Viimeiset hetket Balilla (Tubanin labyrintissa)

Perjantaina oli aika taas vaihtaa maisemaa. Lovina ja Balin pohjoisrannikko sai jäädä, kun suuntasin takaisin lähemmäs lentokenttää maanantain lentoa varten. Tarkoitus oli myös käyttää viimeinen mahdollisuus hyväksi ja etsiä paikallinen adventtikirkko. Yhtään kertaa kun en Balilla ollut vielä kirkkoon päässyt. Olin ollut sellaisissa paikoissa, missä kirkkoa ei ollut ja Nyepinä ei saanut lähteä hotellilta liikkeelle.

Matka Kutalle (tai oikeastaan Tubaniin) sujui mukavasti pikkubussilla. Taas ylitettiin vuoret matelemalla, mutta varsinainen matelu oli silti vastassa vasta kun päästiin lähemmäs Kutaa. Liikennekulttuuri ja ruuhkat on melkoisia. Onneksi ei ollut kiire minnekään, joten istuin ihan rauhassa odottamassa, minne bussi oikeastaan Kutalla ajaa. Sen viimeinen pysäkki oli lentokentällä, joten tiesin pääseväni bussilla aika lähelle omaa hotelliani. Olin varannut hotellin tällä kertaa läheltä lentokenttää ja kauempaa Kutan vilinästä. Kuski ajoi Kutan keskustaan ja kuvitteli minun(kin) jäävän siinä. Näytin hänelle hotellini osoitteen ja pyysin, että hän jättäisi sen lähelle. Kuskilla ei ollut hajuakaan, missä hotellini sijaitsi. Onneksi oli taas geokartta, josta seurasin tarkasti, milloin olimme sellaisessa kohdassa, että voisin hypätä kyydistä. Matka päätieltä hotelille oli monen mutkan takana, mutta gepsin kanssa se ei ollut mikään ongelma.

Oikeassa kohdassa jäin kyydistä ja bussin ovella oli heti vastassa mies kyselemässä, minne olen menossa. Näytin hänelle osoitteen ja hän neuvoi aivan eri suuntaan kuin gps. Mies vielä kysyi joltain toiseltakin ja molemmat näyttivät väärää suuntaa. He olivat kuitenkin niin vakuuttavia, että päätin uskoa heitä ja käydä ainakin katsomassa. Lähdin kävelemään miesten näyttämään suuntaan, mutta haluamani nimistä katua ei tullut vastaan. Niinpä palasin alkuperäiseen suunnitelmaani, nyt pienen mutkan tehneenä. Jouduin kävelemään melkoisen labyrintin läpi. Linnuntietä matka olisi ollut hyvin lyhyt, mutta Bali on muurien saari, joten moni tie päättyi muuriin, joka piti kiertää. Vihdoin hikeä valuen pääsin haluamani kadun alkuun. Enää piti löytää oikea numero. Balilla kaikkia pikkukujia ei ole nimetty erikseen, vaan ne ovat yksinkertaisesti numeroituja kujia pääkadun nimen mukaan. Siiinä kadun alussa varmistin vielä paikallisilta, että olenhan varmasti oikealla kadulla. Kyllä olin, mutta kukaan ei tiennyt missä hotellini on. Siihen osasin varautuakin, sillä hotelli on suhteellisen uusi ja Booking.comin kommenteissa sanottiin, että taksitkaan eivät aina löydä perille.

Tämäkin katu osoittautui labyrintiksi. Se ei suinkaan ollut suora katu, vaan teki monta mutkaa ja risteystä ja missään risteyksessä ei jatkossa näkynyt kadunnimiä. Niinpä jatkoin kyselemällä eteenpäin. Lopulta kohdalle sattui erittäin ystävällinen nuori mies, joka otti oikein asiakseen auttaa minut perille. Hänkään ei tiennyt, missä hotelli oli, mutta hän kyseli monelta ja lopulta pysäytti yhden kuorma-auton ja kysyi, tiesikö kuski, missä hotelli on. Ilmeisesti kuskilla oli ainakin jotain hajua sen sijainnista osoitteen perusteella, sillä tämä nuori mies hyppäsi kuorma-auton kyytiin ja pyysi minut mukaan. Heitin rinkan ja repun miehelle ja kipusin kyytiin. Nyt kujien numerot alkoivat muuttua oikeanlaisiksi ja tulihan se neljäs kujakin lopulta vastaan. Ja kujan alussa komeili hotellini pieni kyltti. Kuski pysäytti ja hyppäsin kyydistä. Olin kovasti kiitollinen, sillä aurinko paahtoi taas pilvettömältä taivaalta ja rinkan kantaminen oli ollut tosi hikistä puuhaa. Kun sain huoneeni (tai oikeastaan sviittini... Olin varannut sviitin noin 10€/yö), kaivoin saman tien bikinit esiin ja lähdin vilvoittautumaan hotellin uima-altaalle. Hotelli oli pieni ja niin oli sen pihakin. Uima-allas täytti käytännössä koko muurien ympäröimän pihan.

Vilvoittelun jälkeen lähdin tutustumaan ympäristöön. Onneksi oli se gps, koska muuten en varmaan olisi ikinä löytänyt takaisin hotellille! Sellaisessa sokkelossa se oli! Lähdin suuntaamaan gps:n avulla rantaa kohti haaveena löytää ruokaa ja joku geokätkö. Tarjolla oli vielä seitsemän kätköä, jotka ajattelin näiden muutaman päivän aikana käydä etsimässä. Tällä ensimmäisellä reissulla ajattelin hakea kolme lähintä ja sunnuntaina loput. Vaan toisin kävi... Ensimmäisen kätkön löysin helposti yhden pienen hotellin alueelta ystävällisen henkilökunnan sivusta seuratessa. Kun olin kätkön löytänyt, henkilökunta tarjosi minulle pari pientä vesipulloa. Oikein mukava piristys kuumaan päivään! Toinen kätkö olikin jo rannalla, lähellä lentokenttää. Paikalta pystyi seuraamaan, kun koneita nousi ja laski.

Osa kiitoradasta oli rakennettu mereen.

Kätköilykierros jatkui rantaa pitkin kävellen. Maisemat oli hienot ja tällä kohtaa rannalla oli hienoja hotelleja upeine piha-alueineen ja uima-altaineen. Yhden hotellin pihalle oltiin parhaillaan tekemässä hääpaikkaa. Puutarhaan ja altaan äärelle oli katettu pöydät ja altaaseen oltiin parhaillaan laskemassa kelluvia kynttilöitä ja kukkia.

Kolmen kätkön jälkeen totesin, että loputkin ovat niin lähellä, että haenpa nekin. Tosin se lounas oli vielä syömättä, joten pysähdyin yhteen rantaravintolaan varjoon istuskelemaan ja lounastamaan. Maiittavan tomaattikeiton jälkeen jatkoin kätköilyä. Yksi kätkö sijaitsi pienellä kivikko"saarella" rannan tuntumassa. Saarelle pääsi kahlaamalla matalan vuoroveden aikaan. Kätkökuvauksen ja loggausten mukaan saarella on käärmeitä ja kätkö on kiven kolossa. Koska käärmeet ei todellakaan houkutelleet, päätin suosiolla jättää tämän kätkön väliin. Lähestyessäni saarta näin siellä olevan kaksi miestä. Pian he kuitenkin lähtivät kahlaamaan takaisin rantaan ja jatkoivat matkaansa samaan suuntaan kuin minä. Toisella miehellä oli kädessään ihan gps:ltä näyttävä laite ja mietinkin, kävivätköhän he etsimässä saaren kätkön. Kävelin miesten perässä ja kun lähestyimme seuraavaa kätköä, miehet suunnistivat määrätietoisesti sitä kohti. Nollapisteessä he vilkaisivat ympärilleen ja siinä vaiheessa minä totesin, että ollaanpa näköjään samalla asialla. Yhdessä etsimme kätkön ja vielä kaksi seuraavaakin kätköä. Toinen miehistä oli saksalainen ja hänellä oli mukanaan paikallinen mies, joka oli hänen vaimonsa veli.

Kätköjen jälkeen suunnistin kaupan kautta takaisin hotelliin. Siis todellakin suunnistin! Mitenköhän kukaan turisti löytää hotellia ilman kunnon karttaa (joita alueesta ei juurikaan ollut tarjolla) tai gps:ssää... Ajattelin pienen huilimisen jälkeen lähteä toiseen suuntaan hotellilta etsimään päivällispaikkaa. Vaan ei ollut sekään helppoa. Siinä suunnassa ei ollut sentään niin sokkeloista ja pääkatu tuli pian vastaan. Totesinpa siinä pääkadulle päästyäni, että ne paikalliset, jotka neuvoivat minulle reittiä hotellilleni aikaisemmin, olivat sittenkin oikeassa... Minun karttani vaan ei kertonut, että katu oli vielä siinäkin kohdassa saman niminen. 

Ravintolat tuntuivat olevan vähissä. Niinpä istahdin ihan hotellini lähellä olevaan paikalliseen Warungiin syömään Nasi Gorengin (paistettua riisiä). Hinta oli halpa ja nainen sanoikin, että paikallisten hinta. Söinpä siinä vielä seuraavana aamuna aamiaiseksi munakkaan ja illalla paistettua riisinuudelia. 

Aamulla piti sitten keksiä, miten mennä kirkkoon. Ihan lähellä ei kirkkoa ollut. Lähin olisi ollut noin 7 km päässä, mutta 13 km päässä Denpasarissa oli kirkko, mikä oli kaksikielinen (bahasa ja englanti), eli sinne halusin, jotta jotain ymmärtäisinkin. Kysyin hotellilta, miten pääsisin perille. Taksi olisi kuulemma ainoa järkevä vaihtoehto. Niinpä pyysin respaa tilaamaan minulle taksin. 13 km matka kesti puoli tuntia... Että sellainen liikenne Balilla. Hintaa taksimatkalle tuli noin seitsemän euroa.

Kirkolla oli vastassa perinteiset systeemit. Ovella useampi ihminen tervehti ja toivotti tervetulleeksi. Minua pyydettiin kirjoittamaan nimeni ja kotipaikkani vieraskirjaan, josta se myöhemmin jumiksessa luettiin seurakunnalle, kun vieraat esiteltiin ja toivotettiin tervetulleiksi koko seurakunnan voimin. Eräs nainen ohjasi minut penkkiin istumaan vanhemman pariskunnan viereen. Tervehdimme toisiamme ja he kysyivät, mistä minä olen. Kun kerroin olevani Suomesta, he ihastuivat kovasti ja alkoivat kysellä, tunnenko Simo-pastorin ja Tiinan, joka oli aikaisemmin Balilla orpokodissa töissä. Kerroin tuntevani ja he olivat kovasti iloisia. Vähän myöhemmin rouva (joka oli Yuki, japanilainen) otatti kuvan meistä yhdessä ja lähetti sen saman tien somessa Simolle ja Tiinalle. Hauskaa, kun tapaa toisella puolen maailmaa ihmisiä, joiden kanssa on yhteisiä tuttuja! Vähän myöhemmin toiselle puolelle viereeni istui paikallinen nainen Endang, joka niin ikään kyseli Tiinan perään.

Lapset lauloivat seurakunnalle.

Jumiksen jälkeen seurakunta jäi yhteiselle lounaalle, joka oli nyyttikestisysteemillä. Vieraat tietysti kutsuttiin mukaan. Oli siinä taas herkkua jos jonkinlaista! Tällä kertaa aikaisemmista kokemuksista viisastuneena otin hyvin pieniä määriä kutakin siltä varalta, että joku sattuisi olemaan minulle liian tulista. Aika hyvin onnistuin kyllä valikoimaan lautaselleni ei niin tulisia ruokia. Vaiin yksi banaanin lehden sisässä valmistettu tofu oli niin tulista, että en yksinkertaisesti kyennyt sitä syömääån.

Lounasta nautittiin mm. puun alla varjossa.

Endang ja minä.

Nyyttäreiden jälkeen Endang soitti minulle taksin, jolla pääsin takaisin Tubaniin. Paluumatkan kuski ajoi eri reittiä ja yhdessä kohdassa kuski kysyi, mennäänkö normitietä vai maksanko tietullin oikotielle. Mentiin normitietä. Tämä reitti oli jonkun verran pidempi kuin aamun reitti ja aikaakin kului enemmän. Hintaa ei silti tullut kuin euron verran enemmän.

Sunnuntain käytin ihan vaan chillailuun. Kävelin kylillä katsellen, vieläkö matkaan tarttuisi jotain mielenkiintoista. Kävin tutustumassa pariin isoon ostoskeskukseen, mutta niistä ei löytynyt mitään, mikä olisi herättänyt ostohalut. Eikä rinkkaan välittänyt ottaa enää yhtään lisää painoa.

Maanantaina oli aika jättää Bali taakse ja jatkaa matkaa Singaporeen. AirAsian halpalennot ovat oikeasti halpoja! Neljällä kympillä lensin Balilta Singaporeen matkatavaroineni. Palvelu pelaa hienosti ja olen ollut kaikin puolin tyytyväinen yhtiöön. 

Erilainen syntymäpäivä Balilaisittain

Lovina osoittautui paikaksi, jossa ajantaju katosi taas mukavasti. Keskiviikkona havahduin tajuamaan, että minulla oli jäljellä enää yksi kokonainen päivä ja olin vähän haaveillut käyväni jossain vuorilla. Kuumat lähteetkin oli vielä kokematta. Niinpä otin asiakseni tehdä hieman tiedustelutyötä ja varata torstaille itselleni synttärireissun. Snorklausreissulla olin saanut tarjouksen (150 000 rupiaa eli noin 10 euroa) vesiputouksella ja kuumilla lähteillä käynnistä. Sen pohjalta oli hyvä kysellä muidenkin tarjouksia.

Rannalla törmäsin taas Miniin, jonka kanssa jäin jutustelemaan. Olin ostanut torilta kilon mangosteeneja ja Mini kysyi, mitä maksoin niistä. Kerroin maksaneeni 10 000 rupiaa ja Mini totesi, että olin saanut paikallisten hinnalla. Edellisenä iltana rannalla kauppiaat olivat yrittäneet myydä niitä 40 000 rupiaan kilo, mutta minä vain nauroin heidän pyynnilleen ja kerroin maksaneeni aikaisemminkin vain 10 000. Vielä ei selkä ollut hierontakunnossa, mutta sovimme, että torstai-iltana olisi hieronnan aika. Kerrroin suunnittelevani reissua vesiputoukselle ja kuumille lähteille ja Mini tarjosi poikaansa kuskiksi. Hinta vaan oli liian paljon, kun olisi pitänyt maksaa 250 000. Kun kerran parempi tarjous oli jo olemassa, en nähnyt mitään syytä tarttua tähän. Lupasin kuitenkin palata asiaan, jos jostain syystä tuo aikaisempi tarjous ei onnistuisikaan. Kun kävelin takaisin kämpille, yksi innokas matkamyyjä tuli tarjoamaan reissua seuraavalle päivälle. Pääsimme reitistä ja hinnasta (150 000) yhteisymmärrykseen ja varasin reissun. Luvassa oli skootterikyyti ja myyjän serkkupoika kuskiksi. Itse myyjä olisi ollut iltaseuraa vailla, mutta jotekin en lämmennyt ajatukselle. :D

Torstaiaamuna varustauduin istumaan päivän skootterin kyydissä. Pitkähihainen paita päälle, caprit jalkaan ja aurinkorasvaa paljaaksi jääviin kohtiin, ettei tarvitsisi kärsiä auringon polttamasta nahasta. Sovittuun aikaan sekä myyjä että serkkupoika, Putu, olivat hotellin pihassa minua noutamassa. Sain kunnon kypärän päähäni ja eikun matkaan. Ensimmäinen etappi oli Gingin-vesiputous. Matkalla pääsi näkemään kaikenlaista hassua... Yksi tienvarressa ollut kyltti jäi jostain kumman syystä mieleen. Kyltti oli jonkun liikkeen edessä ja siinä oli kovasti tutunnäköisiä sanoja: Pasca sarjana. :D Ajaessamme Singarajan kaupungin läpi, juutuimme hetkeksi ruuhkaan. Liikenne pysähtyi täysin ja hetken päästä syy selvisi. Vastaan alkoi tulla melkoinen määrä pieniä kuorma-autoja, joiden lavoilla istui juhla-asuun pukeutuneita hinduja valtavien uhrilahjojen seassa. Vasta kun koko kolonna oli ajanut ohi, muu liikenne pääsi taas jatkamaan matkaa.

Vesiputoukselle päästäksemme piti nousta hyvän matkaa vuorelle. Tie kiemurteli vuorenrinnettä pitkin ja välillä madeltiin raskaiden kuorma-autojen perässä. Jo  hyvissä ajoin ennen putoukselle pääsyä Putu alkoi kysellä, olisinko kiinnostunut vähän pidemmästä reissusta. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olisimme palanneet putoukselta samaa tietä takaisin ja ajaneet kuumille lähteille, jotka sijaitsevat Lovinasta länteen, kun nyt olimme lähteneet ensin itään ja sitten etelään. Putu tarjosi reissua, missä jatkaisimme eteenpäin ja ajaisimme vuoren huipulle saakka, josta lähtisimme toista tietä länttä ja pohjoista kohti. Tekisimme siis lenkin edestakaisin ajamisen sijasta. Hintaa tulisi 100 000 lisää. Olin jo päässyt hyvään reissufiilikseen, joten tartuin tarjoukseen mielelläni.

Vesiputous ei ollut mitenkään ihmeellinen. Ihan nätti, mutta ei sykähdyttänyt mitenkään erityisesti. Parkkipaikalta oli reilun kymmenen minuutin kävelymatka ja matkalla tietysti taas myyntikojua toisensa jälkeen. Jonkinmoisen viidakon läpi polku kulki ja matkalla sai kuulla jälleen valtavaa äänten tarjontaa. Yhdessä kohdassa aivan lähellä alkoi hurjan äänekäs siritys. Kysyin Putulta, mikä sen äänen aiheuttaa. Putu katseli hetken aikaa ympärilleen ja sitten näytti minulle puunrungolla nököttävän, vähän isoa heinäsirkkaa muistuttavan ötökän. Että voi pienestä luontokappaleesta lähteä iso ääni!

Vuoren huipulle päästyämme pysähdyimme ensin katselemaan hetkeksi tien varrella asustelevia apinoita. Oli hauska seurata, kuinka apinat väijyivät kaikkia mahdollisia ruokapaloja. Paikalla oli pieniä ruokakojuja, joiden myyjillä oli täysi työ pitää apinat loitolla. Heti kun silmä vähänkin vältti, joku apina oli nappaamassa kojusta jotakin. Yksi nappasi grillissä paistumassa olevan lihapalan ja loikkasi tyytyväisenä aidan taakse sitä syömään. Joku paikallinen söi kebab-tikkuja ja heitti yhden puoliksi syödyn yhdelle apinalle, joka hyvällä ruokahalulla mutusteli sen.

