynyt, haluaako hän että teen jotain listaa tarpeista. Ei tarvinnut. Nyt yht'äkkiä oltiin tilanteessa, jossa vain minä tiesin, mitä tarpeita luokassa on ja seuraavaksi päiväksi olisi pitänyt olla tarkka lista tarvittavista kirjoista hintoineen! Onneksi meillä on sovitteleva rehtori, joka puuttui peliin ja sai hieman järkeä touhuun.

Tuli tuossa siis jälleen kerran törmättyä oikein kunnolla siihen ongelmaan, että (etenkin Jenkit) puhuvat ummet ja lammet tarkoittamatta pätkän vertaa sitä mitä sanovat ja toisaalta jättävät sanomatta sen, mitä oikeasti tarkoittavat. Yritä siinä sitten ymmärtää, mitä pitäisi tehdä, että tekisi sen mitä minulta pyydetään/odotetaan. Niin turhauttavaa ja hämmentävää! Vaikka voisi luulla, että osaksi kyseessä on kielikysymys, ei se lopulta ole sitä. Jo ennen tätä episodia Ken purki tuntojaan, kun hän totesi, ettei hän ymmärrä ollenkaan englantia, vaikka englanti on hänen äidinkielensä... Ihmiset kun puhuvat yhtä ja tarkoittavat täysin toista. No, ehkäpä seuraavalla kerralla ymmärrän pyytää vääntämään ratakiskosta, mitä toinen oikeasti tarkoittaa.

Lopullinen raporttini ei siis sisältänyt budjettia ja kun sen palautin, se oli kuulemma awesome (erinomainen). Mitähän se sitten oikeasti tarkoitti...? Mitään muuta palautetta ei ole kuulunut. Eikä raporttia edes esitelty johtokunnalle. Siitä oli poimittu vain jokunen irrallinen tieto (ja osittain vielä virheellisesti).

Sunnuntaina oli siis koululla myyjäiset koripallojoukkueiden Jenkkilän matkan kulujen peittämiseksi. Reissu on jo ohi ja joukkueiden piti hoitaa itse varainkeruu, mutta jostain kumman syystä reissun jälkeen ei enää motivaatiota löytynytkään. Jäljellä oli vielä 26 000 dollarin velka matkatoimistoon. Myyjäiset oli ilmoitettu alkavaksi kymmeneltä. Sali ammotti tyhjyyttään tuohon aikaan. Yhtäkään myyntipöytää ei ollut valmiina eikä kukaan ollut mitään edes valmistelemassa. Yhdentoista aikaan oli vielä aivan yhtä hiljaista.

Take away -aterioiden kanat grillissä. Oli muuten kuuma homma miehillä!
Barbecuing chicken for take away -meals. It was a hot job!  
Vasta puolen päivän aikaan alkoi tapahtua. Silti päivä oli melko hiljainen edellisiin myyjäisiin verrattuna, mutta kun lopuksi ilmoitettiin kerätty summa, oli se yllättävän iso, yli 5000 dollaria. Iso osa siitä tosin taisi tulla arpamyynnistä. Arpoja kun oli myyty jo etukäteen ympäri saarta ja täällä arpajaiset tuntuvat olevan aina iso tapahtuma. Voittoja ei ole montaa, mutta ne ovat sitäkin parempia. Tällä kertaa pääpalkinto oli edestakainen lento Guamille ja tavarapalkinnotkin olivat hulppeita. Yhteenkin palkintoon kun kuului esim. upea täyspuinen kaappi, parisängyn päiväpeitto, riisiä, kanaa, paikallisia hameita ja mekkoja.  

Hiljaiselta näytti, vaikka myynti oli jo alkanut.
It was very quiet although sale was already began.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti