sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Yllätysten (hyvien ja huonojen) Labuan

Torstaiaamuna kömmin bussiasemalle 6.20. Bandarista oli noin 50 minuutin bussimatka Muaraan, jossa piti vielä vaihtaa bussia, että pääsi satamaan. Samalla yhden dollarin (70 senttiä) maksaneella lipulla pääsi perille asti. Matkan varrella oli mukava nähdä Bandarin esikaupunkialuettakin. Jos itse keskusta oli pieni, niin esikaupunkialuetta tuntui jatkuvan loputtomiin ja siellä näkyii lisää ostoskeskuksia, upeita rakennuksia ja paikallista asutusta. Muarassa päätepysäkillä toinen bussi odottikin jo valmiina. Kuski huikkasi minulle, että siityisin tuohon toiseen bussiin. Olin jo nostamassa rinkkaa bussiin, kun bussissa istuva bussifirman nainen pysäytti minut ja sanoi, että bussi on rikki, mekaanikkoa odotetaan. Moottoritila oli auki ja muutama mies sitä tutkaili. Nainen pyysi minua odottamaan ulkona. Siirryin varjoon odottelemaan tilanteen kehittymistä. Kello oli tulossa puoli kahdeksan ja laivani piti lähteä tunnin päästä. Ei siis ollut vielä ainakaan mitään hätää.


Pian mekaanikko kurvasikin paikalle ja alkoi tutkia moottoritilaa. Hetken päästä mies oli bussin alla ja sitten taas sisällä. Välillä hän kysyi, milloin minun laivani lähtee. Eipä siinä kovin kauaa onneksi mennyt, kun moottori hyrähti käyntiin ja minut vinkattiin bussiin. Matka satamaan ei ollut pitkä, vain muutama minuutti. Kello oli varttia vaille kahdeksan, kun olin satamassa. Siellä oli hyvin hiljaista. Lippuluukutkin näyttivät olevan kaikki suljettuja, mutta tarkemmin katsottuani yhdellä luukulla oli myyjä paikalla. Kävelin luukulle ja sain kuulla laivan lähtevänkin jo kahdeksalta. Sain lippuni, jonka kanssa lähdin suoraan laivaan. Matkalla oli ensin tullimuodollisuudet. Leima passiin Bruneista poistuessa ja sitten vielä matkatavaroiden tarkistus. Satamassa ei ollut mitään läpivalaisulaitteita, vaan tavarat nostettiin pöydälle, missä virkailija pyysi minua avaamaan reppuni. Hän katsoi reppuun sisälle ja kysyi, mitä rinkassa on. Sanoin, että vaatteita ja vähän ruokaa. Rinkkaa minun ei tarvinnut edes avata. Istuin laivassa vain viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin satamaan päässyt. Nopeaa oli toiminta, kun muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla. Laivassa sentään oli muitakin matkustajia, mutta ei kovin montaa. 

Laivamatka kesti vain pari tuntia. Labuanin päässä oli taas rajamuodollisuudet vastassa. Taas uusi leima passiin ja tavarat tällä kertaa läpivalaisuun. Sitten olikin aika lähteä etsimään yösijaa. Matkaoppaasta olin selvittänyt edullisten majapaikkojen sijainnin ja lähdin suunnistamaan ensimmäisenä kaupungin ainoaan backpacker paikkaan. Sinne oli muutaman minuutin kävelymatka satamasta. Löysin etsimäni paikan ja kipusin raput yläkertaan. Mutta ei siellä mitään majapaikkaa näkynyt. Hieman ihmeissäni palasin takaisin alas ja päätin kysyä alakerrassa sijaitsevasta kaupasta hostellia. Sain kuulla, että hostelli on suljettu hiljakkoin, mutta samassa rakennuksessa vähän kauempana on toinen vastaava paikka. Sinne siis lähdin seuraavaksi. Kipusin taas raput ylös ja löysin pienen, savuisen vastaanoton, missä oli kaksi nuorta poikaa ja yksi vanhempi mies, joka poltti tupakkaa. Kysyin onko heillä vapaata huonetta ja olihan heillä, mutta ikkunaton. Vanhempi mies sanoi, että seuraavana päivänä saattaisi vapautua ikkunallinen, johon voisin halutessani sitten muuttaa. Kerroin, että haaveilen kyllä pääseväni muuttamaan jonnekin rannan lähelle seuraavana päivänä, mutta yhdeksi yöksi voisin jäädä tähän. Minulla kun oli siinä vielä koko päivä aikaa selvitellä, löytyisikö joltain saaren rannalta joku kotimajoitus tai muu edullisempi majapaikka kuin hieno hotelli.