Toinen pysäkki vuorella oli kaksoisjärvien luona (kuva yllä). Paikalla oli näköalatasanne ja muutama myyjä (tietysti). Näkymä järville oli huikean hieno! Aikani kuvattuani ja näkymää ihailtuani aloin katsella muuten ympärilleni. Huomasin takanani tolpan nokassa nököttävän muovisen, isohkon liskon. Ihmettelin vähän, miksi ihmeessä se oli siinä ja otin siitä jonkun kuvankin. Sitten huomasin liskon vieressä toisen tolpan, jossa oli poikkipuu. Siitä roikkui kaksi hurjan kokoista lepakkoa, jotka näyttivät olevan ihan eläviä. Kun menin katsomaan lähemmäs, tien toiselta puolelta tuli mies, joka kysyi, haluanko ottaa lepakon käsivarrelleni. En todellakaan halunnut! Mies otti toisen lepakoista roikkumaan käsivarrelleen. Enpä ole ennen noin valtavan kokoisia lepakoita nähnyt! Kun mies laittoi lepakon takaisin oksaan roikkumaan, se levitti siipensä ja poseerasi oikein kameralle. Tosin homma taisi olla joko tylsää tai väsyttävää, kun otus alkoi haukoitella leveästi. Aikansa poseerattuaan lepakko alkoi täysin häpeilemättä nuolla alapäin roikkuvaa sukuelintään (tuota, joka kuvassa näyttää ihan ristiltä). Hassu otus!

Lepakoiden vieressä oli myös pieni häkki, jossa oli pari pientä kameleonttia. Sillä hetkellä ne olivat vihreitä, eivätkä suostuneet vaihtamaan väriä, vaikka kuinka kauniisti pyysin. :) Ja selvisihän siinä sekin, että ei se topan nokassa nököttävä iguaani suinkaan ollut muovia, vaan ihan elävä. Ja olisipa tuossa kuvassa näkyvässä oranssissa laatikossa ollut vielä käärmekin, mutta sitä en halunnut edes nähdä. Hitusen epäselväksi minulle jäi, miksi ihmeessä nuo eläimet tuossa olivat, mutta oletan, että jos olisin halunnut, olisin voinut otattaa valokuvia itsestäni noiden eläinten kanssa (kohtuullista korvausta vastaan luonnollisestikin).

Suureksi riemukseni matkamme varrelle sattui pari geokätköäkin. Ensimmäinen oli upealla näköalapaikalla sijaitsevassa ravintolassa. Meillä oli hyvä sään puolesta todella loistava päivä reissun tekoon. Usein vuorilla sataa päivällä tai vähintäänkin pilvet roikkuvat alhaalla. Nyt päivä oli aurinkoinen ja tuolta näköalapaikalta aukeni näkymä kauas merelle ja aina Jaavan saarelle asti. Harvemmin kätköjä hakiessa purkki löytyy ravintolan kaapista... Tämä purkki löytyi. Tosin en sitä itse sieltä edes etsinyt, vaan kerroin tarjoilijalle, millä asialla olen ja tarjoilija kävi hakemassa purkin kaapista. 

Matkan varrella pysähdyimme yhdellä plantaasilla, joka viljelee kahvia, mausteita ja hedelmiä. Nuori tyttö esitteli minulle plantaasin, jolla teimme pienen kiertokävelyn. Heti ensitöiksi pääsin ihastelemaan pientä petoa häkissään. Peto on sivettikissan sukulainen ja sillä on tärkeä rooli kahvin tuotannossa. Nämä pikkupedot nimittäin syövät kahvipavut ja kakkaavat ne viidakkoon. Plantaasin väki käy keräämässä kakat ja jauhaa otuksen suoliston läpi kulkeneet kahvipavut aromikkaaksi kahviksi. Ja joku vielä juo sitä kahvia... Onneksi minä en juo kahvia!!! Ei houkuttele tippaakaan ajatus juoda jonkun kakasta jauhettua juomaa...

Plantaasilla oli melkoinen määrä erilaisia maustekasveja. Siellä kasvoi kaneli, neilikka, inkivääri, vanilja, kurkuma, laakeri ja ties mitä! Olisi tehnyt mieli ostaa mausteita mukaan, mutta ajatuskin niiden rinkassa kantamisesta vielä kaksi kuukautta oli mahdoton. Olisi vaatteet saattaneet saada vähintäänkin uuden tuoksun.

Vanilja.

Tässä vaiheessa reissua alkoi nälkä kurnia vatsan pohjassa. Pyysin Putulta, että pitäisimme lounastauon jossakin paikallisessa Warungissa ennen kuumia lähteitä. Putu sanoi, että onnistuu kyllä. Ajoimme usean Warungin ohi, eikä Putu tehnyt elettäkään, että olisimme pysähtyneet. Lopulta pysädyimme yhden pienen ravintolan pihaan. Ravintolasta aukeni hieno näkymä riisipellolle. Vaikka paikka oli pieni, pöydissä oli valkoiset pöytäliinat. Kun sain menun käteeni, totesin välittömästi, että siinä paikassa en halua syödä. Hinnat oli ihan kiskurihintoja. Kun olin tottunut maksamaan nasi gorengista (paistetusta riisistä) halvimmillaan 12 000 rupiaa ja keskimäärin noin 20 000 rupiaa, täällä siitä pyydettiin yli 50 000! Sanoin Putulle, että en halua maksaa niin paljoa ruuasta ja pyysin, että menisimme jonnekin muualle. Niinpä lähdimme jatkamaan matkaa. Hassua sinänsä, että täällä noita hintoja katselee aivan erilailla kuin Suomessa. Eihän tuo 50 000 ruuasta ole paljoa. Vain 3,50 €, mutta kun on tottunut saamaan saman ruuan huomattavasti halvemmalla, niin tuo tuntui järjettömälltä hinnalta.

Matkan varrella ei enää sitten ollutkaan ravintoloita, edes niitä pikku Warungeja. Yleensä niitä on vähän joka mutkassa, mutta eipä sitten olekaan, kun oikein on nälkä. Olimme lopulta jo kuumilla lähteillä, eikä ruokapaikkaa ollut löytynyt. Mainitsin asiasta Putulle, johon hän totesi, että lähteiltä löytyy ravintola. Ja niin löytyikin, eikä se yllätyksekseni ollut edes pahasti ylihinnoiteltu. Sain riisiannokseni 30 000 rupialla ja syötyäni oli virtaa lähteä testaamaan lähteet. Fidzin kokemus oli vielä tuoreessa muistissa ja siihen oli nyt hyvä verrata. Olin maksanut portilla sisäänpääsymaksun 5000 rupiaa (35 senttiä). Lukollisen säilytyslokeron vuokra oli 3000 rupiaa ja vessaan pääsi 2000 rupialla. Koko lystille tuli siis hintaa 10 000 rupiaa eli 3,50 €. Itse lähteet oli vähän pettymys. Vesi oli melkoisen likaisen oloista eikä edes mitenkään erityisen lämmintä. Hotellin uima-altaan vesi oli jokseenkin saman lämpöistä. Altaita oli kolme. Yksi iso ja kaksi pientä. Kaikissa oli hierovia vesiputouksia. Kovin kauaa en altaissa viihtynyt, kun olin jo valmis jatkamaan matkaa. 

Jäljellä oli vielä viimeinen etappi, Balin suurin Budhalaistemppeli. Itse temppeli ei niin paljoa kiinnostanut, kun niitä on Thaimaassa tullut nähtyä niin paljon, mutta temppelialueella oleva geokätkö kyllä kiinnosti. :) Kätkö oli jokseenkin temppelialueen perillä, joten tulihan sekin siinä samalla nähtyä. Kun kävelin pienen tyttöporukan ohi, yksi tytöistä tuli kysymään, voisinko ottaa heistä valokuvan. Tottahan toki voin. Tosin pian selvisi, että ei hän halunnutkaan minun ottavan kuvaa, vaan tytöt halusivat ottaa kuvan, missä minä olen heidän kanssaan. Tokihan tyttöjen pyyntöön piti suostua ja niin siinä sitten poseerattiin ventovieraiden tyttöjen kanssa. Ja kaikilla oli hauskaa!

Hikisen päivän päätteeksi oli mukava päästä virkistäytymään suihkuun. Kello oli jo neljä, kun olimme takaisin hotellilla. Aikaa ei ollut hukattavaksi, vaan pikaisen suihkun jälkeen lähdin etsimään Miniä saadakseni jo maksetun hieronnan. Mini löytyikin rannalta vakiopaikaltaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä hieronta tulisi tapahtumaan. Seurasin Miniä kojujen taakse, sillan yli. Sieltä löytyi avonainen syvennys, missä oli hierontapetiä. Siihen Mini viritti toisen pedin minua varten. Enpä ole moisessa paikassa ennen ollut hierottavana. Olo oli vähän kuin näyteikkunassa. :)

Hieronta oli mukavan rentouttava päivän reissun päätteeksi. Jos pahasti jumissa joku paikka olisi, ei näistä täkäläisistä hierojista apua saisi. Nämä hieronnat ovat lähinnä juuri rentouttavia.

Hieronnan jälkeen oli aika synttäripäivällisen. Olin käynyt jo etukäteen katsomassa yhden rantaravintolan tarjonnan ja päättänyt mennä sinne syömään. Ravintola oli ainoa, jolla oli pöytiä ihan rannalla. Aurinko oli juuri laskemassa. Ruokaani odotellessa sain ihailla koko viikon kauneinta auringonlaskua. Illan pimetessä sain eteeni jotain paikallista kalaa ja uuniperunan herkkusienikastikkeella. Annokseen kuului lisäksi kreikkalaista salaattia, jota olin pyytänyt reilusti (yleensä salaattia on annoksissa vain tyyliin yksi salaatinlehti, kaksi kurkkusiivua ja yksi lohko tomaattia). Normaalisti kotioloissa kun on tottunut, että salaattia on helposti se puolet annoksesta, niin reissun päällä on tuoretta salaattia melkoisesti kaivannut.

Kovasti oli erilainen tämä syntymäpäivä siitä, mihin on normaalisti tottunut. Vaan oikein mukava! Ja mieltä lämmitti kovasti ne lukuisat onnittelut, joita päivän mittaan sain FB:ssä, sähköpostilla, mesessä ja tekstiviestein. On ihanaa, kun on ystäviä, jotka muistavat, vaikka oliskin toisella puolen maapalloa!

Nyepi

Eipä ollut Peraman (mini)bussissakaan tungosta matkalla Lovinaan. Autossa oli neljä penkkiriviä ja viisi matkustajaa. Näin ollen me kaikki yksin matkustaneet saimme oman penkkirivin ja pariskunta oman. Ubudista Lovinaan vievä tie kulkee alkumatkasta monen kylän läpi ja matkanteko oli hidasta. Välimatka näiden kahden paikan välillä ei linnuntietä ollut kuin noin 50 km, mutta matka-ajaksi kerrottiin 2-3 tuntia.  Kun vihdoin olimme päässeet kylien läpi vähän isommalle tielle, olikin edessä vuorten ylitys. Ensin nousimme mutkaista tietä aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ylhäällä vuorilla oli kaunis kylä järven rannalla ja turistibusseja rivissä parkkipaikalla. Vaikka Balilla eletäänkin matalasesongin aikaa, tuntuu turistibusseja silti aina riittävän tien tukkeeksi. Nimittäin kun lasku vuorilta alas alkoi, bussit olivat kirjaimellisesti tien tukkeena. Ne  matelivat mutkaista tietä etananvauhtia ja ohittaminen oli täysi mahdottomuus. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Maisemia oli ihan kiva katsella kaikessa rauhassa. :D Ja me sentään pääsimme ihan kohtuullisessa ajassa vuorten yli. Kuulin nimittäin myöhemmin tapaamaltani suomalaisparilta, että heidän matkansa oli kestänyt kuusi tuntia! Vuorilla kun oli sattunut olemaan ukkosmyrsky.

Kahden ja puolen tunnin matkan jälkeen saavuimme Lovinaan. Peraman asema on muutaman kilometrin Lovinan keskustasta, mutta kuski tarjosi kyytiä perille asti 15000 rupian (noin euro) lisämaksusta. Kaikki maksoivat mielellään, kun kerran tarjolla oli kyyti oman hotellin ovelle asti. Tosin minulla ei sitä hotellia ollut varattuna. Olin vain katsonut alueen, missä haluan majoittua ja sieltä muutaman varteenotettavan vaihtoehdon, jotka haluan käydä katsomassa. Bussi jätti minut valitsemani tien päähän ja heti autosta ulos astuttuani ystävällinen nuorimies oli kyselemässä olenko majoituksen tarpeessa. Hänellä olisi tarjolla aivan siinä vieressä huone. Lupasin katsoa, mitä hänellä oli tarjolla. Huone oli edullinen, mutta ankea ja suihkussa vain kylmä vesi. Halusin lämpimän veden, kun tarkoitus oli viipyä reilu viikko ja viettää syntymäpäivääkin täällä. Mies kertoi naapurissa olevan lisää vaihtoehtoja ja niinpä lähdimme katsomaan heidän tarjontaa. Nyt löytyi jo lämmin vesikin ja sinänsä ihan ok bungalow. Hintaa oli kuitenkin vielä enemmän kuin olisin halunnut maksaa (200000/yö) ja bungalow oli kovin ahtaassa ja pimeässä paikassa. Lupasin harkita ja palata takaisin, jos päätyisin tähän, mutta ensin halusin nähdä muutkin vaihtoehdot.

Listallani oli pari muuta paikkaa, joista ensimmäinen oli aivan edellisen vieressä. Respasta lähti miellyttävä mies näyttämään, minkälaisia huoneita heillä on tarjolla. Vaihtoehtoja oli neljä, kaikki ilmastoituja; rivitalohuone kylmällä vedellä, bungalow lämpimällä vedellä, yläkerran hotellihuone allasnäkymälllä ja alakerran hotellihuone niinikään allasnäkymällä, mutta lisänä vielä jääkaappi, tv ja vedenkeitin. Hotellihuoneet olivat siistejä ja valoisia, mutta jotenkin persoonattomia, enkä halunnut sellaiseen. Bungalowin listahinta oli 200000, mutta hinta putosi 150000 rupiaan yöltä, kun kerroin olevani kahdeksan yötä. 10 euroa omasta bungalowista ei oo paha... Niinpä päätin jäädä siihen, enkä käynyt edes katsomassa viimeistä vaihtoehtoa. Tämä kun oli paremmalla paikalla, heti rannan tuntumassa. Toinen olisi ollut pimeän sivukujan päässä. Ja jotekin paikan nimi kolahti... Nirwana Seaside Cottages! 

Tällainen bungalow toimittaa kodin virkaa viikon verran. Sisällä on aika hämärää, mutta ihana oma rauha! Ilmastointi juu on, mutta heti alkuun se osoittautui lähinnä vitsiksi. Kuten kuvasta näkyy, katto on ruohokatto. Päivä paistaa paikoitellen väleistä ja päätykolmioissa on jonkinlainen muovi, jossa on reikiä. Ilmastointilaite paahtaa koko ajan 18 asteeseen asetettuna, mutta huoneen lämpötila pysyy noin 28 asteessa. Vaikka ilmaistoinnin säätäisi miten, se puhaltaa aina samalla lailla ja saman lämpöistä ilmaa. Onneksi en kaipaa sen kylmempää. Tämä on minulle aivan sopiva. 

Lisää eksotiikkaa majoitukseen tuo kämppikset... Gekkoihin on jo tottunut, kun niitä on joka paikassa. Täällä tosin niitäkin tuntuu olevan enemmän kuin muualla. Gekot tuntuu tykkäävän omenoista, sillä joka kerta, kun olen syönyt omenan ja heittänyt karan vessan roskikseen, gekot ovat alkaneet viihtyä myös roskiksessa. Aina vessaan mennessä vähintään yksi gekko vilahtaa roskiksesta seinälle ja ylös katolle. Ensimmäisenä yönä heräsin outoon rapinaan. Hetken aikaa sitä kuuntelin ja paikallistin sen tulemaan huoneen puolella olevalta pöydältä. Pöydällä oli eväitäni. Ääneti otin taskulampun yöpöydältä ja suuntasin sen valon pöydälle. Mitään ei näkynyt. Menin katsomaan. Totesin, että avatun tattarinäkkäri paketin muutama näkkäri näytti ihan siltä, kuin niitä olisi syöty. Kun mitään ei näkynyt, palasin sänkyyn, mutta jätin lampun käteen. Hetken päästä rapina alkoi uudelleen. Väläytin valon päälle ja siinä se oli! Pieni hiiri vilahti valokiilassa alas pöydältä ja katosi pimeyteen. Nousin ylös hävittämään näkkärit, jotta saisin nukkua rauhassa. Pari näkkäriä lojui jo lattialla. Pakkasin kaikki muovipussiin, jonka heitin ovesta ulos. Sen koommin ei hiirulaista näkynyt (eikä kuulunut).

Nirwanan ehdoton vetonaula on ihana uima-allas! Lovinan ranta kun mustaa laavahiekkaa, eikä houkuttele erityisemmin rannalle makoilemaan, on uima-allas ihan must! Tuon ison altaan lisäksi tarjolla on poreallas ja lasten allas. Altaalla on saanut makoilla ja lukea ihan rauhassa. Väkeä hotellissa on niin vähän, että kuusi aurinkovuodetta altaan reunalla on ollut vain yhden kerran kaikki käytössä. Muuten on saanut olla joko ihan yksin tai yhden/kahden muun kanssa nautiskelemassa Nirwanasta. :D 

Lovinan edustalla meressä asuu pieni delffiiniyhdyskunta, joka liikkuu aktiivisesti joka aamu auringonnousun aikaan. Jo parikymmentä vuotta kyläläiset ovat päivittäin seuranneet delffiinien liikkeitä ja vieneet turisteja niitä katsomaan. Tottahan minunkin piti päästä ensimmäistä kertaa elämässäni näkemään delffiini vapaana luonnossa. Niinpä heti ensimmäisenä aamuna kello herätti puoli kuudelta. Unenpöpperössä kävelin rantaa etsimään veneen, johon olin varannut itselleni paikan edellisenä iltana. Ensimmäistä kertaa pääsin nyt "hämähäkkiveneen" kyytiin. Vene oli veistetty yhdestä puusta. Se oli niin kapea, että siinä mahtui normaalikokoinen ihminen juuri istumaan. Paikkoja oli peräkkäin neljälle ihmiselle. Sain eturivin paikan. Siitä oli hyvä katsella hiljalleen nousevaa aurinkoa ja niitä delffiinejä... Parhaimmillaan näkyvillä oli ehkä muutama kymmenen delffiiniä yhtä aikaa. Veneitä tuona aamuna oli parisenkymmentä näytöstä seuraamassa. Kun delffiinit ilmestyivät pintaan jossakin, kaikki veneet suuntasivat heti sinne ja innokkaimmat kuskit ajoivat niin lähelle delffiineitä, että tuntui ihan pahalta niiden puolesta. Ihan kuin veneet olisivat jahdanneet niitä. 