Jätin tavarat huoneeseen ja lähdin kaupungille. Tämä oli edistyksellinen kaupunki siitä, että sieltä löytyi kunnon turisti-info. Sieltä lähdin selvittämään rantojen majapaikkoja. Pettymys oli melkoinen, kun selvisi, että rannoilta ei majoitusta juuri löydy. Yksi kotimajoitus oli, mutta se oli täynnä. Olin niin haaveillut vihdoin pääseväni taas rannalle rentoutumaan. Kaupunkiin jääminen ei kiinnostanut yhtään. Aloin jo miettiä mielessäni, josko lähtisin saman tien seuraavana päivänä Kota Kinabaluun, jossa viipyisin vain sen aikaa, että saisin järjestettyä lennon Kuala Lumpuriin, josta jatkaisin Thaimaahan jollekin rauhalliselle rannalle.


Kun kerran tilanne oli tämä, päätin tehdä perusteellisen kaupunkikierroksen saman tien, että olisin valmis lähtemään seuraavana päivänä eteenpäin. Ensin piti kuitenkin saada ruokaa, sillä en ollut vielä syönyt edes aamiaista. Bongasin kadun varresta ravintolan, mistä sai intialaistakin ruokaa. Kerroin tarjoilijalle haluavani kasvisruokaa ja hän suositteli yhtä intialaista annosta. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä se pitäisi sisällään, mutta päätin testata. Sain eteeni mielenkiintoisen annoksen...

Lautasella oli iso, torniksi kääräisty lätty ja kolmea erilaista kastiketta. 

Labuan on erityinen alue Malesiassa. Siitä on aikanaan pyritty luomaan verovapaa pankki- ja investointikeskus. Talousromahduksen myötä Labuanin suunnitelmatkin romuttuivat, mutta saaren suosiota pyritään uudelleen nostamaan. Suurista suunnitelmista muistuttaa kaupungissa hulppea Financial Park, joka uinuu kaikessa hiljaisuudessaan. Parkista löytyy ostoskeskus, jonka maantasan kerroksessa oli jonkin verran asiakkaita, mutta yläkerta ammotti tyhjyyttään. Kauppoja siellä kyllä oli, mutta asiakkaita ei näkynyt missään. 

Mitään kummoista nähtävää kaupungissa ei ollut. Rannalle teki mieli, mutta keskustassa ei ollut uimarantaa. Bussilla pääsi saaren toiselle puolelle hyville rannoille, mutta sinne olisi pitänyt olla enemmän aikaa. Mietin, että jos sittenkin jäisin viikonlopuksi saarelle ja lähtisin perjantaina rannalle. Siellälhän voisi vaikka hyvällä tuurilla löytää sittenkin jonkun pienen majapaikan. Näillä ajatuksilla aloin etsiä sitten kirkkoakin. Onnistuin netistä löytämään saaren ainoan adventtikirkon, joka sijaitsi hitusen keskustan ulkopuolella. Bussilla sinne pääsisi kuitenkin helposti.