Delffiinin kuvaaminen ei muuten ole helppoa! Tämä oli paras otos kymmenistä yrityksistä. Yleensä otus ehti takaisin pinnan alle ennen kuin kuva oli napattu. Selkäevistä on sitten kuvia enemmänkin... :D

"Hämähäkkiveneet" auringonnousussa.

Saavuin Lovinaan juuri Nyepin, eli Balin uuden vuoden alla. Luvassa oli erikoinen kokemus. Nyepin aattopäivänä hindut karkoittavat pahan maailmasta. Kylällä kulkiessa näin (ja ennen kaikkea kuulin), kun kodeissa ja liikkeissä koko perhe tai henkilökunta marssi kattilankansia paukuttaen sisältä ulos karkoittaessa pahan. Kattilankannet olivat yleensä miehillä, kun taas naisilla oli uhrisavuja ja pyhää vettä, jota he pirskottelivat kaikkialle. Nyepin aattoilta huipentui suureen kulkueeseen, jossa kaikki rakennetut ogoh-ogoh-demonihahmot kuljetettiin suuren väkijoukon ja metelin saattelemana kylän halki rantaan, jossa ne koottiin yhteen suureen nuotioon poltettavaksi.

Ogoh-ogohit ovat melkoisia taidonnäytteitä. Yleensä hahmot kuvaavat vanhoja ämmiä, joilla on isot riippurinnat ja hirveä ilme. Hahmot tehdään mahdollisimman kauheiksi ja pelottaviksi. Kulkueessa oli kymmeniä erilaisia hahmoja, toinen toistaan hurjempia.

Itse Nyepi on aattopäivän täydellinen vastakohta. Silloin kaikki pysähtyy. Kaikki kaupat, ravintolat ja palvelut on suljettu. Kaduilla liikkuminenkin on kiellettyä. Täydellinen hiljaisuus valtaa koko saaren. Hindut käyttävät päivän mennyttä pohtien ja tulevaa suunnitellen. Turistin näkökulmasta päivä oli mielenkiintoinen. Kun kirjauduin hotelliin, kysyin heti, onko Nyepinä hotellilla ruokaa saatavilla. Kun kerran ravintolat ovat kiinni, eikä kaduilla saa liikkua, oli syytä varmistaa, onko omassa hotellissa ruokaa tarjolla vai pitääkö varata eväät päivää varten. Huoneen hintaan kuuluu aamiainen, joka luvattiin tarjolla ihan normaalisti ja ravintola oli myös auki, mutta vain viiteen saakka. Olin lukenut jostakin, että pankkiautomaatitkin lakkaavat toimimasta Nyepinä (tai jo edellisenä iltana kuuden aikaan) ja niinpä lähdin aattona iltapäivällä nostamaan rahaa, kun olin onnistunut kuluttamaan pakallisen valuutan niinkin tarkasti, että lompsassa oli enää 40000 rupiaa (noin. 2,80 €). Neljän aikaan marssin pääkadun varteen automaatille. Ensimmäisellä automaatilla oli joku lappu ovessa ja ovi lukossa. Toisen automaatin ruudulla oli lappu, jossa sanottiin automaatin toimivan seuraavan kerran maanantaina (silloin oli perjantai). Muistin, että ruokakaupassa oli myös automaatti, jonka arvelin olevan vielä toiminnassa. Vaan eipä ollut. Myyjiltä kysyin, tietävätkö he, onko missään enää automaattia käytössä. Sain kuulla, että kaikki kylän automaatit oli suljettu jo kolmelta. Meinasi siinä pieni paniikin poikanen iskeä... Vielä piti ostaa juomavedet ja milläs maksaa hotellille syömiset Nyepinä ja sitten vielä koko sunnuntai, jos kerran vasta maanantaina automaatit taas toimivat... 

Kovasti veti miettiliääksi yllättävä tilanne. Vaan sitten pieni toivonkipinä syttyi. Josko joku rahanvaihtopiste olisi vielä auki. Minulla oli vielä jonkun verran euroja vaihtamatta. Palasin hotellille hakemaan tallelokerosta euroja ja kysyin, missä ylipäänsä olisi lähin vaihtopaikka. Päätien varressa paikkoja piti olla ja niinpä lähdin takaisin sinne kädet kyynärpäitä myöden ristissä, että saisin vielä vaihdettua rahaa. Helpotus oli valtava, kun toinen löytämäni vaihtopaikka oli vielä auki, vaikka kurssi olikin käsittämättömän huono. Kutalla olin saanut vaihdettua 14900 kurssilla ja nyt kurssi oli vain 13300. Tosin kurssi on tullut reilusti alaspäin jo aikaisemmin, mutta noin huonoa kurssia ei sentään ole ennen näkynyt. En antanut sen kuitenkaan häiritä, vaan ilomielin vaihdon 40 € rupioiksi, joilla pärjäisin loistavasti Nyepin yli ja voisin sen jälkeen nostaa rahaa automaatista.

Aattoillan valtavan karnevaalitunnelman jälkeen Nyepiaamu oli aavemaisen hiljainen. Mistään ei kuulunut minkäänlaisia ihmisen aiheuttamia ääniä. Tuntui, että jopa kukot ja koiratkin olivat hiljaa. Hotellin portit pysyivät kiinni koko päivän. Oli hassu fiilis olla hotellin "vankina". Hotellialueella sai sentään liikkua ja tässä hotellissa on suuri puutarha. Oma terassi oli oikein mukava paikka viettää päivää. Otin tehtäväkseni ratkoa paikallisen mysteerikätkön päivän aikana, että voisin sen seuraavana päivänä käydä etsimässä. Tehtävä oli juuri minulle sopiva. Piti ratkaista sudokuutio. Enpä ollut ennen tuollaiseen törmännyt, vaikka tavallisia sudokuja on tullut ratkottua melkoiset määrät. Oman haasteen tehtävään toi, että minulla ei ollut mahdollisuutta printata sudokuutiota, vaan jouduin ensin piirtämään sen ruutupaperille. Se oli jo itsessään ihan haastava suoritus.

Tässä tuo ratkottavaksi, jos vaikka joku (muukin) innostuu. Minä tykästyin kovasti ja voipi olla, että ei jäänyt viimeiseksi tuollaiseksi. Pitää vaan jostain löytää noita lisää. Luulisi netistäkin löytyvän.

Mukavasti se päivä ihan hotellillakin meni. Ihan yllätin itsenikin, kun en edes uimassa käynyt, vaikka se olisi ollut mahdollista. Ehkäpä syynä oli se, että kun olin sudokuution saanut ratkottua, taivas veti pilveen ja alkoi sataa. Kukapa sitä sateessa viitsisi lähteä altaalle, kun vaihtoehtona oli lukea mukavasti sängyssä makoillen. 

Sunnuntaina hiljaisuus vaihtui taas normaaliin elämään. Rannalle oli ilmestynyt markkina-alue. Koko ranta oli täynnä väkeä. Kävelin markkina-alueen läpi matkallani kätkölle. Taas pääsin tutkimaan lisää lähiseudun kujia. Olin jo yhtenä aikaisempana päivänä käynyt kävelemässä rantaa pitkin hotellilta pois päin ja palannut tietä pitkin takaisin. Täällä kun ei hirveästi muuta ajanvietettä ole, niin on ollut kiva ihan vaan kävellä ilman sen kummempaa päämäärää ja katsella paikkoja. Matkan varrella on tullut nähtyä monenlaisia tyhjillään olevia, hylättyjä majapaikkoja, paikallista asutusta ja luontoa.

Näillä lehmillä oli aika idyllinen paikka laiduntaa. Takana turkoosi meri.

Kätkö löytyi yhden majoitusliikkeen liepeiltä, kujan päästä. Siinä se näkyy kuvassa ihan selvästi...

Maanantaille olin buukannut snorklausretken Menjangan saarelle, aivan Balin luoteisnurkkaan. Matkan myynyt mies näytti kuvia hienoista, isoista kilpikonnista, joita koralliriutoilla saaren ympärillä voi nähdä. Siellä oli myös mahdollista nähdä riuttahaita ja isoja barrakudia. Mies kertoi, että hänen veljensä on divemaster ja hän tulee snorklaajien mukaan ja näyttää kilpikonnien "pesäpaikan" ja muita mielenkiintoisia nähtäviä. Paikan piti olla erityisen hyvä snorklaukseen, sillä siellä ei ole lainkaan virtauksia. Mies kertoi myös, että ryhmä koostuu ainoastaan snorklaajista ja heitäkin on vain seitsemän, eli oikein mukavan kokoinen ryhmä.

Maanantaiaamuna firman joku työntekijä nouti minut mopolla hotellilta sukellusfirman toimistolle, mistä pikkubussi lähti. Toimistolla sain räpylät. Maski ja putki oli omasta takaa. Hyvin pian siinä totesin, että ei meitä kyllä seitsemää ole. Meitä oli vain neljä ja yksi oli lähdössä sukeltamaan. Ja sehän taas tarkoitti sitä, että kun matkaan lähti vain yksi divemaster, niin snorklaajat saivat selviytyä omin päin. Se siitä kilpikonnien kotikolon näyttämisestä... 

Bussmatka itsessään oli mielenkiintoinen. Maisemat olivat kovasti erilaisia kuin muualla Balilla. Toisella puolen tietä kohosivat vuoret ja meri oli toisella puolen. Tien varrella näkyi vaikka minkälaisia viljelmiä, mitä ei muuallla ole näkynyt. Olipa siellä rannalla jopa yksi joku iso tehdaskin. Se vaan jäi epäselväksi, mikä tehdas oli kyseessä. Perillä satamassa meidät ohjattiin pieneen ulkoilmaravintolaan odottamaan veneen lähtöä. Saimme lounaan pakattuna mukaan tuosta ravintolasta. Kuvittelimme, että lähdemme heti, kun lounaamme on tehty, mutta lounas oli valmis ja paketeissa ja me vain odotimme. Odotimme tunnin, ennen kuin oppaamme tuli sanomaan, että nyt voimme siirtyä veneeseen. Rannassa odotti perinteinen balilainen vene - tällä kertaa ei kuitenkaan hämähäkkivene, vaan hieman isompi.

Tuollaiseen veneeseen istuimme ja taas odotimme... Nyt oppaamme pahoitteli, että olimme joutuneet odottamaan niin kauan ja kertoi, että vika on hänen pomonsa, joka oli reissun buukannut. Ilmeisesti meitä oli liian vähän, sillä lopulta paikalle ilmestyi toinen, isompi porukka, joka lastattiin meidän kanssa samaan veneeseen ja vielä toiseen veneeseen. Sitten pääsimme vihdoin matkaan. Venematka saarelle ei kestänyt kuin parikymmentä minuuttia. Matkalla ihmettelimme, kuinka meri oli niin roskainen. Oppaamme kertoi, että muutama päivä sitten suuri risteilyalus oli dumpannut kaikki roskansa mereen ja tässä me nyt katselimme heidän roskiaan... Aivan käsittämätöntä! Mutta valitettavasti niin yleistä... Muutama vuosi sitten Bangkokissa näin omin silmin, kuinka jokiristeilylaiva tuli laituriin, päästi ihmiset laivasta ulos ja sen jälkeen henkilökunta siivosi laivan ja heitti kaikki roskat jokeen.

Vene jätti snorklaajat saaren rantaan. Epäuskoisena katselin vettä. Sinnekö piti mennä snorklaamaan, kaikkien roskien sekaan? Ajatus tuntui jokseenkin vastenmieliseltä. Vaan sinne ne meni muutkin, joten menin minäkin. Ikinä ennen en ole sellaista snorklausreissua kokenut! Vähän väliä sai väistellä meressä lilluvia sipsipusseja, vaippoja, mehutölkkejä, muovipusseja ja ties mitä törkyä. Iljettävää!!! Kilpikonnista voi vain haaveilla, mutta pari sellaista kalaa näin, mitä en ennen ollut nähnyt. Toinen oli keltainen pitkulainen pötkö ja toinen melko väritön, mutta sillä oli hassu "sarvi" päässä.

Sinne sekaan mentiin, vaikka pahalta tuntui...

Ensimmäisen snorklauksen jälkeen odottelimme jonkin aikaa saarella sukeltajia. Kun he palasivat, söimme lounasta. Puun varjossa lähellä makoili yksi peura. Saari on kuuluisa peuroistaan. Muille näky tuntui olevan jotenkin kovastikin eksoottinen, mutta minä en jaksanut vaivaitua edes kameraa kaivamaan esiin. Onhan noita peuroja Suomessakin - ihan riesaksi asti, ainakin jo isiltä (tai keneltä tahansa muulta, joka yrittää suojella kasvimaataan) kysytään. :D 

Lounaan jälkeen nousimme kaikki veneisiin ja suuntasimme toiselle sukellus-/snorklauspaikalle. Nyt hyppäsimme mereen veneestä ja välittömästi, kun pääsin veteen totesin, että oli muuten himppusen voimakas virtaus! Mitään tekemättä oli hetkessä monen metrin päässä veneestä. Totesin, että nyt oli syytä pitää huoli siitä, ettei ajaudu liian kauas. Toki niin kauan kun pysyi veneen näköetäisyydellä, oli aina mahdollista huitoa vene poimimaan kyytiin, jos ei olisi pystynyt uimaan takaisin. Virtauksen ja roskamäärän takia snorklaaminen ei ollut ollenkaan kivaa. Tein vain pienen lenkin ja päätin palata veneeseen. Moni muukin oli päätynyt samaan ratkaisuun. Viimeiset kymmenisen metriä veneelle oli työn ja tuskan takana. Vaikka kuinka potki räpylöillä ja veti voimakkaasti käsillä, ei matka tuntunut lyhentyvän lainkaan. Virtaus oli järjettömän voimakas. Enpä ole sellaistakaan ikinä ennen kokenut...

Aika halju maku jäi tästä reissusta. Odotanpa vaan, että tapaan reissun myyneen miehen vielä tuolla rannalla. Muutaman sanasen voisin vaihtaa hänen kanssaan... Matalasesonkiaika näkyy täällä ajavan myyntimiehet epätoivoisiin yrityksiin ja täysin katteettomiin lupauksiin. Joka kerta, kun kadulle astun, joku on aina jotakin yrittämässä myydä. Matkoja, kuljetusta, koruja, vaatteita, hierontaa. Tänä iltana auringonlaskua ihaillessani jo tutuksi tullut hierojanainen tuli taas tarjoamaan hierontaa. Joka kerta hänet nähdessäni hän on yrittänyt - toistaiseksi tuloksetta. Nyt hän pysähtyi skootterillaan kohdalleni ja alkoi kertoa, kuinka hän on yrittänyt jo monena päivänä löytää asiakasta. Hänen tyttärensä opiskelee viimeistä vuotta lukiossa ja päättökokeet ovat juuri menossa. Perhe ei ole pystynyt maksamaan tytön koulumaksua, joten opettaja on evännyt tytöltä mahdollisuuden tehdä päättökokeet ennen kuin maksu on suoritettu. Kyse on 70000 rupiasta, eli noin viidestä eurosta. Tytöltä on jäänyt jo kaksi koetta tekemättä rästissä olevan maksun takia. Nainen kertoi, että hän on yrittänyt lainata rahat, mutta tuloksetta. Asiakkaita hän ei ole onnistunut löytämääån. Nainen kysyi, voisinko minä auttaa heitä tulemalla hierontaan. Naisen kertomus kosketti ja halusin auttaa. Mutta olin onneton onnistunut hieman käräyttämään selkääni eilisen snorklausreissulla (oli muuten ensimmäinen kerta koko reissun aikana, kun näin pääsi käymään!) ja en voinut kuvitellakaan meneväni hierottavaksi, kun selkä oli paikoitellen sen verran arkana. Nainen kuitenkin tarvitsi rahat jo aamuksi, että tyttö voisi mennä huomenna tekemään kokeet. Päätin ottaa tietoisen riskin. Lupasin tulla hierottavaksi ja maksoin etukäteen. Nainen oli silminnähden kiitollinen. Olimme käyneet keskustelumme hindutemppelin edessä ja kun nainen kuuli saavansa rahat, hän kääntyi temppeliä kohti ja sanoi jotain omalla kielellään. Minulle hän kertoi kiittäneensä rahoista.

Onnellinen Mini-hieroja. Juu, siis hänen nimi on Mini.

Eat, pray, love

Viikko Ubudissa, Balin kulttuuripääkaupungissa vierähti nopeasti. Ensivaikutelma kaupungista oli, että haluan pois sieltä saman tien. Sen verran raju oli muutos rauhallisen Gilin ja melko rauhallisen Padangbainkin jälkeen. Liikenne oli ruuhkaista ja torvet soivat. Moottoripyörät puikkelehtivat autojen väleissä ja jalankulkijat näyttivät olevan liikkeellä kuin henkensä kaupalla. Ahdisti. Mietin saman tien, että kysyn majapaikastani, voinko lyhentää varaustani viikosta vain muutamaan päivään. En kuitenkaan kysynyt heti, vaan ajattelin katsoa ensin päivän tai pari. Onneksi majapaikkani oli sentään rauhallinen (aamuja lukuunottamatta, kun paikalliset heräsivät jo kuuden aikaan ja alkoivat touhuilla äänekkäästi jutellen). Pihapiirissä, muurien sisällä, oli vain neljä bungalowia ja kaunis, pieni uima-allas. Isäntäväki ja joku muu perhe asui samassa pihapiirissä. Bungalowissani oli pienehkö huone kattotuulettimella ja suihkusta tuli kuumaa vettä. Terassilla oli kaksi tuolia ja pöytä. Tuohon terassille isäntäväki tarjoili joka aamu aamiaisen. Termospullo täynnä kuumaa vettä, kuppi ja teepusseja oli aina aamuisin pyödällä jo valmiina odottamassa, kun astuin terassille. Aamiaisen sai, kun näki jonkun isäntäväestä ja pyysi. Tarjolla oli tuoreita hedelmiä ja banaanipannukakku tai omeletti. 

 Näkymä terassiltani uima-altaalle.

Hulppea sisäänkäynti Budi's House Bungalowiin, majapaikkaani.

Joitakin vuosia sitten tehty, huikean suosion saavuttanut, elokuva, "Eat, pray, love" on kuvattu Ubudissa. Noihin kolmeen sanaan voi paljolti tiivistää myös oman Ubudin kokemukseni. 