Illalla löysin aivan majapaikkani tuntumasta aivan oikean intialaisen ravintolan, jonne tietysti piti päästä päivällliselle. Koska flunssa meinasi kovasti kiusata, tilasin linssipataa, joka oli höystetty valkosipulilla ja inkiväärillä. Syötyäni oli juuri auringonlaskun aika. Taivas alkoi värjäytyä punaiseksi ja niinpä kipaisin jälleen kerran rannalle ihailemaan ja kuvaamaan auringonlaskua.


Jokseenkin väsyneenä aikaisesta herätyksestä vetäydyin hyvissä ajoin huoneeseeni. Makoilin siinä sängyllä blogia kirjoitellen ja yritin pysyä hereillä, etten sentään vielä kahdeksalta nukahtaisi. Yhdeksän aikaan seinän takana alkoi soida musiikki. Great! Siellä oli yökerho... Musiikki soikin sitten aina aamuneljään saakka. Ei siinä metelissä paljoa enää nukuttanutkaan. Puolen yön jälkeen totesin, että pakko on yrittää nukkua. Kaivoin kuulokkeet esiin ja annoin Michael W Smithin peittää yökerhon metelin. Korvanapit korvissa nukkuminen ei vaan ole mitenkään kivaa. Mutta huomattavasti mukavampi oli kuunnella W:ta kuin yökerhon meteliä.

Kun seinän takana vihdoin neljän aikaa hiljeni, alkoi motellin käytävällä elämöinti. Siinä vaiheessa olin jo tehnyt päätökseni, että tähän paikkaan en toiseksi yöksi varmasti jää. Jos en löydä toista järkevän hintaista majoitusta, hyppään Kota Kinabalun päivälaivaan. Aamulla ensitöikseni lähdin kyselemään uutta majapaikkaa. Matkaoppaan avulla löysin budjettiini juuri ja juuri sopivan paikan. Tarjolla oli taas ensin ikkunaton huone, mutta sitä en halunnut. Onneksi ikkunallinenkin vaihtoehto löytyi ja sain tingittyä hinnan 70 RM (17,50€) per yö. Hotelli oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta ainakaan seinän takana ei ollut yökerhoa. Kylppäri ja vessa olivat käytävällä, mutta ensimmäisenä yönä minun kerroksessa ei tainnut ketään muita yöpyä, joten ne olivat ihan minun käytössä. Toisena yönä hotelli olikin sitten täysi, mutta ei siellä silti juuri ketään koskaan näkynyt.

Kun olin muuttanut majapaikkaani, söin aikaisen lounaan, pakkasin uuden reppuni, jonka olin juuri kadulta ostanut ja hyppäsin bussiin. Edessä oli rantapäivä. Bussin reitti kulki kirkon ohi, joten pystyin varmistamaan oikean paikan, että osaisin seuraavana aamuna jäädä bussista pois. Olin katsonut, että bussin reitti kulkisi muutaman saaren nähtävyyden ohi. Sen enempää en niitä välittäisi tutkailla, näkisimpä ainakin ikkunasta. Vaan enpä nähnyt. Kun olimme matkalla kohti nähtävyyksiä, kuski jätti kyydistä yhden matkustajan. Jäljelle jäi minun lisäksi enää yksi muu matkustaja. Kuski kysyi, minne hän on menossa ja kun hän oli menossa samaan paikkaan kuin minä, Kuski kääntyi ympäri ja palasi päätielle, mitä pitkin oli lyhyempi matka perille. Nähtävyyksien kautta olisi tullut lenkki kierrettäväksi.

Pääasia oli kuitenkin, että pääsin rannalle! Kun edessä vihdoin aukeni meri ja rantaa jatkui loputtomiin, olo oli oikein mukava. Ranta oli täysin autio. Yhtään ihmistä ei näkynyt missään. Olin lukemani perusteella odottanut hieman toisenlaista rantaa. Tämä oli kyllä hiekkaranta, mutta hiekka oli hieman tummaa eikä niin hienoa. Mutta vesi oli lämmintä ja aurinko paistoi! Hakeuduin suosiolla puiden varjoon, minne levitin pyyhkeeni. Ensimmäinen paikka, mihin pysähdyin, oli aivan pienen matkan päässä olevan moskeijan kohdalla. Jotenkin ei tuntunut soveliaalta riisua siinä bikineille (etenkin, kun moskeijassa oli parhaillaan rukousaika menossa), joten jatkoin hieman kauemmaksi. Jännä on ollut huomata, että kun on turistialueiden ulkopuolella paikallisen asutuksen seassa, miettii paljon enemmän omaa pukeutumistaan. Jopa sortsit taikka rantamekko tuntuvat sopimattomalta asulta. Ehdoin tahdoin kun ei halua loukata toisia omalla pukeutumisellaan.