Eat

Ensijärkytyksestä toivuttuani tykästyin kovasti kaupunkiin. Ruoka kaupungissa oli uskomattoman hyvää ja tarjonta kasvissyöjälle huikeaa tasoa. Joka päivä löysin aina jonkun uuden kasvisravintolan. Osa oli täysin vegaanilinjalla ja löytyipä kaupungista aivan raakaruokaravintolakin. Kaikkia löytämiäni paikkoja en edes tullut testanneeksi, vaikka joka päivä taisinkin jossain kasvisravintolassa syödä joko lounaan tai päivällisen. Ruoka tässä maassa on niin halpaa, että alle kymmenellä eurolla päivässä syö helposti sekä lounaan että päivällisen ravintolassa. Halvin ateriani on ollut paikallisessa Warungissa syöty lounas, 1,40 euroa. Ubudin ruokatarjontaa tulee taatusti ikävä! Ja kaiken lisäksi kaupungissa on raakasuklaatehdas, jonka tuotteita löysin muutamasta paikasta ja sain pitkästä aikaa kunnon mintturaakasuklaata! Lisäksi suklaassa oli vielä gojimarjoja. Ostin suklaata vielä matkaevääksikin. :)

Raakalasagne raakaruokaravintolassa.

Grillattuja tonnikalapuikkoja lisukkeineen. Tuo kastike pikkukupissa oli taivaallisen hyvää! Tämän annoksen löysin pienestä Warungista, jossa tarjoilijana oli Oka. Oka oli hyvin kiinnostunut kielistä, joten opetin hänelle suomea ne oleelliset mitä kuuluu ja kiitos. Lisäksi hän sai kuulla oman nimensä merkityksen suomen kielessä. :) Vastavuoroisesti minä sain bahasan oppitunnin. Kiitos = terima kasih ja ole hyvä = sama sama (helppoa kuin heinänteko!). 

Tofua ja tempeä balilaiseen tapaan valmistettuna. Vegaaniannos ja käsittämättömän maukas! Kävin tässä ravintolassa toisenkin kerran syömässä banaanilehden sisällä haudutettua sienimuhennosta, joka oli myös niin hyvin maustettua, että harvoin sellaista ruokaa.

Yhtenä iltana oli vain pikkunälkä, joten tilasin tästä Soma-nimisestä luomu-kasvisravintolasta grillatuilla kasviksilla leivät. Leipänä tosin oli vehnätön vaihtoehto, viipale jostain juureksesta (ilmeisesti), joka jäi täysin arvoitukseksi, mikä se oli. 

Raakaruokaravintolassa kävin toisenakin iltana, tosin vain jälkiruualla. Tässä porkkanakakku raakaversiona.

Pray

Reissun aikana palava haluni auttaa heikommassa osassa olevia ihmisiä on kasvanut jatkuvasti. Jatkuva rukoukseni onkin, että Jumala osoittasi minulle paikan, missä minua todella tarvitaan. Alustavia kyselyitä olen jo tehnyt ja pidän jatkuvasti silmät ja korvat auki. Netissä seuraan aktiivisesti muutamia oman seurakunnan sivustoja, joissa haetaan vapaaehtoistyöntekijöitä eri puolille maailmaa. Ubudissa minulla oli tilaisuus vierailla heikkolahjaisten/henkisesti/älyllisesti jälkeenjääneiden lasten koulussa. Oli  upeaa nähdä, miten hyvää työtä koulu tekee noiden lasten ja nuorten parissa. Osa oppilaista ei tule koskaan oppimaan lukemaan tai kirjoittamaan, mutta heille opetetaan, miten elämän perusasioista voi selviytyä itsenäisesti. Koululla oli pari hollantilaista vapaaehtoistyöntekijää, joista toinen esitteli minulle koulun. 

Koulun alakerran tiloja parvelta kuvattuna. Etualalle jää isompi avoin tila, joka toimii leikkialueena, liikuntatilana ja lepotilana. Taustalla luokkahuoneita.

Täällä kulkiessa ja paikallisia ihmisiä katsellessa on jälleen kerran tajunnut sen, kuinka vähällä ihminen tulee toimeen. Länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa kaikki tuntuu olevan rahasta kiinni. Voidakseen elää ihmisarvoista elämää, on pakko olla riittävästi rahaa edes ihan perustoimeentuloa varten. Tällä rahan merkitys on niin paljon pienempi. Yhdessä näyteikkunassa törmäsin kylttiin, joka pysäytti. Ajatus on niin oivallinen. Miten jotkut ihmiset voivatkin olla niin köyhiä, että raha on kaikki, mitä heillä on? Kumpa itse ei koskaan olisi tuossa tilanteessa! Siinä taas yksi syy rukoilla...

Pian tuon kyltin näkemisen jälkeen Vanuatun myrskytuhot alkoivat tulla julkisuuteen. Vaikka Vanuatulla en tällä reissullani käynytkään, tapasin Fidzillä vanuatulaisia opiskelijoita. Tietoisuus siitä, että sykloni aiheutti saarella mittaamatonta tuhoa, kun valtavat määrät koteja ja muita rakennuksia pyyhkiytyi myrskyn mukaan, pisti maailmanmatkaajan toteamaan, että on aika avata rahapussin nyörit (tai siis vinguttaa Visaa netissä). Monet ihmiset menettivät syklonin myötä aivan kaiken. Minulla on kaikki hyvin ja oma talouteni ei kaadu siihen, jos muutamia kymppejä lahjoitan ADRA Australialle, joka koordinoi ADRA:n työtä tuhoalueella. Jos sinä et vielä ole Vanuatun myrskyn uhreja auttanut, vetoan ihan jokaiseen lukijaani heidän auttamisekseen. Auttaminen on nykytekniikalla niin helppoa. ADRA Australian nettisivuilta löytyi selkeät ohjeet, kuinka lahjoituksen voi tehdä. Itse ADRA:n vapaaehtoisena Kroatian tulva-alueella toimineena tiedän, että apu menee taatusti perille! 

Love

Lopullinen rakastuminen Ubudiin tapahtui sillä hetkellä, kun ensimmäistä kertaa astelin riisipellon laidalle. Sieltä löytyi Ubudin sydän. Olin aikonut tehdä pienen, kartalta etukäteen katsomani lenkin riisipeltojan halki, mutta onnistuin jotenkin missaamaan polkujen risteyksen. Huomasin tuon vasta sen verran eteenpäin kuljettuani, että en enää viitsinyt kääntyä takaisin, vaan jatkoin tuplasti pidemmälle lenkille. Alkuun peltojen keskellä kulkeva polku oli oikein päällystettyä polkua ja törmäsinpä jopa tietyömaahaan matkallani. Miehet olivat tekemässä uutta päällystettä. Jonkin matkan päästä päällyste päättyi ja polku muuttui tavalliseksi poluksi, joka matkan jatkuessa muuttui aina vaan kapeammaksi ja kapeammaksi - ja kosteammaksi. Polun vieressä kulki kastelukanava ja jossain kohdassa varsinainen polku loppui kokonaan ja matkaa piti jatkaa kastelukanavan kapeata reunusta pitkin kävellen. Jos minulla ei olisi ollut geokätköilykartta mukana, olisin varmaankin kääntynyt jossain vaiheessa jo takaisin. Sen verran syvälle viidakkoon polku johti. Vihdoin viidakon läpi alkoi siintää rakennuksia. Tai tarkemmin ottaen rakennustyömaa. Keskelle viidakkoa (tosin toisella puolella työmaata taisi aueta taas riisipellot) oli nousemassa hurjan suuri hotelli. Heti työmaan jälkeen polku teki mutkan ja kääntyi takaisinpäin. Pian polulta osoitti nuoli ylös rinteeseen ja mäen päällä näkyi pieni koju. Nousin rinteen ylös ja siellä, jälleen keskellä ei mitään, oli pikkuruinen myyntikoju, missä Gusti myi juomia. Ihan kannatuksen vuoksi ostin pienen vesipullon, vaikka kassissa olikin oma pullo mukana.

Hulppea hotelli riisipellon laidalla.

Tietyömaa.

Hieman kosteahko polku.

Ja sitten ei polkua enää ollenkaan...

Gusti pyysi istumaan ja tarinoimaan, kun hörppäilin mukavan viileää, juuri ostamaani vettä. Hetkeksi istuinkin, mutta kun huomasin joutuvani hyttysten hyökkäyksen kohteeksi, katsoin parhaaksi jatkaa sittenkin matkaa. Täällä kun nuo hyttyset voivat levittää denguekuumetta, jotan nyt en ihan välttämättä haluaisi  kokea. Yksi paikallinen kertoi, että Ubudin alueella dengueta on aika paljon.

Gustin kojulta aukeni jälleen uudet riisipellot. Uteliaisuuttani poikkesin pellon viertä kulkevalta polulta pellon halki vievälle polulle. Pellon toisella puolen näytti olevan rakennuksia. En ollut varma, ovatko ne paikallisten asuntoja vai turistimajoitusta, joten halusin käydä katsomassa. Talot näyttivät paikallisasutukselta, joten käännyin portilta takaisin. Jäin kuitenkin vielä kuvaamaan peltoja, kun pihasta ilmestyi mies, joka tuli tervehtimään ja juttelemaan. Hän kertoi asuvansa talossa ja pyysi kylään. Hän halusi tarjota minulle jotakin. Sekunnin murto-osan mietin, mitä kutsuun pitäisi vastata, ennen kuin olin jo matkalla pihalle. Tämäkin mies oli Gusti. Hän asui talossa vanhempiensa kanssa. Pihalla tulikin vastaan vanha, ryppyinen nainen, joka oli pukeutunut vain vyötäisille kietaistuun zarongiin. Yläruumis oli täysin paljaana. Nainen ei millään tapaa vaivaantunut, vaikka pihalle ilmestyi vieras, vaan jatkoi puuhiaan entiseen tapaan. Gusti kysyi, tykkäänkö litseistä ja kun sai myöntävän vastauksen, hän kipaisi rinnettä alas, käskien minun odottaa pihalla. Gusti otti puun alta pitkän bambuseipään, jolla alkoi lyömään korkealla puussa olevia hedelmiä yrittäen saada niitä putoamaan. Usean iskun jälkeen hän oli saanut haluamansa määrän hedelmiä putoamaan. Hän poimi ne käsiinsä samalla kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla taivaalta. Alkava sade pisti mieheen vauhtia kirmata jyrkkä mäki ylös. Istuimme pihalla olevaan katokseen, jossa Gusti tarjosi minulle hedelmiä. Kylläpä ne olikin hyviä!