Oli muuten uskomatton ihana tunne, kun vihdoin viimein pääsi heittäytymään lämpimän meren syleilyyn! Aivan liian kauan edellisestä kerrasta olikin jo kulunut. Nyt nautin täysin siemauksin veden hyväilystä. Sieltä oli mukava välillä siirtyä pyyhkeen päälle makoilemaan ja lukemaan. Minnekään ei ollut kiire. Tällaista rentoutumista ja rauhaa olin kaivannut jo pitkään. Vaan ei se ole sama asia, että joutuu bussilla tulemaan päiväksi rannalle, kuin että voisi vaan astua ovesta ulos ja rannalle. Mutta vielä senkin aika tällä reissulla tulee...

Kun sitten oli aika palata kaupunkiin, mielenkiinnolla lähdin tutkimaan, miten pääsen takaisin. Tiesin suunnilleen paikan, mistä bussi kulkisi. Kävelin sinne ja näin yhden naisen haravoimassa. Kysyin häneltäl tarkan paikan ja milloin seuraava bussi tulisi. Nainen näytti pysäkin ja sanoi, että bussilla ei ole mitään aikataulua. Bussi lähtee kaupungista silloin kun siinä on tarpeeksi matkustajia ja palaa takaisin käytyään päätepysäkillä kääntymässä. Vartin verran istuskelin pysäkillä lukien bussia odotellen. Kun bussi sitten tuli, nainen huikkasi selkäni takaa, että nyt se tulee. :) Ihanasti ventovieraat huolehtivat "avuttomista" turisteista!

Hotellilla kävin suihkussa pesemässä suolavedet pois ennen kuin lähdin taas ihailemaan auringonlaskua ja syömään. Kaupungilla kulkiessani satuin huomaamaan yhden kampaamon, jonka ovesta tuli juuri nainen ulos ja jäi seisoskelemaan kadulle. Mieleen tuli, että nyt olisi kyllä aika leikkauttaa hiukset, joten menin kysymään naiselta, mitä leikkaus maksaa ja olisiko hänellä nyt aikaa leikata. Hinta oli 15 RM (3,75€) ja saman tien pääsi työstettäväksi. Nainen oli kova juttelemaan ja jossain vaiheessa hän kysyi, olenko kristitty. Kun vastasin myöntävästi, hän jatkoi, olenko katolinen. Vastasin, etten ole, vaan seitsemännen päivän adventisti. Hän hämmästyi ja sanoi, että niin on hänen miehensäkin. Tosin pari oli juuri eronnut. Nainen itse oli katolilainen ja Filippiineiltä kotoisin.

Kummasti siistimmillä hiuksilla jatkoin matkaani jo tuttuun intialaiseen ravintolaan, josta halusin testata myös kotijuuston tomaattikastikkeessa. Kun sain annoksen, ihmettelin, että onpa juustopalat oudon näköisiä. Niitä oli myös tosi paljon ja ne oli isoja. Kun otin lusikan ja aloin pilkkoa palaa, totesin sen olevan kumman sitkeää. Aloin epäillä, että se ei varmaan kyllä ole juustoa. Huikkasin tarjoilijan paikalle ja kysyin, onko se todellakin juustoa. Tarjoilija totesi, että ei, se on kanaa. Okei, en ollut tilannut kanaa. Toinen tarjoilija, joka oli tilaukseni ottanut vastaan pyydettiin paikalle ja hän kiikutti annokseni takaisin keittiöön, josta alko kuulua melkoinen huuto. Se minulle ei selvinnyt, kenelle moka oli sattunut, mutta sen tiedän, että minä en ainakaan kanaa tilannut.

Uusi majapaikkani osoittautui oikein mukavan rauhalliseksi. Vaikka paikka oli aivan kaupungin keskustassa, koko yön aikana ulkoa ei kuulunut mitään, mikä olisi häirinnyt uniani. Aamulla oli niin ihanan levännyt olo edellisen rauhattoman yön jälkeen. Taaskaan minulla ei ollut mitään käsitystä, mihin aikaa jumis alkaisi. Päätin mennä kymmeneksi. Puoli kymmenen aikaan olin bussiasemalla, missä olikin jo muutama ihminen odottelemassa bussi numero kutosen lähtöä. Ihmiset olivat vielä bussin ulkopuolella eikä kuskia näkynyt missääån. Muut kuskit kävivät katselemassa ja ihmettelemässä tilannetta. Jossain vaiheessa väki alkoi siirtyä bussiin, minä muiden mukana. Edelleenkään kuskista ei ollut mitään havaintoa. Huomasin siinä odotellessa, kun uusia kutosen busseja tuli asemalle ja kuskit kävivät sitä mukaa kirjoittamassa tussitaululle autonsa numeron. Tuon listan mukaan määräytyi, kuka seuraavaksi lähtee liikkeelle.

Hyvän tovin odoteltuamme kuski viimein saapui, hyppäsi rattiin ja saman tien lähdimme. Kirkon lähestyessä painoin pysäytysnappulaa hyvissä ajoin ennen pysäkkiä. Kuski meinasi pysäyttää saman tien. Bussit kun näyttivät pysähtyvän juuri sinne minne ihmiset niiden halusivat pysähtyvän ja näköjään kun joku painoi nappia, pysähdys oli välittömästi. Huikkasin kuskille, että halusin pysäkille. Siinä jäi muutama muukin pois kyydistä ja yksi nuori mies käveli perässäni kirkkoon. Kirkosta kuului ulos musiikkia. Ovella oli vastassa pari naista toivottamassa tervetulleeksi ja toinen heistä ohjasi minut istumaan kahden nuoren naisen viereen. Kirkossa oli valtavasti nuoria! Nuoret myöskin vastasivat ohjelmasta saarnaa myöten. Ja oikein mukava yllätys oli, että saarnan pitänyt nuori mies piti saarnan englanniksi. Hän sanoi kuulleensa, että kirkossa on vierailija Suomesta ja häntä pyydettiin puhumaan englanniksi, että minäkin ymmärtäisin. Aivan upeaa vieraan huomioimista!


Jumiksessa oli valtavan paljon musiikkia, jota nuoret esittivät. Nuoret olivat läheisen oppilaitoksen opiskelijoita. Oppilaitos on yliopisto-opintoihin valmistava ja nuoret opiskelevat siellä yhden vuoden. Näiden nuorten osalta kouluvuosi oli juuri loppumassa ja he olivat viimeistä kertaa kirkossa ennen paluutaan kotipaikoilleen. Kun jumis päättyi, väki siirtyi ulos, jossa oli vielä raamatuntutkistelu pienissä ryhmissä. Tässä vaiheessa joku esitteli minut yhdelle pariskunnalle, joka puhui hyvää englantia. Heidän seurassaan liityin tutkisteluryhmään, mutta tämä oli paikallisella kielellä, joten en ymmärtänyt mitään. Aloimme hiljaa keskustella pariskunnan miehen, Dr Selvan, kanssa. Tutkistelun aikana ehdimme käydä pitkät ja mielenkiintoiset keskustelut. Pariskunnan tytär oli parhaillaan Kota Kinabalussa, minne minä olin seuraavaksi menossa. Dr Selva yhytti minut yhteyteen tyttärensä, Kirsteyn, kanssa saadakseni vinkkejä KK:a varten. Kirstey osoittautui loistavaksi yhteydeksi ja hänen ansiostaan löysin seuraavan määränpääni vihdoin meren rannalta!