Litsien pudotusta.

Sateen tauottua ajattelin, että on parempi jatkaa matkaa. Gusti pakkasi loput litsit minulle kassiin mukaan. Kiitollisena otin hedelmät ja kaivoin rahapussista kymppitonnin (70 senttiä) kiitokseksi. Gusti oli silminähden ilahtunut. Vielä ennen kuin jatkoin matkaa, Gusti halusi esitellä minulle taidapajansa. Hän on taiteilija, kuten niin monet muutkin paikalliset Ubudissa. Paja sijaitsi pellon toisella puolella, sen polun päässä, jolle olin poikennut matkaltani. Hienoja töitä Gusti oli tehnyt, eikä hintakaan ollut paha, mutta tiukka linjani ostosten suhteen piti edelleen. Mitään ylimääräistä kannettavaa en osta mukaan, ellen sitä todella halua.

Gustin paja.

Kun lähdin jatkamaan matkaani Gustin pajalta, sade alkoi uudelleen. Kaivoin sateenvarjon kassista, enkä antanut sateen haitata. Pian sade yltyi kuitenkin sen verran voimakkaaksi, että pysähdyin puun alle odottelemaan rajuimman sateen ohimenoa. Sade jatkui, mutta hellitti sen verran, että päätin jatkaa eteenpäin. Jo ennestäänkin kurainen ja märkä polku oli nyt entistä kuraisempi ja ei aikaakaan, kun sandaalit ja varpaat olivat myös jokseenkin kuraiset. Tiedossa oli siis taas entistä haisevammat sandaalit... 

Suhteellisen varhaisessa kasvun vaiheessa olevaa riisiä. Istutuksesta sadonkorjuuseen menee kolme kuukautta ja vuodessa saadaan kolme satoa. Kaikki työ tehdään ilman koneita... Jokainen riisin taimi istutetaan yksitellen ja sato korjataan sirpeillä. Ei  taitaisi Suomesta kovin montaa innokasta riisinviljelijää löytyä...

Kävin vielä toisenakin päivänä kävelemässä riisipelloilla (nyt sen lyhyemmän reitin). Tällä kertaa ei sade ollut kiusaamassa. Mutta aurinko paahtoi niin kuumasti, että välillä oli pakko istahtaa polun varressa olevaan Warungiin nauttimaan lasillinen juuri puristettua sitruunamehua ihan vaan sen takia, että pääsi hetkeksi varjoon.

Jo ennen riisipeltoihin rakastumista olin käynyt tutustumassa yhteen Ubudin "nähtävyyteen", apinametsään. Että voi otukset olla suloisia! Portilla heti varoiteltiin, että tavaroistaan on syytä pitää tiukasti kiinni, muuten joku apinoista saattaa tuntea liian suurta kiusausta napata helpon saaliin. Mitään syötävää ei suositeltu otettavan apinametsässä esille, ellei se ollut apinoille tarkoitettua. Apinat kun ovat tunnetusti taitavia kiipeäjiä, joten kädessä oleva suklaapatukka on hetkessä apinan kädessä, kun otus on hetkessä ketterästi kiivennyt reittä pitkin syliin ja napannut herkkupalan. Yhden puun alla katselin, kuinka ylhäällä puussa istui apina jotakin käärepaperia rapistellen. Puun alla oli turisti, joka haikeana katseli välipalansa perään.

Tämä oli tuttu näky ympäri metsää; toinen apina teki täitarkastusta toiselle.

Banaanit tekivät kauppansa - niin portilla, missä niitä myytiin turisteille, kuin metsässä, missä apinalaumat kärkkyivät herkkuja.

Apinaperhepotretti :D Isukin ilme on niin ihana!

Hääpari oli kuvattavana apinametsässä ja tietysti kuvaan piti saada yksi apinakin.

Olin jo aivan loppumetreillä poistumassa puistosta, kun kuvasin muutamia apinoita leikkimässä hindutemppelin jonkun pyhän patsaan päällä. Siinä kuvatessa tunsin hentoisen kosketuksen reidessä ja takamuksessa, kun yksi pikkuapina päätti käyttää minua kiipeilytelineenään. Onnistuin karistamaan apinan kimpustani, mutta muistoksi valkoisiin sortseihin jäi kuraiset sormenjäljet. Huoh... Ja vielä melkein portilla toinen apina hyppäsi kassistani roikkumaan, mutta senkin sain pudotettua ilman, että se sai saalista mukaansa.

Balin saari on vahvasti hindulainen, vaikka muualla Indonesiassa islamilaisuus onkin valtauskonto. Uskonto näkyy katukuvassa kaikkialla. Uhrialttareita on jokaisen portinpielessä ja joka aamu naiset tuovat portin eteen kadulle uhreja (joita varomattomat turistit tallovat jalkoihinsa ja kulkukissat ja -koirat syövät). Suuri osa kodeista on kuin temppeleitä ja itse temppelit ovat huikean hienoja rakennuksia/alueita. Tosin yhdenkään temppelin porttien sisäpuolelle en ole päässyt, kun pukeutumiskoodi on niin tiukka, että en ole koskaan sellaisella varustuksella ollut liikkeelllä. Sisään päästäkseen pitää olla zarongi hameeksi kiedottuna, huivi vyötäröllä ja hihallinen paita. Kuukautisten aikaan naiset eivät saa temppeliin mennä. Hindutemppelit eivät ainakaan Ubudissa edes olleet turisteille jatkuvasti auki. Missään en nähnyt mitään aukioloaikoja ja yleensä portit olivat aina kiinni.

Yhden temppelin sisäänkäynti. Kiinni...

Toisen temppelin sisäänkäynti. Kiinni...

Kolmannen temppelin sisäänkäynti. Kiinni... Mutta tämän temppelin edessä oli esiintymislava, missä esitettiin balilaisia perinnetansseja. Näitä tanssiesityksiä oli ympäri Ubudia joka ilta monessa paikassa. Noin viiden euron pääsymaksulla pääsi seuraamaan esitystä. Itse valitsin esityksen, jossa oli samana iltana kuusi eri (lyhyttä) tanssia, kun yleensä esityksessä on vain yksi tai kaksi tanssia. Tanssijoita säesti erikoisten lyömäsoittimien orkesteri. Vasemmanpuolisia soittimia soitettiin vasaralta näyttävillä kapuloilla.

Esityksen jälkeen tanssijat tulivat lavalle ja yleisö sai otattaa kuvia heidän kanssaan. Tuohon porukkaan on eksynyt kaksi ehkä vähemmän tanssiryhmään kuulunutta turistia. :D

Kun vihdoin oli aika jättää jäähyväiset Ubudille, mieli oli kovin haikea. Eikä se lähteminen muutenkaan ollut ihan yksinkertaista... Lähtöä edellisenä päivänä kysyin majapaikastani shuttle bus kyytiä Lovinaan. Kyydin sai varattua heidän kauttaan, mikä oli oikein mukavan helppoa. Pian matkan varattuani isäntäni tuli kuitenkin takaisin ja pahoitteli kovasti, että seuraavana päivänä bussi ei kuljekaan. Ei kuulemma ole muita varauksia kuin minä. No, en tuosta huolestunut, sillä noita busseja näytti olevan vähän joka pikkumatkatoimistossa tarjolla. Ajattelin buukata matkan jostakin toisesta paikasta, kun lähden muutenkin kävelylle. Muutaman paikan kävin kysymässä ja aina sama vastaus. Ei ole bussia seuraavana päivänä. Onneksi valtion bussifirma toimii, joten kävelin heidän toimistoon ja niin oli matka varattu. Tosin lähestyvä uusi vuosi aiheutti heilläkin sen, että heillä ei ollut tarjota majapaikasta hakua, sillä kuski oli lomalla. Matkaa bussiasemalle oli reilu kilometri, joten sen kyllä pystyi kävelemään rinkankin kanssa ihan kevyesti.

Seuraavana aamuna lähdin hyvissä ajoin bussiasemalle. Heti laskeuduttuani majapaikkani portaat kadulle, jäin suorastaan tuijottamaan, kun vastakkaisen majapaikan portista könysi kadulle pariskunta, joka puhui suomea. Heillä oli jo kotimatka edessä ja hetken matkaa kävelimme yhdessä ja vaihdoimme reissukuulumisia, ennen kuin he jäivät taksille ja minä jatkoin bussille. Kovin pitkälle en ehtinyt, kun yhden kauppakojun edessä mies alkoi jututtaa minua. Hän kysyi minne olen menossa ja tarjosi kyytiä asemalle 15 000 rupialla (noin eurolla). Tarjousta ei voinut vastustaa. Aurinko kun paistoi täydeltä taivaalta, niin rinkan kantaminen oli aika lämmintä puuhaa. Mopokyydissä ilmastointi toimi loistavasti! :D