Jumiksen jälkeen oli nyyttärit, joten taas kerran pääsin nauttimaan paikallisista ruuista ja jutustelemaan lisää seurakuntalaisten kanssa. Olin selvästi jonkinmoinen nähtävyys, kun niin monet halusivat valokuvaan kanssani. :) Kun oli kotiinlähdön aika, Selvat tarjosivat kyydin majapaikkaani. Mimie oli menossa illalla paikallisen Water Festivalin avajaisiin ja kysyi, haluaisinko liittyä seuraan. Dr Selva ei ollut innokas lähtemään. Tarjous kuulosti kivalta ja kun kerran illaksi ei ollut suunnitelmia, lupasin lähteä. 

Iltapäivä meni ihan levon merkeissä. Nukuin lähes kahden tunnin päikkärit. Se yksi valvottu yö painoi vielä. Herättyäni lähdin katselemaan päivällistä kaupungilta. Aurinko oli jo laskemassa ja katukauppiaat olivat vallanneet kadut. Kojujen seasta yritin löytää paikan, missä syödä. Löysin sellaisen ja sain eteeni hurjan annoksen paistettua riisiä. Kylläisenä palasin hotellille odottamaan Mimietä. Kun Mimie tuli, hän kertoi, että menisimme ensin avajaisiin (jos onnistuisimme löytämään parkkipaikan) ja sen jälkeen päivälliselle... Päätin olla mainitsematta jo syömäni päivällisen, koska aikaa ehtisi kulua hyvä tovi ennen kuin olisimme syömässä. Ja  ainahan voisin tilata jotain kevyttä.

Ruuhkat olivat melkoiset, kun lähestyimme tapahtumapaikkaa. Parkkipaikan löytyminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Hyvän tovin madeltuamme jonossa huomasimme yhden autokunnan olevan lähdössä juuri edestämme. Jäimme siis odottamaan, että he lähtivät ja näin saimme paikan. Kävelimme markkina-alueen läpi vesiurheilukeskukseen, missä avajaiset pidettiin. Mimiellä oli paljon tuttuja joka puolella ja järjestäjät järkkäsivät meille istumapaikat. Istuttuamme totesimme, että edessämme oli pylväs ja videokuvaaja, joten paikoilta ei juuri lavalle nähnyt. Mutta eipä tuo nyt niin haitannut. Vuorossa oli puheita, joista en ymmärtänyt kuitenkaan mitään. Puheiden jälkeen oli kalastuskilpailun palkintojen jako. (Hassua, olimme virallisissa avajaisissa, vaikka itse kisoja oli ollut jo kaksi päivää...) Kakkoseksi tulleessa joukkueessa yhdellä miehellä oli hieno punainen t-paita, jossa luki isolla Rapala. Hyvä Suomi!!!

Kovin kauaa emme avajaisia seuranneet, kun Mimie ehdotti, että lähtisimme syömään. Sehän sopi, vaikka nälkä ei ollutkaan. Vesiurheilukeskuksen yhteydessä oli japanilainen ravintola, minne Mimie halusi minut viedä. Matkalla sinne oli merimuseo ja Mimie kysyi, haluaisinko käydä siellä. Muuten museo ei kiinnostanut, mutta tiesin siellä olevan 13-metrisen valaan luurangon, joka olisi kiva nähdä. Niiinpä teimme nopea poikkeamisen museoon, missä oli myös melkoinen määrä kaloja ja muita meren eläviä akvaarioissa.


Miten suloisilta nuo mureenat näyttävätkään. :)

Ravintolan omistaja oli Mimien tuttu. Mimie pyysi hänet suosittelemaan minulle jotain kasvisruokaa. Hän ehdottikin jotain, jonka tilasin, mutta hetken kuluttua mies tuli takaisin ja pahoitteli kovasti, että annosta ei ollutkaan saatavilla, kun pääraaka-aine puuttui. Eipä tuo minua haitannut. Tilasin lopulta salaatin, kun tuota tuoretta ei taas ollut vähään aikaan saanut. Mimie tilasi monenlaisia pikkusyötäviä, joita hän tarjosi minullekin. Söimme kaikessa rauhassa ja lopulta olimme ainoat asiakkaat ravintolassa. Tarjoilija kävi tuomassa meille jäätelöt. En tiedä, oliko Mimie ne tilannut, vai tarjosiko talo. Lopulta tarjoiilja toi laskunkin pyytämättä. Vähän niinkuin vinkki, vinkki, olisimme sulkemassa. Mimie kuitenkin totesi, että ei meillä ole mitään kiirettä pois, kun omistaja on hänen ystävänsä.

Kun lähdimme ajamaan takaisin hotellille, Mimie kurvasikin toiseen suuntaan ja sanoi haluavansa näyttää minulle jotain. Mimie ajoi alueelle, missä oli valtava määrä sotilaiden muistokiviä. Labuanilla on synkkä historia toisen maailmansodan ajalta. Japanilaiset miehittivät saaren ja marssittivat melkoisen määrän panttivankeja Sabahin toiselta puolelta saarelle. Tosin vain muutama vanki selvisi hengissä tuosta marssista. 

Mimie kertoi olevansa menossa aamulla anoppinsa kanssa aamiaiselle ja kutsui minutkin mukaan. Otin kutsun vastaan ja sovimme, että Mimie hakee minut kymmeneltä hotellilta. Hotellilla Mimie ojensi minulle pienen paperikassin, jossa oli iso guava ja pussillinen hunaja-pähkinäsnackseja. Kyllä tuntui hyvältä! Onnellisena vetäydyin unten maille.

Aamulla pakkasin tavarani ja luovutin huoneeni ennen kuin Mimie tuli hakemaan. Jätin tavarat kuitenkin vielä hotellille säilytykseen ja hakisin ne aamiaisen jälkeen ennen laivalle lähtöä. Mimie tuli anoppinsa kanssa ja ajoimme vähän kaupungin ulkopuolelle Tiara-hotellille aamiaiselle. Dr Selva liittyi siellä seuraamme. Tilasin aamiaiseksi jotain vihreitä rehuja vähän niinkuin munakokkelin kera. Mimie ja muut tilasivat taas valtavan määrän kaikenlaisia pieniä annoksia. Osa niistä oli kasvisversioita, joten niitä minäkin pääsin maistelemaan. Taas kerran sain mielettömän hyvää tofua!

Iloinen aamiasseurueemme.

Matkalla aamiaiselle Mimie kertoi, että he ovat lähdössä miehensä kanssa seuraavana viikonloppuna pienelle Sabahin kierrokselle Sandakaniin ja Tawauhin. Mimie kysyi, haluaisinko lähteä heidän kanssaan. Tarjous oli aivan mahtava! Olin ajatellut haluavani käydä noissa paikoissa, mutta turvallisuustilanne alueella on hitusen kyseenalainen, etenkin, jos matkustaa yksin. Nyt pääsisin näkemään paikat turvallisessa seurassa. Olin niin onnellinen, että olin tavannut nämä ihanat ihmiset!!!

Aamiaisen jälkeen Mimie vei minut takaisin hotellille, joka oli aivan pienen kävelymatkan päässä satamasta. Otin tavarani ja kävelin satamaan ostamaan lipun yhdeltä lähtevään laivaan. Edessä oli yksi yö Kota Kinabalussa ja heti seuraavana aamuna lähtö kohti Borneon pohjoisinta kolkkaa, jossa odotti Kirstey ja viidakkoleiri - ja se meri...

Tällä laivalla matkasin Kota Kinabaluun reilun kolmen tunnin matkan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti